Sunday, July 26, 2020

Korkkarit

"Korkkarikäyttäjän ”ensiapupakkaus” voi tehdä kuitenkin illasta onnistuneen tukalissakin kengissä. Pakkaa helpotukseksi mukaan laastareita, rakonestopuikko, jalka- tai käsirasvaa sekä pieneen tilaan mahtuvat ballerinat, joita kaipaat varmasti viimeistään kotimatkalla." (Iltalehti - Näin juhlit korkkareissa koko illan)


Välillä käy mielessä, että millä vuosituhannella oikein elämme. Tiia Koivusalo kirjoitti ansiokkaan kirjoituksen kehopositiivisuudesta, karvojenpoistosta ja muusta naisen elämää ilahduttavasta trimmailusta. Osuipa silmiini tuo Iltalehden artikkelikin. Annetaanko miehille ohjeita, miten pärjätä jalkineissa tai vaatteissa? Suositellaanko ensiapupakkauksia? Itsellänikin on korkkareita, tosin ei mitään huisin korkeita. Käytän niitä hyvin harvoin, jos koskaan. Kenkiä jalkaan sovitellessa usein muistuu mieleen kävelymaasto, seura (harppoo eteenpäin eikä odottele mun hipsuttelua korkkareilla) ja sitten kaikki turkasen vaivat. Siinä vaiheessa laitan kiltisti ballerinat jalkoihin ja myöhemmin kiitän itseäni kaukonäköisyydestä. 



Kyllä mä ihan vähän kadehdin kaikkia heitä, jotka kauniisti mennä liihottelevat korkokengissään. Onko yhtään kuvaa kuninkaallisista naisista ilman korkkareita? Filmitähdet liitelevät kuin vetten päällä milloin mihinkin gaalaan ja vallan voimanaiset täräyttävät koron tukevasti parkettiin. Toista se on meikäläisellä. Joka askeleella pitää muistuttaa, että polvi suoraksi ja rinta rottingille. Toisella olkapäällä kuiskuttelee pikkuolio, että ei sun hei tarvii, pistä korkkarit naulaan. Toiselta olkapäältä kuuluu kuiske, että nämä pidentävät, hoikentavat, sopivat asuun. Mennä lyllerrä siinä nyt sitten. 


Samaisesta aviisista osui myös silmiin nuoren kaunottaren kommentti. Hän ei tykkää, kun sanotaan söpöksi. En lukenut juttua, ehkä siellä oli enemmänkin selvitystä. Nuoruudessa ilahduttavinta on ehdottomuus, varmuus kaikesta. Muistan, kun itseäni vähän harmitti jos joku poika kuvaili, että olet mukava. Olisin mieluummin ollut vaikka sitten söpö. Kukaan ei ole sanonut söpöksi (tai mukavaksi) enää vuosikausiin. Enää ei haittaisi. Toisaalta ei tarvitse olla koko ajan nyppimässä tai ajamassa karvojaan. Ei kukaan välitä, vaikka vähän rehottaakin. Jos joku vanhingossa vilkaisee, niin tutkailu ei kestä niin kauan, että ennättäisi silmäillä karvojen määrän. 


Ylä- ja alakuva kertovat musta kaksi asiaa. Yläkuva on se, millainen olen oikeasti, joka päivä, karvoineen päivineen. Tukeva ja mukava tennari. Alakuva sitten taas kuvastaa sitä, millainen haluaisin olla ainakin kerran parissa vuodessa: punainen ja naisellinen korkokenkä. 


Kaikki kengät ovat kokoa 7, mutta naisten jalat ovat tainneet olla pienempiä muutama vuosikymmen sitten. Soljelliset kengät menevät jalkaani, mutta muuten ovatkin sitten ihan toivottoman pienet. Olen ostanut kengät koristamaan vaatehuonetta. On mukava mietiskellä kenen ruusuntippa-askeleet ovat kaikuneet kaduilla, ottaneet tanssiaskelia, nousseet varpailleen kavaljeerille suukkoa antaessa. Eihän näitä kenkiä ole voinut kovin vakavamielinen, iloton nainen käyttää. Kantapäillä on kuulunut kevyt jazz, silkkisukat ovat hivelleet sääriä.

Toissapäivänä harjoittelin taas kaunista askellusta. Puolen minuutin kuluttua alakerrasta tuli lapsilta tekstari: äiti, mitä sä teet? Kuuluu kauhea pauke. Laitoin korkkarit kiltisti takaisin hyllyyn odottamaan hetkeä, kun talossa ei ole ketään muuta. 

❤:lla Johanna, korkkarikorkeakoulussa

Wednesday, July 22, 2020

Eniten tulee ikävä kirjahyllyä

Tämä postaus on omistettu kirjahyllylle. Eniten mun taitaa tulla (tai ainakin yhtä paljon kuin saunaa) ikävä makkarin kirjahyllyä. Vielä jokunen viikko sitten se oli täynnä rakkaita kirjoja. Nyt kaikki on pakattu ja jäljellä on vain muutama hassu kirja. 




On ollut ihana avata aamulla silmät ja nähdä valtaosa kirjoista heti ensimmäisenä. Mulla on jokin hassu tarve kokea kirjat fyysisestikin ympärillä. Ihannetyöpaikka olisi kai kirjakauppa tai kirjasto. Olen ollut kuin orpo piru, kun en pääsekään etsimään käsiini jotain mieleenmuistunutta kirjaa. On pitänyt alkaa myös pohtia, että mitä kaikille opuksille tehdä. Minnekään ne tuskin enää tulevat mahtumaan esille, helposti käsille saataviksi. Talosta on pitänyt tyhjentää muutama muukin kirjahylly. 

Tuo ruutu seinässä ei ole televisio vaan "takka". Se vähän lämmittääkin viileällä säällä, lämmin ilma pyörii huoneeseen päin. Nautin kyllä hotellihuoneessa jos voin katsella telkkaria sängystä, mutta jostain syystä en halua televisiota omaan makuuhuoneeseen. 




Huone on aika suuri, sillä California King -kokoinen vuodekin näyttää aika pieneltä. Tykkään myös katosta ja aina suunnittelin, että joskus vielä maalautan katon Sikstiiniläiskappelin heleällä taivaansinisellä värillä. 

❤:lla Johanna, kirjojaan (ja kohta kirhahyllyä) kaivaten 

Sunday, July 19, 2020

Koti

Koti on nyt virallisesti myynnissä. On maalattu sisältä ja ulkoa, tehty kaikenlaista. Paljon tavaroita on varastossa. Kirjoitan tätä sunnuntai-iltana. Kello 18.30 tuli välittäjältä viesti, että asiakas haluaisi tulla kasomaan klo 19. Onneksi siitä sai kieltäytyä. Saas nähdä kuinka kauan tätä hupia kestää. Kotoa poistumista pikapikaa. En ole juuri esitellyt taloamme blogissa, mutta nyt sillä ei enää ole niin väliä. Koti ei ole enää niin yksityinen. Tässä muutama kuva.

Master bathroom 


Yläkuvassa näkymä olohuoneeseen. Felix tykkää vallata sohvan. Tila on kiva, siihen mahtuu koko perhe mukavasti katsomaan telkkaria. Alakuvassa epävirallinen ruokapöytä. Tässä syödään arkiateriat. 



Tykkään näkymästä ulko-ovelle. Oikealla ruokahuone. Ja alakuvissa vielä master bathroom. Kuten näkyy, kaikki ylimääräinen on riisuttu pois. 




Meillä on ihan hirmuisen kuuma. Päivisin on jo 35 C astetta ja yli. Sadetta on luvassa aina aamuisin ennusteissa, mutta jonnekin sade päivän aikana hälvenee. Nurmikot kärsivät ja tietenkään ulkona ei kauheasti viitsi aikaa viettää. 

Mukavaa viikkoa! Mä otan lisää kuvia kodista. Jäävätpähän sitten tänne blogiin itsellenikin muistoksi. 

❤:lla Johanna

Tuesday, July 14, 2020

Huolestuttaako?

Epävarmat ajat saavat yhden jos toisen mielen alavireiseksi, huolet painavat. Toiset miettivät kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot ja siinä samalla uhkaavat katastrofit viime töikseen ennen nukkumaanmenoa. Sitten ei meinaa uni tulla silmään. Kuulun tähän ryhmään, ikävä kyllä. Olen mielestäni peruspositiivinen, yritän löytää hyvää ja ilahduttavaa, vaikka sellaista ei tarjottimella tyrkytettäisikään. Murehdin ja huolehdin etukäteen kuitenkin ihan liikaa. Jossain selkäytimessä on tunne, että jos nyt liikaa iloitsen, niin matto tai peräti koko lattia häviää alta. 


Nelivuotias "työkaveri" toi luettavakseni lempikirjojaan. Yksi kirjoista oli "Is A Worry Worrying You?" (Ferida Wolff ja Harriet May Savitz) eli huolestuttaako huoli. Luin kirjan enemmän kuin mielelläni tarkkakorvaiselle kuuntelijalleni. Mietin, että ollapa tällainen kirja ollut tarjolla omille lapsilleni. Tai itselleni. Itse asiassa kirja on hankintalistalla, sen verran hyviä ohjeita siinä on huolen kukistamiseen. 


Niinhän se on, että mielessä nakertava murhe tai huoli vie ilon kaikesta siitä, mikä voisi olla hauskaa ja mukavaa. Ja vaikka huolen aihe ei olisi ihan tiedossakaan, niin jokin merkillinen huolestuminen painaa itseäni ainakin tuon tuosta. Ihan kuin joku kuiskuttelisi, että annas olla, kyllä se tästä taas murheeksi kääntyy. Itku pitkästä (tai lyhyestä) ilosta. 


Olen havahtunut syvästä unesta monet kerrat öiseen aikaan. Milloin hereille houkuttavat talousmurheet, milloin olemisen sietämätön keveys. Ennen kirjan lukemista ei tullut mieleenkään, että näille murheille voisi lurauttaa tuutulaulun. Kokeilen seuraavalla kerralla. Ehkä nukahdamme molemmat: huoli ja minä. 


Vastoinkäymisiä ja huolia vatvoessa niillä on ikävä tapa kasvaa. Ajatella, jos lintu tekisi pesän hiuskuontaloon ja kaikki nauraisivat. Tai pesä olisi niin suuri, että sen alta ei niin vain enää poistuttaisikiaan. Tai mitäs jos lintu erehtyisi luulemaan poikasekseen ja lentäisi matkoihinsa vieden mukaan. Ai kauhea. Seuraavalla sivulla ehdotetaan rationaalisesti hiusten leikkaamista. Eipähän olen linnulla pesäkuontaloa.


Mitäpä murheenköriläälle sitten tehdä?  Kirjassa kehotetaan kohtaamaan se ja komentamaan matkoihinsa. Tärkein neuvo on varmastikin jakaa huoli jonkun toisen kanssa. 

Kun huoli alkaa painaa sen voi kuvitella myös pakattavaksi matkalaukkuun ja lähetettäväksi muille maille. Voisihan se nauttia vaikka rantalomastakin, jospa se kerrankin rentoutuisi ja osaisi pysytellä vähän pitemmän ajan tiessään. 




Kirjan loppupuolella on tärkein ajatus: huolehtiminen on tarpeetonta, sillä valtaosa katastrofeista jää tapahtumatta. Elämä kuluu turhuuteen, kun odottaa ja pelkää kadun toisella puolella löntystelevän sarvikuonon tallovan alleen. Sarvikuono-parka kun on vain matkalla kauppaan eikä edes vilkaise kohti. 

Yritin googlailla olisiko kirjaa suomennettu. Mielestäni olisi käännöksen arvoinen. 

Huolet ja murheet matkoihinsa! Mun tavoite on nukkua tuleva yö sikeästi ja huolta kantamatta. Tai sitten laulan "Nuku, nuku, nurmilintu. Väsy, väsy, västäräkki. Nuku nurmelle hyvälle, vaivu maalle valkialle."

❤:lla Johanna, sarvikuonoja kartellen

Saturday, July 4, 2020

Neljäs heinäkuuta

Tätä kirjoittaessa raketit paukkuvat ja välkkyvät. Ilotulitteita on paljon enemmän kuin aikaisempina vuosina, jyminä on lähes taukoamatonta. Kaupungit eivät järjestäneet tänä vuonna ilotulituksia, joten moni on käynyt hankkimassa oman arsenaalin. 


Kuvissa on mun "työpaikka". Tähän puistoon lähdemme aamuisin hoitolasten kanssa ihan ensimmäiseksi. Yleensä kävelemme vähän pidemmän lenkin ja sitten hupsuttelemme puistossa. Varsinainen leikkipaikka on edelleen suljettu, mutta jalkapalloa ja tennistä voi pelata, lintukirjan kanssa selvittää mikä siivekäs on milloinkin kyseessä. 

Yksi syy miksi päädyin ottamaan tämän perheen tarjouksen vastaan oli juuri ympäristö. Vaikka pihamaata ei ole kovin paljon, on puisto ihan vieressä, greenway eli ulkoilureitti kulkee lähellä ja pääsen rattaiden kanssa helposti kiertämään ympäri asuinaluetta. Lapset tykkäävät kävelystä ja sehän on bonusta. On ollut niitäkin hoidokkeja joille kävely on kammotus. Puistosta pidetään hyvää huolta. Istutukset ovat kauniit.




Mä tosin olen miettinyt ammatin vaihtoa. Poika hankkii nyt taskurahoja pizzakuskina ja mun on täytynyt tarkistaa käsityksiäni. Mä olen aina ajatellut, että ei siinä kovin kummoisiin hankkeisiin pääse. No, palkka on parempi kuin lastenhoitajalla. Luontaisetuihin kuuluu myös mahdollisuus leipoa itselleen pizza päivässä. Ja vaikka kuskiksi mentiin, niin työt aloitettiin opettelemalla pizzan valmistus. Taikinapallon käsittely ei ole kuulemma ihan niin helppoa kuin elokuvissa. Mutta joo, ammatinvaihto on käynyt mielessä :) 


Toivottavasti heinäkuusi on alkanut mukavissa merkeissä. Sehän on se perinteinen lomakuukausi Suomessa. Mua ei haittaisi huristella siellä kotimaan lomamaisemissa heinänkorsi hampaissa ja päivänkakkara hiuksissa, maistella vähän masikoita ja uusia perunoita sillin kanssa. Ehkä joskus. 

❤:lla Johanna