Olen viettänyt suomalaista joulua viimeksi vuonna 1998. Pakkanen paukkui -30 C asteen tietämillä ja korkeat olivat hankien nietokset. Istuimme joulupöydässä ja söimme perinteisiä herkkuja laatikoineen, kinkkuineen. Aattona käytiin saunassa ja joulupukkikin vieraili. Aika on kullannut joulun muiston sellaiseksi, että sitä ylittänyttä on vaikea löytää.
Tai ehkä sittenkin. Ehkäpä se joulu, jolloin palmujen katveessa koristelin joulukuusta, aika pientä ja vaatimatonta. Kaksi vesseliä potki vatsassa ja karjalanpiirakoiden leipominen oli tuskaista. Siinä vaiheessa raskautta niillä jalansijoillaan seisominen oli tukalaa ja selkää jomotti. Vai oliko se vatsa? Kaikki oli vain yhtä keskivartaloa.
Tai se joulu, jolloin pienet veijarit availivat hämillään muutamaan pakettiaan ymmärtämättä tuon taivaallita niin joulusta kuin lahjoistakaan. Eniten he innostuivat käärepapereista ja nauhoista.
Tai ensimmäinen joulu omassa kodissa, omassa talossa. Vieraalla maalla ja kaukana, mutta siltikin oma. Lähellä rakkaat, ne kaikista läheisimmät. Kaukana muut, ikävöidyt.
Ensimmäisinä ulkomaan jouluina metsästin kaupoista hullun lailla lanttua. Opin nimen, rutabagaa sen piti olla. Lanttu oli kyllä kaukana suomalaisesta serkustaan, pieni ja tikkuinen, kitkerä. Laatikkoon sai lorutella siirappia, lisätä voita, suolaa ja kermaa ja silti maku oli jotenkin väärä. Perunalaatikkoa imellytin pitkän kaavan mukaan ja porkkanlaatikkokin uunissa paistui. Ainoa mitä en edes kokeillut oli kinkun suolaaminen. Sen sijaan opin, että jos hyasintin haluaa jouluksi, pitää se tilata kukkakaupasta etukäteen.
Muutaman joulun ähellyksen jälkeen ymmärsin, että perheessämme olen ainoa jota laatikot kiinnostavat. Piparkakut ja joulutortut käyvät kaupaksi, mutta ihan omassa rauhassani saan tutustua laatikkojoulun syvimpään olemukseen. Rosolli maittaa ja ruisleipä, mutta kinkusta ei kukaan välitä. Kalkkunaa sen olla pitää.
Mutta kuka julistaisi joulurauhan? Kaupat ovat auki, eri tavalla uskovat viettävät tavallista arkea. Luntakaan ei ole, ei edes toivoa lumesta. Kaikki on niin kovin erilaista kuin jouluna 1998. Ja silti, joulu, joulu on meillä.
Istun ja ihmettelen, mietin menneitä jouluja. Kaikesta huolimatta ovat lapsuuden joulut olleet onnellisimmat, taianhohtoisimmat. Kun kaikki on vielä uutta ja jännittävää, uskonvaraista. Mikään ei ole kai niin viatonta kuin lapsen usko jouluun.
Vuosi on ollut tylsä, sanalla sanoen raskas. Kuten edellinenkin. Lopullisten hyvästien sanominen rakkaille on vaatinut veronsa. Fiilikset ovat tiessään ja joulun ilosanomakaan ei lohduta. Tekisi mieli vain tokaista, että entäs sitten. Ilosanoman tuojat, katsokaa Kreikkaa, katsokaan Portugalia, Italiaa! Maailmantalous on kurimuksessa ja miljoonat ihmiset vailla työtä, toimeentuloa, tappelemassa köyhyyttä, sairauksia ja kurjuutta vastaan. Samanlainen määrä ihmisiä on vailla vettä, kenkiä, ihmisoikeuksia. Ja sitten on vielä jokaisen henkilököhtainen suru, ammottava aukko siinä kohtaa missä pitäisi olla Tommy Tabermannin kuvailema värisevä sielu.
Katson kolmea silmäparia, kolmea innokasta joulun odottajaa. En voi tarjota lunta, joulusaunaa, joulupukkia, suomalaisia herkkuja. Voin kuitenkin auttaa tarjoamaan sen lapsuuden joulun, taianhohtoisen, uskonvaraisen. Eikö siinä ole iloa kylliksi, niin antajalle kuin saajallekin?
Tänään sattui pieni ihme (Onko pieniä ihmeitä? Eikö kaikki ole vain ihmeitä?) Kaupassa huomasin kukkakorin, täynnä hyasintteja. Kaikkien näiden vuosien jälkeen! Olen tänään toimittanut osaltani muutamia ihmeitä tai ainakin jouluista hyvää tahtoa. On ollut ihana nähdä, kuinka ihmiset ovat ilahtuneet.
En vielä toivota hyvää joulua. Toivotan vain hyvää jouluaaton aaton aattoa. Suomalaisen joulun tai muumalaisen joulunodotus - toivottavasti pullollaan hyvää tahtoa!