Sunday, July 26, 2020

Korkkarit

"Korkkarikäyttäjän ”ensiapupakkaus” voi tehdä kuitenkin illasta onnistuneen tukalissakin kengissä. Pakkaa helpotukseksi mukaan laastareita, rakonestopuikko, jalka- tai käsirasvaa sekä pieneen tilaan mahtuvat ballerinat, joita kaipaat varmasti viimeistään kotimatkalla." (Iltalehti - Näin juhlit korkkareissa koko illan)


Välillä käy mielessä, että millä vuosituhannella oikein elämme. Tiia Koivusalo kirjoitti ansiokkaan kirjoituksen kehopositiivisuudesta, karvojenpoistosta ja muusta naisen elämää ilahduttavasta trimmailusta. Osuipa silmiini tuo Iltalehden artikkelikin. Annetaanko miehille ohjeita, miten pärjätä jalkineissa tai vaatteissa? Suositellaanko ensiapupakkauksia? Itsellänikin on korkkareita, tosin ei mitään huisin korkeita. Käytän niitä hyvin harvoin, jos koskaan. Kenkiä jalkaan sovitellessa usein muistuu mieleen kävelymaasto, seura (harppoo eteenpäin eikä odottele mun hipsuttelua korkkareilla) ja sitten kaikki turkasen vaivat. Siinä vaiheessa laitan kiltisti ballerinat jalkoihin ja myöhemmin kiitän itseäni kaukonäköisyydestä. 



Kyllä mä ihan vähän kadehdin kaikkia heitä, jotka kauniisti mennä liihottelevat korkokengissään. Onko yhtään kuvaa kuninkaallisista naisista ilman korkkareita? Filmitähdet liitelevät kuin vetten päällä milloin mihinkin gaalaan ja vallan voimanaiset täräyttävät koron tukevasti parkettiin. Toista se on meikäläisellä. Joka askeleella pitää muistuttaa, että polvi suoraksi ja rinta rottingille. Toisella olkapäällä kuiskuttelee pikkuolio, että ei sun hei tarvii, pistä korkkarit naulaan. Toiselta olkapäältä kuuluu kuiske, että nämä pidentävät, hoikentavat, sopivat asuun. Mennä lyllerrä siinä nyt sitten. 


Samaisesta aviisista osui myös silmiin nuoren kaunottaren kommentti. Hän ei tykkää, kun sanotaan söpöksi. En lukenut juttua, ehkä siellä oli enemmänkin selvitystä. Nuoruudessa ilahduttavinta on ehdottomuus, varmuus kaikesta. Muistan, kun itseäni vähän harmitti jos joku poika kuvaili, että olet mukava. Olisin mieluummin ollut vaikka sitten söpö. Kukaan ei ole sanonut söpöksi (tai mukavaksi) enää vuosikausiin. Enää ei haittaisi. Toisaalta ei tarvitse olla koko ajan nyppimässä tai ajamassa karvojaan. Ei kukaan välitä, vaikka vähän rehottaakin. Jos joku vanhingossa vilkaisee, niin tutkailu ei kestä niin kauan, että ennättäisi silmäillä karvojen määrän. 


Ylä- ja alakuva kertovat musta kaksi asiaa. Yläkuva on se, millainen olen oikeasti, joka päivä, karvoineen päivineen. Tukeva ja mukava tennari. Alakuva sitten taas kuvastaa sitä, millainen haluaisin olla ainakin kerran parissa vuodessa: punainen ja naisellinen korkokenkä. 


Kaikki kengät ovat kokoa 7, mutta naisten jalat ovat tainneet olla pienempiä muutama vuosikymmen sitten. Soljelliset kengät menevät jalkaani, mutta muuten ovatkin sitten ihan toivottoman pienet. Olen ostanut kengät koristamaan vaatehuonetta. On mukava mietiskellä kenen ruusuntippa-askeleet ovat kaikuneet kaduilla, ottaneet tanssiaskelia, nousseet varpailleen kavaljeerille suukkoa antaessa. Eihän näitä kenkiä ole voinut kovin vakavamielinen, iloton nainen käyttää. Kantapäillä on kuulunut kevyt jazz, silkkisukat ovat hivelleet sääriä.

Toissapäivänä harjoittelin taas kaunista askellusta. Puolen minuutin kuluttua alakerrasta tuli lapsilta tekstari: äiti, mitä sä teet? Kuuluu kauhea pauke. Laitoin korkkarit kiltisti takaisin hyllyyn odottamaan hetkeä, kun talossa ei ole ketään muuta. 

❤:lla Johanna, korkkarikorkeakoulussa