Tuesday, March 27, 2018

Leikkokukkapuutarha, täältä tullaan!

Kun mies ja tytär olivat Euroopassa tämä hiiri hyppeli pitkin pihoja. Ikävä kyllä sää oli viikonloppuna viileänpuoleinen ja välillä piti hypellä sisälle lämmittelemään. En mä paljon aikaiseksi saanut, mutta mielessä kaikuivat Ansun sanat Tuuliannikan tuvassa -blogista, kun hän kommentoi edelliseen kirjoitukseeni: "Puutarhaharrastus voi olla juuri niin pienimuotoista kuin itse jaksaa. Suurta iloa pienestä kukkapenkistä 😀" . Innostuin näistä kannustavista ja viisaista sanoista. Pikkuhiljaa edetään. 


Ihana keväinen lahjapussi, joka piti ostaa suklaiden pakkaamiseen :)
Orvokintaimet vähän isompiin ruukkuihin


Yläkuvan aluetta perkasin. Se on meidän erillisen autotallin (talon yhteydessä on oma autotallinsa parille autolle ja tänne menee sitten kolmas) sivulla. Edellinen asukas oli tähän laittanut kasvamaan ainakin laventelia ja sitruunamelissaa (luulen niin, tuoksuu sitruunalle) ja jokin pensaskin tähän on istutettu. Laventeli on kadonnut. 


Aika paljon sain alueelta nykiä ja vielä jäi kitkettävää. Tykkäsin, kun oli vähän viileämpi ja ei tarvinnut pohottavan auringon paahteessa ahertaa. Onkohan tuo alemman kuvan kasvi sitruunamelissa? Luulisin niin, sillä lehdet tuoksuvat sitruunalle. 


Täkäläisittäin uudetkin talot ostetaan niin, että rakennuttaja rakentaa ja ostaja ostaa. Pihasuunnitelma ja istutukset ovat valmiina, niitäkään ei tarvitse murehtia. Vanhan kotimme ostimme uutena ja siihen oli jätetty meille postilaatikon ympärys vapaaksi itseilmaisua varten. Tämänkin talon pihamaalla on pensaita, puita ja kukkia jotka ovat olleet alusta alkaen rakennuttajan toimesta. Onneksi, muuten meidän piha olisi aika tyhjä. Rakennuttaja on yleensä firma, jolta talo sitten osteaan. Tätä alakuvan kasvia olen ihmetellyt, että mikä kumma se on. Sitä on istutettu useampaan kohtaan takapihalle kiertämään taloa. Aika pöheiköksi äityy ja taitaa siinä olla kukkiakin jos oikein muistan menneiltä kesiltä (ok, tämä nyt paljastaa sen etten ole mikään hortonimi kun en muista onko kukkia vai ei). 



Lasten isoisovanhempien synnyinseuduilta on tämä alimmainen kuva. Tytär lähetti sen matkaltaan Euroopasta. Tietää, että äiti on heikkona lampaisiin :) Olen viettänyt sikäli onnellisen elämän, että lampaiden keritsemisestäkin on kokemusta. Ja siitä, kuinka loppujen lopuksi saa vetää jalkoihin lampaiden villasta valmistetusta langasta neulotut sukat. Elämä on ihanaa, vaikka neulontataitoni ovat samaa luokkaa kuin puutarhurin kykyni. Ja jos mun leikkokukkapuutarhasta saa yhden kimpun maljakkoon, niin olen onnellinen. Tosin kompastun usein myös tähän: kaunis pitää jättää paikoilleen eli kukat juurilleen eikä mun maljakkoon :)


❤:lla Johanna, ilman puutarha- ja käsityöpeukaloa  

Wednesday, March 21, 2018

Siemenostoksilla

Olen lukenut nyt teidän kaikkien ihanien viherpeukaloiden ja puutarhureiden blogeja ja mulla on vimma kasvattaa jotain. Aloitan varovasti, en ahnehdi. Olosuhteet meillä on sikäli vaativat, että kesällä aurinko porottaa armottomasti ja varjoisia alueita on vähän tarjolla. Kuumuus on kova ja kastelujärjestelmä ei yllä ihan joka kolkkaan. Yritän valita kukkia, jotka pärjäilisivät. Ei näistä ostoksista konkurssia tule, vaikka mitään ei kasvaisikaan. 



Inspiraatiota löytyy omasta kirjahyllystä. En edes muistanut, että siellä on Carolyne Roehmin "Spring Notebook" - ihana kirja! Kun selailin sivuja muistin miksi sen ostin. Kuvat ovat upeita, värikkäitä. Kevään peruskukkasista on kattavat selvitykset kuvien kanssa. Vähän autetaan puutarhan suunnittelussa, kirjassa on reseptejä ja jopa ideoita pääsiäisen viettoon, äitienpäivään ja keväisiin häihin. 

k


Värikäs pääsiäispöytä 



Parsaa meillä syödään yleensä sellaisenaan, vähän kypsennettynä voisulan kanssa. Joskus olen tehnyt salaatin masikoiden kanssa. Tämä keitto olisi varmasti kokeilemisen arvoinen. 


Pari viimeistä päivää ovat olleet enemmän tai vähemmän dramaattisia. Eilen taas tuli koululta soitto ja sanottiin, että "yellow code" eli "community lockdown" on käytössä. Keltainen koodi tarkoittaa sitä, että sisälle kouluun ei päästetä ketään eikä sieltä pääse ulos. Joku oli soittanut Middle Schoolin rehtorille uhkauksen ja siitähän se ilo alkoi kaikissa kouluissa (Elementary, Middle, High). Pommikoirat kävivät haistelemassa ja poliisit partioivat. Tänään tuli viesti, että maan rajojen ulkopuolelta soitettu uhkauspuhelu oli tullut väärään osoitteeseen: saman niminen koulu, mutta Floridassa, oli uhkauksen kohde. Toivon, että joku saa seuraamukset että muistaa soitelleensa. 

Olin tänään kaupassa, kun mies soittaa. "Koira tukehtuu." Minä, että mitä, mikä juttu tämä on. Tulen minä kotiin vähemmälläkin. Ikävä kyllä Felix oli saanut jotain henkitorveen ja oli tosissaan tukehtumassa. Mies oli googlannut ohjeet ja koira roikkui jo takajaloista pää alaspäin. Mua tarvittiin avaamaan suuta ja kaivamaan jos kurkussa sattuisi näkymään jotain. Kyllä siinä renkaat soikeina kaahateessa pääsi muutama voimasana. Tuntui karmealta ajatella, että Felix on hengenhädässä. Olin jo melkein kotona, kun miehen tekstari tuli: "Hengittää." Felix luimisteli puolisen tuntia, kuvitteli tehneensä jotain pahaa. Voi pientä ressua. 

Kukkakimpun tarveaineet kuvataan tarkoin

Orvokit olivat äitini lempikukkia. Isä sai myös kasvatettua varsin kauniita orvokkeja pihamaallaan. Mun vanhemmat molemmat olivat viherpeukaloita, mun kohdalla on mennyt jotain pieleen. Ja erityisesti huvittaa, että Tuulen Viemän Scarlett oli Margaret Mitchellin mielessä ja ensimmäisissä versioissa "Pansy". Mitä siitäkin nyt olisi tullut, jos Pansy olisi todennut että "After all, tomorrow is another day" tai "fiddle-dee-dee". Mutta kyllä orvokki silti on kaunis. 

Mä oikeastaan haaveilen "cutting garden" (miten tämä kääntyy suomeksi, leikkopuutarha?). Olisi ihanaa, kun olisi oma puutarha mistä hakea kukkia. Meillä melkein oli sellainen vielä reilu vuosi sitten. Mies innostui perkaamaan kaikki penkit ja kukkaset katosivat sen siliän tien. Edellinen asukas oli innokas viherpeukalo ja sain kesäisin aina muutaman kukkakimpun aikaiseksi. En saa enää. Ja tietysti hyötykasvit olisivat paikallaan. Tosin pikkulikkana tuli sen verran kitkettyä porkkapenkkejä ja muita, että ihan niin täysimittaista kasvimaata en kaipaa. Mutta vähän kaikkea olisi aika kiva. 


Ihanaa loppuviikkoa!

❤:lla Johanna 

Saturday, March 17, 2018

Marja Aarnipuro: Rintasyöpämatka

Kirjan luettuani mieleeni tulee yksi sana:  kiitos. Alku ei ollut helppo, parin ensimmäisen luvun jälkeen tuntui vaikealta jatkaa. Rintasyöpämatka on hyvin henkilökohtainen tarina ja olin kuin kutsumaton vieras tuppautumassa perheen olohuoneeseen, pistämässä nenäni asioihin jotka eivät minulle kuulu. Paitsi, että kuuluvat. Aarnipuro haluaa herättää tietoisuutta, lisätä ymmärrystä ja siinä hän onnistuu. Ymmärrän enemmän kropastani, iän tuomista muutoksista, ystävistä ja tuttavista jotka ovat rintasyöpämatkalle joutuneet. 



Aarnipuron syöpä löydetään vuonna 2009. Kirjassa hän kertaa ensimmäisen vuoden tapahtumat (syövän löytyminen, rinnan ja kainolon imusolmukkeiden poisto, solunsalpaajat) ja kuvaa seuraavia vuosia siihen saakka, kun hänet todetaan terveeksi. Kuulemme miten hänelle menee nyt kahdeksan vuotta myöhemmin. Kirjassa rytmittyvät kirjailijan kokemukset ja tietoiskut ja mukana on kattava sanasto. 

Syöpä on kaikkialla, se koskettaa meitä jokaista varmaan jollain tavalla. Itsellänikin on paljon käsityksiä. Syöpä merkitsee minulle sanana kaiken loppua, epätoivoa, tuhoa. Olen väärässä. Opin, että rintasyöpään sairastuneista yhdeksän kymmenestä on elossa vielä viiden vuoden kuluttua. Aarnipuro määrittelee itsensä naiseksi, "joka on käynyt läpi rintasyövän hoitokokemuksen" olematta kuitenkaan syöpäpotilas.  Hänen onnensa on mammografia ja 50-vuotisseulonta, jossa löytyy pieni kasvain, joka ei ole ehtinyt levitä. Tilastotiede ja todellisuus kättelevät, mammografiassa käynnillä on vinha vaikutus. Rintojen omatarkkailu on parempi aloittaa ennemmin kuin myöhemmin.



Olen noussut takamus edellä puuhun mitä tähän sairauteen tulee. Ajatuksissani rinnanpoisto on kaiken loppu. Itseasiassa se on kaiken alku. Vasta sillä hetkellä vihelletään pilliin, huudetaan hep, matka alkaa. Paraneminen ja toipuminen pääsevät vauhtiin, kasvain on hävitetty ja varmistetaan että siitä ei jää mitään minnekään kytemään. Hoitopolulla otetaan ensimmäiset askeleet. Suomessa sairastuu rintasyöpään vuosittain yli 5000 naista ja parikymmentä miestä. Yksikään tarina ei ole samanlainen. Ja tästä Aarnipuro pääsee tärkeään aiheeseen: vaikka vertaistuki on tärkeää ei netin Pandoran lipasta kannata raotella turhan tiuhaan. Aikamme hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiin pitää suhtautua terveellä järjellä ja etsiä apua hyväksi todetuista lähteistä. Jokaisen sairaus vaatii omanlaisensa hoidon eivätkä ole vertailukelpoisia. "Hoidettavaksi antautuminen olisikin paras tapa suhtautua tähän sairauteen...pitäisi antaa tauti ammattilaisten hoidettavaksi".


Syöpäpotilaat odottavat. Olen joskus odottanut tärkeää kirjettä tai puhelua, jyrsinyt kynsiä ja lyijykynänpäitä, hermot pinkeinä. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi vartoa tietoa koepalan tuloksista tai hoitoaikatauluista kerta toisensa jälkeen. Mammografiassa löytyneen kasvaimen koetuloksia Aarnio odottaa viikon, leikkaukseen hän jonottaa kaksi viikkoa ja leikkauksessa löytyneen koepalan tuloksien selvillesaanti vie kaksi viikkoa. Maailmassa, jossa raha hujahtaa tililtä toiselle silmänräpäyksessä, data leviää valonnopeudella on uskomatonta, että syöpäpotilaan pitää odottaa tuloksiaan viikkokaupalla.


Luen kirjaa välillä tunnustellen vatsamakkaraa (jossain siellä alla on maksa), välillä kaulan imusolmukkeita. Ja eikö vain kainaloissakin tunnu jotain. Päätä jomottaa, aivokasvain. Jos minulle 
ulkopuoliselle lukijalle tulee tällaisia tuntemuksia on hyvin ymmärrettävää, että syövän kanssa elänyt pelkää eikä ehkä koskaan tunne oloaan samanlaiseksi kuin ennen sairastumista. Aarnipuro päätyy monenlaisiin tutkimuksiin vaivojensa vuoksi: näkö heikkenee, lonkkaa jomottaa, terveeseen rintaan ilmestyy kyhmy ja otsaan patti, muistikin pätkii, hampaat vaivaavat. Ensimmäisiä ajatuksia on, että syöpä on uusiutunut ja levinnyt. Kuolemanpelko on todellista, "syövällä on pitkä häntä", mutta ennen pitkää "pelkopeikon kynnet alkavat lipsua" eikä syöpä ei ole ajatuksissa enää päivittäin. Aika parantaa. 

Kirja on hyvin henkilökohtainen. Moni meistä on miettinyt rintojaan: liian suuret, pienet, eriparia tai jotain siltä väliltä. Ja jos ei itse tule miettineeksi, niin ympäristö hoitaa asian. Rinnat ovat naiseutta ja rinnanpoisto haastetta naiseudelle, seksuaalisuudelle. Aarnipuro kertoo kursailematta miten hänen parisuhteessaan toisen rinnan puuttuminen vaikutti, miten seksielämä sujui. Hän ei kaunistele muiden oireiden vaikutusta: voimattomuus, väsymys, ummetus, ehkä alkava masennus hiippailevat syöpähoitojen kantapäillä. Hiukset lähtevät. "Peilistä katsoo kaljuuntuva keski-ikäinen nainen, jonka kasvot ovat turvoksissa kortisonista. Huumori, naiseus ja itsetunto alkavat olla koetuksella". Kirjassa on huumoria ja itseironiaa, Aarnipuro ei ota edes syöpäsairasta itseään turhan vakavasti. 

Minulle keski-ikäiselle naiselle kirja on varsinainen ensyklopedia. Ymmärrän kroppani muutoksia enemmän. Olen yrittänyt huolehtia kunnostani ja ravitsemuksesta, mutta käsitän kuinka tärkeää on löytää kultainen keskitie. Vaihdevuodet tuovat mukanaan monia muutoksia: keskivartalon pehmeä rengas ei olekaan enää vain esteettinen epäkohta vaan myös terveydellinen haitta: rasva kehittää estrogeeniä ja se ei ole välttämättä rinnoille hyväksi. Vaihdevuosien aikana kolesteroliarvot kohoavat: tärkeää on löytää ravintototottumusten häiriköt ja korvata järkevillä vaihtoehdoilla. Aarnipuro vaihtaa kovarasvaiset saunanakit kalkkunanakkeihin  ja luopuu juustosta. Osteoporoosin voi yrittää pitää loitolla harrastamalla liikuntaa, jossa luut saavat tärähdyksiä ja huolehtimalla D-vitamiinin ja kalsiumin saannista.



"Mitähän tämä kaikki maksaa yhteiskunnallemme? Kymmeniä tuhansia euroja... Minusta tulee kertaheitolla iloinen veronmaksaja. En enää ikinä valita, vaikka palkastani lähtee veroihin huomattava osuus." Aarnipuro on tehnyt laskelman ja ensimmäisen vuoden aikana (2009-2010) hänellä kului syövän hoitoon alle 1000 euroa. Hinnat vaihtelevat sairaanhoitopiireittäin ja moni myös valitsee yksityisenpuolen hoidot niiden nopeuden vuoksi. Aihe puhuttelee minua kovasti. Vasta vuosi sitten keräsimme lasten uintijoukkueen valmentajalle rahaa hoitoja ja rintakonstruktiota varten. Tavoite oli 25 000 dollaria. Hän sai myös sponsoreilta lahjoituksia. Oli huikea näky, kun joukkue (n. 500 lasta) ja osa vanhemmista sonnustautui kisoihin pinkkeihin t-paitoihin joissa oli sponsorin mainos ja teksti "TAMMYSTRONG". Rintasyöpään sairastunut hammaslääkärini markkinoi vastaanotollaan aktiivisesti juomapulloja. Varat menevät lyhentämättöminä rintasyöpäjärjestölle.



Tärkein viesti itselleni on, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa. Ei ainoastaan syöpään, vaan elämän laatuun varsinkin silloin kun ikävuodet alkavat olla suurempia numeroita kuin hatun koko. Mitään totaaliremppaa ei tarvita, hienosäätö riittää: ei tupakkaa, vähän/ei ollenkaan alkoholia, normaali paino (painoindeksi alle 25), kasvis-, vihannes- ja marjapainotteinen ruokavalio, 10 000 askelta päivässä, syvien lihasten kunnosta huolehtiminen, riittävä lepo ja aivojumppaa. Oman leiviskänsä on silloin hoitanut. 

Osaan ehkä kuunnella rintasyöpään sairastunutta herkemmällä korvalla. Kaiken odottamisen jälkeen tieto syövästä voi olla suuri helpotus, kun päästään käsiksi käytännön toimii. Hoitojen loppuminen taas voi olla musta kuilu, kun yks kaks ei enää ollakaan tapahtumien keskipisteessä ja aikaa on liiankin kanssa omien tuntemusten tarkkailuun. Kuolemanpelko ei hellitä, vaikka syöpä saataisiinkin pois.



Kirja on jykevä tietopaketti rintasyövästä. Toivon, että sekä rintasyöpään sairastuneet että heidän läheisensä saisivat kirjan luettavakseen. Vaikka "syöpä on varas, joka vie elinvoimaa ja vanhentaa" siitä "voi selvitä ja sen kanssa voi oppia elämään". Kirja antaa toivoa.  Syöpä ei ole kuolemantuomio tai taistelu, vaan täyttä elämää kaikesta huolimatta. Aarnipuron Kirsi tyttären sanoin: 

"Äidin sairaus oli minulle kasvun paikka. Aloin arvostaa perhettäni uudella tavalla, kun tajusin, etteivät he ole elämässäni aina. Siksi haluan olla heidän kanssaan yhdessä, kun se vielä on mahdollista."

Kiitos Docendo!

❤:lla Johanna

Wednesday, March 14, 2018

18 päivää pääsiäiseen

Rakastan joulua, mutta pääsiäinen on vähintään yhtä mieluisa juhla. Lapsuuden pääsiäisiin liittyy lämpimiä muistoja ja juhla on ollut aina vähemmän stressaava kuin joulu. Joulu taisi jo olla lapsuudenkodissa niin ladattu kaikenlaisella suorittamisella, että se on vähän vienyt juhlasta terää. Pääsiäisenä sen sijaan auringonvaloa jo riittää, ei tarvitse huolehtia lahjoista ja muusta. Ruokakin on yksinkertaisempaa. Uuusi alku, uusi elämä. 

Luin, että Suomessa on pyryttänyt lunta kunnolla ja lumenluontia on täytynyt harrastaa. Olen tätä tainnut jo blogissani muistella, mutta muistellaan uudelleen. Joitakin vuosia sitten meilläkin tuli lunta niin paljon, että pääsin lumitöihin. Olin innoissani, kerrankin kunnon hyötyliikuntaa! Muutaman tovin aherrettuani naapurin rouva ilmaantuu vierelleni konjakkilasin kanssa, minulle tarkoitetun. Tokihan otan lämmikkeen vastaan. Vaivihkaa ystäväni myös kyselee, että eihän toi sun mies laittanut sua lumia luomaan... Ööö. Ei, kun musta tää on kivaa. Suomessa naiset tekee lumitöitä ja vaihtaa autonrenkaita. Siitä sitten päästään uuteen aiheeseen, renkaanvaihtoon. Että sellaistakin pitää tehdä pari kertaa vuodessa. 


Olen ollut huono blogikaveri. En ole ennättänyt lukemaan enkä kommentoimaan. Jotenkin on muka olevinaan kiirettä. Olen ollut myös tavallista väsyneempi. 10-tunnin työpäivän jälkeen olen vain möllötellyt, laitellut lasten eväät, tehnyt kotitöitä, laittanut ruokaa, hakenut kaupasta mitä pitää. Taitaa olla kevätväsymystä ilmassa. Ja niin, siirryttiinhän me jo kesäaikaan. Sekin vaikuttaa. 


Takamustaan näyttävät puput on aika söpöjä. Koristeet löytyvät Kirklanland'silta

Lapset marssivat tänään 15 minuutiksi ulos koulurakennuksesta. Vastustavat aseita, aselakeja, haluavat parannuksia lainsäädäntöön. Osa kouluista on uhannut lapsia määräaikaisella erottamisella, mutta meidän koulussa taitaa hallinto kuitenkin katsoa läpi sormien. Määräaikainen erottaminen ei näyttäisi hyvältä opintotiedoissa. Jotkut koulut käyttivät maanlaajuista tapahtumaa hyväksi opetuksessa. Lapset marssivat ulos ja kirjoittavat kokemuksestaan sitten esseen. Mulla on luja usko, että tulevat sukupolvet ovat niin paljon fiksumpia monissa asioissa. 



Ihanaa loppuviikkoa!

❤:lla Johanna

Saturday, March 10, 2018

Tarja Virolainen: Juoksijan sielu

Punnitsen kirjaa kädessäni, Juoksijan sielu on tuhdimpi kuin osasin odottaa. Kuinkahan tässä käy? Turhaa huolehdin: siinä missä Virolainen kokeen juoksijan "high" minä koen lukijan "flow". Kirja vie mennessään. Kirjoittajalla on juoksun lisäksi sana hallussaan. 


Kirja on itselleni epätyypillinen valinta. Juoksijana olen tasoa sunnuntaipyrähtelijä, lyhyidenmatkojen erikoisnainen, puolentunninmenijä - no, toisinaan saan jolkoteltua tunninkin. Oma mottoni on: "Matka ei tapa, ainoastaan vauhti." Haluan kurkistaa tavoitteellisen juoksijan maailmaan, sielunmaisemiin. Mikä saa pistämään jalkaa toisensa eteen 42 kilometrin ja 195 metrin matkan, neljän tunnin molemmin puolin? 

Lukiessa alkaa hahmottua mieleeni parisuhde: ensiksi vähän flirttaillaan, tapaillaan, solahdetaan kuin vahingossa seurustelun puolelle ja sitten ollaankin parisuhteessa. Välillä etsitään omaa tilaa ja otetaan etäisyyttä, mutta sitoutuminen on syvällä sielussa. Sinä olet osa minua, minä olen osa sinua. Matka on yhteinen, rytmi jokaisella omanlaisensa. 

Virolainen aloittaa maratonmatkansa toukokuussa 2009 juosten rapiat 21 kilometriä Helsinki City Run -tapahtumassa. Flirtti johtaa tapailuun juoksu- ja maratonkoulun kautta. Yhdessä elämänkumppaninsa Mikon kanssa kirjailija suuntaa kohti Budapestiä ja ensimmäistä maratonia. Ennen kirjan viimeistä sivua suhde on lujittunut, löytänyt muotonsa ja yhdeksän muuta maratonia on taitettu. Suhde on seesteinen.


Lukijana olen otettu siitä, millä intensiteetillä Virolainen ottaa minut mukaansa maratoneille. Rahjustan hänen rinnallaan Budapestin maaliviivan yli näyttäen "enemmän lyllertävältä ankakalta kuin juoksijalta". Rojahdan hänen rinnalleen ja koen kuinka "maratonin musta aukko vaihtui suureksi riemuksi". Lontoon "lähtölaskenta saa nieleskelemään kyyneleitä" ja New Yorkin maratonilla tapaan sillan kaiteella istuvan nuoren naisen ja hänen kannustuksensa "otat perkele vielä ainakin yhden selän". Bostonissa tunnen, miten kisanumeron ja onnentoivotusten jälkeen "sisimpäni valtasi sama hyökyaalto kuin aina".  Ateenassa hymyilen tekohymyä huijaten "aivojani ajattelemaan, että kaikki oli hyvin". 

Maratonin tuomien tuntojen ja tuntemusten lisäksi kirja johdattelee ammattisalojen pariin. Haa, nytpä tiedän mikä on raatobussi, Seven Continental Club, maksimitonni, yassot, World Marathon Challenge, Abbott World Marathon Majors, ajanottochip... Juoksusta paljastuu monenlaisia maailmoja, mielenkiintoisia persoonia ja tapahtumia. Tänä päivänä on vaikea ymmärtää esimerkiksi Roberta "Bobbi" Gibbin tarinaa Bostonin maratonilta vuodelta 1966. Naamioituneena ja salaa Gibb aloitti matkan ja juoksi hiertävistä kengistä huolimatta sydämellä maaliin. Maratonia ei pidetty ennen häntä naisille sopivana matkana.



Kirja ei ole pelkkää juoksua. Välillä hiihdetään. Tai oikeammin vaelletaan suksien ja ahkion kanssa Sarekin huikean suuressa kansallispuistossa. Opin, että vaelluksella on syytä olla "30 prosenttia voimia jäljellä varastossa" yllättävien tilanteiden varalle ja että "toistuvat rutiinit luovat vapautta". Aikaparannuksiin pyrkivä Virolainen taas oppii, että "vauhti ei ollut tällä vaelluksella se juttu vaan elämys". Kirjoittajasta kertoo paljon hänen halunsa kokea uutta, vaikkapa nyt hiihtovaeltaa ilman erityisempää hiihtotaitoa. Perinpohjaisena ihmisenä hän kuitenkin hankkii tarvittavan tiedon ja koulutuksen, tässä tapauksessa Ankarat arvotunturit -koulutuskurssin. Hän lähestyy rationaalisesti pala palalta elämänsä haasteita.

Suuntaviivoja ja aamurutiineja Sarekin hiihtovaellukselle
Nautin näissä maisemissa liikkumisesta

Koskettavin osa kirjasta on itselleni kuvaus matkasta Keniaan Run Fast -juoksuleirille. Virolainen ottaa jälleen mukaansa ihmettelemään kenialaisia maisemia, Itenin kylää, ihmisiä, ajattelua. Seison Fluorspan Hillin pohjalla ja taitan tuskaisena 21 kilometrin nousun 2800 metrin korkeuteen. Luen lumotuneen Brother Colm O'Connellin valmennusoppeja. Brother Colm on Grand Old Man kenialaisen mestaruusjuoksun takana. Opin ymmärtämään, että juoksu on kenialainen tie ryysyistä rikkauksiin. Moni menestynyt urheilija auttaa perheensä lisäksi kotikyläänsä. En enää katsele ihan samoin silmin mestaruuskilpailuja ja sydämeni liputtaa näille kenialaisille sisupusseille. Virolaisen sanoin: "Juokseminen oli heille (kenialaisille) silkkaa työtä, ainoa vaihtoehto. Meille (Run Fast -harjoitusleiriläisille) se oli silkkaa hupia... suhteemme juoksuun oli harrastus, paikallisille se oli kaikki, koko elämä".


Juoksijoille ja maratoonareille kirja on aarreaitta, vertaistukea ja kannustusta vailla vertaa, mutta kyllä tällainen osa-aikajuoksentelijakin saa kirjasta iloa. Peruskunto on itseasiassa hauskempi juttu kuin osasin kuvitella: minulla on lupa mennä hiljaa matalalla sykkeellä. En rajoittaisi kirjan sanomaa ja antia kuitenkaan juoksuun tai edes liikuntaan: jos elämässäsi on intohimo tai suunta johon haluat pyrkiä, kirja innostaa, johdattelee esimerkin voimalla. Virolainen kertoo ääneen halustaan päästä Seven Continental Clubin -jäseneksi sen jälkeen kun kisoja on juostu vasta Euroopassa. "Minua oli jännittänyt kertoa unelmastani, mutta nyt se oli tehty. Olin helpottunut. Elämälläni oli julkisesti ääneen lausuttu suunta".

Yksi elämäni maratoneista alkaa olla ohi. Kymmenisen vuotta olen tukenut lapsia uintiharrastuksessaan. Enpä tiennyt mihin pääni aikoinaan työnsin, kun ilmoitin lapset uimaseuraan. 

Tämä pitkän kiviaidan mittainen matka oli joskus tuskallisen pitkä, polviin sattui ja nilkat olivat jäykät, hivuttava nousukin tuntui pahalta. Juoksu ei tuntunut luonnolliselta. Nykyisin sujuu jo huomattavasti mukavammin :)

"Kaikki maailmassa oman aikataulunsa mukaan. Siis luota, eivät unelmat ole myöhässä, kaikki maailmassa ajallaan."

Kiitos Bazar!

❤:lla Johanna

Thursday, March 8, 2018

Pellavaa, pellavaa

Mikä siinä onkaa, että kun kevät ja kesä koittaa tekee mieli katsella pellavasta valmistettuja vaatteita. Selailin jonkin suomalaisen pellavakaupan sivuja ja hinnat olivat kyllä aika kovat. Eivät nämä täälläkään ole halpoja, mutta itseään ei tarvitse kuitenkaan maksaa kipeäksi. Kollaasien vaatteet ovat LAKLOOK ja Bohabille Paris -merkkisiä (lyhennän tämän tuttavallisesti BP). 

LAKLOOK tunika $29.99
Kummanko näistäkin sitten ottaisi. Taitaisi harmaa viedä voiton, sillä iho joko pullataikinan värisenä tai punoittavana saattaisi ruusunpunainen olla vähän liikaa. Mua harmittaa ihan oikeasti, kun en voi vaaleanpunaista juurikaan käyttää. Lohtuvaatteena vaaleanpunaisen kaipuuseen mulla on yksi jättisuuri neulehuivi/pontso ja sen laitan ylle aina kun pinkin ikävä iskee. 
LAKLOOK tunika 29.99

LAKLOOK taskullinen mekko $46.99

LAKLOOK pitsihousut $36.99
Pitsipöksyt olisi kyllä somat! Vaan taitaisin sittenkin kallistua näiden suorempien ja maltillisempien lahkeiden puoleen. Mamelukeiksiko tällaisia pitsihousuja ennen kutsuttiin? Luin muutama vuosi sitten, että Armi Ratia halusi tehtaansa ompelijoille mamelukit hameiden alle kun paljaat sääret ottivat silmiin. 
BP raidalliset lynnetyt housut $52.99

LAKLOOK housut $34.99

BP ruusunpunaiset caprit $44.99

BP maxihame $49.99 ja BP ruskea A-linjainen hame $39.99
Periaatteessa tykkään hameista, mutta käytännössä en niitä käytä. Hameen pitää yltää yli polven, maximalli on mieluisin. Oikein kovalla helteellä pitkä hame on miellyttävä vaate. 
LAKLOOK kukkakuvioinen mekko $39.99
Tämä yläkuvan kukkamekko on jotenkin hyvin nostalginen. Suuri vaara on, että näyttää ihan mummelilta jos ei sitä asusta oikein. Toisaalta, tässähän ollaan ihan mummeli-ikäisiä joten ei se sitten olisi ihan niin nöpönuukaa. 
LAKLOOK taskullinen mekko $39.99

BP mekko vasemmalla $49.99 ja oikealla BP lyhyt mekko $56.99

BP mekko $44.99 ja BP pinkki-valkoinen kerrostunika $49.99

LAKLOOK mekko $42.99

Pellavavaatteita näkyy katukuvassa aika vähän. Tuttavapiirissä en ole havainnut amerikkalaisrouvien juuri pellavaa käyttävän. Sen sijaan saksalainen ja jo Tanskaan takaisin muuttanut tuttava ovat oikein pellavan ystäviä. 

Kyllä näistä saisi jo kesäisen garderoobin kasaan. Mua kiehtoo etenkin taskulliset mekot. Vaatteiden on hyvä olla riittävän väljiä, sillä kesät ovat tukalia ja hiki virtaa vaikka pikkusormeaan vähän nostaisi. 

❤:lla Johanna, pellavan perään haikaillen