Monday, May 25, 2020

Isoäidin etäkoulu

Pääsin viime viikolla sivusta seuraamaan miten isoäidin etäkoulu toimii. Olen kyllä ihan hillittömän vaikuttunut. Kuvat eivät liity muutoin asiaan kuin siten, että tästä rakennuksesta on saanut alkunsa meidän pikkukylä. Tälläkin seutukunnalla oli joskus yliopisto. Nyt se on kauempana, mutta kantaa alkuperäistä nimeään, Wake Forest College. Talo kuului maanviljelijälle, joka möi maata yliopiston tarpeisiin.  


Isoäidin etäkoulu alkaa joka arkipäivä klo 12.30. Oppilas on innoissaan ja varmistaa monta kertaa, että Ms Johanna, sano sitten kun. Tosin sekään ei ole tarpeen, sillä oppilaalle on laitettu esille kaksi kelloa: toinen digitaalinen ja toinen perinteinen. Oikealla kellonlyömällä oppilas asettuu iPadin ääreen ja ottaa yhteyden isoäitiin. Välillä isoäiti pyytää, että voisitko soittaa kännykkään, välillä tablettiin. 

Tunnin kulku on suunnilleen samanlainen: puolisen tuntia valokuvien katselua, jutustelua, muistelua, piirtämistä. Perjantaina oli isänpäiväkortin suunnittelua (vietetään meillä kesäkuun 3. sunnuntai). Isoäiti lähettää kortin seuraavaksi oppilaalle, jotta hän voi työtä täydentää. Nyt kai vain kirjoiteltiin toivotuksia. 

Viimeinen 30-60 minuuttia luetaan kirjoja, pelataan pelejä, ihmetellään eläin- tai kasvikuntaa. Puolessatoista tunnissa isoäiti saa ihan hirmuisen määrän tietoa lapsen päähän. Opiskelu on hauskaa, yhteistä jutustelua ja lapselle taitaa tulla ihan väärä käsitys opiskelusta. 



Isoäiti on eristäytynyt kotiinsa, terveydentilansa vuoksi hän ei voi lähteä kylille. Vuosi sitten eläkkeelle jääneelle etäkoulu tuo vaihtelua päivään. Seuraavaksi otetaan yhteys Teksasiin, jossa asuu toinen lapsenlapsi ja vedetään toinen oppitunti. 

Isvoanhemmat ovat lastensa ja heidän lasten elämässä yleensäkin vahvasti mukana. En kuitenkaan koskaan ole nähnyt tällaista omistautumista. Mua hämmästyttää kuitenkin eniten opiskelijan keskittymiskyky: vasta neljävuotias tenava istuu kuin noiduttuna isoäidin kanssa ja tekee kaiken mitä pyydetään. Seuraavaan syntymäpäivään on vielä yli puolivuotta. 

Jotenkin tuntuu, että nykyajan lapset käyvät aina vain fiksummiksi. Tämäkään nassikka ei tarvitse minkäänlaista apua laitteiden käyttöön. Viime kerralla kun vilkaisin, niin hän näppärästi väritti kuvaa isänpäiväkorttiin, siinä ruudulla. Valisti mummoa, että violetti ja vaaleanpunainen ovat tyttöjen värejä. 

Jos joskus pääsen isoäidiksi, niin kyllä alkaa tulla paineita. Ei taida ihan villasukkia neulomalla hommasta selvitä. Tosin en oikein osaa niitäkään tehdä. 

Pakkaaminen edistyy.  Nyt ollaan siinä epäkiitollisessa tilanteessa, että taloa pitää stailata. Välittäjä oli alkuviikosta käynyt sisustussuunnitteliljan kanssa antamassa ohjeet, että mitä pitää tehdä. Mua vähän ketuttaa. Kun niistä ohjeista pitää erikseen maksaa, niin olisin kyllä ymmärtänyt ihan itsekin valtaosan.  Kuten, että kaikki henkilökohtainen ja ylimääräinen pois, pölyt ikkunalaudalta hemmettiin. Olisin mieluummin pistänyt rahan siivousapuun. Ja tietysti on surkuhupaisaa, että vaikka monet vuodet toivoin joitakin huonekaluja, kuten yöpöytiä, niin niitä ei koskaan hankittu. Nyt ne sitten ostetaan. Ei ollut sisustussuunnittelija kelpuuttanut mun valkoiseksi maalattua Ikean lasten pöytää :) Ja maaliakin saadaan vihdoin seiniin.

❤:lla Johanna, stailauksen (lue: raivaamisen ja pakkaamisen & siivoamisen) pyörteissä

Friday, May 22, 2020

Kun yksi ovi sulkeutuu

Kun vain aina jaksaisi ajatella, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Kauniit ja värikkäät ovet puhuttelevat. En vaan kehtaa kovin usein ottaa kuvia. Minkähän värinen se ihan ikioma ulko-ovi olisi? Siis jos värin saisi päättää ihan omassa kodissa ihan itse? Punainen, turkoosi, valkoinen? 


Sen verran uusia tuulia puhaltelee ja uusia ovia avautuu, että olen saanut hetkellisesti helpotusta työmurheisiini. Järjestely on vain muutaman viikon, mutta onpahan edes hetken töitä. Ehkä syksymmällä helpottaa. Tätä duunia varten hain lähes kolmeakymmentä paikkaa. Lapsenlikkoja ilmaantuu koko ajan lisää ja asiakkailla on vara valita. 

Mut palkittiin eilen töissä heti ruhtinaallisesti. Näin pienen elämänpolun tarpojan ensiaskeleet. En ollut uskoa silmiäni. Ensin monta kertaa ilman tukea seisaalleen ja sitten muutama yritys kävelyä. Ja lopulta neljä askelta suoraan eteenpäin. 


Muuten on aikamoista alakuloa. Tyttären lennot Skotlannista peruuntuvat. Saas nähdä pääseekö vielä viimeisimmilläkään varauksilla lentoon. Toinen pojista sahasi pensasta koneellisesti trimmatessa kaksi sormea lähes irti ja poikki. Luut ovat murtuneet ja sormet paketissa. Säästyvät näillä näkymin, vaan toimivatko... sitä ei vielä tiedä. Ja mua surettaa aivan erityisesti, että mies päätti, että tämä meidän koti myydään nyt. Pyysin, että jos voisimme säilyttää vielä pari vuotta, niin kauan, että nuorimmaisen opinnot ovat tällä seutukunnalla hyvässä vaiheessa. Ei käy. Mä luulin, että tämä talo on forever home. Oletin, että tässä olisi koti, johon lapset tulisivat kumppaneineen ja perheineen. Ja vatut. Eihän se elämä paikasta ole kiinni, mutta olisi ihana joskus tuntea, että jokin on pysyvää, että jokin olisi valmista. Että jossakin olisi koti. Ja että voisi johonkin elämässään vaikuttaa. 





Kukat ovat kävelyreitin varrelta. Mukavaa viikonloppua!

❤:lla Johanna, pakkaamassa

Tuesday, May 12, 2020

Stirling Castle, Skotlanti

Niille lukijoille, jotka ovat uudempia kerron vähän taustoja. Mun ihastus Skotlantiin johtuu miehen perheestä (ja vain ihan muutamasta kirjailijasta, Bronte, Christie, Austin... ja muutamasta tv-sarjasta Mennyt maailma, Yes, Mr Minister, Bergerac, Famous Five...)  ja sieltä tulleista vaikutteista. Tosin ennen mieheni tapaamista yksi ympäri maailmaa reissaava työkaverini virkkoi, että sulle sopisi skotlantilainen tai irlantilainen mies. Kölniläisen kapakan pöydässä lausuttu profetia on osin käynyt toteen. 

Skotlantiin pääsin vasta kuitenkin pari vuotta sitten, kun tytär aloitti siellä opinnot. Mä kävin hänet sinne saattelemassa ja vähän paikoilleen asettelemassa. Sydän oli kovilla, kun piti lapsi jättää toiselle mantereelle vailla minkäänlaista tukiverkkoa. Fiksu nuori nainen on paikkansa löytänyt ja on varmasti onnellisempi siellä kuin olisi täällä. Mä olen saapunut jo kolme kertaa Edinburghin lentokentälle :) Viime kerralla kävin juttelemassa kiinteistönvälittäjän kanssa. Kunhan suutani pieksin, mutta en panisi pahakseni vuotta tai paria kauniissa Skotlannissa. Alkaa olla villapaitoja, trenssejä ja jopa öljykangastakki vaatevarastossa. Täällä niille ei juuri ole käyttöä. Mutta asiaan. Hyvät naiset ja naiset (lukijoissa ei taida miehiä olla): Striling Castle. 


Stirlingin kaupunki on Skotlannin entinen pääkaupunki. Junamatka Edinburghista kestää n. tunnin. Ensimmäinen maininta linnasta on vuoden 1110 paikkeilta, mutta nyt pystyssä olevat rakennukset ovat vuosilta 1490-1600. Linnaa ovat miehittäneet skotit ja englantilaiset vuosisatojen saatossa. William Wallace rökitti alueella englantilaisten kuninkaan vuonna 1297. Linnan kuuluisin asukas on Maria Stuart, joka kruunattiin siellä kuningattareksi 1543, vajaan vuoden kypsässä iässä. 






Vuonna 1507 linnanpihalla oli säpinää. Olisi varmaan moottorisahakin pärrännyt jos niitä siihen aikaan olisi ollut. Koko kuningas Jaakko Nelosen hoviväki kokoontui katsomaan, kun Stirlingin Lintumies suoritti ensilentonsa. Tuosta muurin reunalta alas kurkkiessa heikkopäisempää jo huimaa, mutta ei nähtävästikään alkemisti John Damianiä. Höyhenistä rakennetut siivet selässään arvoisa tiedemies ponkaisi taivaalle ja putosi kuin kivi. Onni onnettomuudessa oli, että ainoastaan reisi murtui. Siivet oli tehty nähtävästi Leonardo Da Vincin piirustusten mukaan. Tosin mutkia oli oiottu: kotkan sulkien sijasta oli käytetty kanan sulkia ja sehän tiedetään miten kananlento päättyy. 


Mä kiersin alueen aika nopeasti ja kaikki kuvat eivät onnistuneet alkuunsakaaan. Esimerkiksi vuoden 1503 paikkeilla valmistuneesta Great Hall en saanut kuin yhden esittelykelpoisen kuvan, tuon ikkunalasin alakuvassa. Tila oli tärkeä paikka, jossa pidettiin hovia ja juhlia. Mun kuvissa oli vain, no, suuri tupa. Enemmän aikaa vietin katselemalla kuninkaan ja kuningattaren asuintiloja, niiden kauniita kattomaalauksia, kuvakudoksia, vaakunoita. Hauskan kierroksesta tekivät näyttelijät, jotka esittivät kuningatarta, hovimiehiä. 




Katto ja lamppu King's Presence Chamber

Hallitsijaparia ei menty tapaamaan miten sattuu. Viimeisiä julkisia tiloja oli The Presence Chamber, molemmilla tietysti omansa. Tässä tilassa voitiin ottaa vaikka diplomaatteja vastaan tai myöntään korkeampia aatelisarvoja. Jos hyvin sattui pääsi seuraavalle jo vähän privaatimmalle puolelle: The Inner Hall/Chamber. Harvat ja luotetut pääsivät kaikein pyhimpiin eli The Bedchamber.


King's Outer Hall 





Katto King's Bedchamber eli kunkun makkari

Queen's Presence Chamber




Queen's Inner Chamber 


Juttelin "kuninkaan tyttären" kanssa. Mä en ole ihan varma, kuka oli kuningas ja kuka tytär. Mua melkein kiinnosti enemmän tämän viehättävän esiintyjän oma historia. Hän kertoikin, että lapsena vietti lähes kaikki kesänsä linnassa. Isä on historian professori ja olisikohan linna ollut proffan entistämis- tai tutkimuskohde. Esiintyjä kertoi, että mieleen on painunut kaikenlaisia yksityiskohtia, nippelitietoa. Mulle tuli tunne, että häneltä ei vastausta saisi, että en mää vaan tiedä, mä olen vain  töissä täällä. 

Mööpelit ja sisustus eivät ole alkuperäisiä. Alempana olevan kaapin alkuperäiskappale on käsittääkseni museossa Ranskassa. Kotiryöstöt olivat aikoinaan siitä kurjia, että tultiin suuremmalla porukalla ja pidettiin voittajien laillisena oikeutena haalia omiin kärryihin kaikki mitä kasaan saatiin. Se siitä Magna Cartasta, että muka kaikilla olisi hengen, vapauden ja omaisuuden suoja. Pyh. 





"Kuninkaan tytär" kysyi, että mistä kaukainen vieras on. Sanoin olevani Amerikan kautta Suomesta. Suomalaisia tarveaineita ei kuningattaren asuinhuoneista löytynyt, mutta amerikkalaista löytyi. Se on tämä sängyn tolpan punainen väri. Sama väri, josta Starbucks joutui jokunen vuosi sitten myrskyn silmään ja sittemmin luopumaan. Meksikossa ja Etelä-Amerikassa asusteleva kokenillikirva syö kaktuksia ja lajin naaraista saadaan punaista väriä eli karmiinia, kokkiniiliä ja karmiinihappoa, tuttujen kesken E 120 (täähän on muuten kuin Elos Muskin uusimman lapsen nimi!). Varsinkin meksikolaiset möivät väriä kovalla hinnalla espanjalaisille ja jokainen omanarvontunteva rikas kuninkaallinen halusi sitä edes sängynpäätyihin. Ei ihme, että espanjalaisilla oli rahaa millä mällätä ja interseilata maailman meriä. 


Kaikenlaisia mielenkiintoisia opastetauluja oli tarjolla. Mua on aina kiinnostanut pukeutuminen ja opinpahan taas sen verran uutta, että vaatteet myös hajustettiin valmistusvaiheessa.  



Linnoitus on sen verran kompakti, että meikäläinenkään ei oikein pahasti päässyt eksymään. Mä olen aika helposti eksyvää sorttia. Kouluaikoina opettaja joskus katsoi parhaaksi pistää mut juoksentelemaan lähiniitylle ilman kompassia, kun muut menivät kompassien kanssa vähän pidemmän matkaa. Alakuvassa on The Chapel Royal, jonka Jaakko Kutonen rakennutti vain kuudessa kuukaudessa poikansa ja perijänsä prinssi Henryn ristiäisiin vuonna 1594. Kappelissa istuskellessani kuulosti ihan kuin pienokainen olisi parahtanut. Tai sitten jonkun lenkkari viisti lattiaa vähän pidemmästi. 


Ihastuin näihin keittiötiloihin rakennettuihin "näytelmiin". Tiloissa eivät häärineet pelkästään kokit hirvenlihan ja lohen kimpussa, vaan myös hiiret, rotat, kissat ja koirat yrittivät löytää hengenpidikettä. Ei tainnut olla hygieniapasseja. 







Kuningattaren asuintiloissa on huikeat kuvakudonnaiset seinillä. Alkuperäisiä nämä eivät tietenkään ole. Mallia on haettu "The hunt of the Unicorn" kudonnaisista, jotka ovat Metropolitan Museossa New Yorkissa. Käsittääkseni näiden seitsemän työn uskotaan olleen samantyylisiä kuin alkuperäisten töiden. Kuningas Jaakko Vitosella kuvakudonnaisia oli yli sata, varakas ja mahtava mies siis. 

Kuvakudonnaisten tekemiseen kului 13 vuotta ja 2 miljoonaa puntaa. Taidonnäytteistä kiinnostuneille on oma näyttelynsä, jossa kerrotaan havainnollisesti työn kulusta. Mua tää kiehtoi tavattomasti. 


Ylhäällä yksi valmiista kuvakudonnaisista. Pieninkin yksityiskohta on mietitty ja harjoiteltu, huippuunsa hiottu. Alhaalla esimerkkejä. 




Kaiken maailman kutojat ovat näyttävien töiden takana. Osa teki vain muutamia yksityiskohtia, muutama oli mukana koko projektin ja 13 vuoden ajan. 





Robert Ensimmäinen, Robert the Bruce, tähyilee pihamaalta kohti William Wallace -monumenttia. Kuningas erottuu myös monumentilta katseltuna. Siinä on ikään kuin keskusteluyhteys, että katsopas mitä me pojat tehtiin. Ei ole Skotlanti vapaa vielä, mutta annas olla muutama vuosikymmen. Robert Eka kuningoi (eiks tää ole ihan hyvä termi kuninkaan toiminnalle?) 1300-luvun alkupuolella ja oli johtamassa ensimmäistä itsenäisyyssotaa Englantia vastaan. 


Nousu linnalle on jyrkkä. Alempana kaupungin ja linnan välimaastossa on kirkko ja vanha hautausmaa. The Church of the Holy Rude on kaupungin toisiksi vanhin rakennus heti linnan jälkeen. Hautausmaalla aika kuluu paaseja kierrellessä ja muistokirjoituksia lukiessa. 




Stirlingin linnan tiloja voi vuokrata juhliin ja tapahtumiin. Mikäpä sen ikimuistoisempaa kuin tulla vihityksi linnan kappelissa ja jatkaa juhlamenoja suuressa salissa.  Normaaliaikoina linnassa järjestetään musiikkitapahtumia ja muita juhlallisuuksia. Jos alkoi kiinnostaa, niin tässäpä nettisivut: Stirling Castle.


❤:lla Johanna, historiallisissa tunnelmissa

Saturday, May 9, 2020

Äidin kädet

Joskus mietin minkälaisina lapset muistavat käteni. Olivatko ne lempeät, työteliäät, tarmokkaat. Saattoiko äidin käteen laittaa oman kätensä luottavaisin mielin. Toivon niin. 

Äitienpäiväkortteja viime vuodelta. Hauskin yllätys oli painettu kortti, jonka sain nuorimman pojan ystävältä Jackiltä. Hän toivotti hyvää äitienpäivää ja kiitti vieraanvaraisuudestamme. 

Oman äitini kädet olivat reuman runtelemat. Äiti taisi käsiään vähän nolostella, mutta minä ajattelin aina, että ne olivat ahkeran ja taitavan ihmisen kädet. Kun ryhdyin 21 vuotta sitten leipomaan karjalanpiirakoita Suomi-ikävissäni, alkoi kuoria kaulitessa mielessä pyöriä videonauha äidistäni työn touhussa. Roikuin kai niin monta kertaa pöydän kulmalla ja katsoin äidin työskentelyä, sitä mitä kädet tekivät. Mä saan kohtuullisen hyvännäköisiä piirakan kuoria aikaiseksi. Äidin oli kyllä hienompia. 




20 vuotta sitten sain kaksosten synnyttyä lahjaksi kirjan Christieltä. Hän oli miehen pomon vaimo ja koskaan en häntä tavannut. Olen aina silloin tällöin selannut kirjaa ja lukenut ajatuksia. Luen omistuskirjoituksen ja sydämessä läikähtää. Tämä viiden lapsen äiti tiesi, mitä minulla on edessä ja osasi rohkaista ja kannustaa. 


Äitien (ja ylipäänsä vanhempien) käsissä on monia lankoja pideltäviksi. Mieluisinta on silloin, kun voi yhdessä lasten kanssa leikkiä ja touhuta, värittää ja muovailla, rakentaa hiekka- ja lumilinnoja. Joskus siinä välillä haaveillaan pilvilinnakin. Ja sitten toisinaan pitää sanoa ne kurjat sanat, olla vanhempi ja kantaa vastuu. Ottaa pois peliohjain, karkkipussi ja vaihtaa tilalle koulukirja ja porkkana. 




Vielä senkin jälkeen, kun kodin sähkörasiat on suojattu, kiipeilypaikat aidattu ja pienet suuhun menevät tavarat piilotettu... vielä senkin jälkeen joskus vain äidin kädet ovat olleet normipäivän ja katastrofin välissä. 


Yläkuvassa minun ja tyttären kädet. Mä olen niin ylpeä ja onnellinen kolmesta lapsestani. Ilman heitä tämä päivä olisi tavallinen päivä. Toivon vain, että he muistavat miltä tuntui laittaa käsi äidin käteen. Miltä tuntui, kun yhdessä seikkailimme lapsuuden halki. Silloin joskus minä kannattelin, askeleeni olivat joutuisammat. Nyt on työtä ja tuskaa pysytellä nuorten rinnalla, pitkillä ja vahvoilla säärillä mennä hujelletaan. Menneiden vuosien opeista voin vielä yrittää ammentaa ajatuksia ja ratkaisuja silloin, kun niitä tunnuttaisiin tarvitsevan. Ja jokaisella heillä on kädet, joilla saa jo purkit ja pakkaukset sukkelammin auki kuin äidin käsillä. 

Hyvää äitienpäivää!

❤:lla Johanna