Saturday, March 28, 2020

Mitä tehtäis, sika pestäis

Edelliseen postaukseen viitaten voin todeta, että possuja ei ole näkynyt enempää. Muitakin näkyjä on ollut vähänlaisesti. Eilen iltapäivällä klo 17 alkoi uusi vaihe ja nyt muiden kuin oman perheen jäsenten tapaaminen ei ole sallittua kuin niin, että yksi ihminen tapaa yhden ihmisen, ei joukkokokoontumisia. Ruokakaupassa saa käydä ja ulkoilla, mutta muuten pitää tyytyä omaan torppaan ja omaan seuraan. 


Asettelin meidänkin ikkunalle nallet, vaikka ne eivät kovin hyvin tielle näy. Mutta ovatpahan iloinen yllätys jos joku tarkkasilmäinen yrittää karhuja löytää. Isompi kontio on mun lapsuudesta, ainoa Suomesta säästynyt lelu. Sain sen kummitädiltäni varmaankin lähes 50 vuotta sitten. Nalle on rakas ja pääsi taas tositoimiin. Pienemmän olen ostanut seurakseni niille ajoille, kun kuljetin lapsia koulun, kodin ja uintien välejä. Joo, tämä on näitä isoa naista lapsettaa juttuja, mutta musta oli rattoisaa kun etupenkillä oli karvainen kaveri seurana. 


Kiersin tavanomaisen lenkkini illalla. Ihmisiin oli kai mennyt joku kapinahenki. Yhden talon edessä oli leiri, jossa istui varmaan kolmen talon väki. Olivat vieri vieressä ilman minkäänlaista väliä. Asuinalueelle on tullut paljon nuoria takaisin yliopistoista. Uskoisin, että tämän lukukauden osalta on yliopisto-opinnot kampuksilla opiskeltu ja siirrytty online-opiskeluun. Alakuvan tyttöporukka liikkui yhdessä kuin kalaparvi. Välillä sitten tehtiin siisti jono ja otettiin selfiet. Mietin, että siinä saattoi olla opiskelijoita 3-4 eri yliopistosta. Mikähän on todennäköisyys, että jollakin on tartunta ja levittää sen muille? Vielä jos on käyty kevätlomalla (spring break) juhlimassa Floridassa tai muissa suosituissa kohteissa, niin riski varmasti kasvaa. 





Tuntuu, että kevät on tullut vähän tavallista varhaisemmin. Yläkuvassa oman kotipiihan viherrystä. Tänään näytti yleinen harrastus olevan auringonotto. Meidän nuorimieskin käytti hyväksi takapihan rauhaa. Felix tosin välillä rettelöi. 



Hoitolapset kävivät tuomassa postilaatikkoon tervehdykset. Mä olin aika otettu, kun he seisahtuivat tien sivuun äitinsä kanssa, olivat pyöräretkellä. Pidimme kymmenisen metriä väliä ja huutelimme kuulumiset. Tämänkin perheen suunnitelmat muuttuivat pandemian vuoksi kokolailla. Heidän piti kesällä muuttaa toiseen maahan, jotta lapset oppisivat espanjan kuin alkuperäiset. Kotia kunnostettiin myyntiä varten ja mäkin olin saanut kutsun tulla vieraisille uuteen kotiin uuteen maahan. Suunnitelmat ovat nyt ainakin toistaiseksi jäissä. 

Kiitoskorttien kirjoittaminen on edelleenkin aika tavallista, vaikka ei enää niin yleistä kuin silloin kun muutin tänne. Lapset saivat hyvää harjoitusta ja pyörälenkillä oli tarkoitus. Ja mä tietysti ilahduin ihan sydänjuuriani myöten. 

Hikoilin eilen kuin pieni porsas. Nuoremman pojan kanssa kannoimme takapihalta tienvarteen puupöllejä, jotta maanantaina lähtevät puutarhajätteenä eteenpäin. Lämmintä oli 30 C astetta. Puusavotan jälkeen kävin vielä lenkillä ja sitten istuinkin saunassa parisen tuntia. Ihmettelin, että missä mies ja pojat ovat. Löytyivät pihatieltä. Olivat sytyttäneet nuotion ja paistelivat makkaroita. Liityin seuraan. Meillä oli oikein hupaisaa tähtitaivaan alla. Konjakkia kului sen verran, että varmasti oli riittävästi lääkkeeksi. Toivoimme vuoron perään musiikkia ja lopuksi vielä miehen kanssa pistimme tanssiksi. Mitäpä sitä ei tekisi naapureiden viihdyttämiseksi. Ja Felix. Felix sai vaeltaa hetken aikaa etupihalla ilman hihnaa. Postilaatikolle saakka kulki matka, sitten huutelimme takaisin. Onneksi tuli. Felixhän on löytökoira, joka kohta kahdeksan vuotta sitten löytyi kissanpyydyksestä, kulkeutui löytöeläinten suojelijoille ja sitä kautta adoptioon ja meille. 



❤:lla Johanna, hikoilleena kuin pieni porsas

Thursday, March 26, 2020

Parhaat piirteet esille

Edellisen postaukseni päätin ihmettelyyn siitä, miten kriisit tuovat toisista ihmisistä pahimmat ja toisista ihmisistä parhaimmat puolet esille. Meidän pikkukylä ei ole varsinaisesti vielä tilanteessa "lockdown", mutta kaikki tuntuvat ymmärtävän nyt etäisyyden ottamisen tärkeyden. Felixiä kävelyttäessä vastaantulijana väistän vähän enemmän kuin aikaisemmin. Ellei toinen ole ehtinyt ensiksi. Nämä kuvat ovat mun n. tunnin mittaiselta kävelyreitiltä ympäri naapurustoa. Toinen vakiolenkki taittuu puolessa tunnissa. 


Nextdoor neighbor -sovelluksessa meitä on aika monta. Sieltä olen viime päivinä lukenut kivoja juttuja. 

Lapsille on järjestetty naapureiden voimin Bear hunt -reittejä eli karhunmetsästyksestä on kyse. Ikkunoille asetellaan nallekarhuja ja lapset voivat kävelyretkillä laskea kuinka monta nallea löytävät. Kirja We're Going on a Bear Hunt  on käsittääkseni ollut innoittajana. 

Ihmiset ovat maalanneet kiviä, kirjoittaneet niihin viestejä ja kätkeneet ulkoilureittien varsille. 

Juuri luin, että yksi naapuri raksuttaa 3D-tulostimellaan hengityssuojia, jotka hoitohenkilökunta voi laittaa kertakäyttöisen suojan päälle. Tämä maski on tukevampi, pestävä/desinfioitava ja antaa ehkä vähän lisäaikaa kertakäyttöiselle suojalle, jotka ovat monin paikoin jo loppuneet. Kertoo aika paljon, että jo muutama hoitoalan työntekijä kyseli sovelluksessa, että saisiko ostaa itselleen yhden tai kaksi... Toinen naapuri jo ilmoitti itsensä vapaaehtoiseksi kuljettamaan suojia tarvittaviin paikkoihin. Pari muuta kyseli mitä tarvikkeita voisivat toimittaa, jotta printtaaminen jatkuisi. 

Apua saa myös asiointiin. Jos joku laittaa ilmoituksen sovellukseen on kymmenen kättä pystyssä oitis. 



Käymme hyvin harvakseltaan ruokakaupassa. Niin tuntuu tekevän nyt moni muukin. Toissapäivänä kaupassa käydessäni kärryjen luona oli työntekijä, joka pyyhki kärryt ja tarjosi kertakäyttöhansikkaita tarvitseville. Kassoilla oli lähes täysi miehitys niin, että kenenkään ei tarvitse jonottaa tiiviisti. Ostokset voi tilata etukäteen ja käydä vain noutamassa. Riskiryhmäläisille on varattu oma aikansa asioida. Siivouspatteristo oli työn hyörinässä koko ajan. 


Vaikka meillä ei maan johto näytäkään ymmärtävän tilanteen vakavuutta (ainoastaan oma uudelleenvalinta seuraavalle kaudelle tuntuu olevan päällimmäisenä mielessä), niin onneksi moni muu ymmärtää. Onhan se kyllä katastrofi, että maailman rikkain maa on hyväntekeväisyyden varassa. Ei ole varmuusvarastoja kuten Suomella. Suojavarusteet ovat nyt hyväntekeväisyyden ja lahjoittajien käsissä. 

Ja tietysti, ei niin suurta onnettomuutta etteikö siitä voisi t-paitaa tehdä. "I was social distancing before it was cool" herätti monen mielenkiinnon. 


Toissailtana katsoin, kun meidän keittiön pöydän alta tulla töhötti vaaleanpunainen suloinen possu. Ihan selvistäpäin, korkeintaan pari kuppia liikaa kahvia nauttineena. Meidän Felixhän se oli, mutta jotenkin siinä valaistuksessa vajaan sekunnin verran koira näytti possulta ja mun aivot ottivat todesta. 

Odotan postia. Perhe jota olen autellut silloin tällöin kysyi osoitettani. He askartelevat postikortteja elämänsä tärkeille ihmisille ja käyvät sitten jakamassa niitä. Tuntui hyvältä, että mut laskettiin tärkeisiin ihmisiin, vaikka emme ole edes kauaa tunteneet ja edes kovin usein tapaa. 

Koulut ovat näillä näkymin kiinni ainakin 15. toukokuuta saakka. Online-opiskelut High Schoolin viimeistä vuotta opiskelevan juniorimme osalta tökkivät pahan kerran. Tilanteeseen ei ole osattu varautua. Koulupiiri kuitenkin lupailee, että nämä vastavalmistuvat saisivat hattunsa ja viittansa. Suoraan sanottuna en vieläkään ihan ymmärrä, miten maailma voi muuttua vain muutamassa viikossa niin paljon. Mulla ei nykyisin ole oikein paljon muuta sanottavaa kuin että peskääpä käsiä ja olet rakas. 

❤:lla Johanna, pikkupossuja bongaillen

Tuesday, March 17, 2020

Änärii á la Carolina Hurricanes

NHL on nyt tauolla ja koronatilannetta seurataan. Kun kävimme matsissa 25. helmikuuta olivat tunnelmat toisenlaiset. Carolina Hurricaneseja vastaan asettui Dallas Stars ja meininki oli nykyisten iltapäivälehtien lempisanan mukaan HULVATONTA (eikö ne toimitussihteerit muuta sanaa keksi?). 

Kotijoukkue hävisi tosin 1-4, ainoasta maalista vastasi Sebastian Aho. Toisaalta Dallas Starsien suomalainen pelaaja Roope Hintz tuntui olevan joka puolella. Mä olen sen verran luopio, että vaikka mukavaa onkin kun kotijoukkue voittaa, niin ei mua haittaa jos toisen joukkueenkin suomalaiset pärjäävät. 


NHL-pelit ovat viihdyttäviä. Peli on nopeaa, pieni kaukalo vielä lisää nopeuden tuntua. Vaikka ei olisi mikään jääkiekkofani, niin tunnelma tempaa mukaansa. Ei ole kuin joskus 30 vuotta sitten Jypin peleissä, kun kannattajatkin kävivät lähinnä nälvimässä omaa joukkuetta. 

Väliajat ovat viihdyttäviä. Tällä kertaa pienet junioripelaajat pääsivät jäälle muutamaksi minuutiksi. Mistä tietää, että kiekko on latastu tosissaan verkkoon? Kun pieni pelaaja mätkähtää takamuksilleen vedon jälkeen. Siinä on yritystä. 



The talk of the town oli tietysti David Ayres, Canada Maple Leafsien jääkoneekuljettaja. 22. helmikuuta pelissä kävi niin, että Caroline Hurricanesien maalivahti loukkaantui ja sitten varamieskin kärsi kivusta. Apuun kutsuttiin David Ayres, vastustajajoukkueen  hätävaramaalivahti. Onhan se vähän kuin joka lapsen unelma, että joskus saa mennä isojen tyttöjen ja poikien peliin ja näyttää mistä kana pissii. Niin Ayres teki: kaksi kiekkoa luikahti sisään ja kahdeksan hän torjui. Carolina Hurricanes voitti tärkeän pelin ja legenda oli syntynyt. Ayres on nyt Pohjois-Carolinan kunniakansalainen ja kiersi muutamana iltana kaikki kuuluisat talkshowt. 


Hyvät teot pitää tietysti palkita, ja koska Ayresilla on amatöörisopimus palkkaa ei voitu maksaa. Sen sijaan alta aikayksikön alettiin valmistaa fanipaitoja, joiden tuotto menee Ayresille ja hänen valitsemalleen hyväntekeväisyysjärjestölle munuaissairaiden hyväksi. Ayresilla itsellään on äitinsä lahjoittama munuainen. 

Vaimo Sarah Ayres kunnostautui twitterissä peli-iltana 22. helmikuuta. Kun Carolina julkisti, että emergency backup maalivahti on David vaimo tviittasi: "That's my baby!!!!!!!!". Hetkeä myöhemmin tuli sitten legendaarinen tviitti: "FUCK ME!!!!". Alakuvassa oikealla Sarah Ayres haastattelussa peli-iltana 25.2. Oli puolisoiden ensimmäinen Hurricanes-matsi. Muuten, Ayresin mukaan Erik Haula oli sanonut ennen tositoimiin ryhtymistä, että pidä haukaa. Kukaan ei pahastu, vaikka maaleja menisikin sisälle. 



PNC Areenalla näki, kuinka suuressa roolissa suomalaiset Sebastian Aho ja Teuvo Teräväinen joukkueessa ovat. Aho on joukkueen poster boy, esillä vähän joka puolella. Harmi, kun Haula ja Luostarinen eivät enää joukkueessa pelaa. 


Paikkamme olivat kutakuinkin jäähyboxin takana. Siellä pyörähti suomalaisista Aho ja Lindell. Vierailevan joukkueen rangaistushan on aina paha. Mua nauratti tämä teksti: "Cheaters. Never. Win.". 


Meitä suomalaisia oli pelissä n. 70, ehkä enemmänkin. Tämä oli spesiaali-ilta vain meille suomalaisille, saimme liput paljon halvemmalla ja hyvät keskeiset paikat. Lopuksi pääsimme vielä moikkaamaan suomalaisia pelaajia. 


Jääkiekkoilijan elämä on aika rankkaa. Hirmuisen puurtamisen jälkeen pikasuihku ja sitten fanilaumaa tapaamaan. Uudelle tulokkaalle Sami Vataselle tämä oli ensimmäinen päivä joukkueessa, ei tosin vielä pelaamassa. Vatanen on muuten Jyväskylän kasvatteja, kuten allekirjoittanutkin. Yläkuvassa ensin pelaajien kanssa vaihtaa muutaman sanan suurlähetystön edustajat. Sitä ennen meistä otettiin suuri ryhmäkuva ja sitten erikseen kuva lasten kanssa (alakuva). 


Meillä oli aikaa tervehtiä pelaajia n. vartti. Tällainen tilaisuus tuo ihmisistä aina hauskimmat puolet esille. Mukana on aina joku, joka haluaa kerrata pelaajan/julkkiksen kanssa oman elämänhistoriansa. Eihän se haittaa, vaikka siinä kolmasosa ajasta kuluukin. Kun lapset olivat pieniä toppuuttelin heitä aina, että ei nyt mennä ensimmäisinä. Nyt kun mulla ei ole pieniä lapsia, niin lapsiperheet tottakai menevät ensin... Ja tokihan tämä on lapsille tärkeää, tärkeämpää kuin meikäläiselle. Tosin voisihan sitä vähän katsoa, että kuka on jonottanut kärsivällisesti, oli perheessä sitten lapsia tai ei. 


Yläkuvassa jääkiekkoilijan arkipäivää. Täti-ihmiset piirittävät :) Mä olen kuvassa oikealla. Toivotin Sami Vatasen tervetulleeksi hyvien pelien kera. Meni siihen ainakin 20 sekuntia. 

❤:lla Johanna, Suomen lippua heilutelleena


P.S.

Korona sulki myös nuoremman lapsen koulun ja kotona ollaan nyt ainakin pari viikkoa. Eilen ruokakaupassa oli etenkin marjat, hedelmät ja vihannekset saaneet kyytiä. Felixiä ulkoiluttaessa ihmiset väistävät toisiaan niin, että väliä on ainakin muutama metri. Meidän pikkukylässä nähtävästi tilanne otetaan riittävän tosissaan, tosin huhuja liikkuu että iltaisin pakkaannuttaisiin pubeihin ja ravintoloihin. 

Naapurien omassa nextdoor neighbor -ryhmässä moni tarjoaa apuaan asiointiin. On merkillistä, miten tällaiset kriisit tuovat sekä hyvän että pahan ihmisistä esille. Siinä missä joku päättää aloittaa mustanpörssin kaupan ja tehdä tukevan tilin joku toinen taas antaa vaikka vähästään.

Friday, March 13, 2020

Tunteita ja tuoksuja

Ehkä paras tietämäni tuoksu on pestyjen ulkonakuivatettujen liinavaatteiden tuoksu. Sitä voisi seurata mäntysuovalla järvivedessä ja auringonpaisteessa kuivuneet matot ja sitten ehkä apteekin ruusuvesi. Käytin monet vuodet Suomessa apteekin ruusuvettä kasvovetenä. Huumaava tuoksu. Hipiässäkään ei ollut moittimista. 


Sitten on tietysti piipputupakka. Isäni paras ystävä poltti piippua ja se on kyllä mieletön tuoksu. Joskus varhaisena kesäaamuna Jyväskylän torilla haistoin samantyylisen tupakantuoksun. Mitä lienee olleet suitsukkeet. Tästä on kohta 30 vuotta aikaa, mutta vieläkin muistan miltä sauhuttelija näytti, mitä hänellä oli yllään. Aikamoinen muistijälki. Mä ehdin tupakoida työelämässä ollessani pari vuotta: parhaat jutut ja tapahtumat olivat tietysti tupakkahuoneessa. Ensin menin mukaan ja sitten aloin pössytellä. Mun tupakointi loppui kuin seinään, kun tulin raskaaksi. Vielä ei ehtinyt nousta inho pintaan ikävästä tavasta, orjuuttavasta tottumuksesta. Olen luvannut, että jos elän 80-vuotiaaksi niin sitten voin aloittaa taas. 

Yksi huikea muistijälki on Chanel No 19. Uskoisin haistaneeni tuoksun lapsuudessani naapurin tädin luona. Tuoksutellessani chanelleja kerran avasin numero 19 korkin ja kas, siinähän se lapsuudesta tuttu tuoksu oli. Yhdistän tämän jotenkin vanhempiin naisiin, puuteriin, kyynärpäiden yli ulottuviin hansikkaisiin, tupeerattuihin hiuksiin. Ja Kodin Kuvalehteen, Yrjö Kukkapuron pyörivään tuoliin. Mintun värisiin vanhoihin autoihin, banaaninutturoihin, vaaleansinisiin jakkupukuihin... Ihan mun lempituoksu. Tosin No 5 on käytössä arkena, 19 astuu esille vain ja ainoastaan erityisinä hetkinä. 


n°19

n°1



Luin muutama päivä sitten artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan tuoksu todellakin siirtyy nenän kautta verenkiertoon ja koko matkan aivoihin. Viime päivinä olen iloinnut aivan erityisesti ruusuntuoksuisesta kynttilästä. Sytytän sen aamulla ennen kuin venyttelen itseni hereillä lempeän joogan keinoin tai illalla, kun haluan valmistautua yöpuulle. En varmaan ole ainoa, jota tämä maailman tilanne rassaa. Juuri nyt olisi aika kiva olla suomalainen, jonka ei tarvitse huolehtia tehohoidon kustannuksista tai siitä, että saako itsensä ja terveydentilansa testattua. Tai vieläkin tärkeämmin, läheistensä ja rakkaittensa tilan seuratuksi. Tällä hetkellä tuntuu, että lunta tulee tupaan sekä ympäröivän  maailman että yksityiselämän voimin. Sen verran alkaa jo olla kinoksia, että toivoisi kevätauringon tulevan ja sulattavan edes osan. 


Ostin jouluksi kimpun liljoja. Nyt terälehdet ovat kulhossa ja välittävät sanoinkuvaamatonta, lähes hypnotisoivaa, tuoksua. Käyn välillä upottamassa pääni terälehtiin ja nuuhkimassa. Ja sitten on vielä tämä meidän Lidlistä ostettu tuoksukynttilä. Sen nimi on "Helsinki". Tuoksu kertoo tuoteselosteen mukaan suomalaisista pikkujouluista. Mulle tulee lähinnä vanilja mieleen, mutta hei, jos sanotaan, että suomalainen pikkujoulu,  niin sehän on suomalainen pikkujoulu!

❤:lla Johanna, tuoksuihin ja tunteisiin hurmaantuneena


P.S.

Töistä tullessa poikkesin lähiruokakauppaan ja kuinka ollakaan, moni muukin oli poikennut. Ja ostanut kaiken. Wc-paperin lisäksi oli hyllyt tyhjentyneet kananmunista, rasvoista, puhdistusaineista, jäätelöistä, pakastepizzoista, cokis-juomista, chipseistä, juustoista, leikkeleistä... Epäilen, että muutaman lähiviikon aikana ihmiset heittävät ennätysmäärin roskiin piloille menneitä elintarvikkeita. Toivottavasti eivät syö, sillä ruokamyrkytyskin on hyvin epävakaa ilmiö. 

Vanhempi poika tuli eilen kotiin yliopistosta ja on näillä näkymin saman katon alla ainakin pari viikkoa. Viisas veto yliopistolta. Opinnot onnistuvat online. Nuorimmainen menee edelleenkin kouluun, mutta mä luulen, että koulu pistää ovet säppiin tuota pikaa. Lähikunnat ovat jo pistänee.  On jotenkin kohtalon ivaa, että mä saan olla onneni kukkuloilla (eli lapset kotona), kun pandemia jyrää. Lahjahevosta ei ole hampaisiin katsomista (vai karvoihin?), miten tää taas nyt meni. 

Wednesday, March 11, 2020

Skotlanti ja Stirlingin pikkukaupunki

Kävin Skotlannissa viime lokakuussa ja  nyt älysin, että kuvathan ovat vielä julkaisematta. Matkan pääkohde oli Stirlingin pikkukaupunki n. tunnin junamatkan päässä Edinburghista. Tytärtä tapaamassa tietty. Tein matkan niin, että ensin olin muutaman päivän tyttären kanssa, sitten pompsahdin Helsinkiin ja sen jälkeen palasin Skotlantiin. Katsoin lentoja siten, että olisin kiertänyt vain joko Helsingin tai Skotlannin kautta ilman pomppimista edestakaisin, mutta lentomatkat olisivat olleet moninkertaiset. Mutta tässäpä kuvat. Stirlingissä on vajaat 100 000 asukasta ja tähän saakka olen tavannut vain ja ainoastaan ihania ihmisiä, aidontuntuisia ihmisiä. Vähän kuin suomalaiset. Stirlingistä sanotaan, että se on "Gateway to the Highlands".




William Wallace monumentti äärimmäisenä takana vasemmalla.


Yläkuvassa näkymä Stirilingin linnalta William Wallace monumentille. Mel Gibson viimeistään taisi tehdä Williamista maailman kuulun elokuvassa Braveheart. "FREEEEDOMMM" kaikuu vieläkin korvissa. 





Linnan tuntumassa on vanha hautausmaa. Täällä on hyvin rauhoittavaa kävellä ja lukea nimiä, muistolauseita, mietteitä. Alakuvassa linnaa. Linnahan on kuulu siitä, että Maria Stuart vietti siellä elämänsä varhaisimpia vuosia. Vain yhdeksän kuukauden ikäisenä hänet kruunattiin Skotlannin kuningattareksi linnan kappelissa. Aikamoinen vastuu pikkuleidille. 



Käyntini ajankohdalle sattui melkein Halloween ja jotkut jo juhlivat sitä muutamia päiviä etukäteen. Mies kiltissä on kyllä jotenkin aika upea näky. 



Yläkuva on lentokenttähotellin seinältä, Moxy Hotel. Siellä on omakin sukunimi, klaani. No, mä olen tällainen sukuun naitu, joten ei kai siitä kannata sen enempää innostua. 




Pyhän Johanneksen katu. Olen saanut nimeni isän toisen nimen mukaan ja pakkohan tästä katukyltistä oli ottaa kuva. Sanotaan mun isästä mitä sanotaan, niin kyllä hänessä oli jotain aika pyhimysmäistäkin. Kesti nalkutusta erinomaisen hyvin. Tosin mä taidan kestää vielä vähän paremmin :) Mutta niinhän se pitää ollakin, että polvesta tyttö paranee. 



Yläkuvassa on mukana myös tyttären vanha koti ja ikkuna. Multa meinasi itku päästä, kun ekan kerran näin asumuksen. Lapsi maksoi 300 puntaa läävästä, josta puuttuivat vain hiiret ja muut jyrsijät. Asunto oli vuokrattu "kalustettuna" - kalustettuna my ass. Jo rappukäytävä oli sellainen, että katselin jos sattuu olla huumeruiskuja tai muuta ulottuvilla. Ihan hirveä paikka. Ja mua ei ole pumpulissa kasvatettu, en ole prinsessojen sukua ja olen viettänyt avioliiton ensimmäiset 15 vuotta ilman mööpeleitä. Onneksi tytär pääsi muuttamaan ja nykyinen koti on kiva (ainakin kuvista päätellen). Eikä vuokrakaan kohonnut kuin nimeksi. 


Kun lensin Heathrown kentälle täältä kotoa osui ensimmäiseksi silmiin rommin maistelu. Pitihän sitä kokeilla. Santa Teresa ei ollut ollenkaan hullumpaa aamulla klo 6. Varsinkaan jos sattuu tykkäämään huoneenlämpöisestä raa'asta rommista. Sanotaanko, että juoma mukavasti potkaisi ja pyyhki unen rippeet silmistä. Siitä oli leppoisaa jatkaa Skotlantiin. 

❤:lla Johanna, matkatunnelmissa n. 6 kk jälkikäteen

P.S.

Maani presidentti on kaikessa viisaudessaan tänään päättänyt kieltää kaikki Euroopan lennot  tänne perjantaista alkaen. Niinhän se on, että kolmenlaisia valheita: valhe, emävalhe ja tilastot. Tällä kertaa eurooppalaiset tilastot taitavat olla koronaviruksen suhteen kaikista paikkansapitävimpiä... Eurooppahan on sivistysmaanosa. Toisin kuin meillä. Testejä ei ole saatu tehtyä, kun ei ole testikittejä!  Niitä on kyllä kehitelty täällä meillä ja ne on myyty mm. Kiinaan, mutta meidän maan viranomaiset eivät ole antaneet lupaa käyttää niitä. Tiistaina (siis 10.3.) testejä oli tehty muutamia  tuhansia, ehkä kymmeniä. Meitähän on täällä 327.2 MILJOONAA. Joten sanoisin, että olisi aika viisasta jos muu maailma kieltäisi lennot USA:sta. Meidän osavaltiossa on tänään keskiviikkona 11.3. virallisesti 8 tartuntaa. Asukkaita on yli 10 miljoonaa. Jaksaisiko uskoa...

Saturday, March 7, 2020

Anne with an E

Olen päättänyt tulla kaapista ulos ja tunnustaa kertaheitolla. Ei tätä musta varmaan olisi kukaan uskonut tai arvannut, tuskin on näkynyt päälle päin. Asia on kuitenkin painanut mieltäni vuodesta toiseen. Nyt sitten huivista tai penkistä kiinni, nyt paukkuu:  mä en koskaan ole lukenut Anna-sarjaa. 


Olen joskus aikaisemmin paljastanut, että Muumit menivät lapsuusvuosina ohi. Sitä mukavampi ne oli löytää nuorena aikuisena. Samoin kävi Annen kanssa (miksi  nimi on suomennettu Anna?). Olen ollut muutaman päivän "under the weather" eli vähän kipeän nuuttea ja sohvalla pötkötellessä selaillut Netflixin tarjontaa. Sinnikkäästi Netflix tarjosi Anne with an E ja päätin sitten katsoa ensimmäisen jakson ensimmäiseltä kaudelta. Koukkuunhan mä jäin, suorastaan kiikkiin pirulliseen. 

Wikipediasta luin, että oman aikansa kohujulkkis Evelyn Nesbit inspiroi Montgomeryä. Hänen idealisminsa ja henkisyytensä olivat Annen esikuvina. 

Ja koska en ole lukenut kirjoja ei ole harmainta halaistua aavistustakaan kuinka paljon elävä kuva sinnittelee kirjojen varassa. Luulen, että kirjoissa on ollut vähemmän mm. seksuaalisuuteen ja rasismiin liittyviä aiheita. Tokkopa tyttöjen epätasa-arvoinen asemakaan on kirjoitettu niin räväkästi kuin Anne epäkohtia tuo julki. 

Mutta miksi nämä kirjat menivät minulta ohi? Tätä olen taas miettinyt, eikä selitystä löydy. Mä luin tunnollisesti L. M. Alcottin tuotannon, mutta L. M. Montgomery jäi lukematta. Ehkä mä hyppäsin Pikku naisista suoraan Bronten siskoksiin, Jane Austeniin ja Mazo de la Rochen Jalna-sarjaan. Ahavoitunut Jalnan Renny sai sydämen läpättämään. 


Teini-iässä koulussa tapasin ihastuttavan tytön, joka tuli reippaasti kysymään haluaisinko olla hänen ystävänsä. Hän aloitti, että koska sä muistutat Annaa niin hän haluaisi tutustua paremmin. Olihan mulla toki kirkuvan punainen pitkä tukka ja vaatteet vähän omintakeisia. Nyt sarjan nähtyäni mietin myös, että ehkä jotain muutakin yhteistä löytyi. Kuulin koko kouluikäni pilkkanimeä Kirjakieli. Ehkä lukuharrastuksesta johtui, että puhumani kieli oli kirjakieltä. Tai sitten se oli Yleisradion vika. Kotona oli radio auki lähes koko ajan. Jopa omat vanhempani kummeksuivat, ja vähän naureskelivat, puheelleni. Luin Saima Harmajan runoja kuudesluokkalaisena ja lainasin opettajalle tärkeän runokirjani pari vuotta myöhemmin. Omilla rahoilla ostetun. Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta oli luettu neljännen luokan jälkeen kesälomalla. Lisäksi musta tehtiin käytösvastaava, ei ollut ongelmaa käydä hakemassa rehtoria paikalle kun muu luokka hulinoi sijaisopettajan tunnilla. 

Ehkä mussa oli jotain Annea, niin olisi hauska ainakin ajatella. Edelleenkin mua riipii jos ihmiset ovat epäoikeudenmukaisia. Hiukset ovat vaalentuneet, osin harmaantuneet. Rakkaus sanoihin on säilynyt, mutta briljeeraavien sanakäänteiden asemasta haluan löytää yksinkertaisen tavan saada asiani julki. Sillai, että Pihtiputaan mummon kissakin sen ymmärtää. 



Eilen illalla katsoin kolmannen kauden viimeisen jakson. Sitä ennen piti googlata miten Annen ja Gilbertin käy. Mä rakastan onnellisia loppuja (siksi Sandinton oli melkein ylivoimainen pettymys, paitsi jos tulee toinen kausi). Mulle Matthew, Marilla, Diana, Anne Shirley Cuthbert, Gilbert Blyth,  kylän väki ja koulutoverit ovat nyt sen näköisiä kuin sarjassa näytettiin. Olen ihan änkyräonnellinen, että löysin Annen vasta nyt. Joten jos vettä sataa, mieltä madaltaa ja verottaja läähättää niskaan, niin Anne tuo avun. "Scope for the imagination" - vilkas mielikuvitus pelastaa päivän. Ja yön. 

❤:lla Johanna, lähes tulkoon synkimmän salaisuutensa paljastaneena
 ja siitä hyvin helpottuneena


👭  P.S. 👭

Huomasin, että sunnuntai 8.3. on naistenpäivä. Anne on kyllä ihan oikea sanansaattaja tällekin päivälle. Mun toive on, että joskus maailma makaa siihen malliin, että ei tarvita naistenpäiviä. Tai muitakaan päiviä. Emme ole vielä siinä pisteessä, niin moni tyttö ja nainen on tässä maailmassa vielä aika pinteessä. Ymmärrän myös, että me suomalaiset naiset olemme maailmassa aika harvinaislaatuisia. Mä olen sitä sukupolvea, joka ei voinut valita koulussa puukäsitöitä, koska olin tyttö. Tekstiilikäsityöt eivät innostaneet ja hain puukäsitöihin parhaan kaverini kanssa. Ei käy. Koska olette tyttöjä. Samoin taisi mennä joku ylennys toiselle kaupan alalla, kun  kokemus, arvosanat, osaaminen eivät kovin paljon merkanneet, kun hommaan saatiin pari vuotta nuorempi mies.  Tältä mieheltä tuskin työhaastattelussa kysyttiin, että meinaatko raskautua lähitulevaisuudessa. No, sain mäkin synninpäästön haastattelutilanteessa. Eihän se raskaus heti tee työkyvyttömäksi, meneehän siihen sentään yhdeksän kuukautta. 

"It's funny how people are so quick to point out differences when 
there are so many ways we're all alike."
- Anne 

"It's not what the world holds for you, it is what you bring to it."
- Anne



Tuesday, March 3, 2020

Supertiistai ja korona

Molemmat ovat saapuneet, odotettu supertiistai ja vähemmän odotettu koronavirus, COVID-19. Kävin äänestämässä neljän paikkeilla iltapäivällä ja sain ihan rauhassa edetä. Ei ollut mitenkään vilkas äänestyspäivä. Mun äänestyslappu oli numero 748, niin moni oli tänään äänestänyt esivaaleissa.

Äänestyksen jälkeen saa tarran, jonka kiinnitin rintaan. I voted. 

Äänestämään pääseminen vaatii rekisteröitymisen, äänioikeus ei lankea ilman omaa ponnistelua. Rekisteröitymiseen tarvittiin aikanaan todistus kansalaisuudesta ja asuinpaikasta sekä täysikäisyydestä. 

Vaalipaikalla ei tarvitse todistaa henkilöllisyyttä. Oma äänestyslipuke etsitään nimen perusteella ja tarkennukseksi kysytään vielä osoite. Virkailija sanoi, että mulla oli päivän pisin nimi. Niin varmaan, kun kolmannesta etunimestä oli jäänyt vielä neljä kirjainta pois. Halusin pitää tyttönimeni, vaikka se ei mitenkään erityinen olekaan. Isä kantoi nimensä niin arvokkaasti, että tuntui tärkeältä jatkaa perinnettä. 

Hienovaraisuutta on hiukan. Siinä vaiheessa kun virkailija tarkistaa, että haluanko demokraattien vai republikaanien äänestyslomakkeen hän madaltaa ääntään aavistusken. Vastaan reippaasti, että demokraatit kiitos. Kyllä sen alkuperäisen kysymyksenkin kaikki kuulivat, ei sen puoleen. 

Ennen siirtymistä seuraavalle tiskille vielä pyhästi vannotaan ja vakuutetaan, että ollaan äänestyskelpoisia. Nimi paperiin ja paperi seuraavalle virkailijalle. Häneltä saa äänestyslomakkeen, joka tässä tapauksessa sisälsi 13 eri ruksittavaa kohtaa. Välissä on vielä yksi virkailija, joka jotenkin yhdistää kirjanpidossaan mun äänestyslipukkeen ja äänioikeuden. 

Vaalilook. Ilman meikkiä, tukka hajallaan ja päässä Bootsilta ostetut lukulasit. Mä en nähnyt ottaa kuvaa ilman laseja.

Tärkein valinta oli tietysti demokraattisen puolueen presidenttiehdokas. Mun suosikit ovat jo pudonneet pelistä pois, mutta valitsin samaan suuntaa katsovan maltillisen demokraatin. 12 muuta valintaa ja sain kiikuttaa äänestyslomakkeen ääntenlaskukoneeseen. Otin kantaa mm. kuvernöörin ja tilintarkastajan hommiin pyrkiviin ehdokkaisiin. Yleensä yritän etsiä naisia, mutta tällä kertaa piti äänestää muutamaa miestäkin, kun naisia ei ollut tarjolla tai silmiin osui jotenkin tuttu nimi. 

Presidenttiehdokkaita oli muuten lomakkeessa kaikki 15 kisaan ryhtynyttä. Nythän ei enää ole jäljellä kuin muutama. 

Aika paljon meidän "demareista" kertoo, että kun teen suomalaisia vaalikoneharjoituksia löytääkseni oikean ehdokkaan sattuu ajatukseni yksiin usein maltillisten kokoomuslaisten tai suomenruotsalaisten kanssa. Sanders ja Warren ovat ehkä lähinnä demareita, muut ovat keskitien kulkijoita. 

Samoihin aikoihin kun kävin äänestämässä varmistui, että Pohjois-Carolinassa on tehty ensimmäinen positiivinen koronavirustesti. Kyseinen mies on ollut tekemisissä Washingtonin osavaltion koronavirustapausten kanssa ja nyt karanteenissa. Surkuhupaisan jutusta tekee, että vaikka meillä on yli 10 miljoonaa asukasta ja osavaltio on pinta-alaltaankin aika suuri, niin tämä tapaus on tässä meidän 44 000 asukkaan pikkukylässä. 

Vapaaehtoiset vaalivirkailijat ovat hurjan ystävällisiä. Ääntenlaskukoneen hoitaja sanoi, että sä kävelet niin varmoin askelin, että et ole ensi kertaa asialla. Konstikos se oli, kun vain seurasi nuolia. 

Ennakkotietojen mukaan vaalipäivä oli erityisen hyvä Joe Bidenille. Mulla ei ole mitään Bidenia vastaan. Hänellä on vähän ikävä tapa tunkea aina välillä jalka suuhunsa, mutta käsittääkseni muutoin ihan tolkun ihminen. Näin joku päivä sitten auton takalasissa tarran, jossa luki: "2020 - any functioning human". Mun on jotenkin äärettömän helppoa sisäistää tuo. 

❤:lla Johanna, supertiistaista suoriutuneena