Tuesday, March 17, 2020

Änärii á la Carolina Hurricanes

NHL on nyt tauolla ja koronatilannetta seurataan. Kun kävimme matsissa 25. helmikuuta olivat tunnelmat toisenlaiset. Carolina Hurricaneseja vastaan asettui Dallas Stars ja meininki oli nykyisten iltapäivälehtien lempisanan mukaan HULVATONTA (eikö ne toimitussihteerit muuta sanaa keksi?). 

Kotijoukkue hävisi tosin 1-4, ainoasta maalista vastasi Sebastian Aho. Toisaalta Dallas Starsien suomalainen pelaaja Roope Hintz tuntui olevan joka puolella. Mä olen sen verran luopio, että vaikka mukavaa onkin kun kotijoukkue voittaa, niin ei mua haittaa jos toisen joukkueenkin suomalaiset pärjäävät. 


NHL-pelit ovat viihdyttäviä. Peli on nopeaa, pieni kaukalo vielä lisää nopeuden tuntua. Vaikka ei olisi mikään jääkiekkofani, niin tunnelma tempaa mukaansa. Ei ole kuin joskus 30 vuotta sitten Jypin peleissä, kun kannattajatkin kävivät lähinnä nälvimässä omaa joukkuetta. 

Väliajat ovat viihdyttäviä. Tällä kertaa pienet junioripelaajat pääsivät jäälle muutamaksi minuutiksi. Mistä tietää, että kiekko on latastu tosissaan verkkoon? Kun pieni pelaaja mätkähtää takamuksilleen vedon jälkeen. Siinä on yritystä. 



The talk of the town oli tietysti David Ayres, Canada Maple Leafsien jääkoneekuljettaja. 22. helmikuuta pelissä kävi niin, että Caroline Hurricanesien maalivahti loukkaantui ja sitten varamieskin kärsi kivusta. Apuun kutsuttiin David Ayres, vastustajajoukkueen  hätävaramaalivahti. Onhan se vähän kuin joka lapsen unelma, että joskus saa mennä isojen tyttöjen ja poikien peliin ja näyttää mistä kana pissii. Niin Ayres teki: kaksi kiekkoa luikahti sisään ja kahdeksan hän torjui. Carolina Hurricanes voitti tärkeän pelin ja legenda oli syntynyt. Ayres on nyt Pohjois-Carolinan kunniakansalainen ja kiersi muutamana iltana kaikki kuuluisat talkshowt. 


Hyvät teot pitää tietysti palkita, ja koska Ayresilla on amatöörisopimus palkkaa ei voitu maksaa. Sen sijaan alta aikayksikön alettiin valmistaa fanipaitoja, joiden tuotto menee Ayresille ja hänen valitsemalleen hyväntekeväisyysjärjestölle munuaissairaiden hyväksi. Ayresilla itsellään on äitinsä lahjoittama munuainen. 

Vaimo Sarah Ayres kunnostautui twitterissä peli-iltana 22. helmikuuta. Kun Carolina julkisti, että emergency backup maalivahti on David vaimo tviittasi: "That's my baby!!!!!!!!". Hetkeä myöhemmin tuli sitten legendaarinen tviitti: "FUCK ME!!!!". Alakuvassa oikealla Sarah Ayres haastattelussa peli-iltana 25.2. Oli puolisoiden ensimmäinen Hurricanes-matsi. Muuten, Ayresin mukaan Erik Haula oli sanonut ennen tositoimiin ryhtymistä, että pidä haukaa. Kukaan ei pahastu, vaikka maaleja menisikin sisälle. 



PNC Areenalla näki, kuinka suuressa roolissa suomalaiset Sebastian Aho ja Teuvo Teräväinen joukkueessa ovat. Aho on joukkueen poster boy, esillä vähän joka puolella. Harmi, kun Haula ja Luostarinen eivät enää joukkueessa pelaa. 


Paikkamme olivat kutakuinkin jäähyboxin takana. Siellä pyörähti suomalaisista Aho ja Lindell. Vierailevan joukkueen rangaistushan on aina paha. Mua nauratti tämä teksti: "Cheaters. Never. Win.". 


Meitä suomalaisia oli pelissä n. 70, ehkä enemmänkin. Tämä oli spesiaali-ilta vain meille suomalaisille, saimme liput paljon halvemmalla ja hyvät keskeiset paikat. Lopuksi pääsimme vielä moikkaamaan suomalaisia pelaajia. 


Jääkiekkoilijan elämä on aika rankkaa. Hirmuisen puurtamisen jälkeen pikasuihku ja sitten fanilaumaa tapaamaan. Uudelle tulokkaalle Sami Vataselle tämä oli ensimmäinen päivä joukkueessa, ei tosin vielä pelaamassa. Vatanen on muuten Jyväskylän kasvatteja, kuten allekirjoittanutkin. Yläkuvassa ensin pelaajien kanssa vaihtaa muutaman sanan suurlähetystön edustajat. Sitä ennen meistä otettiin suuri ryhmäkuva ja sitten erikseen kuva lasten kanssa (alakuva). 


Meillä oli aikaa tervehtiä pelaajia n. vartti. Tällainen tilaisuus tuo ihmisistä aina hauskimmat puolet esille. Mukana on aina joku, joka haluaa kerrata pelaajan/julkkiksen kanssa oman elämänhistoriansa. Eihän se haittaa, vaikka siinä kolmasosa ajasta kuluukin. Kun lapset olivat pieniä toppuuttelin heitä aina, että ei nyt mennä ensimmäisinä. Nyt kun mulla ei ole pieniä lapsia, niin lapsiperheet tottakai menevät ensin... Ja tokihan tämä on lapsille tärkeää, tärkeämpää kuin meikäläiselle. Tosin voisihan sitä vähän katsoa, että kuka on jonottanut kärsivällisesti, oli perheessä sitten lapsia tai ei. 


Yläkuvassa jääkiekkoilijan arkipäivää. Täti-ihmiset piirittävät :) Mä olen kuvassa oikealla. Toivotin Sami Vatasen tervetulleeksi hyvien pelien kera. Meni siihen ainakin 20 sekuntia. 

❤:lla Johanna, Suomen lippua heilutelleena


P.S.

Korona sulki myös nuoremman lapsen koulun ja kotona ollaan nyt ainakin pari viikkoa. Eilen ruokakaupassa oli etenkin marjat, hedelmät ja vihannekset saaneet kyytiä. Felixiä ulkoiluttaessa ihmiset väistävät toisiaan niin, että väliä on ainakin muutama metri. Meidän pikkukylässä nähtävästi tilanne otetaan riittävän tosissaan, tosin huhuja liikkuu että iltaisin pakkaannuttaisiin pubeihin ja ravintoloihin. 

Naapurien omassa nextdoor neighbor -ryhmässä moni tarjoaa apuaan asiointiin. On merkillistä, miten tällaiset kriisit tuovat sekä hyvän että pahan ihmisistä esille. Siinä missä joku päättää aloittaa mustanpörssin kaupan ja tehdä tukevan tilin joku toinen taas antaa vaikka vähästään.

Friday, March 13, 2020

Tunteita ja tuoksuja

Ehkä paras tietämäni tuoksu on pestyjen ulkonakuivatettujen liinavaatteiden tuoksu. Sitä voisi seurata mäntysuovalla järvivedessä ja auringonpaisteessa kuivuneet matot ja sitten ehkä apteekin ruusuvesi. Käytin monet vuodet Suomessa apteekin ruusuvettä kasvovetenä. Huumaava tuoksu. Hipiässäkään ei ollut moittimista. 


Sitten on tietysti piipputupakka. Isäni paras ystävä poltti piippua ja se on kyllä mieletön tuoksu. Joskus varhaisena kesäaamuna Jyväskylän torilla haistoin samantyylisen tupakantuoksun. Mitä lienee olleet suitsukkeet. Tästä on kohta 30 vuotta aikaa, mutta vieläkin muistan miltä sauhuttelija näytti, mitä hänellä oli yllään. Aikamoinen muistijälki. Mä ehdin tupakoida työelämässä ollessani pari vuotta: parhaat jutut ja tapahtumat olivat tietysti tupakkahuoneessa. Ensin menin mukaan ja sitten aloin pössytellä. Mun tupakointi loppui kuin seinään, kun tulin raskaaksi. Vielä ei ehtinyt nousta inho pintaan ikävästä tavasta, orjuuttavasta tottumuksesta. Olen luvannut, että jos elän 80-vuotiaaksi niin sitten voin aloittaa taas. 

Yksi huikea muistijälki on Chanel No 19. Uskoisin haistaneeni tuoksun lapsuudessani naapurin tädin luona. Tuoksutellessani chanelleja kerran avasin numero 19 korkin ja kas, siinähän se lapsuudesta tuttu tuoksu oli. Yhdistän tämän jotenkin vanhempiin naisiin, puuteriin, kyynärpäiden yli ulottuviin hansikkaisiin, tupeerattuihin hiuksiin. Ja Kodin Kuvalehteen, Yrjö Kukkapuron pyörivään tuoliin. Mintun värisiin vanhoihin autoihin, banaaninutturoihin, vaaleansinisiin jakkupukuihin... Ihan mun lempituoksu. Tosin No 5 on käytössä arkena, 19 astuu esille vain ja ainoastaan erityisinä hetkinä. 


n°19

n°1



Luin muutama päivä sitten artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan tuoksu todellakin siirtyy nenän kautta verenkiertoon ja koko matkan aivoihin. Viime päivinä olen iloinnut aivan erityisesti ruusuntuoksuisesta kynttilästä. Sytytän sen aamulla ennen kuin venyttelen itseni hereillä lempeän joogan keinoin tai illalla, kun haluan valmistautua yöpuulle. En varmaan ole ainoa, jota tämä maailman tilanne rassaa. Juuri nyt olisi aika kiva olla suomalainen, jonka ei tarvitse huolehtia tehohoidon kustannuksista tai siitä, että saako itsensä ja terveydentilansa testattua. Tai vieläkin tärkeämmin, läheistensä ja rakkaittensa tilan seuratuksi. Tällä hetkellä tuntuu, että lunta tulee tupaan sekä ympäröivän  maailman että yksityiselämän voimin. Sen verran alkaa jo olla kinoksia, että toivoisi kevätauringon tulevan ja sulattavan edes osan. 


Ostin jouluksi kimpun liljoja. Nyt terälehdet ovat kulhossa ja välittävät sanoinkuvaamatonta, lähes hypnotisoivaa, tuoksua. Käyn välillä upottamassa pääni terälehtiin ja nuuhkimassa. Ja sitten on vielä tämä meidän Lidlistä ostettu tuoksukynttilä. Sen nimi on "Helsinki". Tuoksu kertoo tuoteselosteen mukaan suomalaisista pikkujouluista. Mulle tulee lähinnä vanilja mieleen, mutta hei, jos sanotaan, että suomalainen pikkujoulu,  niin sehän on suomalainen pikkujoulu!

❤:lla Johanna, tuoksuihin ja tunteisiin hurmaantuneena


P.S.

Töistä tullessa poikkesin lähiruokakauppaan ja kuinka ollakaan, moni muukin oli poikennut. Ja ostanut kaiken. Wc-paperin lisäksi oli hyllyt tyhjentyneet kananmunista, rasvoista, puhdistusaineista, jäätelöistä, pakastepizzoista, cokis-juomista, chipseistä, juustoista, leikkeleistä... Epäilen, että muutaman lähiviikon aikana ihmiset heittävät ennätysmäärin roskiin piloille menneitä elintarvikkeita. Toivottavasti eivät syö, sillä ruokamyrkytyskin on hyvin epävakaa ilmiö. 

Vanhempi poika tuli eilen kotiin yliopistosta ja on näillä näkymin saman katon alla ainakin pari viikkoa. Viisas veto yliopistolta. Opinnot onnistuvat online. Nuorimmainen menee edelleenkin kouluun, mutta mä luulen, että koulu pistää ovet säppiin tuota pikaa. Lähikunnat ovat jo pistänee.  On jotenkin kohtalon ivaa, että mä saan olla onneni kukkuloilla (eli lapset kotona), kun pandemia jyrää. Lahjahevosta ei ole hampaisiin katsomista (vai karvoihin?), miten tää taas nyt meni. 

Wednesday, March 11, 2020

Skotlanti ja Stirlingin pikkukaupunki

Kävin Skotlannissa viime lokakuussa ja  nyt älysin, että kuvathan ovat vielä julkaisematta. Matkan pääkohde oli Stirlingin pikkukaupunki n. tunnin junamatkan päässä Edinburghista. Tytärtä tapaamassa tietty. Tein matkan niin, että ensin olin muutaman päivän tyttären kanssa, sitten pompsahdin Helsinkiin ja sen jälkeen palasin Skotlantiin. Katsoin lentoja siten, että olisin kiertänyt vain joko Helsingin tai Skotlannin kautta ilman pomppimista edestakaisin, mutta lentomatkat olisivat olleet moninkertaiset. Mutta tässäpä kuvat. Stirlingissä on vajaat 100 000 asukasta ja tähän saakka olen tavannut vain ja ainoastaan ihania ihmisiä, aidontuntuisia ihmisiä. Vähän kuin suomalaiset. Stirlingistä sanotaan, että se on "Gateway to the Highlands".




William Wallace monumentti äärimmäisenä takana vasemmalla.


Yläkuvassa näkymä Stirilingin linnalta William Wallace monumentille. Mel Gibson viimeistään taisi tehdä Williamista maailman kuulun elokuvassa Braveheart. "FREEEEDOMMM" kaikuu vieläkin korvissa. 





Linnan tuntumassa on vanha hautausmaa. Täällä on hyvin rauhoittavaa kävellä ja lukea nimiä, muistolauseita, mietteitä. Alakuvassa linnaa. Linnahan on kuulu siitä, että Maria Stuart vietti siellä elämänsä varhaisimpia vuosia. Vain yhdeksän kuukauden ikäisenä hänet kruunattiin Skotlannin kuningattareksi linnan kappelissa. Aikamoinen vastuu pikkuleidille. 



Käyntini ajankohdalle sattui melkein Halloween ja jotkut jo juhlivat sitä muutamia päiviä etukäteen. Mies kiltissä on kyllä jotenkin aika upea näky. 



Yläkuva on lentokenttähotellin seinältä, Moxy Hotel. Siellä on omakin sukunimi, klaani. No, mä olen tällainen sukuun naitu, joten ei kai siitä kannata sen enempää innostua. 




Pyhän Johanneksen katu. Olen saanut nimeni isän toisen nimen mukaan ja pakkohan tästä katukyltistä oli ottaa kuva. Sanotaan mun isästä mitä sanotaan, niin kyllä hänessä oli jotain aika pyhimysmäistäkin. Kesti nalkutusta erinomaisen hyvin. Tosin mä taidan kestää vielä vähän paremmin :) Mutta niinhän se pitää ollakin, että polvesta tyttö paranee. 



Yläkuvassa on mukana myös tyttären vanha koti ja ikkuna. Multa meinasi itku päästä, kun ekan kerran näin asumuksen. Lapsi maksoi 300 puntaa läävästä, josta puuttuivat vain hiiret ja muut jyrsijät. Asunto oli vuokrattu "kalustettuna" - kalustettuna my ass. Jo rappukäytävä oli sellainen, että katselin jos sattuu olla huumeruiskuja tai muuta ulottuvilla. Ihan hirveä paikka. Ja mua ei ole pumpulissa kasvatettu, en ole prinsessojen sukua ja olen viettänyt avioliiton ensimmäiset 15 vuotta ilman mööpeleitä. Onneksi tytär pääsi muuttamaan ja nykyinen koti on kiva (ainakin kuvista päätellen). Eikä vuokrakaan kohonnut kuin nimeksi. 


Kun lensin Heathrown kentälle täältä kotoa osui ensimmäiseksi silmiin rommin maistelu. Pitihän sitä kokeilla. Santa Teresa ei ollut ollenkaan hullumpaa aamulla klo 6. Varsinkaan jos sattuu tykkäämään huoneenlämpöisestä raa'asta rommista. Sanotaanko, että juoma mukavasti potkaisi ja pyyhki unen rippeet silmistä. Siitä oli leppoisaa jatkaa Skotlantiin. 

❤:lla Johanna, matkatunnelmissa n. 6 kk jälkikäteen

P.S.

Maani presidentti on kaikessa viisaudessaan tänään päättänyt kieltää kaikki Euroopan lennot  tänne perjantaista alkaen. Niinhän se on, että kolmenlaisia valheita: valhe, emävalhe ja tilastot. Tällä kertaa eurooppalaiset tilastot taitavat olla koronaviruksen suhteen kaikista paikkansapitävimpiä... Eurooppahan on sivistysmaanosa. Toisin kuin meillä. Testejä ei ole saatu tehtyä, kun ei ole testikittejä!  Niitä on kyllä kehitelty täällä meillä ja ne on myyty mm. Kiinaan, mutta meidän maan viranomaiset eivät ole antaneet lupaa käyttää niitä. Tiistaina (siis 10.3.) testejä oli tehty muutamia  tuhansia, ehkä kymmeniä. Meitähän on täällä 327.2 MILJOONAA. Joten sanoisin, että olisi aika viisasta jos muu maailma kieltäisi lennot USA:sta. Meidän osavaltiossa on tänään keskiviikkona 11.3. virallisesti 8 tartuntaa. Asukkaita on yli 10 miljoonaa. Jaksaisiko uskoa...

Saturday, March 7, 2020

Anne with an E

Olen päättänyt tulla kaapista ulos ja tunnustaa kertaheitolla. Ei tätä musta varmaan olisi kukaan uskonut tai arvannut, tuskin on näkynyt päälle päin. Asia on kuitenkin painanut mieltäni vuodesta toiseen. Nyt sitten huivista tai penkistä kiinni, nyt paukkuu:  mä en koskaan ole lukenut Anna-sarjaa. 


Olen joskus aikaisemmin paljastanut, että Muumit menivät lapsuusvuosina ohi. Sitä mukavampi ne oli löytää nuorena aikuisena. Samoin kävi Annen kanssa (miksi  nimi on suomennettu Anna?). Olen ollut muutaman päivän "under the weather" eli vähän kipeän nuuttea ja sohvalla pötkötellessä selaillut Netflixin tarjontaa. Sinnikkäästi Netflix tarjosi Anne with an E ja päätin sitten katsoa ensimmäisen jakson ensimmäiseltä kaudelta. Koukkuunhan mä jäin, suorastaan kiikkiin pirulliseen. 

Wikipediasta luin, että oman aikansa kohujulkkis Evelyn Nesbit inspiroi Montgomeryä. Hänen idealisminsa ja henkisyytensä olivat Annen esikuvina. 

Ja koska en ole lukenut kirjoja ei ole harmainta halaistua aavistustakaan kuinka paljon elävä kuva sinnittelee kirjojen varassa. Luulen, että kirjoissa on ollut vähemmän mm. seksuaalisuuteen ja rasismiin liittyviä aiheita. Tokkopa tyttöjen epätasa-arvoinen asemakaan on kirjoitettu niin räväkästi kuin Anne epäkohtia tuo julki. 

Mutta miksi nämä kirjat menivät minulta ohi? Tätä olen taas miettinyt, eikä selitystä löydy. Mä luin tunnollisesti L. M. Alcottin tuotannon, mutta L. M. Montgomery jäi lukematta. Ehkä mä hyppäsin Pikku naisista suoraan Bronten siskoksiin, Jane Austeniin ja Mazo de la Rochen Jalna-sarjaan. Ahavoitunut Jalnan Renny sai sydämen läpättämään. 


Teini-iässä koulussa tapasin ihastuttavan tytön, joka tuli reippaasti kysymään haluaisinko olla hänen ystävänsä. Hän aloitti, että koska sä muistutat Annaa niin hän haluaisi tutustua paremmin. Olihan mulla toki kirkuvan punainen pitkä tukka ja vaatteet vähän omintakeisia. Nyt sarjan nähtyäni mietin myös, että ehkä jotain muutakin yhteistä löytyi. Kuulin koko kouluikäni pilkkanimeä Kirjakieli. Ehkä lukuharrastuksesta johtui, että puhumani kieli oli kirjakieltä. Tai sitten se oli Yleisradion vika. Kotona oli radio auki lähes koko ajan. Jopa omat vanhempani kummeksuivat, ja vähän naureskelivat, puheelleni. Luin Saima Harmajan runoja kuudesluokkalaisena ja lainasin opettajalle tärkeän runokirjani pari vuotta myöhemmin. Omilla rahoilla ostetun. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta oli luettu neljännen luokan jälkeen kesälomalla. Lisäksi musta tehtiin käytösvastaava, ei ollut ongelmaa käydä hakemassa rehtoria paikalle kun muu luokka hulinoi sijaisopettajan tunnilla. 

Ehkä mussa oli jotain Annea, niin olisi hauska ainakin ajatella. Edelleenkin mua riipii jos ihmiset ovat epäoikeudenmukaisia. Hiukset ovat vaalentuneet, osin harmaantuneet. Rakkaus sanoihin on säilynyt, mutta briljeeraavien sanakäänteiden asemasta haluan löytää yksinkertaisen tavan saada asiani julki. Sillai, että Pihtiputaan mummon kissakin sen ymmärtää. 



Eilen illalla katsoin kolmannen kauden viimeisen jakson. Sitä ennen piti googlata miten Annen ja Gilbertin käy. Mä rakastan onnellisia loppuja (siksi Sandinton oli melkein ylivoimainen pettymys, paitsi jos tulee toinen kausi). Mulle Matthew, Marilla, Diana, Anne Shirley Cuthbert, Gilbert Blyth,  kylän väki ja koulutoverit ovat nyt sen näköisiä kuin sarjassa näytettiin. Olen ihan änkyräonnellinen, että löysin Annen vasta nyt. Joten jos vettä sataa, mieltä madaltaa ja verottaja läähättää niskaan, niin Anne tuo avun. "Scope for the imagination" - vilkas mielikuvitus pelastaa päivän. Ja yön. 

❤:lla Johanna, lähes tulkoon synkimmän salaisuutensa paljastaneena
 ja siitä hyvin helpottuneena


👭  P.S. 👭

Huomasin, että sunnuntai 8.3. on naistenpäivä. Anne on kyllä ihan oikea sanansaattaja tällekin päivälle. Mun toive on, että joskus maailma makaa siihen malliin, että ei tarvita naistenpäiviä. Tai muitakaan päiviä. Emme ole vielä siinä pisteessä, niin moni tyttö ja nainen on tässä maailmassa vielä aika pinteessä. Ymmärrän myös, että me suomalaiset naiset olemme maailmassa aika harvinaislaatuisia. Mä olen sitä sukupolvea, joka ei voinut valita koulussa puukäsitöitä, koska olin tyttö. Tekstiilikäsityöt eivät innostaneet ja hain puukäsitöihin parhaan kaverini kanssa. Ei käy. Koska olette tyttöjä. Samoin taisi mennä joku ylennys toiselle kaupan alalla, kun  kokemus, arvosanat, osaaminen eivät kovin paljon merkanneet, kun hommaan saatiin pari vuotta nuorempi mies.  Tältä mieheltä tuskin työhaastattelussa kysyttiin, että meinaatko raskautua lähitulevaisuudessa. No, sain mäkin synninpäästön haastattelutilanteessa. Eihän se raskaus heti tee työkyvyttömäksi, meneehän siihen sentään yhdeksän kuukautta. 

"It's funny how people are so quick to point out differences when 
there are so many ways we're all alike."
- Anne 

"It's not what the world holds for you, it is what you bring to it."
- Anne