Kuuden vuoden jälkeen - miltä Suomi näytti

Olen kärsinyt aika tavalla aikaerosta, näyttäisi käyvän vaikeammaksi vanhenmiten. Toisaalta ei ole enää kolmea pientä kilkattajaa, jotka pääsevät rytmiin merkillisen mallikkaasti ja sitten ovat odottamassa aamiaista, lounasta ja päivällistä. Puhtaista vaatteista, leikeistä ja kuljetuksista puhumattakaan. Olihan se aika hurjaa aikanaan pienten kanssa matkustaa. 

Rooma vai Helsinki, kas siinäpä kysymys. Aivan ihana skootteri!

Tyttären kanssa ihastelimme suomalaisten kauneutta ja komeutta. Kadulla viuhtoi vastaan toinen toistaan kauniimpia, hoikempia ja huolitellumpia suomalaisia. Ei voi enää puhua tuulipukukansasta, moni oli paremminkin kuin jostain katalogista, tyylikkäitä ja kokonaisuudet mietitty kohdalleen. Hämmästyin myös Helsingin kansainvälisyyttä. Monet ravintoloiden ja kauppojen työntekijät puhuivat äidinkielenään muuta kuin suomea. 

Mä olen pitänyt itseäni kovana kävelijänä, mutta ei auttanut kuin pölyä nieleskellä kun nopeammat painelivat ohi. Jotkut vielä tupakka hampaissa. Lisäihmettelyä koin suojateiden kohdalla: autoilijathan pysähtyvät ja antavat jalankulkijoiden mennä. Ihmetyksen aihe olivat myös ns. pahkikulkijat, jalankulkijat joille näytti jääneen päälle alakoulun leikki "ei väistetä, ei väistetä". Mietin, että jos en olisi itse hyppinyt sivuun niin olisivatko todellakin tulleet päälle. Luulen niin. Näitä pahkikulkijoita oli sekä kaduilla että kaupoissa. Kulkijan tunnisti varmasta & vetävästä askeleesta, päämäärään kiinnittyneestä tuijottavasta katseesta ja tuumaakaan en anna periksi -ilmeestä. Olen tottunut, että jokainen vähän väistelee ja huomioi muita, kukaan ei painele kuin autobahnalla.

Suomalaisessa matkamuistomyymälässä oli tarjolla norjalaisia villapaitoja

Uusia kauppoja ja kauppaketjuja oli tullut valtavasti. Monessa kaupassa ihmettin ja kummastelin. Nykyinen nuori myyjäsukupolvi on kyllä aika huikeaa: jokainen kertoi kysellessäni firman historiasta, filosofiasta, tuotteista. En törmännyt yhteenkään, joka olisi todennut etten tiedä, mä olen vain töissä täällä. R-kioskin myyjät ovat muuten luku sinänsä: onko mitään mitä he eivät osaisi tai tekisi? Kaikki käy käden käänteessä ja turistille vielä selvitetään ystävällisesti miten sitä raitiolippua oikein käytetään. Amerikan vuosien jälkeen ymmärrän kuinka erinomaista on jutella kenen tahansa minkä tahansa firman edustajan kanssa, joka osaa auttaa, ratkaista ongelman. Meillä useinmiten soitetaan pomo paikalle. Tai pomon pomo. Tavallisella työntekijällä eivät joko riitä valtuudet tai osaaminen. 

Mulle kävi vanha legendaarinen vahinko: menin kassalle punnitsematta karjanlanpiirakoita ja munkkeja. Tämä sattui ekana päivänä ja kyllä tunsin itseni hölmöksi. Mä en vaan muistanut, että irtotuotteet pitää itse punnita. Siinä sitten posket punaisina ja korvat kuumottaen pyysin anteeksi kaikilta osapuolilta alkaen kassasta ja päätyen jonossa oleviin ihmisiin. Tytär katsoi mua vähän sillai, että äiti sunhan pitäisi tämä tietää ja osata. Unohdin. 

Ruokakaupoissa hämmensivät ns. paikanvaltaajat. Olivatkin mielenkiintoinen bongailukohde. Paikanvaltaaja linnoittautuu ihan kylmäkaapin tai muun tiskin eteen, varmistaa ettei kukaan pääse tuotteiden eikä valtaajan väliin ja siinä sitten aprikoi kaikessa rauhassa vaihtoehtoja turhia hätäilemättä. Mikään ei vaikuta päätöksentekoon, keskittyminen on syvää ja esimerkiksi kanssaostajien yskähtelyä ei noteerata. Meillä olen tottunut, että valikoimaa tutkitaan sellaisen matkan päästä että ostopäätöksestään varmemmat pääsevät tuotteisiin käsiksi. 

Lumisadepäivä oli enemmän kuin osasin toivoa. Ihanaa! Enkeleitä en sentään mennyt tekemään, mutta kynttilät paloivat ja glögi maistui. Ja eiköpä vain lakaisulakaisukone ollut jo putsaamassa katuja. Suomessa kaikki toimii, vaikka lunta tulisikin. Kaikki paitsi amerikkalainen. Huomasin, että lumessa kävelyni ei ollut kovin virtaviivaista vaikka jalkaan pistinkin kengät joissa oli eniten pohjakuviota. Töpöttelin hyvin varovasti. Niin ne jotkin taidot unohtuvat. 

Pistin myös merkille, että lapsia ei juuri näkynyt. Jos näkyi, niin vanhemman/vanhempien kanssa oli yksi lapsi. Kaksi lasta oli jo harvinaisempaa. Olen tottunut näkemään, että minivanistä purkautuu ulos kolme neljäkin tenavaa. Koirat sitten vielä siihen lisäksi. Koirista puheen ollen, sain rapsuttaa suloista Cuboa. Mun oli Felixiä ikävä ja tuntui ihan ihmeeltä rapsutella pientä nelijalkaista veijaria Kampissa. 

Kaikki kohtaamani ihmiset olivat valtavan ystävällisiä & avuliaita. Olen lähtenyt maasta ennen eurojen käyttöönottoa ja kun harvakseltaan käy, niin esimerkiksi rahoja pitää maksaessa tutkia lähemmin. Kyllä mulle joku taisi hymyillä, mutta ystävällisesti. Mulla oli koko matkan ajan sellainen olo, että mut on lähetetty hyvien ihmisten juhliin. Kun kysyin raitiovaunujen kulkusuuntaa palasi jalankulkija liikennevaloissa takaisin toiselle puolelle katua selittämään. R-kioskin myyjä auttoi tulostamaan junaliput. Finnair-bussin kuljettaja näytti miten luottokortti toimii ja  joku toinen kertoi miten voisin saada korttini toimimaan lähikorttina (tää meni jo ihan yli, meillä on tullut vasta sirut maksukortteihin). Airbnb isäntäväki oli sydämellisiä ja auttoivat kaikin tavoin ja ihan lopuksi vielä Finnairin henkilökunta jeesasi enemmän kuin osasin pyytää. 

Yksi poikkeus kuitenkin on. Jos olen menossa painavien tai useiden kantamusten kanssa kulkuneuvoon tai hotelliin, niin kukaan ei auta. Ei kukaan. Päinvastoin kaikki katsovat kuin vähäjärkistä. Hotellissa ei ole bellboy, jonka voisi pyytää apuun. Respan rouva näyttää siltä, että evvk eikä varsinkaan kuulu toimenkuvaan. Hotellilta lentokentälle menevä bussi meinasi jättää mun kaksi matkalaukkua hotellin pihaan. Piti korottaa ääntä ja pyytää avaamaan ovet uudetaan yhden matkalaukun jälkeen. Muut matkustajat vain tuijottivat ja näyttivät tuskastuneilta. Olisinhan mä voinut jättää ruisleivät ja salmiakit Suomeen (ja säästänyt 75 euroa ylimääräisen matkalaukun maksuissa), mutta tuli luvattua perheelle. Suomesta Lontooseen menevässä lentokoneessa oli turha odottaa, että kukaan vapaaehtoisesti auttaisi nostamaan pienen laukkuni hattuhyllylle.

Lontoosta eteenpäin oli toisin. Kohotin laukkuani ja heti tarkkaavainen herra kysyi, että olisiko apu tarpeen. Oli se. Auttajani ei ollut suomalainen. Olen tottunut, että toisille pidetään ovea auki, miehet päästävät naiset edelle. Oli laukku minkä painoinen tahansa, niin naisparkaa ei jätetä sen kanssa yksin painiskelemaan. Eikä lapsia. Yksi tai kaksi riuskaa miestä rientää apuun ennen kuin ehtii edes kissaa sanoa. Suomalainen tasa-arvo on upea juttu, mutta raakaa voimaa joskus tarvittaisiin. Pitää vissiin käydä kasvattamassa papuja sopiviin kohtiin ennen seuraavaa Suomen-matkaa. Leipä ja salmiakki tuntuvat painavan nykyään enemmän kuin vuosia sitten. 

Mielestäni kahviloita ja ravintoloita oli enemmän kuin aikaisemmin. Kaikissa tuntui olevan hyörinää ja pyörinää. Ikkunoista näin ihmisiä kahvikupillisen tai viinilasin ääressä oikeastaan riippumatta vuorokaudenajasta. Olin lomalla ja säästänyt matkaa varten, joten pieniin arkielämän ylellisyyksiin oli varaa (tosin mulla oli Starbucksin Via-kahvit mukana, muuten ei olisi tullut mitään), mutta miten Helsingin hintoihin on yleisesti ottaen varaa? Hölmistyin hintoja katsellessani. Poronkäristystä teki mieli, mutta pitääkö maksaa kokonaisesta porosta? Drinksusta kokonainen vodkapullo (halvin vodka taitaisi olla halvempaa)? Varsinkin drinkit olivat ihan hävyttömän hintaisia. Ja kun viina vielä mitataan millilleen eikä suurpiirteisesti hulauttaen kuten meillä. 

Tuliaisostokset rajoittuivat ruisleipään, salmiakkiin, suklaaseen, teehen, sukkalankoihin ja Nivean-rasvoihin. Katselin kyllä paljon ja monenlaista, mutta kaikki oli kovin kallista. Suomi-design on arvokasta. Maksaisin siitä mielelläni pyydetyn hinnan jos Arabian tai Iittalan astiat olisivat Suomessa valmistettuja. Mutta Thaimaassa teetettyinä - pitää harkita vaikka kauniita ovatkin. Jyväskylän Lindexiltä tein kuitenkin löydön: kahdelle pienelle asiakkaalleni suloiset mekot! Ei tarvinnut miettiä valmistusmaata sen enempää, tällä hinnalla Made in Vietnamkin toimii. 

Mulla on Suomessa ainakin kaksi uutta lempparikauppaa: Clas Ohlson ja Flying Tiger Copenhagen. Molemmissa poikkesin ensimmäistä kertaa. Sokoksen ja Stockmannin tavarataloissa tuli nostalginen olo. Kirjakaupat oli ihania. Kiersin monta kirpparia ja jälleenkierrätyskauppaa. Mulla ei ollut tuuria matkassa tällä kertaa. Lasia ja keramiikkaa katselin, mutta en uskaltanut ostaa matkalaukkuun pakattavaksi. Ja mikä erityisesti ilahduttaa: pullaa tai leipää voin ostaa vaikka vain yhden, en ole pakotettu ostamaan kahdeksankappaleen pakkausta. Oluesta tai siideristä puhumattakaan. Meillä usein pienin pakkaus sisältää neljä pulloa tai tölkkiä. 

Matkalleni annan arvosanan 9½, puolikas puuttuu siksi että voimat eivät ihan riittäneet kaikkiin matkalaukkujen kantomatkoihin (tosinainen ei tietenkään kuppikakkuun tukehdu ja kantaa laukut vaikka hampaissaan...). Huikeasti lisäpisteitä kertyi suomalaisista mainoksista. En ole taas pitikään aikaan nauranut niin paljon, kun P- ja B-kirjaimet menevät sekaisin. Suomalaisissa mainoksissa puhuu idea & oivallus, meillä suuri budjetti. 

❤:lla Johanna, jo Suomeen ikävöiden 

Amerikkalainen Jyväskylässä - ja taksissa

Läksin aamulla anivarhain puksuttelemaan rautateitse kohti Jyväskylää. Helsingissä oli satanut lunta edellisenä päivänä ja oletin, että Jyväskylässä olisi samanmoinen hento lumipeite. Matkalla alkoi kauhistuttaa: maassahan näytti olevan kunnon nietokset ja asemilta hyppäsi michelinihmisiä kyytiin. Siis sellaisia, joilla on untuvatakit, pipot, hanskat, kaulahuivit, talvikengät - ihan kuin se Michelin-ukko.  Jyväskylässä valkeni karu totuus: amerikkalainen oli lähtenyt talvivaatetuksestaan huolimatta liian köykäisin varustein matkaan. 

Matkalla oli kuitenkin ihan erityinen tarkoitus ja amerikkalainen ei kangistunut. Kävipähän Elosella juomassa kahvit ja jatkoi matkaa. Mukana tuotuun matkalaukkuun noudettiin viimeiset henkilökohtaiset tavarat lapsuuden ajoilta; etupäässä kirjeitä, jokunen piirustus, koulutodistuksia. Matkalaukku kiskottiin säilytykseen Matkakeskukseen ja varsinainen tehtävä alkoi. 

Hautakynttilät olin ostanut jo Helsingistä. Jyväskylästä kävin ostamassa kanervat. Mua on aina harmittanut pyhäinpäivän aikaan, että en ole omille rakkaille poisnukkuneille viemässä kynttilöitä. Tänä vuonna olin. En ihan pyhäinpäivänä, mutta jos kynttilät paloivat luvatut 100 tuntia liekki riitti. Olin mietiskellyt kuljetusta ja autonvuokra olisi tietysti ollut ihan kelvollinen vaihtoehto. Kävelin kuitenkin taksitolpalle ja tapasinkin sydämellisen kuljettajan. Hän vei minut ensin toiselle hautausmaalle, tuli hakemaan, jätti toiselle ja lopuksi ajoi vielä jääkalikan takaisin keskustaan. 

Siinä oli jotain merkillistä ja merkittävää. Yksinäni kaikkien vuosien jälkeen haudoilla kynttilöiden kanssa. Kylmä viima puhalsi, olin jäässä luita ja ytimiä myöten, ei ristin sielua missään. Kävin viidellä haudalla kahdella hautausmaalla. Kerroin kuulumiset, ajatukset, ikävän. Selvemmin kuin koskaan ymmärsin, että tämä saattaisi olla viimeinen kerta, tulevista ei tiedä. Muistin ihmiset, läheiset, mieleen kumpusi tapahtumia, kohtaamisia, pieniä eleitä, viimeisiä puheluja, viimeisiä kirjeitä. Heipä. Hei hei. Täällä on niin kovin hiljaista. Voikaa hyvin. 

Sydämellinen taksikuski palautti mut keskutaan. Oli vielä monta tuntia kulutettavaksi ennen kuin juna lähtisi kohti Helsinkiä. Tutkin Jyväskylää sen minkä ennätin, hyvin pintapuolisesti kuitenkin. Sokos oli nyt kauppakeskus Sokkarissa (ihanaa, ainahan sitä mentiin Sokkarille! Joku vihdoinkin ymmärsi.) Moni liike oli hävinnyt ja tilalle tullut uusia. Haaveeksi jäi juoda päiväkahvit Mummin pullapuodissa ambrosiatortun kanssa. Ei löytynyt puotia. 

Istuin penkillä ja katselin ympärilleni. Vieressä istui vanhempi nainen. Avasin keskustelun, kysäisin jotain. Meille kehkeytyi ihana juttutuokio ja kyyneliltäkään ei vältyttä. Istuimme vierekkäin toistemme kättä pidellen ja lohduttaen. Itseäni lähes 30 vuotta vanhempi nainen sanoi monia viisaita asioita, mutta erityisesti talletin sydämeeni ajatuksen siitä että tulevia ei pitäisi murehtia. Hän kertoi nuorempana murehtineensa ja arkailleensa ihan liian kanssa. Parempi olisi ollut vain mennä rohkeasti tuulta päin. En tiedä kuka olet, mutta tiedän millainen olet: kaunis ja viisas. 

Helsinkiin palasi hyvin pöllämystynyt matkalainen. Tuntia ennen puoltayötä talsin väliaikaiseen kotiini, matkalaukussa muutama lapsuudesta ja nuoruudesta säilynyt muisto. Yksi kirja oli luettu ja suljettu, sitä ei tarvinnut enää murehtia. Osin haikeutta ja suruakin siitä mitä olisi voinut olla, mutta valtaosin iloa ja helpotusta. Niin se on. Kaikkea ei munkaan enää tarvitse kestää. 

Tai niinhän mä luulin. Nimittäin en ollut tutustunut vielä ollenkaan Helsinki-Vantaan taksipalveluihin :) Olen nyt jo kotona, mutta kotimatka alkoi Helsinki-Vantaalta. Mun pitää kirjoittaa tästä vielä oma tarinansa, mutta siinä vaiheessa kun olin matkalaukkujen kanssa lentokentällä ja olin menossa viettämään viimeistä Suomen yötä hotelliin ymmärsin olevani ihan pihalla. Vilutti ja päätin, että taksin paikka. Ilmainen bussikin kuljettaisi hotellille, mutta kolme matkalaukkua ja kylmä viima saivat ajattelemaan taksin takapenkkiä. Jyväskylässä kolme eri ajoa maksoi yhteensä n. 40 euroa. Arvelin selviäväni muutaman minuutin matkasta ehkä kympillä. 

Ensimmäisenä vastassa olikin viidakko: kolme vaihtoehtoa lähtöhintoineen ja kilometrikuluineen. Valitsin tietysti halvimman. Laukut autoon ja menoksi. Ja nyt kiitän ystävällistä ja rehtiä kuljettajaa: hän sanoi osoitteen kuultuaan, että se on sitten 23 euroa. Mulla meni jauhot kurkkuun, kakistelin: 23 euroa? Mutta matkahan on vain pari kolme hassua kilometriä? Ja vastaus: joo, kun se on ALLE viisi kilometriä niin se on kalliimpi. Aha. Amerikkalainen oli ymmällään. Kysyi sitten, että pahastutteko paljonkin jos vain nostetaan laukut kyydistä pois ja menen kiltisti odottamaan bussia. Kuljettaja ymmärsi ja neuvoi vielä oikean paikan. En tiedä onko missään muualla yhtä rehellisiä taksikuskeja, mutta hänen ansiostaan perhe sai pikkuisen enemmän tuliaisiksi ruisleipää. Ja umpihullun systeemin vuoksi kylmettyneen matkalaisen. 

❤:lla Johanna, taksiasioista pihalla

Amerikkalainen Helsingissä - Jukka Puotila Show

Viimeksi olen nähnyt suomalaisessa teatterissa Neil Hardwickin ohjaaman Munaako herra ministeri. Ensi-ilta näyttää olleen 17.8.2000. Mulla on sellainen mielikuva, että ensi-iltaa ennen oli näytäntö ja saimme liput sinne miehen kanssa. Nauroin katketakseni. Lähietäisyydellä istui Esko "Suuri" Salminen Aino Sepon kanssa.  Kaksoset olivat muutaman kuukauden ikäisiä ja hotellissa MLL:n hoitajan huomissa. 

Kirjamessuilla juttelin Kansallisteatterin ihmisten kanssa ja sain mainion vihjeen: saman päivän liput myydään puoleenhintaan. 20 euroa ei ollut liikaa Puotilan showsta, täysi hintakin olisi ollut paikallaan. Varsinkin kun näin Kansallisteatterin ratkeilleet tuolit. Mun istuin ei ollut ainoa, jonka päällinen oli parhaat päivänsä nähnyt. Puotilan muistan jo 90-luvun alusta, Ruusun ajan isänä Esko Ruususena. 

Mutta se esitys: tunnistin kaikki hahmot paitsi Kaj Kunnaksen ja huutokauppiaan. Mun luokkakaverikin mainittiin ja imitoitiin :) Tuntui aika omakohtaiselta. Komiikka oli mieluisaa, niukalti kaksimielisyyksiä ja kiroilua. Politiikka on aina kiehtonut ja politiikan tekijät saivat kyllä kylmää kyytiä. Olin unohtanut, että Puotila on imitaattori ja Hjallis Harkimo sekä Sauli Niinistö kyllä kutkuttivat nauruhermoja. Tai kuinka Paavo Noponen selostaa Aira Samulinin saapumisen treffeille. Oikeastaan ainoa mistä en pitänyt oli rallienglannin matkiminen. Musta on tullut vähän allerginen ihmisten kielitaidon morkkaamisen suhteen. Jokainen taaplaa tyylillään, ei me kaikki voida olla natiiveja (sana jota aivan erityisesti inhoan). Väliajalalla kuulin sivusta pariskunnan keskustelevan siitä, kuinka tämä kolmas kertakaan ei tuottanut pettymystä ja ohjelma aina uusiutuu. 

Mutta mitä mä ihmettelin oli se, että meitä asiakkaita seisotettiin lämpiössä. Olin hyvissa ajoin liikkeellä, kun ajattelin esityksen alkavan klo 13. Siellä me seistä tönötettiin kuumissamme ja kuin sillit suolassa. Saliin pääsi vasta muutamaa minuuttia aikaisemmin. USA:ssa olen tottunut, että juoman ja syötävän voi myös viedä saliin mennessään ja sinne pääsee kyllä ajoissa. Ihmisiä ei seisoteta turhan panttina. 

Olen kiertänyt ympäri ämpäri Helsinkiä. Otavan kirjakauppa oli hurjan ihana. Vielä ihanampi se on muutaman kuukauden päästä, kun tiloihin saadaan kahvio. Mä olen toivonut jo useamman vuosikymmenen, että itsellä olisi kirjasto jossa voisi käyttää siirrettäviä tikapuita. Eihän sitä tiedä, ehkä jonain päivänä. 

Sokerina pohjalla on tämä Villisilkin ikkuna. Onpa mainio idea vaikka Linnan juhliin. Onhan siinä kimallusta ja krumeluureja, mutta taatusti ei jää seinäruusuksi. Kyllä työmiehiä nauratti, kun kännykkäni kanssa yritin ikuistaa säihkeen ja hohteen. 

❤:lla Johanna

Amerikkalainen Helsingissä - blogitreffeillä ja leffassa

Mulla on ollut ihanaa Helsingissä. Varsinkin nyt, kun sää vähän lämpeni. Tytär lähti takaisin Skotlantiin. Saatoin hänet lentokentälle ja palasin hurvittelemaan itsekseni. Ennen lähtöä kävimme maailmanpyörässä Kauppatorin tuntumassa. Mietin aika monta kertaa, ennen kuin ehdotin pyörähtelyä. Mulla on korkeiden paikkojen kammo. Tytär on päinvastoin täysiverinen hurjapää ja mikään ei tunnu pelottavan eikä hirvittävän. Ensimmäisellä kierroksella meidät pysäytettiin ihan maailmanpyörän huipulle, mun piti harjoittaa parhainta joogahengitystäni jotta en olisi oksentanut. Kun olimme jälleen alhaalla halusin viittoa pyörän pyörittäjälle, että päästä mut ulos. Tytärtä tämä kaikki tietysti huvitti, mutta sen verran hän mumsyn pelkoa kunnioitti ettei heiluttanut koria yläilmoissa. 

Takki Ralph Lauren, housut Old Navy, lenkkarit Nike, laukku Tommy Hilfiger, huivi HM, aurinkolasit Fossil 

Ihastuttava Appelsiinipuun alla -blogin kirjoittaja Jael on ollut Helsingissä yhtä aikaa. Me saatiin sovittua treffit Stockmannin kellon alle. Jael vei mut ensin mukanaan kirjanjulkistustilaisuuteen ja sitten jatkoimme Deliberi -ravintolaan. En olisi tätä varmaan koskaan itse löytänyt, mutta Jael tietää ja tuntee. Voi mikä salaattinoutopöytä! Olen nyt käynyt pari kertaa lounaalla ja saan vatsani täyteen 4-5 euron hinnalla. Lohi on todellista herkkua. Latte maksoi 4 euroa. Hyvin kohtuulliset hinnat siis. 

Jael on ensimmäisiä blogiini kommentoineita ja hän myös tuki alussa viittaamalla blogiini. Mulle on muodostunut mielikuva blogiystävästäni, mutta Jael on kyllä livenä vielä vähän enemmän: ystävällinen, älykäs, maailmankansalainen, lämmin. Ja tyylikäs! Oli ihana tavata ja toivottavasti treffaamme toistekin. 

On ihana tunne olla elokuvissa ja ymmärtää jokainen sana, vivahde, letkautus. Kaipaan suomenkielistä viihdettä, kulttuuria. Olen lukenut Mielensäpahoittajasta, mutta yhtään kirjaa tai elokuvaa en ole vielä onnistunut tavoittamaan. Siksipä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja olikin aika kokemus. Heikki Kinnunen on Heikki Kinnunen. Hän ei ole kauheasti  niistä onko Viljoo näkynyt -ajoista muuttunut. Satu Tuuli Karhu oli upea Sofia: kaunis, vahva, pelokas, rohkea. Jos itselläni ei olisi lähes samanikäistä tytärtä olisi ehkä ollut vaikea uskoa riemukkaita ja riehakkaita hetkiä todeksi. Mutta kun on omin silmin nähnyt, miten tyttöporukka revittelee niin suoritus oli uskottava. 

Kun tarina pääsi vauhtiin olivat oksat pois ranskanpullasta. Ilot ja surut, nauru ja itku olivat herkässä. Mä liikutuin ihan valtavasti. Välillä hohottelin ja sitten taas itketti. Osa syy varmasti oli siinä ainutlaatuisuuden tunteessa, että tosiaankin olen elokuvissa Suomessa mutta kyllä elokuva on mainio. Lämmin, sympaattinen, oivaltava.  Ja mua huvitti, kun Mielensäpahoittajassa oli oman isäni (ja itsenkin) piirteitä: lääkärissä ei käydä, asiat ovat omassa tarkassa järjestyksessään.  Mutta kyllä minä myös mieleni pahoitin, Jani Volasen Pekka oli kyllä tosi ääliö Suomen ja suomalaisuuden dissaamisessa, ylenkatsomisessa. Kyllä ei. Tuskinpa yksikään vähän pitemmän aikaa ulkomailla viettänyt yhtyy moiseen pilkkaan. 

Tennispalatsin Finnkino on kyllä aika huikea. En ole koskaan nähnyt yhtä pitkää irtokarkkihyllyä. Popcornit, nachot, juomat, kahvi... wau mikä paikka. On sitä suurta muuallakin kuin Amerikassa. Loma jatkuu. Mulla ei ole mitään ongelmaa ostaa ruokaa vain itselleni, miettiä vain omaa ohjelmaani, nautiskella aamu-unista ja päikkäreistä. Ostaa leivos, mansikoita ja kuohujuoma itselleni. Nyt kun olen täällä haluaisin jäädä vähän pitemmäksi aikaa. Luulen, että sellainen reilu kuukausi olisi oikein sopiva aika. Helsinki on upea ja ihmiset ystävällisiä. 

Muuten, Felix on kuulemma joka aamu käynyt etsimässä äitiä. Tänä aamuna veijari oli käynyt kähveltämässä suklaakarkin Halloween-namikorista. Onneksi mies huomasi ennen kuin koira sai kääreet suklaan ympäriltä. Felix oli yrittänyt luikkia matalana korvat luimussa miehen ohi. Ilman pientä taistelua ei herkkupalaa luovutettu. Voi Felix. 

❤:lla Johanna, Helsingin pauloissa