Harmittaa, kun pitää taas kuusi riisua. Jotkut koristeet ovat jo niin tuttuja vuosien takaa, että niitä haluaisi helliä muistoissaan useamminkin kuin kerran vuodessa joulukuusessa. Perheenjäsenistä on kehystetty kuvat kuuseen. Mun kuvan takana virtaa Mississippi-joki, kuva on vuodelta 2003 kun ajoimme mantereen halki Kaliforniasta tänne. Mukana kaksi kolmivuotiasta ja yksi 9 kuukauden vanha. Ja tietysti mies ja minä. Ikimuistoinen reissu. Kuten myös aamiainen New Orleansissa Bourbon Streetillä.
Kun mietin vuoden kohtaamisia ja huippuhetkekiä nousee pinon päällimmäiseksi matka Suomeen. Nimittäin Lontoosta Helsinkiin lensimme yhtämatkaa Suomen paralympia joukkueen kanssa. Kisat Lontoossa olivat päättyneet edellisenä iltana. Joukkue oli kuunnellut päätösohjelman esiintyjiä kuten Coldplay, Rihanna ja Jay-Z. Lontoosta koneeseen hyppäsi tiimi, jolla oli tuomisinaan neljä kultaa, hopea ja pronssi.
Kaikki oli muuttunut sitten viime matkan. Kuten että Finnair ei enää ilmaiseksi tarjonnut Iltasanomia tai Iltalehteä. Lehdestä piti pulittaa kolme euroa. Kahvi sentään oli suomalaista. Tällä kertaa kuitenkin mielenkiintoinen matkaseura sivuutti kaikki suomikliseet. Olin onnekas ja sain matkata paralympialaisiin osallistuneen atleetin rinnalla.
Vierustoverini esitteli muuta matkustajakuntaa. Suoraan edessäni istui kelauksen kultamitalsisti. Lähipenkeillä oli lisää voittajia, mitalisteja, pistesijoittuneita. Kysyin matkaseurani sijoitusta. Hän oli hetken hämillään ja sanoi, että ei mennyt ihan kuin piti. Hän nimittäin lähti hakemaan kisoista voittoa. Kyselin, että oliko jo monennetkin kisat. Ensimmäiset. Yritin vielä, että jos näistä haettiin vain kisatuntumaa. Vierustoveri totesi ykskantaan, että hän lähti matkaan voitto mielessään ja kaikki muu on tappiota. Toden sanoakseni hänen sijoituksensa ei ollut huono, mutta ei ihan ensimmäinenkään Mieleen hiipi ajatus miten kävisikään jos kaikki edustusurheilijat suhtautuisivat samanlaisella intohimolla suorituksiinsa.
Häpeättömästi kyselin ummet ja lammet. Vierustoveri kertoi lajistaan, omasta urheiluhistoriastaan, kisakylästä, avajaisista, kisoista, loppuohjelmasta. Olin kuin kakara karkkikaupassa. Näin kisapassin, ystävyysjoukkueiden pinssejä, sain kokeilla edustusvaatteen materiaalia. Mutta ennenkaikkea pääsin käsitykseen Suomen paralympiajoukkueen hengestä. Huumoria ei puuttunut eikä välittämistä. Jos jossain olen nähnyt Joukkueen isolla J:llä niin se oli tuolla lennolla.
Näinä kuukausina matkan jälkeen olen miettinyt paljon kohtaamistamme. Tunnustan, että minulla on ollut mielipiteitä tuntematta tai tietämättä asiaa. En ole edes ottanut asioista selvää, tyytynyt vain mielipiteeseeni. Olen nimittäin aina ajatellut, että jonkin asteinen vammautuminen olisi loppu. Mistään ei tulisi mitään. Paralymiajoukkue todisti mielipiteeni kerrassaan harhaoppiseksi ja vääräksi: kaikki on mahdollista.
Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle. Kysyin vierustoveriltani Rio De Janeirosta. Hän sanoi tähtäävänsä sinne. Minä lupasin, että hänellä on yksi peukun pystyssäpitelijä lisää. Kapteeni kuulutti, että muut matkustajat voivat poistua, mutta edustusjoukkue odottaa ja menee sitten tapaamaan tiedotusväkeä. Matkakaverini hymyili velmusti ja totesi, että tällaista tämä vammaisen elämä on: ensimmäisenä koneeseen ja viimeisenä ulos.
Perhe ja naapuri ovat oivaltaneet mistä pidän: kahvista. Sain molemmilta taas monta uutta koristetta joulkuustamme koristamaan.Ehkä jonain vuonna, toivottavasti vuosikymmenien jälkeen, koristeet osuvat jonkun käteen joka muistelee miten se mamma ei päässyt sängystä ylös ilman höyryävää kahvimukiaan. Oli ne vaan hurjia aikoja, kun kahvikin oli ihan laillista huumetta :)
