Sunday, August 23, 2020

Kirjasuositus jännäreiden ystävälle: Varjokuvat, Camilla Grebe

Olen kranttu lukija. Luen mieluummin joitakin kirjoja uudelleen ja uudelleen kuin antaudun kirjalle, joka saattaisi olla heikko. Juonen pitää olla sellainen, että innostun. Muutama ensimmäinen sivu yleensä paljastaa onko kirjasta mihinkään. Mitä tulee nordic noir lukemistoon, niin harva pystyy mielenkiinnossa ja tyylissä peittoamaan Henning Mankellin ja hänen Wallanderinsa. Henkilöt jäävät elottomiksi, tapahtumat kauaksi jännittävistä. Vaan nytpä hyrähti, lukija nimittäin. 
Mun mielenkiintomittarini on hyvin yksinkertainen: jos pääsen lähelle kirjan loppua ennen kuin pitää kääntää viimeiset sivut ja tarkistaa kuka on syypää, niin kirja on hyvä. Jos ennen puoltaväliä alan tuskastua ja tarkastaa loppua, niin kirja ei ole kovin hyvä. Siis minun mielestäni. Varjokuvien kanssa pääsin hyvin lähelle viimeisiä sivuja, tarina kantoi ja kuljetti. Kertoja pysyi varjoissa, salaisuus aukeni pikkuhiljaa. 


Tarina on aika roisi. Ei ollenkaan murhajuttu kauneimmasta päästä. Poloinen Elsie, poliisisisar, päätyy  päiviensä päähän Tukholmassa helmikuussa vuonna 1944 varsin epäonnisten tapahtumien seurauksena. Työn alla on murhajuttu, jossa nainen on naulattu lattiaan. Samanlaisten rikosten kanssa joutuvat painimaan aikanaan konstaapeli Britt-Marie 70-luvulla, profiloija Hanne 80-luvulla ja vihdoin viimein rikosylikonstaapeli Malin vuonna 2019. Malinin erityisalaa ovat ratkaisematta jääneet murhat, cold case. Onko asialla sarjamurhaaja, copycat, vai mitä ihmettä? 

Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös ajankuvat eri vuosikymmeniltä. Naisten ei ole ollut ihan helppoa yhdistää työtä ja perhettä, varsinkin jos sattuu tutkimaan rikoksia. Vaikka vuosikymmenet vierivät, naiset joutuvat kokemaan monenlaista vähättelyä sukupuolensa vuoksi. Kapuloiden rattaisiin heittäjiä löytyy aina vain. Välillä jään kiinni, en osaa asettua oikealle aikakaudelle. Ai miten niin muka vihreä tee on jotenkin uusi juttu? Olihan se aika erikoista 80-luvulla älyän sitten. 

Ahmin kirjan parissa päivässä. Päiväkin olisi riittänyt, mutta oli pakko nukkua, että pääsin aamulla ylös. Nuorena saatoin lukea yöt läpeensä, niin kauan että roistot olivat raudoissa tai romanssin viimeinen tulenpalava suudelma vaihdettu. Mulle ei ahmimiskohtauksia nykyisin enää juuri tule. Vaan nyt tuli. Ihan parasta on, että loppu ei ollut pettymys, minkäänlainen antikliimaksi. Kantava tarina sai arvoisensa lopun. En halua paljastaa juonta sen enempää. Sanonpa vain, että se on lukemisen arvoinen. 


En ole kovin innokas nettikirjojen lukija, mutta nyt ei muu auttanut.
Lukuelämys olisi voinut olla vielä hurjempi jos käsissä olisi ollut oikea kirja. Kun kädet ovat tottuneet pitämään jännäreitä hyppysissä, niin ote iPadistä ei tuota ihan samaa iloa kuin sivujen kääntely. 

Olen yrittänyt tunnustella mikä tästä kirjasta teki niin paljon paremman kuin monesta muusta. Kerronnan helppous, sujuvuus, toimiva dialogi ja jännitys, joka ei napsahda poikki kuin kuivunut oksa. Mikään ei tunnu siltä, että tarveaineet olisi otettu rikoskirjailijan fraasikirjasta. Tarina ja kerronta tuntuvat oikeilta, arkipäiväisyydessään täysin mahdollisilta. Sen vuoksi piti tarkistaa ennen nukkumaan menoa, että ovet on lukossa ja ikkunat suljettu. 

Camilla Grebe on ollut varsin tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut yhdessä sekä sisarensa että kirjailijapartnerin kanssa. Läpimurtoteokseksi mainitaan  yksin kirjoitettu Kun jää pettää alta vuodelta 2016. Vuoden 2017 Lemmikki on putsannut palkintopöydät niin Ruotsissa kuin muuallakin. Horros julkaistiin vuosi sitten. Olen iloinen. Mulla taitaa olla vielä monta hyvää jännäriä luettavana. 

❤:lla Johanna, jännityksen pihdeissä pyristelleenä

Friday, August 7, 2020

Pikkumusta

Mun pikkumusta on nykyisin hyvin mini. Ylettää nenänpäältä kaulalle. Tällä mennään, olipa tilaisuus mikä hyvänsä. 


Toinen vaihtoehto on sininen kertakäyttömaski. Näitä käytän, kun kangasmaskit ovat pesussa tai muuten vaan unohtuneet kotiin. Meillä kasvosuojien käyttösuositus on ollut voimassa jo jokusen viikon ja sanoisin, että käymissäni paikoissa (ruokakauppa, pankki, kahvila) käyttöaste on 99%. Ruokakaupassa on aina joku (tähän saakka valkoihoinen ja keski-ikäinen mies tai nainen), joka katsoo, että asia ei häntä koske. Itse olen käyttänyt maskia maaliskuun puolenvälin jälkeen aina, kun olen tilassa jossa ei voi pitää riittävää väliä kanssaihmisiin. Jos voin estää jonkun saamasta tartunnan pukemalla hengityssuojaimen, niin olen onnellinen. 

Meillä korona leviää edelleen reipasta vauhtia. Koulujen pitäisi alkaa jo muutaman viikon kuluessa, mutta saapas nähdä kuinka käy. Osavaltion tasolla kai on niin, että tässä meidän lähitienoilla asia otetaan vakavasti, mutta syrjäseuduilla viitataan kintaalla. Musta on kovin hassua, kun ihmiset vetoavat perustuslaillisiin oikeuksiinsa kasvosuojusten käytön suhteen (siis, että ei tarvitse käyttää). Miksi kukaan ei vetoa perustuslaillisiin velvollisuuksiinsa? Tässä lähinaapurustossa olen niitä harvoja, joka on luvannut aseellisesti suojella USA:n perustuslakia. Se on yksi kysymyksistä, johon pitää vastata kansalaiseksi ryhtyessään. Mietin aikani kuinka aseisiin suhtaudun, mutta mieleen tuli, että tilanteen pitää olla aika paha jos mulle asetta käteen tyrkytetään. Joten pössykkä tänne jos tilanne sitä vaatii. Toivottavasti ei koskaan olla siinä pisteessä. 

Miksi kasvosuojuksen käyttö herättää niin paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan? Mä en sitä ihan ymmärrä, sillä kanssaihmisten huomioonottaminen on aika luonnollista. Miksi ihmiset kokevat, että suojukset jotenkin rajoittavat tai riistävät heidän vapauksiaan? Eihän se kivaa ole, kun lämpötila huitelee lähellä 40 C astetta ja ilmankosteus on sellainen, että vesi tiivistyy ikkunoihin ja tekee vaatteista nihkeitä. Toisaalta nyt eletään historiallisesti vain lyhyttä hetkeä, jolloin yksilön valinnoilla on suuri vaikutus koko ihmiskuntaan. Muutaman vuosikymmenen kuluttua tätä muistellaan erikoisena kuriorisiteettinä, jonka vuosiluvusta ja kuolinuhreista ei olla ihan varmoja. Taidan olla jo sen verran käntty, että en ymmärrä miksi pitää tunkea baareihin notkumaan, Espanjan hiekkarannoille käristymään, lähietäisyydelle tuntemattomien kanssa bailaamaan. Eikö se ennätä ensi vuonnakin? Kun ehkä ja toivottavasti on rokote ja useampi meistä terveinä ja hyvissä voimissa?

10 hyvää syytä käyttää kasvomaskia: 

1) Kukaan muu ei huomaa jos hampaat jäi harjaamatta ja hengitys haisee
2) Kerrankin saa mennä pankkiin naamioituneena ja vartijat eivät ryntää perään
3) Huulipuna? Mikä se on?
4) Tuplaleuka? Mikä se sitten on?
5) Juonteet suun ympärillä  = urbaanilegenda
6) Kato mun silmiä, mä hymyilen!
7) En todellakaan syönyt valkosipua eilen illalla!
8) Väkisinkin laihtuu, kun maskin poistaminen kasvoilta ohjesääntöjen mukaan on HANKALAA!
9) Silmät, sielun peilit, niitä ei voi olla huomaamatta kun mitään muuta ei näy
10) Covid-19 pysähtyy, ei etene tästä mihinkään

+ BONUS
- Kasvomaski pussatessa on jotenkin hurjan eroottinen/söpö/salaperäinen/haasteellinen... Ainakin uusi ja erilainen. 

❤:lla Johanna, pikkumustissa

Saturday, August 1, 2020

Kotikonnuilla n. 5 mailin päässä kotoa

Onko tästä edes viittä mailia? Kolmekin taitaa riittää, suunnilleen. Ajoaika on n. 7-8 minuuttia. Eilen kotiutuessa oli kotona täysi rähinä päällä. Illaksi oli tullut kaksi myyntinäyttöä ja aikaa oli 20 minuuttia. Äkkiä purkaen ruokaostokset jääkaappiin ja ruokakomeroon. Kaksoset olivat teillä tietymättömillä ja huoneissaan kotoisa tunnelma. Keittiön työtaso oli täynnä likaisia astioita. Kas, tiskari oli jäänyt koko päiväksi tyhjentämättä. Edellisen illan leivontasessiosta oli pölähdellyt jauhoja sinne tänne, roskis pursusi ja muutenkin oli aika huoleton meininki. Viidestä wc:stä ennätin kurkata pariin. Mulla varmaan pullisteli verisuoni päässä. Siltä ainakin tuntui. 


Autossa pojan kanssa vasta ymmärsimme ihmetellä, että minnekäs sitten. Ehdottelin kaikenlaista, kunnes muistin, että tarkoitus on ollut käydä tutustumassa tähän kuvien kampukseen. Poika jäi kuuntelemaan musiikkia, kun kännykän kanssa läksin kierrokselle. Kampus on entinen Wake Forest College (perustettu 1834), nykyinen Baptist Seminary. Multa aina joskus kysytään, että olenko seminaarin kanssa jotenkin tekemisissä. Että onko rouva papinrouva vai mikä. Se on sikäli aika hassua, että Suomessakin asuessa aina välillä joku alkoi kysellä hengellistä suuntautumistani, yrittipä joku joskus viedä uskonsisaren kahvillekin. Mä olen kai lähinnä agnostikko, vaikka reippaasti myös rukoilen. 


Kyllä näissä maisemissa kelpaa opiskella teologiaa. Käyskennellessä kävi mielessä, että seminaarilla ei ole pikkurahan puutetta. Kävin äkkiä katsomassa opintojen hintoja ja eihän se ihan halpaa lystiä ole. Jos velka jää lyhentämättä jossain kuussa, niin velkaa tulee lisää automaattisesti 3%. Kuulosti minusta enemmän koronkiskonnalta kuin kristilliseltä armeliaisuudelta, mutta niinhän kauppaneuvos Paukkukin sanoi, että business on business ja Mooses on Mooses. 


Seminaari on aloittanut toimintansa 1950-luvun alkuvuosina. Alakuvien rakennuksen edessä on katos, jonka sisällä solisee suihkulähde. Suihkulähde on entisen kaivon paikalla. Siitä käsipumpulla oppilaat kävivät pumppaamassa talousvetensä. Opiskelijat ovat lahjoittaneet sekä suihkulähteen että katoksen. 





Kuvien kirkko on nimeltään Binkley Chapel. Se on maamerkki, joka näkyy kauemmaksikin ja monissa meidän pikkukaupungista kertovissa kuvissa ja julkaisuissa paraatipaikalla. Sen rakentaminen aloitettiin ennen toista maailmansotaa, mutta sotatoimet pistivät rakennustyöt jäihin. 



Mihin suuntaan tahansa katselee, niin joka puolella näkyy pylväitä, suuria ikkunoita, punatiiltä. Olemme asuneet tällä paikkakunnalla nyt 17 vuotta ja tänään tulin lukeneeksi pikkukaupunkimme syntyhistoriasta ensimmäisen kerran. Hupsan. Mulle selvisi, että näillä tienoilla on ollut suuri plantaasi ja monet vanhat rakennukset on rakennettu orjavoimin. Alakuvissa on baptistiseurakunnan kirkko. 




En tiedä onko tarkoitus, että kirkossa kävijä jättää näihin käsiin raha- tai ruokalahjoituksen. Joku oli jättänyt pihaliiduilla täytetyn pussin. 


Yläkuvassa entinen pääsisäänkäynti. Kun kampus vaihtoi omistajaa yliopistolta baptistien seminaariksi vaihtui tietysti myös teksi. Parahiksi sattui linja-autokin ajamaan ohi. En ole koskaan matkannut näillä paikallisliikenteen busseilla. Niillä on kaksi reittiä ja mulla ei ole harmaansinistä aavistusta, että miten näillä matkataan. Mutta todistettavasti meillä siis on joukkoliikennettä. Sillalla on junarata ja nyt en osaa sanoa, että liikennöikö tällä pätkällä junia. Joskus iltamyöhällä kuulen junan tööttäyksiä. 





South Brick House on vuodelta 1837. Päätalon lisäksi pihamaalla on monta muuta rakennusta, kuten smoke house (olisiko tämä palvaamo?), keittiö ja talli. Rakennus on rakennettu yliopiston tarpeisiin ja orjien voimin. Mä en ole koskaan oikein ymmärtänyt kuinka lähellä historia on, kuinka tämäkin talo saattaa jonkun silmiin näyttää riiston tyyssijalta.  Ohi ajaessani olen vain ajatellut, että onpas siinä vanha talo. 




Tiilitalon vieressä on Holding-Aycock House vuodelta 1889. Tyyliltään se on kuningatar Annen (kaiketikin suomennettu Annaksi) aikainen. Thomas Holding oli apteekkari ja taisipa pankkiasiatkin hoitua siinä samalla. Tyttärensä Leila nai Aycockin sukuun ja talo pysyi suvun hallussa vuoteen 2003 saakka. Nämä wrap around porchit eli talon ympäri kiertävät terassit ovat kyllä kauniita. En tiedä kuka talossa nykyään majailee, mutta "The dude abides". Vähän aikaa meni katsellessa, mutta älysin sitten, että The Dude käyttää kasvosuojaa. 



Saimme palautetta jo toisesta näytöstä ja olihan se aika hauskaa. Talon ostamisen estää vain ja ainoastaan tuo minun rakastamani master bedroomin kirjahylly. Mä toisaalta ymmärrän sen hyvin. Minulle ei ole tullut mielikuvaa, että amerikkalaiset maanmieheni olisivat kovia lukemaan. Ja millä muulla hyllyn sitten täyttää? Jos makkarin seinälle haluaa jättitelkkarin, niin hyllyn joutuu kyllä purkamaan. 


Yläkuvassa mun bonarit. Missä muussa työssä saa pitää sylissään kolmen kuukauden vanhaa koiranpentua, käyttää sitä pisulla, kehua ja palkita? Koira tuli työnantajieni perheeseen alkuviikosta. Rotu ei ole tiedossa ja reppanan tassuunkin oli sattunut. Meistä on tullut jo aika hyviä kavereita. Välillä kyllä olen vähän ihmeissäni, kun koira pitäisi saada alta aikayksikön ulos ja siinä samalla vahtia, että pienempi taapero ei tee päättömyyksiä. Mutta kyllä hoitotäti venyy :) Toisinaan myös paukkuu. 

❤:lla Johanna, kotiseutuun tutustuen