Thursday, March 25, 2021

On kivaa olla haluttu

Aluksi, kiitos kaikki, jotka jätitte kommentin mun edelliseen postaukseen. Se on tästä lähtien mun voimasivuni. Olen lukenut kommentit monen monta kertaa, mutta en vielä vastannut kaikille. Haluan tehdä sen ajan ja ajatuksen kanssa. Sain ihan uskomattoman paljon voimaa (ja ehkä vähän rohkeuttakin) teidän ajatuksista ja viesteistä. Kiitos. 


Kevät tulla tupsuttelee. Ihan vastaansanomattomasti kaikkinen väreineen ja tuoksuineen. Mennyt viikko on ollut hullu. Tällaiselle keski-ikäiselle naiselle tekee oikein hyvää olla haluttu. Viime viikon lopulla muhun otti yhteyttä kolmen lapsen äiti Illinoisista. Perhe on muuttamassa meidän kulmille ja halusivat tavata. Sunnuntaita nähtiin. Perheen päivä oli kulunut taloja katsellen, mä olin käynyt saunassa. Saunaraikkaana tapasin heidät. Ei ollut jakkupukua eikä meikkiä. Ajattelin, että olkoon. Tällainenhän mä olen suunnilleen, kun teen töitä lasten kanssa. Me juteltiin melkein tunti ja vieläkin olisi juttua riittänyt, mutta hivuttauduin hiljalleen matkoihini. Pidin perheestä ja musta tuntui, että sopisin hyvin heille. Tiistaina tuli tarjous ja lupasin, että vastaan muutaman päivän kuluessa. 


Aikaisemminkin olen todennut, että kun sataa, niin sitten tulee kaatamalla. Niin kävi nytkin. Tiistaina oli viestiä yhdeltä potentiaaliselta asiakkaalta, jonka kanssa neuvoteltiin vuosi sitten. Kiinnostaisiko. Keskiviikkona toistelta mahdolliselta asiakkaalta vuoden takaa. Kiinnostaisiko. 

Keskiviikkoiltana tuli myös epätavallinen yhteydenotto. Tytär etsi äidilleen yöhoitajaa viikonlopuiksi. Äidillä on dementia ja yö ja päivä menevät sekaisin. Tarjous oli sellainen, josta tuntui erityisen pahalta kieltäytyä. Palkkakin oli kohdillaan. Halusin auttaa. Mä en vaan jaksaisi päivätyötä jos menisi viikonlopun yöt edes osittain valvoessa. Mä en tiedä dementiasta oikeastaan mitään. Aloin myös ajatella omaa vanhuuttani. En halua koskaan olla omille lapsille taakka. En halua, että joutuvat etsimään yöhoitajaa muistisairaalle äidille. Jos ennuste olisi tällainen taitaisin lähteä jossain vaiheessa ilman karttaa (ok, en mä osaa edes karttoja lukea) vähän suurempaan metsään vaeltelemaan. 

Yksi nykyisistä hoidokeistani on valloittanut sydämeni totaalisesti. Ehkä siksikin, että hän muistuttaa tytärtäni niin monella tavoin. Olen onnellinen, kun aamuisin näen pienen ihmisen. Suunnilleen metrinmittainen tynkä kietoo kädet polvien ympärille ja sanoo, "laaavvjuuumshana". Tunne on molemmin puolinen. Ja voitteko kuvitella, tämä ihmelapsi 1 v. ja 10 kk on viime päivinä toimittanut asiansa potalla istuen? Ilmoittaa vain, että "poop"  ja sitten mennään. Kaikki hoitolapset ovat tärkeitä ja läheisiä omalla tavallaan, mutta joskus joku on vielä vähän erityisemmpi. Ihan kuin saisi tässä elämässä toisen mahdollisuuden.

Tarkoitus oli työskennellä tämän perheen kanssa kesän loppuun saakka. Kerroin, että illinoisin perhe on tehnyt tarjouksen, yhteiselle tielle saattaa tulla loppu. Tänään aamulla odotti sitten jymypaukku: me halutaan sut. Perheen isä oli sanonut illallispöydässä, että tätä ei päästetä menemään. Kysy, mitä Johanna haluaa. Me keksitään jotain. Kaivetaan jostain vaikka yksi tenava lisää jos muu ei auta. Arvatkaas, kuka täällä on tohkeissaan, onnessan, happy? On kivaa olla haluttu. Varsinkin, kun oma kotoperäinen arvostukseni ei ole suuren suurta. 


Katselimme hoidokin kanssa apiloita, vatsallaan pötköttäen ja keskittyen. Ja kuinka ollakaan, leppäkerttuhan siellä könysi lehdeltä lehdelle. Mä en tiedä kovin monta työtä, joissa voi tenavan kanssa ihmetellä leppäkertun toimia kaikessa rauhassa, puun hiljalleen huojuttaessa yläpuolella vielä lehdettömiä oksiaan aamupäivän leppeässä tuulessa. 

Koronavuosi on ollut ahdistava ja mä olen kuin tämä pikkuinen possu: "this little piggy stayed home" eli tämä pikku possu pysyi kotosalla. Mun onneksi myös muiden ihmisten kotona. 


Työpaikkahaastattelussa kerron aina, että lemmikkieläin on bonusta. Pari postausta sitten päivittelin, kun koira haukkuu ja puree hihnaansa. Sain vinkin, että sitruunavettä voisi ruiskia kuonolle. Olen nyt ruiskinut vettä ja haukku on lähes loppunut (Sude kertoi eroahdistuksesta ja Outi Krimou sitruunapannasta). Karvaturri on mun ikioma terapiakoira: kiedon kädet ympärille ja kuiskin salat turkkia vasten. Mä luulen, että saamme molemmat aika paljon toisiltamme (ok, olen aika höveli herkkupalojen suhteen). 



Mutta hei, päivä vähän paistaa. 

❤: Johanna, joka tietää missä on ollut, mutta on vähän epävarma minne seuraavaksi

Saturday, March 20, 2021

Pieni totuudentorvi

Pikkukaveri istui syömässä välipalaa ja aloitti ihan muina miehinä: "Ms. Johanna, kun mä olen sun ikäinen, niin sä olet kuollut." Hetki taas mutusteltiin paahtoleipää voilla, kanelilla ja sokerilla ja Ajatusten Tonava jatkoi virtaamistaan: "Sä näytät vanhalta. Sä näytät isoäidiltä."  


Pistämätön oli lapsen logiikka ja eihän siihen muuta voinut todeta kuin, että olet harvinaisen oikeassa. Niin se vaan on, että n. 50 vuoden kuluttua minä olen todennäköisesti kuollut ja sinä sitten minun ikäiseni. Jos asiat menevät hyvin. 

Olen aina ajatellut, että olen parhaimmillani tässä elämässä vähän vanhempana. Joskus tuoreena ylioppilaana arvelin nelikymppisenä olevani suhteellisen valmis, valmis myös nauttimaan elämästä. Se tuntui iältä, jolloin voisi olla sellainen kuin oikeasti on. Nuorena musta tuntui, että vanha sielu on pistetty nuoreen kroppaan ja en tuntenut oloani kotoisaksi. Innosti asiat, jotka innostavat keski-ikäisiä. 

Neljäkymmentä tuli ja meni ja vieläkään ei tuntunut ihan elämä omalta. Oli kiirettä, ei oikein ennättänyt itseään ajatella. Toisten asiat olivat tärkeämpiä kuin omani. Jos ei aina minun mielestäni, niin ainakin toisten mielestä. Olin kuin äänetön yhtiömies omassa elämässäni, kannoin vastuun vailla valtaa. 

Viisikymppisenä sitten. Vielä tätä vuosikymmentä on jäljellä, mutta alku ei ole mennyt yhtään sen paremmin kuin edellisetkään vuosikymmenet. Mä yhä edelleen elän toivossa, että elämä alkaisi tuntua omalta. 

(Nämä maisemakuvat ovat tyttären ottamia Skotlannista. Suunnitellaan, että kiipeämme yhdessä tuolle vuorelle. Yksi sellainen asia ja unelma, joka auttaa jaksamaan.)





Korona on koetellut meitä kaikkia. Onhän tämä vuosi ollut kuin jostain tieteisromaanista. Mun stressiä ja vieraudentunnetta lisäsi meidän presidentin vaalit ja yhteiskunnallinen kuohunta. Mä olisin halunnut käyttää taikasauvaa ja taikoa kaikki salaliittoteoreetikot ja riidankylväjät jonnekin hyvin kauaksi. Asiat ovat muutenkin hankalia ja suuria ilman älytöntä vääristelyä. Vaikka pysyttelinkin kaukana televisiosta ei voinut välttyä toinen toistaan hullummilta uutisilta. En muuten yhtään ihmettele, että Suomi on maailman onnellisin maa. Jos jollain olisi alkanut jutut viipottaa kuten meidän edellisellä presidentillä, niin lasarettipaikka olisi järjestynyt hyvin nopeasti. 

Henkilökohtaisesti mua on painanut eniten tämä meidän koti. Tai ei kai voida edes sanoa "meidän", koska mulla ei ole mitään sananvaltaa asiaan. Koti on taas menossa myyntiin ja eiköhän se tällä kertaa myydä. Kaikki on ollut vajaan vuoden verran kuin löysässä hirressä ja odoteltu vain, että koska tästä lähdetään. Ei inspiroinnut laittaa joulua, uuttavuotta tai yhtään mitään. Ei huvittanut pistää kukkasipuleita multiin syksyllä, suunnitella sisustamisia tai projekteja. Kuin olisi siivet leikattu, kuin eläisin jonkun toisen ihmisen nurkissa. Mä olen surullinen.

Pikkumiehen sanat kirpaisevat. Ei mua haittaa, että näytän vanhalta, isoäidiltä. Ajan viisaria ei voi kääntää ja eletty elämä näkyy kasvoissa, kehossa. Mua haittaa se, että elämä tuntuu menneen odotellessa omaa vuoroa. Harmittaa oma naiivius. Kuvitelma, että jos mä nyt teen näin ja näin, että joku pääsee päämääräänsä, niin sitten on minunkin vuoroni. Ei elämässä ole oikeudenmukaisuutta, vuoronvaihtoa. On vai niitä, jotka tekevät mitä tahtovat ja niitä, jotka hölmöinä haikailevat.  Ja koko ajan hiekka valuu tiimalasissa. Hetki tuli ja meni. 

Vaikka sydän on synkällä tuulella, niin luonto jatkaa uusin voimin. Meillä on tänään 20.3. virallisesti kevään ensimmäinen päivä. Mutta sanokaapas, onko tuossa alakuvassa kielo? Ei tämä nyt ihan yks yhteen kielon kanssa ole, kukatkin ovat suurempia.



Earth laughs in flowers, maa nauraa kukkasissa. Sateisena päivänä näytti siltä kuin kukkasten nauru olisi peittynyt kyyneliin. 
 

Johanna, vähän synkkänä

Sunday, March 14, 2021

Hynttyyt yhteen eli kirpparilla

Työ on kuluttavaa. Vaatteet saavat osumia tuon tuosta, milloin on ketsupit rinnuksilla omasta tai lasten puolesta, milloin koira kynsii palkeenkielen neuleeseen. Onneksi on kirpputorit. Ei harmitakaan niin kovasti, jos jokin vaate tärvääntyy. Meillä katsottaan aika tarkkaan kuinka siistit vaatteet ovat ja kahtena päivänä peräkkäin ei pistetä samaa asuyhdistelmää päälle. 


Käytän lähinnä farkkuja kesät talvet. Viimeinen vuosi on mennyt mustissa pöksyissä ja nyt tuli hinku sinisiin farkkuihin. ND Weekend, Old Navy, Gap ja Simply Vera Wang näyttävät kaikki aika kivoilta Gapin kevyen sini-valkoisen neuleen kanssa. 

Simply Vera Wang caprit ja Gapin neule yhteensä n. 7.5 dollaria. 


Valkoisessa puuvillaisessa Talbotsin neuletakissa on taskut ja eikä nappeja ollenkaan. Puna-valkoinen J. Jill-merkkinen t-paita näytti ihan käyttämättömältä. Tummapesuiset Gapin farkut ovat hiukan liian pitkät, mutta napsaisen lahkeet saksilla poikki ja taas mennään. Punaiset Kate Spaden mokkasiinit eivät ole kirpparilta. Jalkineet ja alusvaatteet ostan uusina. 



Talbotsin neuletakki, Gapin farkut ja J. Jill t-paita yhteensä n. 8.5 dollaria. 

Turkoosiin puuvillaiseen 3/4-hihaiseen t-paitaan hurmaannuin oitis. Pariksi sille löytyivät Old Navyn farkut ja Talbotsin vajaamittainen neuletakki. HM-baltsut ovat passelit vähän joka lähtöön. Tämä kirpputorikolmikko maksoi myös n. 8.5 dollaria. 


Löysin ihanan hennon marjapuuronpunaisen kashmir- ja villasekoitteisen J. Crew-merkkisen neuleen! En näytä nyt kokonaan, sillä neule pitää ensin käsitellä nyppykammalla ja sitten viedä pesulaan. Tuotetta katsellessa arvailin vain, että joku ei ole kuullut siitä, että neuleita voi siistiäkin. Tämä kaunokainen näytti siltä, että se on ollut yllä vain kerran pari ja sitten on todettu, että nyppääntyy ihan liikaa. Mun onni! ND Weekend farkuissa on kauniit aplikaatiot ja ne ovat caprimittaiset. Yhteensä nämä kaksi maksoivat n. 7.5 dollaria. 

Eddie Bauerin pusakassa on vähän militaarihenkeä ja riittävästi taskuja. Mun Convers-tossuissa on samaa hennon vaaleanroosaa kuin pusakassa. Takki maksoi n. 4 dollaria.

Kuljetan usein kirjoja ja askartelutarvikkeita mukanani ja siihen tarkoitukseen löytyi sopiva mikrokankainen kassi. Sarah Wilkinsin Barnes and Nobles -kirjakauppaketjulle kuvittama laukku oli kuin mulle tehty. Hintakin kohtuullinen 2 dollaria.  




Kassin koira tuo Felixin mieleen. Ei tästä kuvituksesta puutu kuin kahvi, sitten olisi kaikki tärkeät asiat mukana: kirja, kahvi ja koira. Olen tavattoman tyytyväinen löytöihini. Näillä taas pärjää pitkän aikaa ja yhdisteleminen on helppoa. 

Mä mietin, että olen ostanut valtaosin vaatteeni (ja lasten vaatteet aikoinaan) kirpputoreilta viimeisen yli 20 vuoden ajan. Voisihan sitä ajatella vaikka ympäristötekona, kierrätetty on. Ilman näitä apajia olisi kyllä tullut suru puseroon monet kerrat. On ollut kiva nähdä, että meidän nuoret eivät kaihda käytettyjä vaatteita. Pari päivää sitten pojalla oli "uusi" flanellipaita, joka oli käyty hakemassa skeittaamiseen kirpputorilta. Second hand -liikkeet ovat tuttuja ja hintatietoisuus selkäytimessä. 

❤:lla Johanna, hynttyitä yhdistellen 


Thursday, March 11, 2021

Normityöpäivä

Lämpö helli, mittari kipusi jo yli 20 C asteen. Pakkasin työkaverin kanssa rattaisiin viltin, välipalaa, vettä ja pallon. Menoksi. Kävelimme (tai mä siis työnsin) parikymmentä minuuttia ja olimme läheisessä puistossa. Punainen viltti nurmelle puiden alle varjoon ja palaveri saattoi alkaa. 


Ensimmäisenä asialistalla oli käydä selälleen ja tehdä tutkimusta erilaisista pilvistä. Sen jälkeen piti kohdistaa katse siihen suuntaan, mistä lintujen liverrys kuului. Kova työ vaati taukojumppaa ja venyttelimme kuin koirat, kissat ja lehmät, sihisimme kuin kobrat ja pötköttelimme kuin sammakot. Jumpan jälkeen alkoivat yksilösuoritukset: mä jäin pitämään pääkonttoria pystyssä kun työkaveri teki empiiristä tutkimustyötä pallon liikeradoista, soran koostumuksesta, puunrungon ympärysmitasta. Sen verran oli onneksi luppoaikaa, että muutama yhteiskuva otettiin. 



Saimme tuskin vedettyä yhteen päivän annin, kun työkaveri lähti jo kohti uusia haasteita. Näyttivät kauempaa katsoen huomattavasti työkaveria suuremmilta, mutta mulla ei ole epäilystäkään eikö nämäkin haasteet ajan kanssa selätetä. 



Päätin, että tästä tulee nyt uusi normaali. Huomenna pakkaamme mukaan myös muutaman ensyklopedian ja vähän runsaammat eväät. Ankara työnteko verotti kummasti energiavarastoja. 

Muuten, edellisen postauksen kirjoneulesukille löytyi passeli jalka! Pojan ystävä (tyttö) on poikennut kuluneen viikon aikana parikin kertaa ja toisella kertaa jo sovittelin sukkaa jalkaan. Olihan se vähän kuin Tuhkimosta. Mistähän sekin kertoo, että olen aikaisemmista ystävistä (tyttö) kyllä kuullut enemmänkin, mutta koskaan ei ole ketään tuotu kotiin. Sen sijaan tästä ystävästä en kuullut, mutta pääsin tapaamaan :) 

❤:lla Johanna