Sunday, June 21, 2020

Suunnaton ikävä

Yksi vuoden haikeimmista viikoista ja viikonlopuista on ohi. Olen keskikesän lapsi, joten synttäritkin usein ajoittuvat juhannuksen tietämille. Mä tunnustan nyt käsi sydämellä, että olen kateellinen teille, jotka saitte tänä vuonna juhannusta viettää Suomessa. Tämä ulkosuomalaisen elämä on välillä ihan hanurista. 


Instagramiin alkoi ilmestyä torstaina jo kuvia, joista ei voinut erehtyä. Kesä, järvi, kukoistava luonto, sauna, hyvää seuraa, ruokaa ja juomaa. Kaikki sellaisia asioita, joita täällä vain kaipailen. Onhan meillä toki ruokaa, mutta ei suomalaista ruokaa. On seuraa, totta kai, mutta ei sukua ja ystäviä vuosien varrelta. Järvikuvat saivat räpyttelemään silmiä. Samoin kuvat kieloista, lupiineista, juhannusruusuista, pienistä luonnonkukista kootut kimput. Mulla on ikävä, ihan suunnaton ikävä. Ikävissäni jo aloin katsella ensi kesälle majapaikkaa jostain järven läheltä, sieltä Suomesta. 


Mä istutin pari vuotta sitten kieloja ja lupiineja meidän pihalle. Eivät menestyneet. Olen katsellut kieloja kukkakaupoista, mutta maksavat painonsa verran kultaa jos joku kukkakauppa niitä suostuisi minua varten kukkatukusta tilaamaan. Mun piti aika nopeasti poistua Instagramista ja yrittää muistella omia Suomi-juhannuksia. Onhan niitä ollut aika monta. 

Nostalgiahuuruissa tuppaa unohtua, että niitä rakkaita lapsuuden ja nuoruuden, varhaisaikuisuuden, maisemia ei enää sellaisenaan ole. Yksi ihana muisto on, kun vietimme juhannusta vanhempieni kanssa ja naapurin täti oli tullut seuraksi. Isä sytytti järven rantaan rakentamansa kokon ja siinä sitä ihailtiin savustettua kalaa syöden ja äidin leivonnaisista nauttien. Järvi oli tyyni ja hiljainen. Kotona tuoksuivat vastapestyt räsymatot, juhannusruusu kukki talon kulmalla ja juhannukoivut seisoivat vartiossa rappusten pielessä. 

Kesämuistoihin liittyy vahvasti tori, omalla kohdallani etenkin Jyväskylän tori. Hurautin sinne monena aamuna polkupyörällä joko hakemaan aamiaiselle mansikoita tai sitten juomaan kahvit kaikessa rauhassa tai ostamaan savustettua kalaa lounaaksi. Viimeksi Jyväskylän torilla käydessä en tavoittanut enää samanlaista tunnelmaa. Tänä vuonna tilanne kai on ollut sitten vielä ihan erilainen. 


Moni asia pitää edelleen kiireisenä. Päivät ovat toisaalta verkkaisia, siis työpäivät. Nyt käyskentelen lastenrattaiden kanssa näissä maisemissa. Yksi päivä ihastelin kadun yli kaareutuvaa oksaa, joka notkui hedelmien painosta. Ensisilmäyksellä näyttivät omenoilta, mutta nämä taitavat olla päärynöitä. Vai ovatko? 

Kotona on jotenkin pysähtynyt ja aavemainen tunnelma. Tutut kaapit ja tuolit ovat poissa, kuvat  ja taulut tiessään. Sisustusguru oli häätänyt myös miehen isoäidin kuvan pois ruokahuoneesta, mutta mua alkoi ottaa päästä. Sanoin, että jotenkin on kohtuutonta että isoäiti joutuu ensin jättämään kaksi kertaa kotinsa Karjalaan ja nyt täältäkin käsketään pois. Kuva on nyt yläaulassa makuuhuoneen oven vieressä. Saas nähdä vieläkö komennetaan evakkoon. 

Nyt vain sitten odotetaan. Muutetaanko kuukauden vai kahden päästä, kukapa tietää. 


Alakuvan Muumi-koriste on vuodelta 2004 muistaakseni. Siitä tulee aina juhannus mieleen. Ollapa Niiskuneiti poimimassa kukkia luonnonniityltä :)


❤:lla Johanna, juhannuskaihoisana