Sunday, February 25, 2018

Museokamaa

Mies lähetti myöhään perjantai-iltana tekstarin, että sopisikos museo huomenna klo 10 jälkeen. Peräsin, että onko mimosaa tarjolla. Mies lupasi mimosan ja mä vastasin "yes". Kyllähän me monet yöt vietetään samassa vuoteessa, mutta vierashuoneen punkka on muodostumassa omaksi pesäksi monestakin syystä. Kuten siitä, että toinen meistä kuorsaa ja toinen valvoo. Ja toisinaan sitten taas toinen... 

Auguste Rodinin veistos, itäinen rakennus 

Karvas totuus on, että aamutuimaan en saanut mimosaa. Heräsin viiden jälkeen, kun poika lähti aamuharkkoihin. Sain unen päästä kiinni, kunnes tytär lähti kahdenksan pintaan omiin harkkoihinsa. Ja ennen yhdeksää alkoi tuoksua pekoni ja kananmunat. Kiirehdin kahvin kimppuun ja mimosa sen jälkeen on ihan turhaa. Illalla ennen saunaa koitti drinksuhetki - tosin kuoharia ilman aplaria. Mimosa - my ass. 

Jaume Plensa, Awilda & Irma, Jaune Plense (Spanish, born 1955) , äidin ja tyttäeren muotokuva. On loan of collection of Stuart Miller, Miami. 

Siitä on aikaa, kun olen käynyt North Carolina Museum of Art, silloin oli erityisnäyttely. Nyt oli vain peruskauraa tarjolla. En kuitenkaan pistänyt pahakseni, perustarjonta kyllä tyydyttää taiteennälkälkäni. 

Läntinen rakennus 
Päivä oli lämmin, aurinkoinen ja ihana. Olisi  pitänyt mennä museon puistoon ihmettelemään. Menimme kuitenkin itäiseen rakennukseen, jossa afrikkalainen elämänmeno on pääosissa.
Mua on aina kiinnostaneet kankaat ja tekstiilit. Ghanan Afante-heimon lippu on vuodelta 1957. Kolttu on 1900-luvun luomuksia, Beninistä. Materiaaleina on käytetty puuta, helmiä, kolikoita, kotilon kuoria ja paljetteja. 


Mun on lähes mahdoton saada juomalasit Ikealta ehjinä kotiin. Vaan niinpä vain joku sai tämän vaasin/pystin/mikälie toimitettua museoon roomalaisten ajalta "circa 1st-2nd century". Esittelytekstin mukaan hautajaisten yhteydessä käytettiin ja  poisnukkuneen tuhkat sinne asetettiin. 


Kiinnostus lasiin ja lasitaiteeseen on varmaan jotenkin sisäsyntyistä meille skandinaaveille. Ihastelin pienen pieniä lasiesineitä. Suuremmassa kuvassa on "Balsamarium" - Cosmetic Tube. Ei aukene mikä tämä on. Puhallettua lasia ja 1300-1400 -luvulta. Miten mä en saa  niitä vitsin Ikean laseja ehjänä kotiin?


Silmän vangitsi tuolipari, kauniisti tehty. Eurooppalaista, ehkä hollantilaista, alkuperää. Museo määrittelee aikakaudeksi  "Date: Ja miksi, nyt kun Ikean makuun on päästy, Ikea ei tee tällaisia tuoleja?



Egyptiläinen osasto ravisteli pään ihan uuteen asentoon. Katselin upeaa maalaustyötä ja tuli mieleen, että jos osaisi tehdä villapaidan noissa väreissä. Siinä olisi valmiiksi suunniteltu värimaailma. Islantilainen -neule alkoi elää mielikuvituselämäänsä ajatuksissani. 


Row, row, row your boat gently down to stream, merrily, merrily, merrily, merrily, life is but a dream. Tämä pienoismalli on Egyptistä ajalta "circa 2181-1880 bce". Kuinkahan merrily silloin oltiin. Oliko urheilukalastusta? Vai liikkuiko paatit vähemmän vapaaehtoisen työvoiman turvin?

Ja ihan lopuksi: Joan of Arc, Jeanne d'Arc...Saint Joan of Arc. Jos nimi sattuu olemaan Joanna, Joan, Johanna, Johannes tai näihin suuntiin, niin tässä on esiäiti. Wikpedia väittää, että niiltä ajoilta olisi jäänyt nimikirjoituskin jälkeen. Mene ja tiedä. Mutta oma puukstaavini ei ole kaukana tuosta. Ja innostuin, kun kerrankin näin rohkean Jeannen soturin sotisopaan pukeutuneena.




❤:lla Johanna, peloton soturi (ainakin päiväsaikaan ja varsinkin kun Felix on vierellä)

Friday, February 23, 2018

Työviikko ja muuta

Vaikka maailma ympärillä kuhisee kuin herhiläispesä, niin työ on sentään sellaista missä valtaosan ajasta voi kokea iloa, riemua, riehakkuutta ja tykkäämistä. Missä muussa hommassa voi päivät pitkät heilua prinsessojen kanssa? Pompottaa koripalloa, päristää sylki leualle valuen kuin ralliaouto tai vastustaa dementiaa pelaamalla muistipeliä? 


Tänään käytiin pikkuisen kanssa kirjaston satutunnilla. Olen kiertänyt eri kirjastoja aika paljonkin ja tässä kirjastossa on ihana satutäti. Mun epäilykset saivat myös vahvistuksen: tämä oli kolmas kerta kun tupa oli täynnä ja iso määrä isejä oli jammailemassa mukana. Nököttivät somasti eturivissä, heiluttelivat lapsukaisia ja hymyilivät kuin naantalin auringot. Minäkin odotan, että täti (ehkä n. 25 v.) aloittaa laulun ja tanssin. Vanhempikin rouva ihan lämpenee, niin on esitys ilo silmälle ja korville. Satutunneista mulle tulee aina mieleen Frendien Phoebe Buffay laulamassa legendaarista Smelly Cat -laulua. Frendit oli muuten sellainen ohjelma, jota katselin yksinäisyyteeni Amerikan alkuaikoina aika paljonkin. He tuntuivat ihan oikeilta kavereilta. Mies oli yleensä pari kolme päivää viikosta työmatkoilla, joskus viikon parikin ja en tuntenut ketään. Hänen työpäivänsä olivat helposti 10-12 -tuntisia. Frendeihin saattoi luottaa, ilmestyivät ajallaan.  

Alkuviikosta tapasin uuden asiakkaan. Kaksi ja puolivuotiaat ovat nykyisin kyllä aika fiksuja. Tämä veijari piirteli pihamaalle R-kirjaimia, osasi muutaman muunkin. Mun osakkeet alkoivat nousta, kun piirsin jättisuuren ärrän. Sain paineen alla koripallon koriin ja repusta löytyi mieluisa Maisa-kirja. Ymmärsin Tuomas Veturin päälle ja jahtasin pientä kummitusta pitkin taloa. Äiti tarkkaili meidän touhuja parisen tuntia ja ilmoitti sitten, että jos sopii niin nähdään viikottain. Pikkukaveri oli kyllä ihan omaa luokkaansa. 

Keskiviikkoiltana vietettiin High Schoolin uimajoukkueen bankettia. Seniorit kirjoittavat tilaisuuteen puheenvuoron ja koutsi lukee ne ääneen. Meillä oli tuplaonni. Nenäliina oli hihassa ja jankutin hiljaa mielessäni, että tätä et munaa. Et ala porata kaikkien nähden ja nolaa lapsia. Koville otti. Melkein onnistuin. Siinä vaiheessa kun poika kertoi olevansa Johannan ja Marcuksen ylpeä poika, ylpeä veli sisarelleen ja veljelleen... siinä vaiheessa kun koutsi luki "mom and dad, I love you"... 


Tänään oli pitkä päivä, 11 tuntia. Vanhempien toivomus on, että nukutan pikkuisen päiväunille lukemalla kolme kirjaa ja laulamalla "You are my sunshine". Minähän teen työtä käskettyä. Vanhempi sisarus selviää yhdellä satukirjalla. 

Päivä lämpeni yli 20 C asteen ja leikimme vielä illansuussa ulkona. Missä muussa työssä voi katsoa, kun yksisarvinen pelastaa hain kuivalta maalta, kun yksisarvinen ratsastaa hailla? Ihmetellä kuinka monta apilanlehteä panda jaksaa syödä ja siinä välillä tirkistellä muurahaisten minimaalisiin tunneleihin. Niin, ja kuvien flamingoille järjestettiin kepeistä ja kävyistä katkarapubaari. 

❤:lla Johanna, nauratettuna ja itketettynä

Thursday, February 22, 2018

Yrittänyttä ei laiteta



Kävimme miehen ja Felixin kanssa päiväkävelyllä. Lähellä kotia, ihan golfkentän tuntumassa, oli kaksi tyttöä lemonade -kojunsa kanssa. Seiskaluokkalaiset tytöt kertoivat kaupan käynneen hyvin. Kuppikakut, pikkuleivät, brownies - kaikki oli leivottu tänä aamuna. Ei ihme jos kauppa kävi. Paikka oli strategisesti hyvin valittu, golffarit kulkevat ohi. 


Omat lapsemmekin aikoinaan pitivät virvokekojua kerran pari vuodessa. Paras päivä oli aurinkoinen sunnuntai, kun kentällä oli paljon pelaajia. Yksi golffari pysähtyi vain antamaan parikymppisen, oli tullut uusi ennätys viheriöllä. 

Tykkään siitä, miten tässä maassa kannustetaan lapsia yrittämään. Nuorempi poika on hankkinut kaverinsa kanssa taskurahoja syksyisin käymällä haravoimassa ihmisten pihoja. Urakasta on irronnut pihan suuruudesta riippuen 10-25 dollaria mieheen. Haravoilla varustautuneet pojat ovat  koputtaneet ovelle ja kysyneet kelpaisiko apu. Useimmille kelpaa. Urakan jälkeen saa palkan ja toisinaan sitten vielä kutsun tulla uudelleenkin. Viikonloppuna ehtii kiertää monta taloa. 

Vanhempi poika oli innostunut tarjoamaan painepesupalveluja uintijoukkueen päävalmentajalle. Lupasi vielä altaan pesemisen lisäksi uudistaa altaan pohjan ratamaalauksetkin. En tiedä tuliko diiliä, mutta ajatus oli pälkähtänyt päähän käytännön syistä: allas on niin samea, että hyvä kun eteensä näkee. Poika värväsi jo joukkuekaveria urakkaan mukaan. 

Lapset ovat ansainneet taskurahoja ihan kivasti haravoimalla, leikkaamalla ruohoa, painepesuriurakoinnilla, eläinten- ja lastenvahtina. Aika äkkiä on syntynyt käsitys miten ylimääräistä käyttörahaa saa aikaiseksi. 



Jos haluaa lukea mun blogista vain kivoja juttuja, niin nyt kannattaa lopettaa tältä erää tähän.

Viime viikon Floridan tapahtumat heijastuvat tänne meillekin ja mua hirvittää lähettää lapset kouluun. Toivon vaan, että koulu on kaikilta pian ohi ja se riski pienenee. Viime viikolla rehtori soitti ja ilmoitti, että tälle viikolle suunniteltu paikallisen poliisin harjoitus on päätetty typistää. Savu- ja ääniefektejä ei käytetä. Tarkoitus oli järjestää High Schoolin lähellä mahdollisimman autenttinen harjoitus ammuntaäänineen päivineen. 

Tänään tuli toinen puhelu. Eilen oli alkanut kiertää huhu, että koululla sattuu jotain. Illan ja yön aikana huhun lähde oli paikannettu ja poliisit olivat haastatelleet alkulähdettä. Koulu piti ovensa auki. Poliisi päätti kuitenkin siirtää tämän päivän harjoituksen tuonnemmaksi. 

Mun on vaikea käsittää millaista stressiä oppilaat kokevat kouluun mennessä. Miehen kanssa mietittiin, että varsinkin juhlapäivinä olisi syytä ehkä pitää lapset kotona. Päättäjät eivät tee asialle mitään, vastassa on jättimäinen aseteollisuus ja sen lobbarit. Olen kyllästynyt iän ikuisuus "our thoughts and prayers are with XX" (ajatuksemme ja rukouksemme) ovat milloin kenenkin puolesta. En voi vaikuttaa kuin äänestämällä. Olen yleensä jättänyt välivaalit väliin, mutta viime syksynä äänestin ja niin teen tänäkin vuonna. Tähän on tultava muutos. Moneen asiaan on tultava muutos. 

Sorry, meni taas vaan niin sydänjuuriin. 

❤:lla Johanna, rauhaa toivoen 

Sunday, February 18, 2018

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Harvoin on kirja tuntunut yhtä omakohtaiselta kuin Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa. Hannan tavoin olen päätynyt imigrantiksi Amerikkaan, seison toinen jalka synnyinmaassa, toinen uudella mantereella. Hanna olisi vuonna 1907 syntyneen Siiri-mummoni aikalaisia. Hänkin oli rohkea ja päättäväinen nainen. 

Hannan kotitalo Peuranmäki sijaitsee Sydän-Suomessa. Mäennyppylältä aukeaa "Kotiseutu: kirkonkylä, siniset vaarat, välkkyvät vedet, ja ...Peuranmäen pellot ja ja ulkorakennukset, joiden takaa kohosi palanen kotitalon päätyä." Suurperheen kolmanneksi vanhimpana lapsena Hannalla on huolehdittavanaan viisi nuorempaa sisarusta. Kylän raitilla hän on nähnyt Amerikan-kävijän, Supperin Hilman: "hieno nainen yllään kirkkaankeltainen leninki ja leveälierinen hattu, jota koristi suuri kukkaterttu."


Murhe vauhdittaa Hannan matkaa Amerikkaan. Lähdöstä on vaikea päättää, mutta 17-vuotiaana ei osaa maailman avaruutta murehtia tai miettiä kielitaidon puutetta. Varsinkin, kun "kaikki toivat Amerikasta vain hyviä uutisia ja hauskoja tarinoita... missä sai syödä nisua ja appelsiineja ja ostaa itselleen jo ensimmäisellä palkalla kauniin hatun, takin ja kengät!" Pitkä merimatka hirvittää, mutta monen muun tavoin usean viikon reissaamisen jälkeen Hannaa tervehtivät Vapaudenpatsas ja Ellis Islandin maahanmuuttoviranomaiset 1920-luvun Amerikassa. 


Ellis Island 


Ellis Islandin vastaanottosaleja
Sattuma on mukana Hannan elämän käänteissä uudella mantereella. Suomalaiset työntekijät ovat hyvässä maineessa ja työtä löytyy tekevälle. Vuorenpää johdattelee lukijansa läpi New Yorkin katujen ja kaupunginosien, tutustuttaen suomalaiseen elämänmenoon Brooklynin sydämessä Finntownissa, kuljettaen Haalille ja kaupungin sykkeeseen. New York taivaanraapijoineen, maaputkineen ja katuvaunuineen on kuin toiselta planeetalta. Elokuvat, jazzmusiikki, monenlainen yltäkylläisyys ovat erilaista kuin mikään muu Hannan aikaisemmin kokema. "Amerikka oli ihmeellinen maa, jossa ihminen saattoi vapaasti olla, kulkea ja mennä." Kaikesta loistosta ja mukavuudesta huolimatta Hanna kulkee "ajatuksissaan Peuranmäen hankikantosilla pajunkissoja poimimassa."

En paljasta juonta, mutta Haalilla vietetään monenlaisia juhlia, häitäkin, "joissa juotiin pullakahvit suomalaiseen tapaan amerikkalaisen kerroskakun kanssa ja maisteltiin hääkaramelleja." Hannan tie risteää monien muiden maahanmuuttajien kanssa. Kirja etenee kiireettömästi, kuten kirje New Yorkista Peuranmäelle ja takaisin. Ihmisten hyvyys ja avokätisyys auttavat Hannaa monissa käänteissä. 

Vuorenpää ujuttaa kerronnan sekaan tärkeitä tapahtumia, kuten Charles Lindberghin välilaskuttoman lennon Atlantin yli tai näyttelijä Rudolph Valentinon yllättävän kuoleman. Hanna lähettää kotiin rahakirjeitä ja jouluisin lahjoja. Maxwell House -kahvista keitetään Peuranmäellä Amerikan kahvit ja Sun Maid rusinoista tehdään jouluherkkuja. Ehkä riipaisivammalla tavalla Hannen kahden maailman ero tulee esille siinä, miten postipaketin päällyksenä käytetystä vehnäjauhosäkistä tehdään Peurankankaalla alushousuja lapsille. 





Voin allekirjoittaa monet Hannan tuntemukset ja tunnot alkaen suomalaisesta lähdevedestä: "Raikas kylmä vesi maistui täydellisen puhtaalta ilman minkäänlaisia sivuvivahteita." Tai siitä, miten synnyinmaan "sininen taivas kaartui korkeana. Täällä oli helppo hengittää. Täällä ajatus pääsi lentoon." Amerikassa Hanna oppii paljon, mm. uuden kielen. Hän oppii "myös katsomaan toisella tavalla kotimaata ja suomalaisia." 



Nautin kirjan kiireettömästä tunnelmasta. En voi olla ajattelematta, että me nykyihmiset menetämme paljon kun emme enää odottele kirjeitä tai keikuttele aavoilla ulapoilla tuntemattomien matkatovereiden kanssa. Nautin Vuorenpään luomien hahmojen hyväsydämisyydestä ja avokätisyydestä. Kirjailijan käyttämä kieli on rikasta puheenparsineen, termeineen, murteineen ja kuin kädestä pitäen johdottaa kirjan aikakauteen. Aivan erityisesti iloitsen Hannan elämän rakkaista ihmisistä, jotka tuikkivat johtotähtenä hänen polullaan. Kuten Hanna, myös itse olen kulkeutunut toiselle mantereelle rakkauden saattelemana. 

"- Rakkaus rohkaisee, Hanna vastasi salaperäisesti ja tarttui reippain ottein tiskipaljuun."


Kiitos Minerva!

Friday, February 16, 2018

Arvonta: Tommy Hilfiger Musta Crossbody

Blogissani ei ole pitkään aikaan ollut arvontaa, nyt on korkea aika. Jätä tähän postaukseen viesti, viestejä saa jättää useampiakin. Kerro, mistä viimeksi ilahduit. Ei tarvitse tykätä mistään, liittyä lukijaksi tai ilmoittautua blogilistalla lukijaksi. Pelkkä hengailu kommentin verran riittää. Jos vastaat anonyyminä, niin laita alle jokin tunnistettava puumerkki tai sähköpostisi. 


Jonkin aikaa mietiskelin ostanko tummansinisen vai mustan laukun arvottavaksi.  Musta vei sitten voiton. Laukun sisällä on kaksi taskua, toinen vetoketjulla ja toinen ilman. Laukku suljetaan vetoketjulla. Laukun edessä on painonapilla suljettava tasku. Olkahihna on säädettävä. Markiisikankaaseen on kuvioitu TH -logo. 


Strategiset mitat: korkeus n. 25 cm, leveys n. 24 cm. Joskus muinoin työkaverini kertoi ystävästään, jolle laukun koko oli riittävä jos sinne mahtui lihapullat ja yöpaita. Tähän laukkuun mahtuu ohut yöpaita ja muutama kasvispyörykkä/lihapulla. Hammasharjan, passin ja luottokortinkin saa soviteltua.  


Blogiarvonta päättyy sunnuntaina 25.2.2018 klo 24. 

Onnea arvontaan!

❤:lla Johanna

Tuesday, February 13, 2018

Ystävänpäivää ystävät!

Pyörähdin nyt tiistai-iltana kaupassa hakemassa maitoa ja lapsille leipää eväiden tekoon. Siellä oli varmaan miljoona miestä (no ainakin 20) kukkapuskien ja korttien pauloissa, kuoharihyllyllä kävi kuhina ja suklaat näyttivät saavan vauhtia. Valentine's Day otetaan täällä vakavasti. Meidän perheessä on enemmänkin suomalaiset menot: ostin miehelle kukkapuskan ja mies hankki neljän sortin täytekakun. Lapille valitsin evääksi (siis jälkiruuaksi) Godivan suklaata. 


Yliopistoasiat vaativat edelleenkin paneutumista. Molemmat kaksoset ovat saaneet opiskelupaikkoja ja nyt valitaan sitä sopivinta. Muutama ratkeaa vasta parin kuukauden kuluttua. Tytär lensi Ohioon viikonloppuna. Koutsi tuli vastaan lentokentälle ja esitteli tyttären uintijoukkueelle. Nykyiset joukkueen jäsenet ottivat siipiensä suojaan ja tytär vietti hauskan illan ja yön yliopiston asuntolassa. Seuraavana päivänä oli haastatteluja ja jos ne sujuivat hyvin oli mahdollista saada vielä opintoihin useamman tuhannen dollarin alennuksia. Tytär on jo puolittanut opiskelun hinnan yliopiston myöntämillä stipendeillä, mutta lisää voisi olla tulossa. 

Tulomatka olikin sitten hauska. Tytär myöhästyi jatkolennolta ja joutui yöpymään 12 tuntia lentokentällä. Alaikäisenä hän ei päässyt hotelliin, vaan ohjattiin lentokentän työntekijöiden taukotiloihin. Aamulla hänet sitten saatettiin lentokoneeseen. Ohiossa taas olivat muiden oppilaiden vanhemmat kauhistelleet, että lapsi on pistetty yksin Pohjois-Carolinasta matkaan. Nimittäin valtaosalla muista yliopistoon tutustujista oli ollut vanhemmat mukana. Tuli vähän huono vanhempi olo. Jotenkin kuvittelimme, että lähes täysi-ikäiset lapset kyllä pärjäävät itse. Tässä taas näkee meidän suomalaisten eron amerikkalaisiin. Olemme mekin miehen kanssa suomalaisittain ylisuojelevia, mutta amerikkalaisittain lapsi taas pudotetaan altaan syvään päähän. 


Mies ja lapsuikainen lähtevät reilun kuukauden kuluttua tutustumaan eurooppalaiseen yliopistoon. Varmasti lapsi matkasta suoriutuisi itsekseenkin, mutta onhan se vähän eri juttu matkata Euroopassa kuin täällä kotimaassa. 

Nuorimmainen sai vihdoin ja viimein aloittaa eilen ajotunnit. Teorian hän opiskeli ennen joulua. 16-vuotissynttärit ovat vajaan puolen vuoden päästä, joten ajotunnit ovat puolivuotta myöhässä. Meidän koulupiirissä on ollut ruuhkaa ja ajotunteja ei ole pystytty järjestämään riittävästi. Lapsi oli tänään ajellut Raleighin downtownissa, toisella ajotunnillaan. Ajotunti kestää kolme tuntia ja kaksi oppilasta vuorottelevat ratin takana. Eilen oli pyöritelty parkkarilla ja kyläteillä, huomenna odottaa highway. Sitten on aika suorittaa kirjallinen koe katsastuskonttorilla ja jos se menee läpi on lapsella opetuslupa käsissään. Alkaa mun ja miehen osuus, lapsi ajaa ja vanhemmat neuvoo. Vuoden päästä pitäisi olla kortti käsissä. 

Ystävänpäivä on mulle vähän kaksijakoinen: amerikkalainen tyyli on vetävä, juhlitaan sitä tosirakkautta. Mutta kyllä ystävyyttäkin kannattaa juhlia vaikka se ei ihan se elämän suurin rakkaus olisikaan. 

❤:lla ja ystävyydellä Johanna

Saturday, February 10, 2018

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu


Pyörittelen kirjaa käsissäni ja sanoja mielessäni. Mitä Auschwitzin viulusta kirjoittaisin? Olen lukenut kirjan yhdeltä istumalta, tuntenut syvästi: pelännyt, toivonut, ihmetellyt, vihannut, toivonut jälleen. On tehnyt mieli lähteä nyrkit tanassa puolustamaan heikompia, auttamaan avuntarvitsijoita, huutaa että lopettakaa tämä hulluus. Ettekö te ymmärrä? Mikä teitä vaivaa? 

Kirjan takakannessa lainataan kirjailija Tatiana De Rosnayn sanoja: "Jos luet tämän pienen kirjan, se jää mieleesi iäksi." Minun mieleni on iäksi merkitty. 


Auschwitzistä ei tule ensimmäisenä taianomaisesti soiva viulu mieleen. Miten pahuuden ja kuoleman helvetillinen keskitysleiri voisi tarjota mitään kaunista. Viulunrakentaja Danielin sanoin viulu "vaikutti yhtä absurdilta kuin ruusutarha sikolätissä." Hän ymmärtää, että hyvyys ja kauneus on ihmisissä, jotka elävät pahuuden pihdeissä: "Ali-ihmisiä olivat ne toiset", vanginvartijat, vallanpitäjät, Auschwitzin mahdollistajat. 


En halua paljastaa juonta, joka kantaa alusta loppuun, saa ahmimaan kirjan alkaen konsertista ja päättyen huomiseen viulusooloon. Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas, tarina joka voisi olla totta. Muusikko Bronislaw ja viulunrakentaja Daniel ovat tilanteessa, jossa vain heidän keskinäinen luottamuksensa ja osaamisensa ovat elämän ja kuoleman portinvartijoita. Ja jaksaminen, päivästä toiseen jaksaminen tehden raskasta työtä koko valveillaoloajan ja saaden ruokaa, joka hädin tuskin pitää hengissä. Danielin sanoin "kaikki tuntui yhtä aikaa arkiselta ja järjettömältä."


Maria Àngels Anglada kertoo Danielin ja viulun tarinaa kiihkottomasti, kurjuudella mässäilemättä. Karun kontrastin tuovat autenttiset natsihallinnon dokumentit laskelmineen ja sääntöineen. 



Kirjan viesti on tärkeä ja ajankontainen tänäkin päivänä, kun valeuutisista on tullut uusi normaali, kun median eri muodot maailmanlaajuisesti mahdollistavat propagandan yhdestä jos toisesta näkökulmasta. "Daniel ei ollut huomannut uhkaavasti tummenevia pilviä, vaan oli kai otaksunut niiden lipuvan ohi. Hirmuvallan alkaessa hän oli kiinnittänyt vaatteisiinsa keltaisen daavidintähden aavistamatta, että se oli annettu heille kuoleman merkiksi."  


Kärsimyksestä ja surusta huolimatta tärkein sanoma on toivo. Jokatorstaisen laihan keiton perunasattumat lohduttavat ja viulunrakentajan sielua hivelee rakennusmateriaalin ajattelu: "Vuoriston laadukasta kuusta taikka vaahteraa, puita joissa linnut olivat pesineet. Joissa tuuli oli laulanut - niin kuin myöhemmin laulaisi jousi." Nöyryytettynä Daniel ymmärtää, "että hänen sydämensä ei ollutkaan kuollutta karukkoa, vaan hänessä orasti syvä inhimillinen myötätunto kuin ruoho viljavalla maalla."


Anglada on itselleni uusi tuttavuus. Pidän hänen rönsyilemättömästä ja runollisesta tyylistään. Vähemmillä sanoilla hän kertoo enemmän. Auschwitzin viulun erityislaatuisuutta ei mitata sivujen ja sanojen määrällä vaan napakalla tarinalla, tarkoilla siveltimen vedoilla. Vähemmän on enemmän. 

Nautin suomentaja Satu Ekmanin esipuheesta. Siinä hän kertoo kääntäjän työstä, seikkailustaan tämän kirjan matkassa. Voin vain kuvitella hetken juhlavuutta, kun kääntäjän käsissä on Angladan alkuperäinen käsikirjoitus Figuerasin kaupunginkirjastossa. 





Kirjan luettuani ensi töikseni etsin kirjan englanninkielisen version. Olen onnellinen, kun voin antaa kirjan lahjaksi perheen lukutoukalle, jonka englanti on vahvempi kuin suomi. 

"Niinpä niin, Daniel, ei musiikki petoja kesytä, mutta kaikkialla soi silti laulu."


Kiitos Bazar!

Thursday, February 8, 2018

Kukkaruukut

Nykyisin ostan itselleni aika vähän mitään. Kaikkea on, liiankin kanssa, millään en ennätä kaikkea käyttämään. Eilen kuitenkin kaupassa osui silmiin pieni käsilaukku, joka sitten illalla ja yöllä ei jättänyt rauhaan. Aamulla läksin matkaan ja hyvä kun läksin: laukkuja oli jäljellä yksi ainoa. Yön yli nukuttu ostos, toivon että en ihan heti laukkuani hylkää. 

Kävin myös sisustuskauppa Kirkland'sin valikoimat katsastamassa. Kukkaruukut oli kuin minulle suunnitellut. Sieltä ne ruukuistaan kukat huutelisivat: apua! anna mun kasvaa, mä selviän, lopeta! anna vettä. Olisikohan näistä apua vihertumpelon puutarhan hoitoon? 


Olen käynyt kuolaamassa myös Michigan Bulb Companyn sivuilla. Kollaasien kuvat ovat sieltä peräisin. Yrityksen sivuilla on esimerkiksi valmis valikoima kukkia aloittelevalle puutarhurille ja kasvuvyöhykekin on huomioitu. Siemenet ja sipulit multiin ja kukkia pitäisi riittää keväästä syksyyn. Nerokasta. Entisen kotimme pihaan istutin kieloja ja sain ne kukkimaan. Mieli tekisi taas kokeilla. Mutta sanokaapas te asiantuntijat, alemman kuvan vasemmassa alalaidassa on melkein kuin puolukoita. Nimi on "wintergreens" ja kuvaus kuuluu: "Enjoy its pinkish-white flowers in spring and edible berries in autumn. Glossy green foliage turns scarlet in winter. Cuttings make a lovely decorative accent. Space 10-12" apart." Onko tämä nyt sitten puolukka? Siltä se näyttää. Äkkiäkös näillä täyttäisi takapihan ja pääsisi vispipuuron makuun. 


❤:lla Johanna, kukkatarhasta ja puolukoista unelmoiden 



P.S. 

Jos et ole vielä käynyt blogiystäväni Tuuliannikan tuvassa, niin nyt on korkea aika kipaista. Ansulla on 2-vuotissynttäreiden kunniaksi kiva arvonta, josta voi voittaa kauniin korin ikiomaksi. Arvonta päättyy 14.2.2018. 

Klikkaa itsesi Tuuliannikan tupaan klik klik