Tuesday, December 18, 2018

Björn Weckström: Myyttien muotoilija - taiteilijan omaelämänkerta

Björn Weckström ja Tove Jansson keskustelevat huvijahti Britannialla toukokuussa vuonna 1976. Molemmat on kutsuttu tervehtimään Suomessa puolisoineen vierailevaa kuningatar Elizabethiä. Jansson on aikaisemmin kertonut, että "muumikirjojen vuoksi häntä ei otettu kuvataiteilijana vakavasti". "Sinä teet koruja ja minä kirjoitan lastenkirjoja. Siihen meidät on tuomittu ikuisiksi ajoiksi. Emme voi sille mitään." Myyttien muotoilija esittelee monipuolisen osaajan, kuvanveistäjän ja korutaiteilijan, uudesta innostuvan heittäytyjän, maailmankansalaisen. Aina ei mene ihan nappiin ja rapatessa roiskuu, mutta elämä ja taide kantaa.




Kahdeksanvuotias Björn (s. 1935)  veistelee vedessä vettyneestä lankunpätkästä sotalaivaa. 12-vuotiaan kokeilevat kädet muovaavat ihmishahmoja savesta. Sota koettelee Suomea ja Björnkin lähetetään Ruostiin sotalapseksi kahdeksaksi kuukaudeksi. Keskikoulu sujuu miten kuten, musiikki ja kirjat sekä akvarellimaalaus innostavat enemmän kuin opinnot. Päättäväinen nuorimies jatkaa Kultaseppäkouluun eikä vanhempien toive akateemisista opinnoista toteudu.




Kultaseppäkoulussa saa alkunsa elinikäinen ystävyys Pekka Anttilan, tulevan Lapponia Jewelry Oy:n perustajan ja toimitusjohtajan, kanssa. Ilmapiiri Suomessa on 50-luvulla ankea, maa on köyhä ja monessa asiassa pitäydytään vanhoissa tutuissa malleissa, korutkin ovat "perinteisiä helyjä" vailla Euroopassa puhaltelevia uuusia tuulia. Weckström matkustaa kesäkuussa 1953 Pariisiin ystävänsä kanssa ja suuren vaikutuksen tekee "romanialaisen kuvanveistäjän Brâncusis'n ateljee". Itsetehdyt huonekalut, siististi ripustetut työkalut ja pelkistetyn ateljeen valkoinen väri jäävät mieleen. Mieleenpainuvia ovat myös matkaa seuraavat viikot: oikea reisi ohenee ohenemistaan ja kutina ja pakotus estävät nukkumisen, kuume vaivaa. 18-vuotias nuorukainen kävelee öisiä Helsingin katuja ristiin rastiin. Kesän lopulla perhelääkäri vahvistaa, että Weckström on toipunut poliosta.

Pariisissa kesällä 1953 Rali Saloniuksen kanssa

Kisällinnäytetyö on Weckströmin opiskelutovereille enemmänkin rima, joka pitää hipoen ylittää. Weckström haastaa itsensä ja opettajiensa uskon. Monimutkainen ja useita materiaaleja sisältävä koru päätyy Helsingin Sanomiin ja saa parhaan arvosanan. "Emme ikinä olisi uskoneet, että onnistut, sillä et ottanut itsellesi helppoa tehtävää" kuuluu opettajan kommentti. Itseluottamuksesta ei ole puutetta. 

Kisällinäytetyö 1956

Opintojen päättymisen jälkeen tie vie nopeasti yksityisyrittäjäksi, oman liikeen omistajaksi. Koruateljee avataan syksyllä 1958 Helsingin keskustassa.  Perhekin saa alkunsa. Weckström tuntee kuitenkin korujensa olevan "liian samankaltaisia muiden kanssa". Hän on "pelkkä taimi metsässä, jonka nimi oli moderni skandinaavinen muotoilu." Tarvitaan Alvar Aallolta kotoisin olevaa "häpnaadia", taitoa hämmästyttää. 

Tulevina vuosina "häpnaadia" on enemmän kuin yhden miehen tarpeiksi, myös yksityiselämässä. 60-luku on kaikkea mahdollista: "nuorisomuoti ja Carnaby Street, Beatles, e-pillerit, hippiliike, vasemmistoliike, rockmusiikki, massaturismi, televisio ja vapaa rakkaus,... kuukävely... ja kokonaan uusi, vallankumouksellinen korujen muotokieli." Kullan hinta on alhainen ja sattuma tuo rouva Hilda Ahon viinapullollisen verran lapinkultaa mukanaan Weckströmiä tapaamaan. Sitä ennen on jo tulut oivallus: "Mitä me olemmekaan tehneet kullalle? Kiillottaneet sen hengiltä?" Käsittelemättömät kultahiput ovat maagisia kauneudessaan. Korutaiteilijalla on kerrankin riittävästi raaka-ainetta. Oma ilmaisu luonnonmukaisine muotoineen alkaa löytyä. 



Suomalaisen viennin edistämiseen Weckström pääsee tutustumaan aitiopaikalta, kun hän assistentin roolissa avustaa Antti Nurmesniemeä Milanon triennaalissa vuonna 1960. Suomen osasto on "kaksi kertaa suurempi kuin Ruotsin tai Saksan". Diplomaatin poika Olof Gummerus on Suomen osaston komissaari ja palkintoraadin jäsen. Suomalaisia muotoilijoita hän neuvoo: "Olkaa hiljaa ja näyttäkää eksoottisilta." Itsestään hän toteaa: "Myyn vaikka makkaraa, jos siitä on Suomelle hyötyä." Tyylikäs, kielitaitoinen ja verkostoitunut Gummerus myykin suomalaista muotoilua kuin makkaraa. Hän  on ollut luomassa käsitettä "Finnish design". Vuoden 1960 triennaalissakaan ei palkinnoilta vältytä. 

Weckströmin suunnittelemat korut alkavat saada mainetta ja näkyvyyttä. Ensimmäisen kerran ne ovat esillä taidegalleria Gattossa Kööpenhaminassa. Koruja esitellään ulkomaisissa lehdissä ja mielenkiinto kasvaa. Yhdessä Tapio Wirkkalan kanssa Weckström osallistuu Lontoossa suureen korunäyttelyyn vuonna 1961. Victoria and Albert Museum haluaa kokoelmiinsa Satulinna-savukvartsisormuksen. Kukkiva muuri-kaulakoru tuo Grand Prix'n Rio de Janeiron 400-vuotisjulavuoden suunnittelukilpailussa. Galleriat, museot ja yliopistot yhdistyvät toisiinsa kuin hermoradat, synnyttäen aina uusia yhteyksiä. Weckström on nosteessa maailmalla.  Akryylimuovin ja hopean yhdistäminen koruissa on vallankumouksellista ja jopa Yoko Ono hankkii omat weckströminsä.

Oikealla voittoisa kaulakoru Kukkiva muuri, 1965. Ylhäällä vasemmalla hopea ja akryyli sormus Kivettynyt järvi, 1971. Alhaalla vasemmalla sormus Satulinna, 1961.

Ylhäällä Weckströmin ehkä kuuluisin koru Planetaariset laaksot, 1969. Alhaalla kaulakoru Poema, jonka piti olla prinsessa Leian kaulassa Star Wars -elokuvassa. Kuvausaikataulu kuitenkin muuttui. 

Näyttelyt ja luennot vievät Weckströmiä ympäri maailman. Tiedonjano kierrättää museoissa, lennättää Meksikoon tutustumaan olmeekki- ja tolteekkikulttuureiden taiteeseen.  Kun sanoo useammin kyllä kuin ei tapaa mielenkiintoisia ihmisiä ja päätyy todistamaan saksalaisen aseteknikon avioutumista thaimaalaisen morsiamensa kanssa vanhan temppelin pihamaalla. Toisaalta saattaa joutua myös mukiloiduksi thaimaalaisella rantakadulla.

Koru- ja showkiertua Lenita Airiston kanssa Kanadassa vuonna 1977. Kolmantena pyöränä koruja esittelemässä tsekkiläinen Ivana Zelnicková, tuleva rouva Trump 

70-luvun suomalainen henkinen ilmasto ei suosi korumuotoilijoita. Taistolaisuus ja vasemmistolaisuus yleistyvät, korutaidetta pidetään elitistisenä. Puoluekirjat ovat arkipäivää niin media- kuin opetusalalla.  Weckström kokee, että Suomessa ei ole tilaa hänen kaltaiselleen taiteilijalle. Uuden henkisen kodin katseleminen alkaa ensin Ranskasta ja sitten Italiasta. Kuvanveisto on kulkenut korutaiteen vierellä, mutta nyt minimalististen korujen rinnalle syntyvät jättimäiset veistokset Italian auringon alla. Toscanasta Pietrasantan-kaupungista löytyy sattuman kautta valimo, joka pystyy toteuttamaan taiteilijan vaativimmatkin ideat. Yhteistyö jatkuu vuosikymmeniä.

Italian koti  

Kentauri 1995, tällä kertaa yhdistyvät ihminen ja kone (moottoripyörä)

Antiikin tarinat, geenitutkimus ja geenimanipulaatio sekä ihmisen ja koneen suhde innostavat Weckströmiä narratiivisen realismin suuntaa.  Seuraavina vuosikymmeninä syntyvät mm.  pronssiveistokset Ikaros, HeliosDaidalos, Minotauros, Lentävä Ikaros, Kentauri. Helsinkiläisille tutumpi on  Kluuvikadulla sijaitseva Fazerin kukko. Hirven selkänikamasta muotonsa saaneen patsaan lahjoittaa 100-vuotta täyttävä Fazer Helsingin kaupungille vuonna 1991.

Narkissos, 1985 
Ikaros vuodelta 1980, näytteillä Wienissä 1982

Weckström innostuu ajatuksesta lahjoittaa veistos synnyinkaupunki Helsingille. Viheltävä helsinkiläinen -veistos löytää vihdoin viimein paikkansa Iso Robertinkadulta vuonna 1995. Se on tehty "till den vänliga, hjälpsamma och toleranta helsingforsares ära - ystävällisen, auttavaisen ja suvaitsevaisen helsinkiläisen kunniaksi". Tapauksessa ehkä näkyy kaikista selvimmin se, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Mm. Helsingin kaupunginmuseon johtaja M-L Bell ehdottaa, että koko veistosta ei tarvita "sillä Weckströmin tuotanto ei edusta sitä korkeaa tasoa, jota julkiselta taidetokselta edellytetään".



Viheltävä helsinkiläinen, 1995

Weckström kertoo kirjassaan myös ultimaalisen Niksi-Pirkkaankin kelpaavan sukkahousuvinkin. Etsiessään huonekaluja Aulis Blomstedtin suunnittelemaan valoisaan kotiinsa huonekalukaupoissa on tarjolla vain tummia nahkasohvia, jotka saavat tuntemaan kuin olisi jäänyt "puhvelilauman tallomaksi". Weckström valmistuttaa suunnitelemansa kalusteet akryylistä ja sohvien verhoilukangas kudotaan tilaustyönä. Oikean sävyn saamiseksi revitään norsunluunvalkoisen kuteen joukkoon sukkahousuja.  



Akryylinojatuoli, jonka päällyskankaan kudoksessa on revittyjä sukkahousuja antamassa oikean sävyn, 1976

Monessa mukana ollut Weckström innostuu marmoriveistoksista, maalaustaiteesta ja lasista. Lasiveistoksia suunnitellessaan hänelle myös selviää "miten paljon vaikeampaa nuoren taiteilijan on nykyään tehdä kokeiluja ja etsiä omaa ilmaisuaan". Kun Wirkkala, Sarpaneva tai Franck saattoivat porhaltaa lasihyttiin toteuttamaan ideoitaan pitää nykymuotoilijan ensiksi hankkia rahoitus. Suunnitelmien on syytä olla selvät jo varhaisessa vaiheessa ellei takataskussa ole suurta rahatukkoa.

Stonehenge II, 2016

Björn Weckströmin elämään ja uraan liittyvät läheisesti suomalaisen muotoilun suuret nimet. On hauska lukea sattumuksista ja tapahtumista, joissa kansainvälinen taiteilijajoukko seilaa. Päällimmäisenä ajatuksena itselläni on, että designin kultakauden aikaan mentiin eikä vain meinattu, tehtiin enemmän kuin tuumattiin. Nykyään se ei taida olla mahdollista jo rahoituksenkin vuoksi. Moni hyvä ajatus ei pääse koskaan lentoon.

Tuuli - sisäinen palo - on kuljettanut Weckströmiä maasta ja taidemuodosta toiseen. Kirjaimellisestikin tuuli on puhaltanut purjeisiin rakkaan harrastuksen parissa milloin Hawaijilla, milloin Suomen saaristossa. "Purjehtimisen estetiikka, kaunis saaristo, kauniit, äänettömät veneet, rauha ja hiljaisuus kun tuuli tyyntyy illaksi. Ei riivaajia vaatimassa toteuttamaan ideoitaan."


"Saaristo on reaalimaailmasta erillinen rinnakkaistodellisuus."

Fazer Finlandilla Floridan Fort Lauderdalesta Lontooseen vuonna 1985

Rantavedestä löytyy ajopuun pala ja Wecktsröm veistää venettä Tapio Wirkkalan puukolla. Elämää tohtii katsoa taaksepäin: "Olen voinut toteuttaa itseäni, olen saanut terveyttä ja rakkautta". Omat vikansakin on kanttia tunnustaa. Ennen kaikkea Weckström on uskaltanut olla erilainen, poiketa tutuilta poluilta ja ajatella omalla tavallaan. "Tiedän vain kulkeneeni omia teitäni, koska en muutakaan voinut."


Kiitos Bazar!

❤:lla Johanna, taiteilijan matkassa viihtyneenä


Sunday, December 16, 2018

Helena Ruuska: Hugo Simberg - Pirut ja Enkelit

Hiljalleen palailen maanpinnalle tutkimusmatkalta, aikamatkalta, seikkailulta. Hugo, uusi ystäväni, on pitänyt seuraa useamman päivän. Olen porhaltanut lukukammiosta kertomaan miehelleni, että et muuten arvaa mitä Hugolle nyt sattui. Olen tarkastellut kirjan kuvia ja ihastellut tarinoita niiden takana. Oppinut, että pirut eivät ole raamatullisia piruja vaan pirpuparkoja, oikeastaan aika sympaattisia hahmoja, taiteilijan alter egon ilmentymiä. Kaikki ei todellakaan ole sitä miltä ensivilkaisulla näyttää. Ei Simbergiä turhaan ole mainittu suomalaisen symbolisimin päätekijäksi.



Lukiessani ja miehen kanssa keskustellessa päivittelen työmäärää, jonka Helena Ruuska on kirjan eteen tehnyt. Vasta silmäiltyäni kirjoittajan jälkisanat alkaa koko kiehtova totuus paljastua: satoja maalauksia ja grafiikanlehtiä on tutkittu, otettu selkoa koukeroisista kirjaimista kirjeissä ja luonnoskirjoissa, luettu opuksia taidehistoriasta aikalaisten elämänkertoihin ja sanomalehtiin, keskusteltu, pohdittu. Suomen kielen lisäksi on tarvittu ruotsin, ranskan ja latinan taitoja. Lukuseikkailullani herkeän miettimään kerran jos toisenkin, että ollapa aikanaan koulun historian kirjat kirjoitettu näin, olisi jäänyt ehkä jotain mieleenkin. Ruuska tuo Hugo Simbergin lähelle, melkein kuulen taiteilijan kehottavan: "Sano Hugo vaan."

Helena Ruuska, tietokirjailija, äidinkielenopettaja, kriitikko



Kattava teosluettelo ja -hakemisto 

Solahdan aikakauteen, jolloin Suomi on autonominen suurruhtinaskunta ja Aleksanteri III ja Nikolai II hallitsevat. Hugo syntyy 24.6.1873 Haminassa ja elämä päättyy äkillisesti heinäkuussa 1917 vain 44-vuotiaana. Hugon isä eversti Niclas Simberg ja vaimonsa Ebba kasvattavat kahdeksanpäistä lapsikatrasta aluksi Haminassa ja sitten Viipurissa. Isän lapset edellisestä avioliitosta sekä sedät ja tädit mm. Niemenlautan sukukartanossa ja kesäkodissa ovat osa suurta perhettä. Vanhempien lisäksi tärkeitä ovat kaksoisveli Paul, Blenda-sisko ja isän sisko Alexandra, joka myös pitää lapsille kotikoulua. Ilman perheen ja suvun tukea Suomella tuskin olisi kansallistaiteilija Hugo Simbergiä. Everstin taloudellinen tuki on tarpeen vielä silloinkin, kun taiteilijalla on jo vähän nimeä. Blenda ja Paul auttavat vuosien mittaan monissa käytännön asioissa aina taulujen toimittamisesta näyttelyihin ja niiden myymiseen.

Yläkuvassa Blenda-sisko ja Hugo, alakuvassa Hugo vasemmalla ja kaksoisveli Paul oikealla

Annin ja Hugon lapset Uhra-Beata ja Tom Ähtärissä

Sääty-yhteiskunta on vielä voimissaan. Niemenlautan kesinä Hugo ja perheensä pyöräilee, pelaa tennistä, purjehtii, järjestää juhlia ja taiteilee siinä missä työväki hoitaa pellot, eläimet, kalastuksen. Säätyläistyttö pääsee ennen pitkään "grand tourille", matkaamaan Euroopan maihin, mutta korkeakouluopinnoista hän voi vain haaveilla. Oppikoulu ja yliopisto ovat pojille. Rahvas tekee työtä jo pienestä pitäen henkensä pitimiksi. Tämä kirkastuu Hugolle viimeistään silloin, kun hän pääsee Axel Gallénin (myöhemmin Akseli Gallen-Kallela) siipien suojaan Ruovedelle maalaamaan ja siinä sivussa seuraamaan hämäläisiä torppareita.

Refanut on Hugon rakkain vene

Hugon taideopinnot eivät ole kotiväelle itsestäänselvyys, mutta asiaa ehkä auttaa että kaksoisveli Paul aloittaa "kunnialliset" insinöörinopinnot. Viipurin taiteenystävien piirrustuskoulun iltaopinnot vaihtuvat kokopäiväopintoihin Helsinkiin ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jossa mm. Helene Schjerfbeck opettaa. Opiskelu ei suju, Hugon omintakeinen tyyli piruineen ja enkeleineen, kuoleman kuvineen ei saa tuulta purjeisiinsa koulussa. Sen sijaan taidesuoni puhkeaa Axel Gallénin suojissa Ruoveden erämaissa ja Hugo löytää oman tyylinsä, kun symbolismi avaa alitajunnan portteja.



Gallén tulee varmasti monelle mieleen, kun kysytään tärkeintä suomalaista taiteilijaa. Yllätyn, kuinka merkittävä uranuurtaja hän on. Ruoveden ateljeessa on mielenkiintoista esineistöä Gallénin maailmanmatkoilta, kirjallisuutta, lehtiä ja metalliprässi taidegrafiikan tekemistä varten. Hän on opiskellut freskomaalausta Italiassa ja kontaktit taidemaailmaan ovat pistämättömät. Kesällä 1897 Gallén pyytää Simbergin mukaansa skandinaaviseen taide- ja teollisuusnäyttelyyn Tukholmaan. Matkalla Hugo tapaa Magnus Enckellin ja elinikäinen ystävyys saa alkunsa.

Hugon käsittelyssä ystävä Magnus Enckell

Muiden taiteilijoiden tavoin Hugo hakeutuu maailmalle opintomatkoille. Gallénin suosituksesta ensimmäinen kohde on Lontoo, mutta se vaihtuu pian Pariisiin. Kaukasia, monet Euroopan maat, Marokko ja jopa Yhdysvallat tulevat tutuiksi. Maailma on pieni, maamiehen voi tavata vaikka firenzeläisessä kahvilassa selailemassa kotimaista aviisia. Näin käy vuonna 1904, kun Hugo tapaa Juhani Ahon kahvilassa lukemassa pikku-uutista Hugo Simbergistä, joka on voittanut "Waltion palkinnon kuwio maalauksessa 'Haavoittunut enkeli' -nimisellä maalauksella." 



Vuoristopuro Kaukasiassa, 1899
,
RMS Lusitania, matkakuvia


Tervehdyksiä matkoilta, luonnos Lusitanialta ja Capitol, Washington D.C. 

Palkinnot antavat odottaa itseään. Ensimmäisiä karvaita tappioita on osallistuminen vuonna 1895 Dukaattipalkinnon tavoitteluun, palkinto myönnetään vuosittain erityisen lahjakkaalle nuorelle taiteilijalle. Vuotuisissa Suomen taiteilijain syysnäyttelyissä ei suju sen paremmin. Kolmannella osallistumiskerralla vuonna 1897 Hufvudstadsbladetissa kirjoitetaan, että "Simberg on kyllä originaali taiteilija, mutta ellei hän luovu kömpelöistä vitseistään, ei häntä voida ottaa tosissaan." Simbergin pikkupiruja ei arvosteta. Kun Simbergin töissä ei piruja esiinny vuoden 1904 näyttelyssä niitä suorastaan kaivataan. Toivoopa joku "ettei Simberg olisi kokonaan 'kasvanut ulos mielikuvitusrikkaasta huumoristaan'." Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Pariisin maailmanäyttelystä vuonna 1900 sentään tulee kotiintuomisiksi "kunniamaininta sekä maalauksessa että grafiikassa." 



Taidekilpailujen lisäksi rakkaus ei ole helppo laji. Varaton ja tuloton taiteilija, joka elää isän avustusten turvin ei ole hyvä naimakauppa säätyläistytölle ja muunlaiset tytöt taas eivät tule kuuloonkaan. Ankeat lehtiarvostelut eivät lisää arvoa naimamarkkinoilla ja leimautuminen kuolemanmaalariksi ei tuo rahakkaita muotokuvamaalauksia. Toisaalta umpirakastunut taiteilija saattaa kävellä kadulla rakkautensa kohteen ohi tätä tunnistamatta. "Tällaiselle rakastuneelle porsaalle pitää nostaa hattua, tuumaa Hugo - helliä mielessään niin kiihkeästi jumaloimaansa naista ettei huomaa tätä todellisuudessa." Taloustilanne helpottuu, kun Simberg ryhtyy opettamaan entisessä opinahjossaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Koulusta löytyy myös taideopiskelija Anni Bremer keväällä 1908. Krokotiili ja Villikissa aloittavat yhteisen matkansa. 

Toivottoman rakkauden kohde Thyra Elizabeth sisarensa Ellen Thesleffin ikuistamana
Anni Bremer, Villikissa

Muotokuva Alexandra-tädistä on esillä Syysnäyttelyssä vuonna 1898. Se avaa tien vakavasti otettavaksi taiteilijaksi ja tuo mukanaan jäsenyyden Suomen Taiteilijaseuraan.  Syyskuussa 1904 alkavat kaksi vuotta kestävät Johanneksen kirkon (nykyinen Tampereen tuomiokirkko) freskojen maalaustyöt ja ne sementoivat Simbergin aseman yhtenä Suomen taiteen kultakauden mestareista.  Hyvä ystävä Magnus Enckell ottaa kontolleen alttaritaulun ja kuorin ikkunasommitelman. Simberg toteuttaa alttarin molemmilla puolilla olevat maalaukset (Haavoittunut enkeli ja Kuoleman puutarha), pääholvin katon, kirkon ikkunoiden lasimaalaukset ja kirkkosalia kiertävän köynnösfreskon. Köynnöstä kannattelevat 12 alastonta poikaa. Pääholvin katon käärmemaalaus ja alastomat pojat ovat monelle liikaa ja vuonna 1907 käydään vielä äänestys siitä, pitäisikö pojat muuttaa enkeleiksi ja käärme ylimaalata. Yhden äänen erolla freskot päätetään säilyttää.



Johanneksen kirkon köynnöstä kannattelevia poikia

Valokuva ja luonnos teokseen Haavoittunut enkeli 

Axel Gallénin innoittamana Simberg kiinnostuu taidegrafiikasta ja on siinä uranuurtaja Suomessa heti Gallénin jälkeen. Hän innostuu valokuvauksesta ja valokuvia on säilynyt yli 1000. Symbolisimi piruineen, kuoleman hahmoineen ja enkeleineen on Simbergille syvintä sisintä, unien ja tarujen tulkintaa. Inspiraatio löytyy yhtä hyvin Raamatusta kuin Hans Christian Andersenin saduista. Monille muille taiteilijoille symbolismi on vain ohimenevä kuohahdus taiteen koskessa. Simberg yrittää pysytellä muodissa mukana kokeilemalla naturalismia, kolorialismia ja impressionismia. On raakaa, että taiteilijankin pitää seurata muotivirtauksia ollakseen omana aikanaan menestyvä ja arvostettu.


Leikkitoverit, 1897, viivasyötös sinkkilevylle
Juliste Edvard Muchin taidenäyttelyyn 1909

Katselen Simbergin teoksia uusin silmin. Aikaisemmin pidin niitä synkkinä enkä osannut tulkita niiden kauneutta ja huumoria. Kirjan sivuilla tapaan Hugo Simbergin, joka rakastaa hassuttelua ja kepposia, on epävarma omista taidoistaan ja uskaltaa "tunnustaa oman epätäydellisyytensä." Asiantuntijankin mukaan "monet hänen työnsä ovat päin helvettiä." Hugo etsii ja löytää rakkautta, särkee sydämensä ja aloittaa alusta. Perhe on hänelle tärkeä. Hän tekee töitä, joita taidemesenaatit eivät halua ostaa eivätkä palkintoraadit palkita. En voi olla pitämättä tästä oman tiensä kulkijasta, rakastettavasta piruparasta.

Kirjan lukuisista kuvista ja Hugo Simbergin töistä Emäntä ja piruparka kaksosineen ihastuttaa aivan erityisesti. Kaksosten äitinä voin jotenkin tähän samaistua. Ja sitten vielä hammassärky kaupan päälle.   

Hugo Simberg - Pirut ja Enkelit on ansiokas kirja. Se tuo taiteilijan liki, kertoo kiehtovasta ajasta Suomen historiassa ja taiteessa. Hugon elämän suuret ja vähän pienemmätkin käänteet kuvataan lämpimästi, harkiten. Kaunis kuvitus saa tarttumaan kirjaan kerta toisensa jälkeen. Sivuilla elää vahvana simbergiläinen ajatus: "... taide kuuluu kaikille... Jokaisella on oikeus tulkita näkemäänsä omista lähtökohdistaan." 

Kiitos WSOY!

❤:lla Johanna


Emil Zilliacuksen runo ystävälleen Hugolle, kolme ensimmäistä säettä yhdeksän säkeisestä runosta



Monday, December 10, 2018

Britt Karin Larsen: Finnskogen elämän kehto

Olenhan minä metsäsuomalaisista kuullut. Siinä vaiheessa kun kruununprinsessa Victoria nai Danielinsa puhuttiin, että Daniel on metsäsuomalaisten, ja savolaisten, jälkeläisiä. Tunnustan, minulla on mennyt iloisesti sekaisin suomalainen metsäkansa ja metsäsuomalaiset. Jälkimmäisillä on oma, hiljainen ja sitäkin jännittävämpi historiansa. Me muut olemme sitten enemmän ja vähemmän suomalaista metsäkansaa.


Norjalainen Britt Karin Larsen on ikuistanut Finnskogen elämän kehto -romaaniin ajan ja paikan, jossa luonto näyttää voimansa, arki on raskasta ja kuolema vaanii varjona kintereillä. Nälänhätä, sairaudet, petoeläimet ja ihmisten ylenkatse voivat musertaa ihmistaimen. Toisaalta on hyviä ihmisiä, toivoa, suunnitelmia, ahkeruutta. 1800-luvun puolivälin maisema Norjan Hedmarkin ja Ruotsin Värmlandin rajamailla piirtyy karun kauniina, jännittävänä.

Finnskogenin sijainti. Kartat ovat YLE:n Elävästä arkistosta ja Wikipediasta



Nimetön nainen, tai myöhemmin Lina, vaeltaa piilotellen metsässä etsien suojaa itselleen ja vastasyntyneelle tyttärelleen. Lina tietää, että "seuduilla, joilla sydämissä on niukasti lämpöä, maan lämpö on pelastanut ihmishenkiä." Lina on matkalla Norjaan, ehkä siellä on omia ihmisiä. Matkanteko saa uudenlaisen käänteen, kun Lina törmää Mustamäen Taneliin, erakkoon. Maine on hurja, murhamies, hevosvaras, karhunkaataja: "Hän kulkee vapaalla jalalla, vaikka mitä tapahtuu. Vallesmannikaan ei uskalla mennä sinne!"



Finnskogenissa on monelaisia elämänkohtaloita: kaunis huutolaistyttö Hilda, jolle viinaanmenevä Oluf kyhää päreistä voirasian, jotta Hildalta ei koskaan puuttuisi voita. Hildan kasvatusäiti ja Olufin mielitietty Kerstin, jotka yhdessä Olufin kanssa unelmoivat kaukaisesta Amerikasta. Valkola-Kaisa, joka osaa monta loitsua ja tarpeen tullen isämeidän. Suomäen talosta on moni piika löytänyt paikkansa. 



Huhujen mukaan metsäläiset ovat pakanoita ja kirkkoisät suuressa viisaudessaan päättävät lähettää papin metsämaille. "Jos metsäläisillä ei ole voimia eikä intoa käydä kirkossa, kirkon on mentävä heidän tykönsä." Uuden papin työsarka ei ole kevyimmästä päästä, sillä vastassa on tietämättömyyttä, viinankiroja ja vielä outo kielikin. Kestikievarinpitäjän kaunis Lisa-tytär tuo papin elämään omat paineensa. Papin tehtävät ovat moninaiset: "Kerran punatauti levisi kulovalkean tavoin... ja nuori pappi saarnasi saarnastuolistaan enemmän käsienpesusta kuin Jumalasta."

Juonta en paljasta tämän enempää. Kun ylioppilas ystävänsä kanssa saapuu Finnskogeniin toistamiseen "kirjoittamaan sanomalehteen artikkelia elämästä...syrjäisillä metsäseuduilla" on juoni sakenemassa melkein liiankin kanssa. Loppu on sellainen, että mun pitää välillä laskea kirja käsistäni. Luenko, jatkanko, katsonko lopun, uskallanko, mitä teen. Uteliaisuus voittaa, luen vaikka jännittää. Toivon, että kirjasarjan kuusi muutakin osaa suomennetaan. Tai edes seuraava.




Vaiherikkaiden tapahtumien ja mielenkiintoisten hahmojen lisäksi kirjan kaunis kieli ilahduttaa. Larsen on myös palkittu runoilija ja se kuuluu hänen tekstissään. Luonnon ja vuodenaikojen kulku välittyvät elävänä lukijan mieleen. "Talvi vetäytyy metsästä vastahakoisesti kuin vanhaksi tullut hallitsija, joka ei täysin ymmärrä, että hänen aikansa on ohi, uudet tuulet puhaltavat ja edessä on väistämättä vallanvaihdos... Lumi sulaa ensin kivien ympäriltä, sillä tumma ja raskas vetää puoleensa valoa ja valo hakeutuu kohti tummaa ja raskasta."




Larsenin matkassa metsäsuomalaisten tavat avautuvat hiljalleen. Savupirtit, saunat, pyhät puut ja kivet vilahtelevat tarinassa. "Kun ihminen kuolee, on avattava kattoluukku, jotta sielu pääsisi vapaaksi." Jauhoja jatketaan kaarnalla, sammalella ja jauhetuilla luilla. "Pihlaja on puu, jota täytyy kohdella kaikkein kunnioittavimmin" ja "hämähäkkiä ei saa koskaan tappaa, sen kutomaan seittiin on suhtauduttava kunnioittavasti." Jopa murha-aseena käytettyyn puukkoonkin liittyy uskomus: "puukon uskotaan pystyvän päinvastaiseen - antamaan eheyttäviä parantavia voimia, jotka voivat pelastaa ihmisen kuolemalta." Papin ajatusten avulla Larsen kuvaa identiteettiä: "...metsäsuomalaiset katsovat asuvansa omassa maassaan, ...he asuvat sekä Norjan että Ruotsin puolella mutta eivät ole koskaan pitäneet itseään ruotsalaisina tai norjalaisina."



Nykyisin löydän aika harvakseltaan kaunokirjailijoita, joista innostun. Saatikka, että löytäisin mahdollisen kokonaisen kirjasarjan. Olen vilpittömän iloinen, että sain lukeakseni Finnskogen elämänkehto -kirjan. Se puhuttelee hiljaisella, herkällä tavalla. Elämä ei kohtele Finnskogenin asukkaita lempein ottein, mutta "elämän salaisuus on odottaa, kunnes aika on kypsä. Aika on lahja, joka ihmisen kuuluu suoda itselleen..."


Historian ystävälle, suomalaisten matkoista maailmalla kiinnostuneelle ja hyvin kirjoitetun tarinan lukijalle Finnskogen on mainio lahja - vaikka joululukemiseksi 🎁

Kiitos Minerva!

❤:lla Johanna, kirjasta iloinneena