Sunday, December 24, 2017

50 Joulua

Muistissa pitäisi olla 50 joulua, 50 erilaista joulua. Ankarasti ponnistelemallakaan en muista kuin kymmenkunta. Lapsuuden joulut olivat samanlaisia: jouluja, huolta vailla. Teini-iän joulut olivat samanlaisia: aha. Varhaisaikuusuuden: kaikki pelit ja rensselit ja varsinkin joulupöytään. Oman perheen kanssa: let's do it! Ja nyt: viimeinen joulu yhdessä valmistellen. 49 joulua on hävinnyt hämärän rajamaille tai jonnekin. Tai ei ihan. Kaksi viimeisintä on tarkassa muistissa. 

Viime jouluna juhlimme täkäläisen ystäväperheen kanssa. Suomalaisina jaoimme samanlaiset mieltymykset ruuan ja ajanvieton suhteen. Vaikka kaikki olemme olleet maassa jo lähes kaksikymmentä vuotta silti silli ja lohi maistuu. Saunoimme, kävimme ruuansulatuskävelyllä, nautimme mukavasta illasta. 

Kaksi vuotta sitten miehen serkku perheineen ja tädin kanssa tuli joulunviettoon. Mulla oli aika rankat ajat: joululoma tarkoitti sitä, että ajoin kaksoset kaksi kertaa päivässä harkkoihin ja yksösellä oli yhdet harkat. Ahdisti jo etukäteen. En voisi olla ehtoisa emäntä. 

Meidän koti mieheni serkun kuvaamana

Harkkoihin kuljettaminen tarkoitti noin kuutta tuntia päivässä. Ensimmäisenä päivänä tulin lasten kanssa aamuharkoista kotiin. Vieraat touhusivat lounasta: pasta kiehui kattilassa ja lihapullat lämpenivät. Itselläni oli kuppi mennä nurin: ylellisyyttä johon en ollut tottunut.

Päivät jatkuivat samanlaisina, kokkasimme ja touhusimme yhdessä. Aina on avuksi jos matkassa on yksi pitokokki ja kaksi "foodie" kuten meillä sanotaan. Tiskari tyhjeni ja täyttyi kuin itsestään. Jopa koirakin kävi lenkillä kuin huomaamatta. Ruokapöytä kutsui. 

Ja joulu. En koskaan unohda sen joulun lempeää ja lämmintä tunnelmaa. Pöydässä yhdessä perheen kanssa, joka ei varsin ole perhe mutta enemmän kuin perhe. Otimme vielä uuden vuodenkin yhdessä vastaan. Muistoissani joulu ja uusi vuosi eivät voisi olla enemmän täydellisiä. Mutta mun miehellä onkin mukava perhe. Itsepä valitsin :) 

Vierailu lähensi myös tyttäreni ja mun välejä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lapset näkivät ja kokivat mitä perhejoulu tarkoittaa. Se ei ole sitä, että äiti tekee ja touhuaa kaiken vaan kaikki tekevät yhdessä. Juhla otetaan vastaan ja vietetään yhdessä. Vielä tänäkin iltana, jouluaattona, lapset ovat omia aikojaan ryhtyneen tiskarin täyttöön ja tyhjennykseen, kysyneet missä apua tarvitaan. Esimerkin voima on mahtava. 

Joulupöytä kahden vuoden takaa Arttu-serkun kuvaamana

Kello on yli puolenyön. Jouluyön valmisteluihini kuuluu lattioiden pesu. Vasta kun lattiat on pesty voi joulu tulla. Osa syy on äitini: hänen mottonsa kuului, että lattioiden pitää olla niin puhtaat että niiltä voi vaikka syödä. En tätä koskaan ihan ymmärtänyt muutoin kuin niin, että meillä kaikilla on erilaiset standardit. Itselleni tulee joulu siinä vaiheessa, kun kaikki on hiljaista, lahjat kuusen alla ja joulusukissa ja viimetöikseni puhdistan lattiat. Jouluyön rauha,  mäntysuovan tuoksu, loppuunsaatettu työ. Jouluyö, juhlayö. 

Hyvää joulua ystävät rakkaat! Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.

❤:lla Johanna, mieluisaan sukuun naitu 

Friday, December 22, 2017

Päiväretki Washingtoniin

Älysimme, että on aika uusia Suomen passit. Mars matkaan ja Washingtoniin. Lähdimme aamulla klo 6.30 ja olimme perillä klo 11. Onneksi ei ollut suurempia viivytyksiä matkalla. Felix (meidän koira) tuli myös mukaan. Pääsi vähän katselemaan maailmaa ja merkkasikin innokkaasti reviirejä aina kun mahdollisuus koitti. 

Olemme kaksi kertaa aikaisemmin yrittäneet päästä katsomaan Washington National Cathedralia. Ekalla kertaa osuimme aukioloaikojen ulkopuolella, toisella kerralla vuoden 2011 maanjäristys sulki katedraalin. Kolmas kerta toden sanoi. Vieläkin näkyvät rakennustelineet maanjäristyksen vaurioittamassa kellotapulissa. Korjaustyö vaatisi n. 35 miljoonaa dollaria. Meillähän ei ole valtionkirkkoa, joten rahoitus tulee yksityisiltä. 

Katedraalin peruskivi laskettiin vuonna 1907 ja rakennustyö kesti 85 vuotta. Episkopaalinen kirkko on rakennettu goottityyliin. Kirkko kuuluu episkopaalien mukaan kaikille ja saarnastuolissa ovat puhuneet mm. Desmond Tutu ja Dalai Lama. 



Seitsemännestä kerroksesta on aika kivat näköalat. 


Oli kiva käydä suurlähetystössä hoitamassa asioita. Kuvassa vasemmalla on Norjan lähetystö. Vähän hassulta tuntui asioida suomeksi. Rakennus on valmistunut Martti Ahtisaaren presidenttikaudella ja kyllähän se erottui muuten aika traditionaalisista rakennuksista. 



Tulomatka oli vähän pidempi. Poikkesimme Ikeassa (n. 30 minuutin ajomatka Washington DC:n keskustasta normaaliliikenteessä) ja sitten kotia kohden. Olimme onnekkaita, että olimme matkassa torstai-iltana. Siitä huolimatta kolareita oli lähes kymmenkunta. Pienikin kolari hidastaa liikennettä ja kotimatka kestikin tunnin enemmän kuin toiseen suuntaa. Ikealta olivat kaikki lihapullat loppuneet, mutta puolukkamehua ja -hilloa vielä sai. Felix oli onnellinen, kun pääsi omaan sänkyynsä. Ainakin häntä heilahteli. Meistä muista puhumattakaan. 

Ok, kaksi päivää jouluun. Jos maanantaiaamuna kotona näyttää joululta, niin olen tyytyväinen. Huomenna leivon karjalanpiirakat ja siivoan sen minkä jaksan. Sunnuntaina valmistelen ruokia ja maanantaina saa joulu tulla.

Friday, December 15, 2017

Alkaako joulu jo kyrsiä?

Jos joulu tuntuu jo tunkevan päälle liian kanssa, niin katseen voi siirtää horisonttiin ja ystävänpäivään. Ainakin meidän markkinamiesten ja -naisten mielestä. Sain sähköpostia, että nyt olisi oiva aika valmistautua helmikuiseen juhlapäivään, Valentines' Day. Hämmästyksekseni osa tuotteista oli jo myyty loppuun. Eiväthän kaikki vietä joulua, mutta aika hyvissä ajoin ovat romantiikan kauppiaat liikkeellä. Kokosin pari kollaasia mainospostin tarjonnasta: 



Toisaalta jos joulua on myyty jos syys-lokakuusta, niin ihan loogistahan tämä on. Oikeastaan tykkään näistä yleisistä juhlapäivistä, ne tahdittavat mukavasti vuotta. Keittiöpyyhkeetkin voi vaihtaa aina tilanteeseen sopiviksi. Muutenhan ne olisi aina vain ne samat ruudulliset tai raidalliset, tuskinpa ainakaan sydämillä koristellut ja pinkit. 

Lahjapakettivarkaat olivat riesana vielä muutama päivä sitten. Meidän naapurusto on turvallinen ja usein näkee postin tai muun firman jättämiä paketteja talojen etuovilla. Noin viikko sitten paketteja alkoi kadota. Yksi tarkkasilmäinen naapuri sitten näki, että pizza-autolla liikkunut pariskunta ei tuonutkaan pizzaa vaan noukki paketteja. Kauan ei mennyt, kun tekijät olivat poliisin hoiveissa. Ja koska raportit löytyvät netistä oli "porch pirates" -koplan saaliista tehty lista: joulukortteja (siis jonkun perheen tilaamat valokuvalliset joulukortit), miesten kengät, joulukoristeita, valokuvakehys, vinyylirullia, ovulaatiosetti. Aika vähäisten asioiden vuoksi ihmiset pistävät elämänsä peliin. Näidenkin sankareiden naamat ovat olleet paikallisuuutisissa ja -lehdissä nyt useamman päivän. Lintukotoon on rauha palannut. 

Mukavaa viikonloppua ystävät! 

❤:lla Johanna

Tuesday, December 12, 2017

Sielunsiskot

Yksi mukavimpia tunteita on, kun tapaa ihmisen joka tuntuu heti omalta, läheiseltä. Meillä oli toissajouluna sellaisia vieraita :) Olin tavannut heidät kerran pari lyhyesti ja niin me vain pärjäsimme pari viikkoa loistavasti. Osaksi tietysti johtui siitä, että vieraamme olivat tavattoman hienotunteisia ja avuliaita. Sitä joulua on ikävä. 

Meillä tuli jo vähän lunta, muutama haituva. Ajoin sunnuntaina uintikisoihin parin tunnin päähän ja lännessä oli jo huomattavasti enemmän lunta ja jäätä. Aamun pimeinä tunteina hirvitti, kun tie kiilsi eikä voinut olla ihan varma onko se jäätä vai kosteutta. Reilu viikko sitten kävi surkeammin, kun olin aamuruuhkassa: liikennevaloista lähtiessä suuri pickup truck täräytti perään. Onneksi vauhtia ei ollut paljon, sillä se hiljaisen vauhdinkin täräys tuntui. Poliisi piti soittaa paikalle, jotta saimme virallisen raportin ja vakuutusasiat hoidettua. Peräänajaja oli ihan mukava, ehdimme siinä vaihtaa sukumme vaiheita. Hänen sukunsa oli nähtävästi lähtenyt Ruotsista ja matkannut Ison-Britannian kautta tänne. Kiropraktikot ovat lähestyneet kolarin jälkeen ja kutsuneet ilmaiseen tarkastukseen sisältäen mm. röntgenin. Lakimiehet ovat jättäneet rauhaan, koska vastapuoli myönsi syyllisyytensä. 

Portti takapihalle
Tein taas aikani kuluksi testin siitä, ketä suomalaista voimanaista muistutan. Ilokseni sain tulokseksi Tove Janssonin. Pitäisiköhän lähteä saaren ostoon? Sitä ennen kai pitäisi luoda jotain ainutlaatuista. Luulen kyllä, että peli ratkesi sillä kun merkitsin suosikkilainaukseksi ajatuksen, että konstikos on olla rohkea jos ei pelkää. Tein testin uudellen vaihtaen ne pari kiikun kaakun kohtaa toisiksi ja sitten Armi Ratia olikin sielunsiskoni. Testit on hauskoja. 


Takkatulen lämmössä
Olo on jostain syystä haikea. Ensi vuonna tähän aikaan valmistelen kotia jouluun ja odotan vanhempia lapsia lomalle. Tämä on viimeinen joulu, kun vietämme sen kaikki näin, yhdessä odotellen ja valmistellen. Lapset ovat valmiina lentämään, vaikka kyllä se varmasti hirvittää. Mäkin olen valmis heidät matkaan päästämään, mutta ei se ihan helppoa ole. Niin monta asiaa jäi tekemättä. Olen onnellinen, että he pääsevät aloittamaan uutta ja toivottavasti antoisaa ja jännittävää vaihetta elämässä. Mulla on jo vain nyt ihan kamala ikävä. Onneksi juniori on sitten vielä pari vuotta ilona, vaikka hän kyllä pyysi että rakentaisimme kolmannen autotallin yläkertaan hänelle omat tilat. Pääsisi vanhuksista eroon :) 

❤:lla Johanna, siipi vähän syrjällään


Saturday, December 9, 2017

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Maailmani muuttui, kun olin tarpeeksi vanha käydäkseni kirjastossa. 12 -13 -vuotiaana aloin lukea Utrioita, Pirita, Karjalan tyrär, taisi olla ensimmäiseni. Ystäväni ei saanut Utrioita lukea, kirjat olivat turhan uskallettuja. Kupeiden polte ja rakkauden huuma olivat liikaa. Onneksi kotonani ei taidettu ymmärtää, että kirjoissa oli ripaus erotiikkaa. Olisi jäänyt moni hyvä kirja lukematta ja seikkailu seikkalematta.

"Kannen kuva P.A. Kruskopfin maisemakuvan Kymijoen Korkeakoski mukaan teoksessa Finska vyer 1834."

Näinköhän lukutaitoiset lukivat kirjojaan:
arvokkaasti ja selkä suorana? 
Aikoinaan ahmin kirjat. Toki kuvaukset tavoista ja miljööstä tuli luettua, mutta enemmän keskityin juoneen. Kuinka kävi Viipurin kaunottarelle, Sunnevalle, pappilan neidoille. Maailma oli juonikas ja arvaamaton, neidon piti olla tarkkana kuin porkkana. Sikäli Hupsu rakkaus ei poikkea edeltäjistään: ei sovi neidon järjen seistä ja jalkojenkin on syytä olla ketterät. Omaa lukuiloani lisää googlailu: tarkistelen tuon tuosta miltä näyttää jokin asuste tai rakennus, etsin historian henkilöitä.

Olen omistanut monta muutakin Utrion kirjaa. Ikävä kyllä ne jäivät Suomeen odottamaan paluumuuttoa ja sittemmin joutuivat vieraisiin käsiin. Harmittaa. Ruusulaakson luin useamman kerran ja vieläkin sen lukisin mielelläni. 
Nimensä mukaisesti kirjassa rakkaus tekee fiksuistakin ihmisistä hupsuja. Juonta en paljasta, mutta Kaari Utrionsa tuntevat tietävät että ennen pitkää maailma palkitsee jokaisen ansionsa mukaan. Se on yksi syy, miksi tästäkin kirjasta pidän. Tosin välillä piti laittaa kirja sivuun, kun jännitys äityi.

Noran, Heddan ja Harryn matka alkaa Helsingistä maaliskuussa 1832 ja yhdessä he taivaltavat heinäkuuhun, mesiangervojen tuoksuun. Helsingin korttelit vaihtuvat Kymenlaakson kartanoihin ja sahoihin, rikkaudet rääsyihin ja toisinpäin. Vesi Angerjoessa virtaa. Tarina polveilee kuin englantilaisessa hupaelmassa, käänteiden kanssa ei kursailla. Mieleen voisi tulla, että tokkopa tämä olisi mahdollista mutta ei tarvitse kuin tutustua vaikkapa Alfred Kordelinin elämään ja karuun kuolemaan ja huomaa että totuus on vähintään tarun veroista. 

Utrion hahmot tulevat lähelle. Siitä pitävät huolen puheenparret, jotka muistuttavat omista vanhemmistani ja isovanhemmistani. Siinä missä isäni totesi Antin ajelevan aisoilla sanoo tilanhoitaja Timgren: "Erkin sade ja mittumaarin pouta on parempi kuin kuninkaan ruokapöytä." Elämänkokemus kuuluu Harryn ajatukessa: "Helpompi oli valloittaa linnoitus kuin oma mieli." Ja entäpä Hedda maistaessaan helluntaina viinakupista: "Parempi kyyneleet viinan kuin surun vuoksi." Siinä on jotain suomalaiskansallista. 

Heddalla on ollut viisas Maman, jonka ohjeet tulevat mieleen järkytyksen ja surun hetkellä, silloin pitää "syödä lämmintä ruokaa. Se vahvisti ihmistä kestämään iskun." Ja "oli tartuttava johonkin arkiseen, hoidettava pienet asiat... Pienistä askareista sai voimaa selvitä suurista asioista."

Ihmiset ja säädyt ovat tarkassa järjestyksessä ja jokainen tietää paikkansa. Virkamiehet, upseerit, kauppiaat, kirkonmiehet, tilallalliset, taiteilijat ja aateliset tuntevat oman ja toistensa arvon. Virkamies Höökenbergin perhe on kuin hullunkurisista perheistä. Kirkkoherra Molin sisarineen pyörittää pappilan lisäksi paljon muutakin. Utrion hahmot ovat tragikoomisia, viihdyttäviä ja omanarvontuntevia. Nenälle ei hypitä ja vanhan sotilaan tarinoita kuunnellaan vaikka hammasta purren. Naisten maailma on oma lukunsa: leskirouva voi päättää kohtalostaan holhoojastaan välittämättä, mutta naimattoman naisen osana on toimia palvelijana seuraneidin nimikkeellä tai löytää kosija. Ilman myötäjäisiä se on kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. 


Ruuan suhteen Utrio ei petä. Kirjasta löytyy niin ohje omenaputinkiin kuin kuvaus voileipäpöydästä. Vesi kielellä luen paahdetusta leivänsiivusta, jonka päällä on hauenmätiä konjakkitilkan ryydittämänä. Hyytelöity ankerias, Lyypekin kinkku, sinapilla ja pirparjuurella täytetyt murekepihvit... Voileipä piti käydä tekemässä ennen kuin tarinaan pystyi taas keskittymään.

Kirjassa on valtavasti yksityikohtia, 1830 -luvun maailma avautuu vauhdilla. Puhuin pari vuotta sitten rengvistiläisyydestä tuttavani kanssa, siitä miten se vaikutti lasten kasvatukseen 1900 -luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Piiskaa ei säästelty. Kirkkoherra Molinkin joutuu pohtimaan: "Oliko mahdollista, että rengvistiläinen rukoilevaisuus levisi hänen pitäjässään kuin sumu syksyn pelloilla? Molin ei halunnut sellaista ajatella, mutta ehkä oli pakko. Tiukka uskonnollisuus alkoi olla muotia säätyläisten keskuudessa... (Molinin) saarnastuolista oli kuultu enemmmän ohjeita talonrakennuksesta ja metsänhoidosta kuin synnistä ja katumuksesta." Rukoukseen polvistuminen oli protenstanteille vierasta ja Renqvistin kirkkokuriin kuuluivat jalkapuut. Hurmahenkisyys toi ruokarukoukset aatelistenkin pöytiin ja viina ei enää kuulunut tavalliseen tarjoiluun.

Toivon, että pinon päälle ilmestyy vielä monta uutta teosta kirjailijalta. 
Ensimmäinen lukukerta meni aika vauhdilla, vaikka paljon myös googlailin. Kaari Utrion kirjat ovat siitä ihania, että lukukerta toisensa jälkeen löytyy uusia kiinnostavia yksityiskohtia. Miksi en tuota aikaissemmin huomannut käväisee mielessä. Ja lopuksi vielä vastaus siihen, mitä on klassinen maku: "Rosina Höökenberg ...alkoi vilkkaasti esitellä nuorille naisille uutta viuhkaansa. - Pariisista, neiti kehui. - Muilla on kukkia, mutta minullapa on temppeli... - Joillakin on klassinen maku ja joillakin ei."

Kiitos Amanita!

Kirja tempaa mukaansa 😄

Tuesday, December 5, 2017

Onnea rakas Suomi, synnyinmaa!

Silloin kun synnyin oli Suomi viisikymppinen. Moni asia ei ollut ollenkaan niin itsestäänselvä kuin nykyään tai niinä vuosina kun vartuin. Sain nähdä Suomessa ollessani ne hyvät vuodet, kun teollisuus kasvoi, työtä oli useimmille, vienti veti ja maa kukoisti. Rakentamisen ja hyvinvoinnin aikaa. Edelleenkin Suomi on hyvä paikka suomalaisille ja monille muualta tulleille. Minulle Suomi tarkoittaa ihmisiä, jotka ymmärtävät minua oikeastaan ilman sen kummempia selityksiä. Meitä ulkosuomalaisiakin on parisen miljoonaa ja tänään meistä moni juhlii. 

Tai aika moni taitaa juhlia tulevana viikonloppuna tai edellisenä, kuten meidän paikallinen Suomi-seura. Juhla järjestettiin vapaaehtoisvoimin ja suunnittelu alkoi useita kuukausia sitten. Puuhanaisena toimi amerikkalainen, joka oli vaihto-oppilaana Suomessa parisenkymmentä vuotta sitten. Aikaa ja vaivaa säästämättä hän toteutti juhlaa huolehtien lukuisista suurista ja pienistä yksityiskohdista. Suomalaisuus voi olla siis mielentila, identiteetti vaikka ei ihan suomalainen olisikaan. Toki moni muukin seuran jäsen teki lukemattomia tunteja. Juhla oli onnistunut, iloinen tapahtuma jossa moni taisi puhua äidinkielenään muuta kuin suomea. 


Seura sai alkunsa muutama vuosikymmen sitten, kun perustaja alkoi tutkia suomalaisten juttukaverien puutteessa puhelinluetteloa. Hän myös tarinan mukaan seurasi autoja, joissa oli viitteitä Suomesta lipun tai muun muodossa. Arvioisin, että nykyisistä jäsenistä alle puolet ovat suomalaisia. Moni on tullut toimintaan mukaan puolison tai suvun historian kautta. Illan musiikista vastasi kaksi ammattimuusikkoa: toisella on suomalainen vaimo ja toinen on johtanut Seattlessa suomalaista kuoroa. 


Juhlapaikka oli NC Center of Architecture and Design - äkkiseltään olisi voinut kuvitella rakennuksen olevan Pohjolassa. Kaikki esillä olevat koristeet ovat seuran jäsenien omia, esimerkiksi pöytiä koristavat liput ja kynttilänjalat. Juhlaan osallistui n. 110 henkilöä. Maamme laulu laulettiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Sauli Niinistön puhe ulkosuomalaisille kosketti. Presidentti Niinistö tarkoin kuvasi meidän ulkomailla asuvien tuntoja, syitä miksi olemme maailmalle lähteneet. Hän myös antoi tunnustusta siitä työstä, jota ulkosuomalaiset tekevät. Aina ei tule ajatelleeksi, mutta itsekin kerron lähes päivittäin mistä olen kotoisin, minkälainen maa, keitä muita sieltä on maailmalle lähtenyt. 


Lumipallokuja. Kynttilät tuikuttivat pallojen keskellä illan hämyssä. 












Ilta oli upea. Tapasin monia uusia ja vanhoja ystäviä. Ohjelmanumeroista koskettavin oli varmastikin Sibeliuksen "Tuonelan joutsen", huilulla ja pianolla esitettynä. Joululaulut "En etsi valtaa loistoa" ja "Sylvian joululaulu" soivat kauniina ja haikeina. Kuvia ei kannata katsoa liian kriittisesti - nappasin monta kuvaa ennen kuin juhlaväki oli paikalla ja kattaukset & koristelut alkutekijöissään. 






Valmiina juhlaan 

Mitä Suomelle toivon? Terveyttä ja pitkää ikää, niinhän sitä tavataan sanoa. Terveys voisi olla sitä, että yhteiskunnassa on tasapaino, jokainen tuntee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi, että luontoa kunnioitetaan ja vaalitaan. Pitkäikäisyys tarkoittaa rauhan aikaa, turvallisuutta. Ajattelen myös niin, että pahimmat kasvukivut ovat ohi ja Suomen on aika tehdä omia juttujaan. Toki muita maita huomioiden, mutta itsenäisesti eläen. Oma tupa, oma lupa. 

Illan aikana juttelin monen sellaisen kanssa, joka oli ikäänkuin naitu kansaan. Ei tarvinnut edes kysyä, kun kertoivat että suomalaiset ovat ystävällisiä, avoimia, avuliaita, mukavimpia ihmisiä mitä on kohdattu. Suomi on kaunis maa ja kaikki toimii. Meillä on paljon syitä olla ylpeitä maastamme ja kansastamme. Vaalimisen arvoisia asioita.  

Kiitos Suomen itsenäisyyden puolustajille. 

Eläköön, eläköön, eläköön!

❤:lla Johanna

Monday, December 4, 2017

1. Hyväksymiskirje Collegeen!!!!

Heissulivei! Täällä on aika onnellinen ihminen, tytär sai ensimmäisen yliopistopaikan! Asiassa on monta hyvää puolta: yliopisto on tyttärelle mieluinen koska hän voisi opiskella juuri sitä aineyhdistelmää mikä kutkuttaa + urheiluvalmentaja olisi ottamassa joukkueeseen. Lisäksi opintomaksuja on reivattu aika reippaasti alaspäin huomioiden hakijan akateeminen menestys, johtamistaidot ja persoona. Mun kannalta ikävää on, että matka on pitkä 😢 Nyt odotellaan muita vastauksia. 

Kiitos Kristiina, Hannele, Päde, Hilu, Piipe, Ansu, Jael ja Anne-Marie paranemistoivotteluista. Olo on nyt parempi ja aika tarkalleen kaksi viikkoa tässä meni. Ehkä toipuminen olisi ollut nopeampaa jos olisi voinut vain potea. Viime viikolla oli kolme tosi pitkää päivää ja niiden jälkeen ei tarvinnut miettiä mitä tekisi -  nukkumaan. 

Eilen oli kivaa ohjelmaa ja kirjoitan siitä enemmän päivän parin sisällä kuvien kanssa. Tältä mä näytin eilen.

Olen saanut kirjan loppuun ja kirjoittanut ajatuksiani. Jaan niitä viimeistään viikonvaiheessa. Kuvasta päätellen aika hurmioittava teos 😉


Tyttären hyväksymiskirje päättyi käsinkirjoitettuun loppukaneettiin: "It is definitely not easy being the oldest. Kudos to you for setting a positive example." Tytär jakoi hakemusesseessään muistojaan, kun äiti itku kurkussa pyysi häntä auttamaan veljeään koulutehtävissä, kun äiti ei osannut. Onhan se pikkuveli puoliminuuttia nuorempi...