Joskus aikaisemminkin on kysytty synnyttämisestä ja raskaana olemisesta tällä mantereella. Nyt ihana lukijani lähestyi ja sovimme, että teen asiasta postauksen. Aihe on tietty aika henkilökohtainen ja tyydynkin vain kertomaan käytännöistä yleisellä tasolla, kuitenkin siten kuinka asiat meidän kohdalla sujuivat. Paljon riippuu mm. sairasvakuutuksesta millainen kokemus raskaus ja synnytys ovat. Meidän vakuutus on miehen työn kautta ja sellaista kohtuullista keskitasoa.
Tuore äiti katselemassa Grand Canyonin maisemia.
Ensimmäinen suuri askel oli lääkärin valinta. Toisaalta vakuutus teki sen aika helpoksi: katsottiin vakuutusyhtiön hyväksymistä tohtoreista mieluisin. Mun ainoa kriteeri oli, että haluan naislääkärin. Netistä löytyi suosituksia ja kuvia ja niinpä suuntasin Wendy-lääkärin vastaanotolle. Firmassa oli osakkaina kuusi lääkäriä ja tarkoitus oli, että kaikkiin lääkäreihin tutustuisin. Käytännössä olin kuitenkin vain Wendyn hoivissa ja ihastuttavan topakan midwife-Wandan valvovan silmän alla.
Ensimmäinen käynti oli tietysti kovin jännittävä. Wanda oli sydämellinen, ystävällinen, ammattitaitoinen. Kaikki hoitui kuin itsestään. Lopuksi Wanda sanoi, että tavoista poiketen nyt kyllä ultrataan. Raskaus on joko pidemmällä kuin laskelmat osoittavat tai sitten vauvoja on useampi. Ultrateknikko teki työtä käskettyä ja sanoi muutaman tovin kuluttua, että ihania uutisia tiedossa: kaksoset tulollaan. Loppu päivä taisi mennä vähän pumpulissa, niin muistaisin.
Ensimmäisellä käynnillä hoideltiin myös kaikki maksuasiat. Saimme laskelman, jossa oli arvio raskauden aikaisesta hoidosta sekä Wendyn osuudesta synnytyksessä. Maksoimme laskusta oman osamme ja vakuutusyhtiö hoiti oman osansa. Muistelisin, että lasku oli n. $500.
Ensimmäisellä kerralla tapasin lääkäri-Wendyä vain sen verran, että sanoimme päivää. Toisella kerralla ja kaikilla sitä seuraavilla lääkärikäynneillä tapasin sekä Wandan että Wendyn. Toisella käynnillä puhuimme Wendyn kanssa synnytystoiveistani ja kalenterista katsottiin sopiva päivämäärä.
Aluksi kävin lääkärillä kerran kuukaudessa, mutta loppuraskaudesta kahden viikon välein, sitten kerran viikossa ja ihan lopuksi joka toinen päivä. Ultratutkimuksia oli muistaakseni neljä, viisi. Loppuajasta kuunneltiin sydänäänet joka toinen päivä puolisen tuntia kerrallaan. Sokerirasitustesti tehtiin jossain vaiheessa ja ensimmäisellä kerralla tutkimus myös mahdollisten kehitysvaurioiden kannalta. Kaduin tutkimukseen ryhtymistä syvästi, oli tuskallista odotella tuloksia pari viikkoa. Toisella kertaa en testiä halunnutkaan, vaikka ikäni puolesta sitten olinkin jo riskisynnyttäjä.
Midwife-Wanda antoi paljon hyviä ohjeita. En esimerkiksi ymmärtänyt, että talvella Kaliforniassa puhaltavat Santa Anan tuulet erämaasta ja juoda pitää tavallista enemmän. Muuten kuivuu. Miestäni Wanda opasti sormi viuhuen topakasti tyyliin: "No sex". Sain kotilukemisiksi paksun kirjan "What to expect when you're expecting", mutta lukematta se pääosin jäi. En saanut esimerkiksi koskaan ohjeita siitä, mitä pitäisi tai ei pitäisi syödä ja juoda.
Kävimme tutustumassa sairaalaan ja synnytysvalmennusta olisi ollut tarjolla, mutta siihen emme osallistuneet. Wendy-lääkärin kanssa sovimme, että hän hoitaa suunnitellun sektion vaikka synnytys käynnistyisi aikaisemmin. Wendyn puhelinnumero oli loppuajasta aina käden ulottuvilla.
Meitä on siunattu lapsilla, jotka ovat aiheuttaneet hyvin vähän huolta tai harmia. Niinpä syntymäpäiväkin oli se mikä Wendyn kanssa toisella käynnillä sovittiin. Lapsille oli pitänyt hankkia oma lääkäri jo sairaalaan. Monet käyttävät lastenlääkärin valintaan paljon aikaa, mutta me tyydyimme Wendyn suosittelemaan lääkäriin.
Parikuukautiset vauvat Grand Canyonin uuvuttamina.
Edellisenä iltana ei saanut syödä eikä juoda enää puolenyön jälkeen. Aamulla huristelimme sairaalalle ja reilut kolmisen tuntia saapumisen jälkeen olivat kaksoset maailmassa. Leikkaussalissa oli väkeä ihan mahdottomasti: minun ja lasten lääkärit, anestesialääkäri, hoitajat minulle ja molemmille lapsille sekä vielä kaikenlaista varahenkilökuntaa siltä varalta, että jokin menee pieleen. Itse olin sen verran raskaana, että en jaksanut paljon stressata tai huolestua. Tiedättehän tunteen, kun haluaa vain lapset vatsasta pois. Wendy auttoikin lapset maailmaan niin sukkelasti, että he ovat syntyneet samalla minuutilla. Mieheni muistelee, että minä vain hymyilin. Itse muistan, että puristimme toistemme käsiä, katselimme vuoroin toisiamme, vuoroin vauvoja. Mies sai myöhemmin auttaa napanuorien katkaisussa, kylvetyksissä, olla mukana punnituksissa ja mittauksissa.
Olimme toivoneet yksityistä huonetta ja sellaisen saimme. Sairaalan imetysneuvoja kävi tervehtimässä, esitteli erilaisia imetysotteita ja oli muutenkin ystävällinen. Lasten lääkäri kävi moikkaamassa vauvoja ja oma lääkärini minua. Mies oli seurassamme ensimmäisen yön, mutta sitten pidimme parhaana että mies nukkuu kotona ja minä sairaalassa. Nimittäin vauvat vietiin aina yöksi vauvalaan ja heidät tuotiin vain syöttöjen ajaksi huoneeseeni. Samoin päiväsaikaan. Lapset olivat seurassani syöttöjen ajan ja kun kävimme lenkkeilemässä. Jos otin nokoset piti vauvojen mennä vauvalaan siksi aikaa. Ruoka tuotiin kolme kertaa päivässä vuoteeseen, juotavaa ja välipaloja sai soittamalla kelloa. Kipulääkitys annettiin pistoksina.
Olin sairaalassa viisi vuorokautta ja sitten pyörätuolissa istuen poistuin sairaalan edessä odottavaan taksiin. Kävellen en saanut sairaalasta vauvojen kanssa lähteä :)
Ensimmäinen kerta oli tietysti vähän poikkeuksellinen ja erityinen johtuen kaksosraskaudesta. Tämän tajusin vasta, kun toisen kerran olimme Wendyn kanssa toimittamassa junioriamme maailmaan. Ihmettelin leikkaussalissa, että missä on kaikki ihmiset kun lääkäreitä ei ollut kuin itselleni ja vauvalle, nukutuslääkäri ja kaksi hoitajaa. Where is my crew?
Oli mahdottoman ihanaa, kun sain palata tutun lääkärin ja midwifen luokse toisellakin kertaa. Jälleen sovimme lapsen syntymäpäivän. Ultrauksia ei ollut kuin kolme, ensimmäisellä kerralla varmistettiin vauvojen määrä. Loppuajastakaan ei tarvinnut käydä kuin parin viikon välein vastaanotolla.
Sairaalassa olokin sujui entiseen malliin. Olisin halunnut lähteä kotiin kolmen päivän jälkeen, mutta Wendy sanoi että jää hyvä ihminen, et kuitenkaan kotona saa kaksosten kanssa huilattua. Ja oikeassa hän olikin, joten olin sairaalassa vakuutuksen sallimat viisi päivää. Kipulääkitys tarjoiltiin tällä kertaa pillereinä ja lääkitystä sai niin paljon kuin tarve vaati. Vauva sai jäädä myös rinnalleni nukkumaan päiväunia, olinhan jo kahden lapsen äiti :) Hoitaja tästä ihan erikseen mainitsi. Yönsä vauva vietti vauvalassa ja tuli vain ruokailujen ajaksi viereeni.
Toisella kerralla maksoimme sairaalassa olosta ja synnytyksestä n. $1000. Ensimmäisellä kerralla maksu oli samaa luokkaa, sillä muistan ajatelleeni että on se kumma kun hinta pysyy samana oli vauvoja sitten kaksi tai yksi. Vakuutus korvasi 90%. Sairaalan hinnat ovat eri vakuutusyhtiöille erilaiset, samoin jos on ilman vakuutusta. Koska vakuutusyhtiömme oli yksi maan suurimmista olivat hinnatkin neuvoteltu alhaisiksi.
Kaiken kaikkiaan olen tavattoman kiitollinen, että saimme vauvamme Kaliforniassa, Wendyn ja Wandan hoivissa. Sairaalassa olo tuntui kyllä aika luksukselta, kun ruuat kannettiin eteen, vapaaehtoiset työntekijät toivat juotavia ja syötäviä kun kelloa soitti, lääkitystä ja apua oli tarjolla niin paljon kuin tarvetta oli. Tosin kyllä mä mokasinkin: menin kerran suihkuun niin, että vauva nukkui omassa vuoteessaan. Hoitaja oli sillä aikaa kurkannut huoneeseeni ja nuhteli minua ankarasti, kun en ollut soittanut häntä hakemaan vauvaa vauvalaan. Vauvaa ei saa jättää yksin. Sairaalasta lähtiessä saimme myös yhden neuvon: älkää ravistako vauvaa.
Maan erityispiirre on, että lapsi pääsääntöisesti saa nimensä sairaalassa. Henkilökunta täyttää paperit ja rekisteröinti tapahtuu suit sait sukkelaan. Ensimmäisellä kerralla meillä oli miehen kanssa vähän erilainen mielipide yhden nimen kirjoitusasusta. Mies voitti :) Lapsi on ollut hyvin tyytyväinen. Jos nimeä ei rekisteröi sairaalassa on nimenanto huomattavasti hankalampaa jälkeenpäin. Monenlaista paperityötä ja virastoasiointia on luvassa. Meillä oli mietittynä valmiiksi useampi vaihtoehto. Siinä parin päivän aikana sitten päädyimme nimiin, jotka mielestämme parhaiten lapsia kuvasivat. Jotain perinteistä, uutta, lainattua. Ei sentään sinistä, vaikka muodossa "Blue" se olisikin tänä päivänä trendikästä.
.JPG)
