Saturday, August 29, 2020

Stand up -komiikkaa

Kolme kertaa olen käynyt katsomassa stand up -esityksiä. Paras oli ehdottomasti reilu vuosi sitten, kun Ismo Leikola esiintyi paikallisella komediaklubilla. Mukana oli entinen naapurinrouva tyttärensä kanssa ja mua vähän jännitti miten Leikolan huumori uppoaa amerikkalaisiin. Hyvin upposi. Rouva ja tyttärensä nauraa rätkättivät setin alusta loppuun. Kuten minäkin ja koko muu yleisö. En ole sellaista naurun remakkaa kuullut aikaisemmin. 



Tyylilaji on Amerikasta kotoisin. 1800-luvun alun mistreal-teatterin ja vaudevillen kautta on päästy tähän päivään. Ystävänpäivänä mies vei katsomaan räväkkää naista, joka oli mulle vähän turhankin räväkkä. Mulle tuli kiusaantunut olo. Ajattelin laskea huvikseni montako kertaa f-sana raikaa, mutta kun se ensimmäisen minuutin aikana toistettiin vähintään 30 kertaa, päätin luovuttaa. Mä en osannut nauraa koomikon lapsuudenmuistoille hyväksikäytöstä, ammutuksi tulemisesta, huumekaupasta. Mulle tuli sellainen olo, että esiintyjä siinä yleisön edessä terapoi itseään ja koko juttu oli vain kamalan surullinen. Kuten sekin, että Bill petti Hillaryä sen vuoksi miltä Hillary näyttää... Ei naurattanut. Lähinnä suretti, ärsytti ja sitten vihastutti. Romantiikka oli kaukana ystävänpäivästä. 

Ensimmäisen kerran kävin komediaklubilla San Diegossa vuonna 2000, about. Syy vierailujen vähyyteen löytyy tästä kokemuksesta. Musta tuli se huvituksen aihe. Pääesiintyjä pötkötteli odotustilassa, tosin en sitä tietenkään voinut etukäteen tietää. Siellä hän tarkkaili ihmisiä ja epäonnekseni päädyimme istumaan ihan esiintymislavan viereen. Voi voi. Koomikko tuntui katsovan koko ajan meidän pöytää. Sain aivan liikaa huomiota ja tunsin oloni vaivautuneeksi, epämukavaksi. Punastelin tuon tuosta ja olin onnellinen hämärästä. Kokemus oli hyvin henkilökohtainen ja sen jälkeen ei tehnyt mieli mennä koomikoita katsomaan. Ei mua haittaa jos mun kustannuksella nauretaan, nauran itsekin omille hölmöilyilleni. En kuitenkaan halua olla koko iltaa yleisön silmätikkuna. 



Mutta kerrottiinko sulle lapsena, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää? Minulle kerrottiin. Asia on noussut tapetille Leikolan myötä, kun ranskalainen jalkapalloilija Patrice Evra jakoi videon Leikolan sketsistä Instagramissa ja kyseli, että onko tämä kovinkin yleistä  (Lähde Iltalehti). Sen verran epäempaattinen olin, että Afrikan lasten hätä ei saanut minua tyhjentämään lautastani. Mieluummin sitten seisoin nurkassa, johon mut passittettiin uppiniskaisuuden vuoksi. Omille lapsille olen yrittänyt opettaa, että laittavat lautaselle sen verran kuin arvelevat jaksavansa syödä. Lisää voi aina ottaa, mutta ruuan poisheittäminen tuntuu pahalta. 

Jos nauru pidentää ikää, niin Leikolan keikka varmaan toi ainakin pari ylimääräistä vuotta. Kävin esityksen jälkeen moikkaamassa artistia ja kerroin, että naapureita ollaan oltu. Saman hiekkatien varrella leikitty, samoissa metsissä seikkailtu. Tosin eri aikoina, mutta silti. 

Iloa viikkoosi!

❤:lla Johanna


Wednesday, August 26, 2020

Laulukaskaat - korvia huumaava meteli

Etelän öistä tulee ensimmäisenä mieleen kaskaiden siritys. Siritys on vielä ok, mutta meillä on jumalaton meteli jatkunut jo viikkokaupalla ja päiväsaikaankin. Taustakohinaan tottuu, mutta kyllä mä huokaan helpotuksesta, kun syksy tulee ja laulukaskaat vaikenevat. 

Englantilaiselta nimeltään nämä ovat "cicadas". Lajeja on tuhansia ja meidän osavaltiossa majailee kummajainen, joka kuoriutuu maan uumenista 17 vuoden välein vietettyään siellä leppoisaa toukkavaihetta.  Viimeksi siis metelöivät vuonna 2003. Googlailin vähän ja videolla ei kuitenkaan taida olla tämä harvinainen tymbaalejaan ravisteleva uros, jonka tiedemiehet ovat nimeenneet Brood IX. Meillä on vuotuisia laulukaskaita, mutta useimmat mönkivät maanpinnalle 4-8 vuoden välein. Saattaa siis olla useampikin laji äänessä yhtä aikaa. 


Tuossa videolla kuulostaa kuin vesiputous kohisisi, mutta ääni tulee laulukaskaista. (Ääni on vaimeampi kuin mitä se todellisuudessa on.) Kävelen luontopolkua usein hoitolasten kanssa ja tuo ei ole edes äänekkäin kohta. Välillä tuntuu siltä, että pitää korottaa ääntä, että saisi äänensä kuuluviin. Ääneen kun yhdistyy tukala ilmankosteus ja n. 34 C asteen lämpötila, niin alkaa jo vähän ahdistaa... 


Kuvassa on yksi lajikirjon edustaja (kuva Wikipediasta). 17 vuoden välein kuoriutuvan kummajaisen erottaa punaisista silmistä, se todellakin näyttää aika pelottavalta, vuosia maan alla majailleelta. Pari vuotta sitten mulla oli pikkuinen ystävä, joka halusi Halloweeniksi pukeutua laulukaskaaksi. Sellaista asua ei valmiina löytynytkään, joten äiti tyttärelleen sellaisen kehitteli. Olikin upea puku ja ainutlaatuinen. Isovanhemmat ostivat hopeanväriset kengät Laulukaskas Prinsessalle. 

Jos aihe kiinnostaa enemmän ja varsinkin jos zombie laulukaskaat alkoivat kiinnostaa, niin kannattaa lukea linkin kautta lisää. Meillä on myös veikeä sieni, joka korvaa osan laulukaskaan ruumiista omalla kasvustollaa ja aiheuttaa laulukaskaan muutoksen zombieksi. Lajityypillinen käyttäytyminen unohtuu ja hyönteinen alkaa käyttäytyä loisivan sienen (Massospora) intressien mukaan... Kauhutarinoita ei tarvitse kovin kaukaa etsiä, luonto riittää. 

❤:lla Johanna, korvia myöten täynnä siritystä

Sunday, August 23, 2020

Kirjasuositus jännäreiden ystävälle: Varjokuvat, Camilla Grebe

Olen kranttu lukija. Luen mieluummin joitakin kirjoja uudelleen ja uudelleen kuin antaudun kirjalle, joka saattaisi olla heikko. Juonen pitää olla sellainen, että innostun. Muutama ensimmäinen sivu yleensä paljastaa onko kirjasta mihinkään. Mitä tulee nordic noir lukemistoon, niin harva pystyy mielenkiinnossa ja tyylissä peittoamaan Henning Mankellin ja hänen Wallanderinsa. Henkilöt jäävät elottomiksi, tapahtumat kauaksi jännittävistä. Vaan nytpä hyrähti, lukija nimittäin. 
Mun mielenkiintomittarini on hyvin yksinkertainen: jos pääsen lähelle kirjan loppua ennen kuin pitää kääntää viimeiset sivut ja tarkistaa kuka on syypää, niin kirja on hyvä. Jos ennen puoltaväliä alan tuskastua ja tarkastaa loppua, niin kirja ei ole kovin hyvä. Siis minun mielestäni. Varjokuvien kanssa pääsin hyvin lähelle viimeisiä sivuja, tarina kantoi ja kuljetti. Kertoja pysyi varjoissa, salaisuus aukeni pikkuhiljaa. 


Tarina on aika roisi. Ei ollenkaan murhajuttu kauneimmasta päästä. Poloinen Elsie, poliisisisar, päätyy  päiviensä päähän Tukholmassa helmikuussa vuonna 1944 varsin epäonnisten tapahtumien seurauksena. Työn alla on murhajuttu, jossa nainen on naulattu lattiaan. Samanlaisten rikosten kanssa joutuvat painimaan aikanaan konstaapeli Britt-Marie 70-luvulla, profiloija Hanne 80-luvulla ja vihdoin viimein rikosylikonstaapeli Malin vuonna 2019. Malinin erityisalaa ovat ratkaisematta jääneet murhat, cold case. Onko asialla sarjamurhaaja, copycat, vai mitä ihmettä? 

Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös ajankuvat eri vuosikymmeniltä. Naisten ei ole ollut ihan helppoa yhdistää työtä ja perhettä, varsinkin jos sattuu tutkimaan rikoksia. Vaikka vuosikymmenet vierivät, naiset joutuvat kokemaan monenlaista vähättelyä sukupuolensa vuoksi. Kapuloiden rattaisiin heittäjiä löytyy aina vain. Välillä jään kiinni, en osaa asettua oikealle aikakaudelle. Ai miten niin muka vihreä tee on jotenkin uusi juttu? Olihan se aika erikoista 80-luvulla älyän sitten. 

Ahmin kirjan parissa päivässä. Päiväkin olisi riittänyt, mutta oli pakko nukkua, että pääsin aamulla ylös. Nuorena saatoin lukea yöt läpeensä, niin kauan että roistot olivat raudoissa tai romanssin viimeinen tulenpalava suudelma vaihdettu. Mulle ei ahmimiskohtauksia nykyisin enää juuri tule. Vaan nyt tuli. Ihan parasta on, että loppu ei ollut pettymys, minkäänlainen antikliimaksi. Kantava tarina sai arvoisensa lopun. En halua paljastaa juonta sen enempää. Sanonpa vain, että se on lukemisen arvoinen. 


En ole kovin innokas nettikirjojen lukija, mutta nyt ei muu auttanut.
Lukuelämys olisi voinut olla vielä hurjempi jos käsissä olisi ollut oikea kirja. Kun kädet ovat tottuneet pitämään jännäreitä hyppysissä, niin ote iPadistä ei tuota ihan samaa iloa kuin sivujen kääntely. 

Olen yrittänyt tunnustella mikä tästä kirjasta teki niin paljon paremman kuin monesta muusta. Kerronnan helppous, sujuvuus, toimiva dialogi ja jännitys, joka ei napsahda poikki kuin kuivunut oksa. Mikään ei tunnu siltä, että tarveaineet olisi otettu rikoskirjailijan fraasikirjasta. Tarina ja kerronta tuntuvat oikeilta, arkipäiväisyydessään täysin mahdollisilta. Sen vuoksi piti tarkistaa ennen nukkumaan menoa, että ovet on lukossa ja ikkunat suljettu. 

Camilla Grebe on ollut varsin tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut yhdessä sekä sisarensa että kirjailijapartnerin kanssa. Läpimurtoteokseksi mainitaan  yksin kirjoitettu Kun jää pettää alta vuodelta 2016. Vuoden 2017 Lemmikki on putsannut palkintopöydät niin Ruotsissa kuin muuallakin. Horros julkaistiin vuosi sitten. Olen iloinen. Mulla taitaa olla vielä monta hyvää jännäriä luettavana. 

❤:lla Johanna, jännityksen pihdeissä pyristelleenä

Thursday, August 20, 2020

Uniqlon Marimekkoa ja Finlaysonia alesta

Uniqlo on itselleni uusi tuttavuus, ennen näitä ostoksia tuntematon. Marimekot tulivat myyntiin joskus keväällä, mutta en raaskinut silloin ostaa. Ans kattoo nyt, ajattelin. Ajatus kannatti. Alakuvan tunikoiden hinnat sulivat peräti 20 dollaria (lähtöhinta 29.90 ja alehinta 9.90). Meidän osavaltiossa ei ole Uniqlon myymälöitä, mutta onneksi on nettimyynti. 
 

Tilasin ensin mustavalkoisen tunikan. Yllätyin iloisesti laadun suhteen ja tilasin sini-vihreän, kun postitukset seuraavan kerran sai ilmaiseksi. Jos Uniqlo ei ole tuttu, niin muiden asiakkaiden jättämät palautteet kannattaa lukea huolellisesti. Itse opin, että mitoitus oli näissä reilua ja kannattaa ostaa koko tai kaksi pienempää kuin mitä yleensä käyttää. Olisin mielelläni ostanut muitakin t-paitoja ja puseroita, mutta mallit sekä näyttivät että olivat kokemusten mukaan laatikkomaisia. 



Ilokseni löysin Marimekkoa etsiessä myös Finlaysonia! Tämä Susanna Sallisen Pop-kuosista valmistettu t-paita oli alennettu puoleen hintaan. 



Olen pysytellyt muista kuin ruokakaupoista kaukana maaliskuusta alkaen, mutta nyt piti käydä ostamassa kahdelle entiselle hoidokille synttärilahjat. Olen luvannut, että vietämme yhdessä syntymäpäiviä kunhan vähän elämä kirkastuu. Meidän kaikkien kolmen synttärit olivat vajaan kahden kuukauden sisällä toisistaan. Tuumasta toimeen. Kaupasta löytyi sitten muutakin. 

Calvin Kleinin reisitaskulliset housut olivat niin halvat, että piti kääntää ne ylösalaisin ja nurinpäin, että olin varma ettei mitään vikaa ole. Muuten on käsittämätöntä, että 79 dollarin housut saa 5 dollarilla. Lucky Brand merkkiset mokkasiinit maksoivat 12.90. Päällinen on pehmeää, taipuisaa nahkaa. Ei niitä voinut kauppaan jättää. Mulla on vähän epäluuloja valkoisia kenkiä kohtaan. Jostain syystä mieleen tulevat aina miesten vaaleat kesäiset Pomarfinit. Eivät ehkä olleet ihan hoteimmasta päästä jalkineita joskus 80- ja 90-luvuilla, kun niitä opiskelijatyttönä herroille myin. Päätin kuitenkin unohtaa traumaattiset muistot ja nyt mulla on valkoiset mokkasiinit. 



Kampaajalla poikkesin pikapikaa. Sekä työntekijät että asiakkaat käyttivät kasvomaskeja. Entinen alkuvuoden käynniltä peräisin oleva malli oli tyyliä "long layers". Nyt on malli tasaiseksivaan. 15 dollarin leikkaus kesti varmaan vajaat 10 minuuttia. Mun hiuslaatu on muuttunut vuosien saatossa ja saunapuhtaana hiukset kihartuvat oikein somasti. Ei tarvita kovin kummoisia curly girl viritelmiä, kun päässä on kiharapehko. Tosin tänään ilman kosteus oli sellainen, että tunnin ulkoilun jälkeen näytin somalta kuin uitettu puudeli. 

Marimekot ovat olleet jo muutaman kerran yllä ja olen ne pessytkin. Hyvin kestivät pyykkäyksen. Maija Isolan Lokki-kuosi on kirvoittanut monta kommenttia hauskasta/kauniista/elegantista tunikasta. Mä en ole koskaan varmaan saanut mistään vaatteesta niin paljon kivoja kommentteja. Ja mikä parasta, jälleen on yhdeltä osalta saatu ikävänpoikasta hyssyteltyä hiljaisemmaksi. Kyllähän nämä kuviot tuovat Suomen ja monet muistot niin lähelle. 

❤:lla Johanna, japanilaisittain Suomi-kuosissa


Tuesday, August 18, 2020

Muna ja kana ja missä säilyttää kananmuna

Toisinaan yön synkkinä hetkinä tulee pohdiskeltua kysymystä munista ja kanoista. Kumpi oli ensin? Välillä olen mietiskellyt myös dinosaurusten munia. On se veikeää kuinka munista voi varttua hirmuliskojakin. Mutta asiaan. Missä sinä säilytät kananmunat? Huoneenlämmössä vai jääkaapissa? Jokunen martta täällä blogissani taitaa silloin tällöin poiketa, olisi kiva saada asiantuntijan lausunto. 


Meillä munat säilytetään jääkaapissa. Kaupassa kananmunat (raa'at, keitetyt, nestemäiset) ovat kylmäkaapeissa. Valmiiksi keitetyt ja kuoritut kananmunat ovat kai löytäneet tiensä Suomenkin kauppoihin, mutta löytyykö nestemäisessä muodossa? Meillä taitaa olla yleensä pelkkää valkuaista, en ole koskaan ostanut. Skotlannissa olin ihmeissäni, kun kananmunat olivatkin kaupan lämpöisessä, siis eivät kylmässä. Mulla on ystäviä, jotka säilyttävät munat huoneenlämmössä ja kuulemma hyvin toimivat, ovat leivontalämpimiä. Mutta miten kananmunat pitäisi oikeaoppisesti säilyttää?

Sitten taas tomaatit säilytän huoneenlämmössä. Kuten avokadotkin. Paitsi jos avokadot ovat käymässä liian pehmeiksi, niin sitten laitan ne jääkaappiin. 


Päässä menevät aina iloisesti sekaisin pitäisikö uudet perunat laittaa kylmään veteen kiehumaan ja vanhat kiehuvaan vai vice versa. Ja sellainenkin on jäänyt mieleen, että joulutähteä ei saa laittaa hedelmien lähelle. Joko hedelmät menevät piloille tai sitten joulutähti. Vai oliko se hyasintti? Jotenkin nämä muistisäännöt ovat ihan kamalan hankalia. 

Tänään taas hämmästytin yhden amerikkalaisen ystävän paljastamalla, että lapsi teki lihapullat ihan alkutekijöistään. Valtaisa ihmettely ja kummastelu saatteli paljastustani. Että ihanko alkutekijöistään? Miksi ei käyttänyt pussipullia? Onko lihapullien tekeminen kovin hankalaa? Joten vaikka kaikki muisti- ja nyrkkisäännöt eivät päässä pysykään, niin täkäläisittäin voi olla tyytyväinen keittotaitoonsa :) 


Mutta miten se nyt on hyvät ystävät, munat lämpöiseen vai kylmään? 
Ja olisiko sulla jakaa muita hyviä ohjeita, jotta voin täällä keittotaidottomien maassa loistaa?

❤:lla Johanna, munien kanssa hämillään

Friday, August 14, 2020

Kun uutiset käyvät toteen (postissa)

Piti poiketa postiin. Poikkeaminen kesti lähes 40 minuuttia. Sinä aikana havainnollistui parikin asiaa, jotka ovat olleet uutisissa viime aikoina. 


Postin rahoitusta on leikattu reippaasti nykyhallinnon toimesta. Viime päivinä on ollut hälyttäviä uutisia siitä, että lajittelukoneitakin on viety tiloista pois ja ylitöitä ei juuri saa tehdä. Posti on tulevien muutamien kuukausien aikana tärkeä tekijä meidän marraskuisissa pressanvaaleissa. Ennätysmäärä ihmisiä haluaa äänestää koronatilanteen vuoksi postitse. Ja sekös jos mikä on myrkkyä nykyhallinnolle ja sen isoimmalle johtajalle. Toisaalta moni vanhus ja huonokuntoinen haluaisi äänestää ilman fyysistä kontaktia. Useat heistä on presidentin puolueen kannattajia. 

Vaan niinpä seisoin minä ja n. 20 muuta jonossa kiltisti tänään iltapäivällä. Jono eteni tuskaisen hitaasti, sillä asiakkaita oli auttamassa vai yksi työntekijä. Hän näytti siltä, että päivä on ollut kuluttava. En voi moittia enkä syyttää. Asiakkaiden valituksia kuunnellessa tuli mieleen, että älkää nyt näitä olevia ihmisiä kuoliaiksi stressatko. 

"Karen" on yleisnimi valkoihoiselle naiselle, joka kyykyttää kaikkia muita muunvärisiä. Soimaa suusanallisesti, soittelee poliisit paikalle turhaan ja niin poispäin. "Karen" (tai ainakin melkein Karen) oli tänään postissa. Kärsivällisesti työntekijä selitti eri palveluiden hintoja. "Karen" muisti tarkasti lähettäneensa samanlaisen lähetyksen siihen ja siihen hintaan ja sai seurantakoodin päälle. Työntekijä sanoi, että anteeksi, ei tällä hinnalla onnistu. "Karen" vaati toisen työntekijän paikalle. Työntekijä sanoi, että hän on tehnyt työtään 17 vuotta ja sama vastaus tulee kyllä toisiltakin työntekijöiltä. Ei käynyt "Karenille". Niinpä isopomo kertomaan, että ei onnistu tällä hinnalla, enemmän pitää maksaa. "Karen" oli kumman tyytyväinen ja maksoi. Mä en tiedä oliko hänen asenteellaan mitään tekemistä sen kanssa, että työntekijä oli musta nainen ja pomo valkoinen nainen. Mene ja tiedä. Ikävä kuitenkin oli seurata tilannetta. 



Bussitkin yrittävät viestittää miten pitää toimia. Yläkuvassa lukee "be safe" ja tässä alakuvassa "wear mask" ja onpa lisätty vielä maskia käyttävä hymiökin. 


Perhonen tähän loppuun saa tuoda pienen ilonpilkahduksen. Tämä veitikka on Eastern Tiger Swallowtail eli ritariperhonen. Eilen mun 4 v. hoidokki laittoi ihan yhtäkkiä kädet ympärille ja sonoi, että mä en ikinä unohda sua. Meillä on nyt muutaman päivän paussi ja hän kertoi, että ikävä tulee. Niin tulee minunkin. On aika merkillistä, kun tuntuu mukavalta lähteä töihin ja "työkavereita" on ikävä. 

Mitenkäs, kiinnostaako meidän politiikasta lukeminen? Hetken opiskelin valtio-oppia (political science) avoimessa, kun lapset olivat pieniä. Se oli sellainen ala, joka kovasti kiinnosti ja kiehtoi. Ilo loppui lyhyeen, sillä mies oli sitä mieltä, että mulla ei ole aikaa lastenhoidolta moiseen. Lapsia piti hoitaa päivät ja kotityöt sitten illalla. Minä en jaksanut asiasta riidellä.  Mutta mihinkäs tiikeri raidoista pääsee ja politiikka kyllä kutkuttaa edelleen. Meillä on paljon sellaisia tarinoita, joita on vaikea uskoa todeksi ja jotka eivät uutiskynnystä ylitä Suomessa. Olisiko kiinnostuneita lukijoita?

❤:lla Johanna, postissa tovin jos toisen torkkuneena

P.S.

Hurtti huumori siivitti meidän seisoskelijoiden ajankulua. Yksi herra huolestuneena tiedusteli, että mihin aikaan posti suljetaan. Ja mitäs jos on käytävällä jonossa eikä postisalissa? Hän kun on tullut hakemaan avioeropapereitaan. Toinen herran katsoi myötätuntoisesti ja sanoi olevansa pahoillaan. Herra Avioero sanoi, että älä suotta, vaimon aika meni valtaosin poikaystävän kanssa. Asioimassa oleva rouva lohdutti, että rimaa vähän korkeammalle sitten ensi kerralla. Hra Avioero pyysi, että älkää olko pahoillanne puolestani, tämä on hyvä uutinen, vaikka hän nyt vähän ylijakaakin asioitaan. Hra Myötätuntoinen hymyili (minä myös) ja nyökytteli kaikkitietävän näköisenä: niinhän se on, joskus on parempi yksin. Rouva Rima-Korkealla totesi, että kyllä se yksinäisyyskin on kurjaa, kun vanhainkodissa saa yksinään pärjäillä.... kuten hän. Ja samalla lykkäsi postineidin käteen kirjekuoren, joka oli hänen naapurihuoneen toverilleen samassa vanhainkodissa. Hänhän ei ole mikään postinjakaja. Nappasin käteeni Priority Mail pahvikuoren ja heiluttelin seisovaa ilmaa ympärilläni. Kasvomaski varmasti peitti suurimman osan naurunpyrskähdyksestä, mutta pahvikuori tarvittiin varmuuden varoiksi. 

Tuesday, August 11, 2020

Kierrätystä ja peruuntuneita lentoja

Aikaisemminkin olen törmännyt leikkipuistoon, jonka yhteydessä on paikka kierrätyskirjoille. Kirjat jätetään pikkuiseen "taloon", vähän kuin linnunpönttöön, ja seuraava lukija voi ottaa kirjan mukaansa tai lukea vaikka siinä samalla, kun lapset leikkivät leikkipuistossa. 

Kuten kuvasta näkyy, itse leikkipaikka on suljettu. Ihmiset ovat vähän nyreissään, kun lapset eivät pääse keinuihin ja kiipeilemään, liukumäkeen. Leikkipuistot ovat olleet kiinni jo useamman kuukauden koronan vuoksi. 




Jokunen aika sitten otin mukaani kaksi mielenkiintoista kirjaa. Ompelukirja on perusteos, jossa on kaikkea  mahdollista verhoista yksinkertaisiin vaatteisiin. Yrttikirja on myös melkoisen kattava. Näitä on mukava ihan vain selailla pelkästään kauniiden kuvien vuoksi. 







Juttelin opettajatuttavani kanssa ja hän kertoi, että koulujen loma-ajat ovat vaikeita monille oppilaille siksikin, että ruuan lisäksi ei saa luettavaa. Kouluissa on yleensä kirjasto ja kirjoja kartutetaan vanhempainyhdistysten voimin. Itsekin olen lahjoittanut jonkin verran. Opettaja kertoi eräästä lukutoukasta, joka suri kirjatonta kesää niin, että opettajan sydän oli pakahtua. Hän oli toimittanut muutaman teoksen luettavaksi. Toisin kuin Suomessa täällä ei noin vain hypätä polkupyörän selkään ja ajeta kirjastoon tai kuljeta matkaa bussilla. Jos kyytiä ja innostusta ei ole jonkun aikuisen toimesta, jäävät luettavat kirjaston hyllyille. 







Jätin vuorostani muutaman lastenkirjan "pönttöön". Toivottavasti löytävät tiensä innokkaiden lukijoiden käsiin. Yleensä tavaroita ei juuri rikota ja turmella, mutta tästä säilytyspaikasta oli joko rikottu lasi tai sitten myrsky oli sen hajottanut. Onneksi ihan kulman takana on vedenpitävä rakennelma, jossa kirjat pysyvät kuivina kovemmallakin sateella ja tuiverruksella. 

Mennyt viikko oli aika villi: alkuviikosta tuli trooppinen myrsky Isaias (oli kyllä aika hiljainen) ja sunnuntaiaamuna herättiin 5.1 asteen maanjäristykseen. Tytär yritti lähteä takaisin Skotlantiin, mutta lento oli peruttu. Asia selvisi ikävä kyllä vasta kentällä. Hän on nyt järjestellyt matkaa pari päivää ja huomenna näyttäisi onnistuvan. Toivotaan niin, vaikka mun kova ikävä tytärtä tuleekin. Toisessa päässä häntä odottaa parin viikon omatoiminen karanteeni. Ei ole hauskaa sekään. Keväällä peruuntuneesta lennosta on vielä korvaukset saamatta ja tästä lennosta tuli ylimääräisiä kuluja. Onneksi oli vakuutus, jonka avulla hän sai apua matkan uudelleenjärjestelyyn. Matkan alkuperäinen myyjä tarvitsi vähän suostuttelua, että asiat alkoivat rullata riittävän nopeasti. Ilman vakuutusyhtiön ystävällistä, mutta topakkaa painostusta saisi niitäkin rahoja odotella varmaan taas muutaman tovin. 

❤:lla Johanna, nenä kierrätyskirjoissa kiinni 



Friday, August 7, 2020

Pikkumusta

Mun pikkumusta on nykyisin hyvin mini. Ylettää nenänpäältä kaulalle. Tällä mennään, olipa tilaisuus mikä hyvänsä. 


Toinen vaihtoehto on sininen kertakäyttömaski. Näitä käytän, kun kangasmaskit ovat pesussa tai muuten vaan unohtuneet kotiin. Meillä kasvosuojien käyttösuositus on ollut voimassa jo jokusen viikon ja sanoisin, että käymissäni paikoissa (ruokakauppa, pankki, kahvila) käyttöaste on 99%. Ruokakaupassa on aina joku (tähän saakka valkoihoinen ja keski-ikäinen mies tai nainen), joka katsoo, että asia ei häntä koske. Itse olen käyttänyt maskia maaliskuun puolenvälin jälkeen aina, kun olen tilassa jossa ei voi pitää riittävää väliä kanssaihmisiin. Jos voin estää jonkun saamasta tartunnan pukemalla hengityssuojaimen, niin olen onnellinen. 

Meillä korona leviää edelleen reipasta vauhtia. Koulujen pitäisi alkaa jo muutaman viikon kuluessa, mutta saapas nähdä kuinka käy. Osavaltion tasolla kai on niin, että tässä meidän lähitienoilla asia otetaan vakavasti, mutta syrjäseuduilla viitataan kintaalla. Musta on kovin hassua, kun ihmiset vetoavat perustuslaillisiin oikeuksiinsa kasvosuojusten käytön suhteen (siis, että ei tarvitse käyttää). Miksi kukaan ei vetoa perustuslaillisiin velvollisuuksiinsa? Tässä lähinaapurustossa olen niitä harvoja, joka on luvannut aseellisesti suojella USA:n perustuslakia. Se on yksi kysymyksistä, johon pitää vastata kansalaiseksi ryhtyessään. Mietin aikani kuinka aseisiin suhtaudun, mutta mieleen tuli, että tilanteen pitää olla aika paha jos mulle asetta käteen tyrkytetään. Joten pössykkä tänne jos tilanne sitä vaatii. Toivottavasti ei koskaan olla siinä pisteessä. 

Miksi kasvosuojuksen käyttö herättää niin paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan? Mä en sitä ihan ymmärrä, sillä kanssaihmisten huomioonottaminen on aika luonnollista. Miksi ihmiset kokevat, että suojukset jotenkin rajoittavat tai riistävät heidän vapauksiaan? Eihän se kivaa ole, kun lämpötila huitelee lähellä 40 C astetta ja ilmankosteus on sellainen, että vesi tiivistyy ikkunoihin ja tekee vaatteista nihkeitä. Toisaalta nyt eletään historiallisesti vain lyhyttä hetkeä, jolloin yksilön valinnoilla on suuri vaikutus koko ihmiskuntaan. Muutaman vuosikymmenen kuluttua tätä muistellaan erikoisena kuriorisiteettinä, jonka vuosiluvusta ja kuolinuhreista ei olla ihan varmoja. Taidan olla jo sen verran käntty, että en ymmärrä miksi pitää tunkea baareihin notkumaan, Espanjan hiekkarannoille käristymään, lähietäisyydelle tuntemattomien kanssa bailaamaan. Eikö se ennätä ensi vuonnakin? Kun ehkä ja toivottavasti on rokote ja useampi meistä terveinä ja hyvissä voimissa?

10 hyvää syytä käyttää kasvomaskia: 

1) Kukaan muu ei huomaa jos hampaat jäi harjaamatta ja hengitys haisee
2) Kerrankin saa mennä pankkiin naamioituneena ja vartijat eivät ryntää perään
3) Huulipuna? Mikä se on?
4) Tuplaleuka? Mikä se sitten on?
5) Juonteet suun ympärillä  = urbaanilegenda
6) Kato mun silmiä, mä hymyilen!
7) En todellakaan syönyt valkosipua eilen illalla!
8) Väkisinkin laihtuu, kun maskin poistaminen kasvoilta ohjesääntöjen mukaan on HANKALAA!
9) Silmät, sielun peilit, niitä ei voi olla huomaamatta kun mitään muuta ei näy
10) Covid-19 pysähtyy, ei etene tästä mihinkään

+ BONUS
- Kasvomaski pussatessa on jotenkin hurjan eroottinen/söpö/salaperäinen/haasteellinen... Ainakin uusi ja erilainen. 

❤:lla Johanna, pikkumustissa

Saturday, August 1, 2020

Kotikonnuilla n. 5 mailin päässä kotoa

Onko tästä edes viittä mailia? Kolmekin taitaa riittää, suunnilleen. Ajoaika on n. 7-8 minuuttia. Eilen kotiutuessa oli kotona täysi rähinä päällä. Illaksi oli tullut kaksi myyntinäyttöä ja aikaa oli 20 minuuttia. Äkkiä purkaen ruokaostokset jääkaappiin ja ruokakomeroon. Kaksoset olivat teillä tietymättömillä ja huoneissaan kotoisa tunnelma. Keittiön työtaso oli täynnä likaisia astioita. Kas, tiskari oli jäänyt koko päiväksi tyhjentämättä. Edellisen illan leivontasessiosta oli pölähdellyt jauhoja sinne tänne, roskis pursusi ja muutenkin oli aika huoleton meininki. Viidestä wc:stä ennätin kurkata pariin. Mulla varmaan pullisteli verisuoni päässä. Siltä ainakin tuntui. 


Autossa pojan kanssa vasta ymmärsimme ihmetellä, että minnekäs sitten. Ehdottelin kaikenlaista, kunnes muistin, että tarkoitus on ollut käydä tutustumassa tähän kuvien kampukseen. Poika jäi kuuntelemaan musiikkia, kun kännykän kanssa läksin kierrokselle. Kampus on entinen Wake Forest College (perustettu 1834), nykyinen Baptist Seminary. Multa aina joskus kysytään, että olenko seminaarin kanssa jotenkin tekemisissä. Että onko rouva papinrouva vai mikä. Se on sikäli aika hassua, että Suomessakin asuessa aina välillä joku alkoi kysellä hengellistä suuntautumistani, yrittipä joku joskus viedä uskonsisaren kahvillekin. Mä olen kai lähinnä agnostikko, vaikka reippaasti myös rukoilen. 


Kyllä näissä maisemissa kelpaa opiskella teologiaa. Käyskennellessä kävi mielessä, että seminaarilla ei ole pikkurahan puutetta. Kävin äkkiä katsomassa opintojen hintoja ja eihän se ihan halpaa lystiä ole. Jos velka jää lyhentämättä jossain kuussa, niin velkaa tulee lisää automaattisesti 3%. Kuulosti minusta enemmän koronkiskonnalta kuin kristilliseltä armeliaisuudelta, mutta niinhän kauppaneuvos Paukkukin sanoi, että business on business ja Mooses on Mooses. 


Seminaari on aloittanut toimintansa 1950-luvun alkuvuosina. Alakuvien rakennuksen edessä on katos, jonka sisällä solisee suihkulähde. Suihkulähde on entisen kaivon paikalla. Siitä käsipumpulla oppilaat kävivät pumppaamassa talousvetensä. Opiskelijat ovat lahjoittaneet sekä suihkulähteen että katoksen. 





Kuvien kirkko on nimeltään Binkley Chapel. Se on maamerkki, joka näkyy kauemmaksikin ja monissa meidän pikkukaupungista kertovissa kuvissa ja julkaisuissa paraatipaikalla. Sen rakentaminen aloitettiin ennen toista maailmansotaa, mutta sotatoimet pistivät rakennustyöt jäihin. 



Mihin suuntaan tahansa katselee, niin joka puolella näkyy pylväitä, suuria ikkunoita, punatiiltä. Olemme asuneet tällä paikkakunnalla nyt 17 vuotta ja tänään tulin lukeneeksi pikkukaupunkimme syntyhistoriasta ensimmäisen kerran. Hupsan. Mulle selvisi, että näillä tienoilla on ollut suuri plantaasi ja monet vanhat rakennukset on rakennettu orjavoimin. Alakuvissa on baptistiseurakunnan kirkko. 




En tiedä onko tarkoitus, että kirkossa kävijä jättää näihin käsiin raha- tai ruokalahjoituksen. Joku oli jättänyt pihaliiduilla täytetyn pussin. 


Yläkuvassa entinen pääsisäänkäynti. Kun kampus vaihtoi omistajaa yliopistolta baptistien seminaariksi vaihtui tietysti myös teksi. Parahiksi sattui linja-autokin ajamaan ohi. En ole koskaan matkannut näillä paikallisliikenteen busseilla. Niillä on kaksi reittiä ja mulla ei ole harmaansinistä aavistusta, että miten näillä matkataan. Mutta todistettavasti meillä siis on joukkoliikennettä. Sillalla on junarata ja nyt en osaa sanoa, että liikennöikö tällä pätkällä junia. Joskus iltamyöhällä kuulen junan tööttäyksiä. 





South Brick House on vuodelta 1837. Päätalon lisäksi pihamaalla on monta muuta rakennusta, kuten smoke house (olisiko tämä palvaamo?), keittiö ja talli. Rakennus on rakennettu yliopiston tarpeisiin ja orjien voimin. Mä en ole koskaan oikein ymmärtänyt kuinka lähellä historia on, kuinka tämäkin talo saattaa jonkun silmiin näyttää riiston tyyssijalta.  Ohi ajaessani olen vain ajatellut, että onpas siinä vanha talo. 




Tiilitalon vieressä on Holding-Aycock House vuodelta 1889. Tyyliltään se on kuningatar Annen (kaiketikin suomennettu Annaksi) aikainen. Thomas Holding oli apteekkari ja taisipa pankkiasiatkin hoitua siinä samalla. Tyttärensä Leila nai Aycockin sukuun ja talo pysyi suvun hallussa vuoteen 2003 saakka. Nämä wrap around porchit eli talon ympäri kiertävät terassit ovat kyllä kauniita. En tiedä kuka talossa nykyään majailee, mutta "The dude abides". Vähän aikaa meni katsellessa, mutta älysin sitten, että The Dude käyttää kasvosuojaa. 



Saimme palautetta jo toisesta näytöstä ja olihan se aika hauskaa. Talon ostamisen estää vain ja ainoastaan tuo minun rakastamani master bedroomin kirjahylly. Mä toisaalta ymmärrän sen hyvin. Minulle ei ole tullut mielikuvaa, että amerikkalaiset maanmieheni olisivat kovia lukemaan. Ja millä muulla hyllyn sitten täyttää? Jos makkarin seinälle haluaa jättitelkkarin, niin hyllyn joutuu kyllä purkamaan. 


Yläkuvassa mun bonarit. Missä muussa työssä saa pitää sylissään kolmen kuukauden vanhaa koiranpentua, käyttää sitä pisulla, kehua ja palkita? Koira tuli työnantajieni perheeseen alkuviikosta. Rotu ei ole tiedossa ja reppanan tassuunkin oli sattunut. Meistä on tullut jo aika hyviä kavereita. Välillä kyllä olen vähän ihmeissäni, kun koira pitäisi saada alta aikayksikön ulos ja siinä samalla vahtia, että pienempi taapero ei tee päättömyyksiä. Mutta kyllä hoitotäti venyy :) Toisinaan myös paukkuu. 

❤:lla Johanna, kotiseutuun tutustuen