Sunday, November 29, 2020

Eggnoggia, mustaa perjantaita ja kyber-maanantaita

Nyt alkaa olla Kiitospäivä paremman puolella. Tai siis koko pitkä viikonloppu. Tosin mä olen kuin se täytetty kalkkuna, kun ähkin tässä tietsikan äärellä. Mä en edes juuri syönyt mitään, mutta eggnogg hulahteli kurkusta alas oikein iloisesti. Ja ilman viinaa vielä.  


Nälkäkään ei pääse yllättämään, sillä juomassa on miljoona kaloria. Se valmistetaan kananmunista, kermasta, maidosta, sokerista ja yleensä terästetään alkoholilla. Mä rakastan juomaa sellaisenaan ja juon niin kauan, kun pullo on tyhjä. Mä luulen, että kaikki ne kaloritkin aiheuttavat addiktiota. 

Keskiviikkona kotona odotti mieluisa yllätys. Pöydällä oli paksu kirjakaupan paketti. Mietin ensiksi, että mitä kummaa olen tilannut, mutta ei muistunut mieleen. Kun avasin paketin, sieltä paljastui Obaman A Promised Land. Lähetystilastasta sain selville, että lähettäjä oli "x", joka arveli mun tykkäävän kirjasta. Myöhemmin selvisi, että tytär joka tuntee mun makuni aika hyvin on salaperäinen "x". Ihana lahja! Kiitos rakas. 



Sen verran olen harrastanut ruumiinkulttuuria, että olen väkertänyt elämäni neljättä sukkaparia. Mä tiedän, että täällä käy taitavia käsityöihmisiä silloin tällöin kylässä ja teitä varmaan hymyilyttää. Ei nämä nyt mitkään mallisuoritteet ole, mutta itse olen tyytyväinen. Teidän pitäisi nähdä mut työntouhussa hyvin keskittyneenä ja kieli keskellä suuta. Merkkailen tekemisiäni ylös, että sitten toista sukkaa tehdessä muistuisi mieleen, että mitä on tehty. En vielä osaa ihan lukea silmukoita enkä voi antaa katseen herpaantua neulomuksesta. Jos herpaantuu, niin tulee sutta ja sekundaa.  Jostain on aloitetettava, ei siinä muu auta. Silmäilin pitsi- ja palmikkosukkien ohjeita, mutta ne olivat ihan täyttä hepreaa. Taitaa jäädä haaveeksi.  Toisaalta mä en tiedä ketään muuta täkäläistä (ei siis suomalaista täkäläistä), joka neuloisi. Ei tunnu olevan kovin yleinen harrastus. Jouluista keittokirjaakin tutkin, mutta mun ei tee mieli tehdä mitään eikä syödä mitään. Ei mun tee mieli sitä eggnoggiakaan, mutta pullon pohjalla on vielä jämät ja ennen kuin ne on juotu en saa rauhaa... 



Parina viime päivänä olen urakoinnut joululahja-asiat järjestykseen. Odotin Black Friday -myyntejä ja löysinkin ihan hyviä tarjouksia. Mulla oli aika selvät sävelet ja yritin pysyä käsikirjoituksessa, vaikka paljon oli houkutuksia. Nyt vain sitten odotellaan, että posti tuo kaikki paketit kotiin. Musta on jotenkin hullua koko tämä alehössötys: musta perjantai ja kyber-maanantai ja tänä vuonna sitten iski isosti vielä sinkkupäivä, Singles' Day. Oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun laitoin päivän merkille. Kyllä meitä yritetään saada kuluttamaan ja ostamaan. Pää pitää pitää kylmänä, ettei höyläile luottokortteja tappiin. Toisaalta on helpotus, kun ei tarvitse lähteä kaupoille könyämään. 


Nyt sitten joulua kohti. Olen luvannut itselleni, että saan ostaa vielä yhden pullollisen eggnoggia tänä vuonna. Aluksihan mä en tykännyt koko juomasta, mutta vuosi vuodelta siitä on tullut mieluisampaa. Joskus avaan pullon tai tölkin jo autossa kaupasta kotiin ajaessa ja lorottelen muna-kermajuomaa kurkusta alas. 

❤:lla Johanna, eggnoggaddikti

Wednesday, November 25, 2020

Gobble gobble - Thanksgiving

Tämä on niitä päiviä, jotka ovat kuin elokuvista. Tiedättehän: perhe ja suku koolla, yliopiston collari yllä & flanelliset pyjaman housut jalassa ja sitten pelataan JAAALKAAAPAALLOOAAA (tosin amerikkalaista). Kalkkunoille päivä on huomattavasti ikävämpi. Jos päätyy juhlapöytään, niin henki on poissa.   




Ihan ensimmäisen Amerikan kiitospäivän lounaani nautin San Dieogassa Hotel del Coronadossa. Tämähän on se legendaarinen hotelli, jonka rannoilla kuvattiin elokuva Piukat Paikat, pääosassa Marilyn Monroe. Vuonna 1999 oli valkoinen teltta (tai useampia) hotellin pihamaalla, jääveistoksia, kaikki ihan viimeisen päälle. Ikävä kyllä Suomesta vastamuuttanut ei ollut ihan viimeisen päälle. Ensinnäkin odotti kaksosia ja toisekseen ei ollut kokemusta amerikkalaisesta kiitospäiväateriasta. Meni vähän förbi eli ohi. Kaksi seuraavaa vuotta kävimme myös, mutta vieläkään ei ihan napannut. Näin monia tutunnäköisiä kasvoja ja yhdestä kerrasta olen varma: edessäni ruokaa buffetista jonottamassa seisoi näyttelijä Tim Matheson. Siinä jonossa mietin pääni puhki, että missä olen hänet nähnyt. Taisin katsoa niihin aikoihin aika monta tv-elokuvaa ja -tuotantoa.  Frendit oli mun amerikkalaisia bestiksiä. 



Olen kirjoittanut aikaisemminkin meidän kiitospäivän vietosta. Kun perhettä ei ole on pitänyt keksiä jotain muuta. Kävimme vuosikaudet Angus Barnin ruokapöydässä ruokailemassa.  Ainakin jossain näiden vuosien varrella ravintola oli parinkymmenen parhaan amerikkalaisen pihvipaikan listalla. Iron chef Walter Royal on loihtinut joukkueensa kanssa sellaiset herkut, että minäkin olen alkanut ymmärtää kiitospäivän päälle. Ainakin kalkkunan ja suklaapiirakkan :) 

Mutta ei mene aina näillä syntyperäisilläkään putkeen. Me ollaan huomenna kotona ja kokkaillaan omin voimin: mac&cheese, kalkkunaa, pottuja, marenkikakku.  Tytär puuttuu ja mulla on kova ikävä. Mutta näistä amerikkalaisista. Yhden hoitoperheeni äiti käytti tämän aattopäivän siihen, että yritti metsästää kalkkunan. Ei löytynyt kokonaista, ei rintapalaa. Iltapäivällä selvisi, että kalkkunan jalkaa olisi tarjolla. Ja vielä: yhdessä perheessä oli kamala draama. Isovanhemmat tarjosivat lapsilleen ja lapsenlapsille aterian jo pari viikkoa sitten. Nyt isovanhemmat ovat "pakotettuja" lapsen luokse juhla-aterialle ja eihän siitä mitään tule: perinteisten ruokien sijasta on tarjolla ruusukaalia pekonilla, perunamuusia ilman kermaa & voita ja ei edes kokonaista kalkkunaa vaan vain rintaa. Katastrofi! Eikä se edes loppunut siihen. Millä tavoin valmistettua kalkkunaa koira syö oli isoäidin seuraava kysymys. 

Alla on kuva tämän iltapäivän puistonäkymästä. Tämä oli kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Setä pelasi jalkapalloa (amerikkalaista) lasten kanssa. Sain räpsäistyä, kun pallo oli ilmassa. Ilma oli lempeän lämmin, 20 C astetta ja joku soitteli talonsa kuistilla banjoa. Olisin nipistänyt itseäni käsivarresta, mutta poppareita välipalalaksi syövä pikkuamerikatar vahingossa nykäisi hiuksistani, joten uskoa piti. Totta tämä on. 


Hyvää kiitospäivää! Happy Thanksgiving! Gobble gobble. 


❤:lla Johanna

Sunday, November 22, 2020

The Crown ja arvonnan voittaja

Tunnustan, mä tykkään kuninkaallisista. Kun Diana ja Charles avioituivat 31. heinäkuuta 1981 istua tapitin telkkarin ääressä. Todennäköisesti katselin myös Silvian ja Kaarle Kustaan häät kesäkuussa 1976. Ainakin joka joulu nautin Ruotsin kuningasperheen dokumentista, jossa käytiin läpi vuoden tapahtumia. Mun nuoruudessa julkkiksia oli huomattavasti vähemmän ja uutiset eivät levinneet salamavauhtia. Oli aikaa keskittyä. Kuviin ei löytynyt kuin pari hassua kirjaa, muut ovat pakattuina varastossa odottamassa mahdollista uutta kotia. 


The Crown ja neljäs kausi, 10 jaksoa. Ne menivät parissa päivässä. Osan kyllä pikakelailin, oli vähän puuduttavaa. Mm. Charlesin ja Annen hahmot alkoivat jo ärsyttää. Charles käyskentelee etukenossa kädet selän takana ja näyttää pahantuuliselta kakaralta. Anne täräyttää tosiasioita ilmeenkään värähtämättä ja näyttää oikeastaan liian nuorelta. Helena Bonham Carter ei ole koskaan onnistunut vakuuttamaan mua, että siinä on elegantti ja raikuloiva prinsessa Margaret. Olivia Colmanin kuningatar Elizabeth hölmistyy yhdestä jos toisesta asiasta, ihan kuin olisi elämästä irrallaan. Lujasti hän sentään hallinnoi perhettään. Mutta mun varsinainen riemunaihe on Gillian Anderson rautarouva Margaret Thatcherinä! Maneerit ovat sitä luokkaa, että Thatcher välillä  muistuttaa surullisen kuuluisaa Rudy Giuliania. 

Ja sitten kaikkien odottama sydänten prinsessa Diana. Mietin siinä katsellessani, että on se kumma kun joku voi oikeasti olla niin kaunis ja viehättävä, että näyttelijäkään ei onnistu valovoimaa vangitsemaan. Jättituotannossa on kuitenkin kaikki mahdollinen tekniikka ja taito käytettävissä. Pojan kanssa juteltiin, että Diana oli niin ainutlaatuinen, että toista samanlaista julkkista ei taida olla eikä tulla. 

Mun melkein (ihan vain melkein) käy sääliksi Charlesia ja Camillaa. He ovat puurtaneet vuosikausia töitä sen eteen, että ryvettynyt maine korjaantuisi. Kaikki toki tietävät, että The Crown on fiktiivinen sarja, mutta multa se ainakin tuppasi unohtua. Olin käärmeissäni useammankin kerran, kun viatonta ja rakastettavaa prinsessaa kohdellaan kuin haisevaa lattialuuttua. Ja sitä kaksinaismoralismin määrää! Yhdellä jos toisella on rakastajia/rakastajattaria, mutta Diana on sitten pahis, kun tekee samaa mitä muut. 

Sarja on ehdottomasti kuitenkin katsomisen arvoinen. Viikonloppu hurahtaa viihteellisissä merkeissä. Ja kyllä vaan kuninkaallinen riitely on niin paljon elegantimpaa kuin rahvaan. Ääni tuskin nousee ja kohteliaasti ilmoitetaan, että nyt keskustelu on edennyt sille levelille, että enempää ei ole tarpeen jatkaa.



Kiitos teille kaikille arvontaan osallistuneille! Tässä taisi olla enemmän osallistujia kuin kertaakaan aikaisemmin. Mä luin muiden jouluajatuksia ja kyllähän siitä tuli mieli lämmin ja hellä. Täytyy pistää taas lottoa vetämään, että pääsisi Suomeen lumen keskelle joulun viettoon, yli 20 vuoden jälkeen perinteiseen joulupöytään ja tunnelmiin. Olisi ihana tutustuttaa lapset suomalaiseen jouluun. 

Voittaja kirjoitti näin: "Jouluun kuuluu hengähtäminen. On ihanaa kun kaikki on valmista ja saa vain olla. Meillä syödään perinteisesti kinkkua ja kuusen pitää olla oikea. Tosin usein se on vähän ohuen ja harvan puoleinen kun mökin metsältä sitä etsitään. Ja punainen väri, ilman sitä ei tuntuisi joululta." 

Juhannusruusu, laitatko mulle nimesi ja osoitetietosi sähköpostiini Omamaamansikka1@yahoo.com  Onnea! 

Kiitos vielä kerran kaikille ja mukavaa viikkoa.

❤:lla Johanna

P.S.
Arpajaisvinkit

Kristiina K  on tehnyt kauniita ryijyjä, jotka nyt arpoo lukijoilleen. Käykääpä katsomassa!
Kristiinan blogi on muutenkin sellainen, että aina oppii jotain uutta. Ja viihtyy. 

Silmukka soikoon -blogin Sartsalla on leivonta-aiheinen arvonta ja palkintona 
mm. jalkakylpy ja joka kodin hätävara.  Merri siellä häärii apuna kanssa. 


Saturday, November 21, 2020

Koronatesti

Hau! Mä olen Felix. Tää koiranelämä käy turkin päälle. Mä vahdin kotia ja ihmisiä ympäri vuorokauden, olen hälytysvalmiudessa 24/7. Meille ei tule kukaan ilman mun lupaani ja henkilötarkastusta. Kellahdan selälleni, kun äiti haluaa rapsuttaa ja lähden lenkille satoi tai paistoi. Istun saunassa kuin tatti, kun käsky käy. Ja mitä saa koira palkakseen? Mua niin jurppii. Äiti on käynyt katsomassa jonkun kollin kuvia, se nauraa jonkun Merrin jutuille. Siis KISSAN jutuille! Nyt ei kyllä häntä heilu.


Mua niin närästää, tekisi mieli nostaa takajalkaa... Mä osaan ihan samat asiat kuin kuka tahansa katti. Menen matkalaukkuun pötköttämään, yritän kiivetä puuhun oravan perässä, metsästän hiiriä, oravia, pupuja, lintuja. Mähän olen osittain jack daniels... siis kurt russell... ei kun jackrussellelinterrieri. Nimikin on Felix sitä varten, että mut löydettiin kissa-ansasta ja pelastettiin sieltä. Tai mitään pelastettu, muthan otettiin panttivangiksi. Syön lohta ja silliäkin söisin, mutta äiti ei anna. Mikä mut erottaa kissasta on se, että mä käyn käymälässä, tossa takapihalla. Mä olen iso poika, ei tarvitse missään hiekkalaatikoissa leikkiä. Ja Merri jos satut kuulolle: vähempikin kehrääminen ja jalkoja vasten kiehnääminen riittää. Nyt toi äiti haluaa puhua jostain koronatestistä. 

❤:lla Felix




Luin meidän naapuriaplikaatiosta, että jotkut ovat käyneet koronatestissä useamman kerran. Meillä on parin mailin päässä ilmainen drive-in koronatestaus ja mä ajattelin kokeilla, että miten se toimii. Oli helppoa kuin heinänteko. Ensimmäisellä etapilla sain testipakkauksen ohjeineen. Sekä työntekijä että minä käytimme maskeja ja lyhyt "kohtaaminen" kesti pari sekuntia. Sen jälkeen mut opastettiin parkkiruutuun ja aloin omatoimisen testaamisen. 

QR-koodin avulla navigoin oikealle nettisivulle, täytin henkilötiedot ja lopuksi vielä sain varmennusviestin kännykkään. Avasin testitikun, työnsin tikun molempiin sieraimiin (ei enempää kuin puoli tuumaa) vuoron perään ja pyörittelin sitä viisi sekuntia kerrallaan. Sen jälkeen tikku koeputkeen ja koodilla varustettu tarra putken kylkeen, putki muovipussiin ja hätävilkut päälle. Hetken päästä auton vieressä seisoi suojavarusteissa työntekijä, joka avasi kylmälaukun, johon pudotin pussin. Done. 




Tulokset tulivat kännykkään viitisen tunnin kuluttua. On hienoa, että ilmainen testaus järjestetään. Mä kyllä tietysti mietin, että kuinka tarkka testi voi olla. Osa työnantajista vaatii työntekijöitä esittämään puhtaan testituloksen määrä ajoin ennen työpaikalle saapumista ja kyllähän tuossa on mahdollisuus tehdä testi vähän sinne päin. Jos testin tekee liian pian mahdollisen tartunnan jälkeen, niin se ei vielä anna oikeaa tulosta. 

Onhan tämä aika ollut varsinainen testi, koronatesti. Kyllä tässä punnitaan ihmisten ja kansakuntien kyvyt ja syvimmät tunnot. Niin eri tavoin kaksi kotimaatani käyttäytyy tilanteessa: toinen on etupenkin mallioppilas ja toinen takapenkin paperitolloja heittelevä ja huuteleva häirikkö. Onneksi kuitenkin meidän osavaltion kuvernööri ja hallinto tekevät hyvää työtä, vaikka "koulun rehtoria" ei voisi vähempää kiinnostaa koko tilanne. 

Vielä ehtii osallistua Tommy Hilfigerin wristletin arvontaan. Aikaa on puoleen yöhön (meidän aikaa aikaero -7 h Suomeen). 

❤:lla Johanna

Wednesday, November 18, 2020

Just a girl who loves fall

Siinä se on otsikossa: minä olen tyttö, joka rakastaa syksyä. Syksy on aina ollut tärkeä. Mua jotenkin ravistelee, kun luonto ravistelee itseään, loihtii tuulia ja myrskyjä, muuttaa väritkin ihan omanlaisikseen.  Ihan kuin ilotulitus, joka päättää juhlapäivän. Voi vain huokailla ja katsella. 




Koulun ja opintojen alkaminen oli aina suuri ilo. Olin riemuissani. Sanoisinko, että oli motivaatio kohdillaan pitkän ja tapahtumaköyhän kesän jälkeen. Olivathan ne kesät upeita: kaveriporukalla uimaan, pyöräretkille, kalastamaan, soutelemaan. Saatoin pulikoida aamusta iltaan. Yhtä juhlaa oli myös, kun pihasauna lämpeni kesäisin joka päivä. Jos ei pihasauna, niin sitten mökkisauna. Kesän ensimmäiset mansikat itsepoimittuina kerman kanssa ja uudet perunat. Savustettua kalaa niin paljon kuin napa veti. En valita, mutta silti oli huikeaa päästä kouluun. 

Myöhemmin sitten sormet täristen piti päällystää koulukirjoja. Ensin taisi olla paperia, sitten tulivat värilliset muovit ja loppuhuipennuksena kontaktimuovi. Nykyaikaa! Uudet opettajat ja luokkatoverit, uuden kielen opinnot, ennenkokemattomia, jännittäviä maailmoja. Että mä rakastin koulua! Ja muistivihkoja, joita jaksoin koristella ainakin alkuunsa tuntitolkulla. 





Sitten vanhempana syksyyn liittyi seuraavan kesän matkan suunnittelu. Se oli sitä aikaa, kun mentiin matkatoimistoon ja varattiin matka. Ensin tutkittiin paksuista kuvastoista ja esitteistä kohteita, lähtöpäiviä, hotelleja. Sen jälkeen haettiin kirjastosta pino matkaoppaita ja tutustuttiin. Oli riemukas päivä, kun seuraavan kesän matka oli varattu. Sinä päivänä oli hyvä syy poiketa Akateemisessa tai Suuressa suomalaisessa kirjakaupassa ja ostaa oma matkaopas. 

Mä opiskelin päivät ja iltaisin ja viikonloppuisin olin töissä. Varaa oli matkata viikko ja sitä varten piti säästää. Mutta mä pääsin Prahaan, Roomaan, Pariisiin. Niistä matkoista on edelleen ihania muistoja. Paras kahvi koskaan oli Roomassa pitkän päivän jälkeen, kun espresso räjäytti aivot kirkkaiksi, kropan virkeäksi. Pariisissa oli pakko käydä ostamassa savukkeita, kun päivän oli katsellut elegantteja pariisittaria tekemässä tupakoinnista taidetta. Kaipaan sitä, että voisin suunnittelemalla suunnitella matkan. Paikallisten ravintoloiden ruokalistojen lukeminen etukäteen on mulle vähintään puolet matkan tuomasta ilosta. Edes muutaman kohdemaan kielen sanan opiskelu avartaa sydäntä. On suunnitelma, on päämäärä. Jaksaa, jaksaa, vaikka sitten läpi talven. 





Täällä syksy tarkoittaa sitä, että pitkän kuuman kesän jälkeen saa laittaa villasukat jalkaan ja villapaidan ylle. Mä en tiedä kuinka moni suomalainen niin sonnustautuu, kun lämpöä on vajaat 20 C astetta, mutta mulle se on nykyisin jo vähän viileää. Ilo pitää ottaa irti sieltä mistä saadaan. Pari viime yötä olen nukkunut kuin tukki, kun lämpötila on laskenut lähelle nollaa ja ikkuna on ollut vähän raollaan. Aah. 



Joskus mietin, että mistä se kielii, kun lapsuudesta ja nuoruudesta ei ole paljon tarkkoja muistoja. Mulla on sellainen olo, että oli kivaa ja huoletonta. Yksi muisto on jäänyt pysyvästi mieleen: istun lähijärven rannalla, on navakka tuuli ja aallot pärskyvät valkopäinä. Istun vähän kauempana kivellä ja kirjoitan siniruudulliseen vihkoon runoa. Olen haltioitunut. Olo on hyvä ja lämmin, inspiraatio ennen kokematon. Jotain mä kirjoittelin merenneidosta ja helmestä. Olisiko siinä ollut vanha kalastajakin. Ikää ehkä 8 v. 

Hetket ennen myrskyä saavat selkäpiin kippuralle. Muutama tovi ennen kuin taivaanranta pimenee kokonaan ja viimeinen auringonvalo, ennen kuin hurja puhuri piiskaa kaiken tieltään. Pääsin lähelle toissa viikolla. Iloitsin alakuvien väreistä ja tunnelmista: 




Vaikka puut yrittävät peittää alleen kaiken lehdillään, niin jotkut kukat vain sinnittelevät. Syksyyn liittyy merkillinen voimaantuminen, vähän kuin nyrkkiä heristelisi peiton alta: antaa tuulla ja sataa, kyllä täällä silti kukoistetetaan. 




Mussa asustaa edelleen se pieni tyttö, joka tykkää vetää kumpparit jalkoihin, potkia lehtiä ja auttaa vettä virtaamaan oikeisiin uomiin. Jos järven rannalla ei voi heittää leipiä, niin aina voi suunnitella pikkupurolle esteettömän kulun. 




Yläkuvan ottaja on 4 v. Sanoisin, että aika upea asettelu. Syksyyn kuuluu tunne siitä, että on turvassa. Että on lämmintä, selvät sävelet eteenpäin ja lupa hieman myös torkahtaa uutta etsiessään. Edessä on hiljaisuus, rauha, pysähtyneisyyskin. Ne ovat sitä varten,  että kun touko-kesäkuun nuori ja mitään häpäemätön vihreys ja vehreys, valo ja lämpö räjäyttävät aistit turvoksiin, voi levittää kätensa ja sanoa kyllä. 


❤:lla Johanna, jaloissa tärkeän ystävän, Anna-Marien, neulomat sukat (me ei olla koskaan tavattu, mutta Anna-Marie on ollut paikalla, kun ystävä hädässä ja kaukana on tarvinnut olkapäätä. Kiitos Anne-Marie.)

Saturday, November 14, 2020

Arvonta - palkintona Tommy Hilfiger wristlet

Jouluasiat ovat jo hiipineet mieleen ja yritän saada lahjat pois päiväjärjestyksestä parin seuraavan viikon aikana. Musta on ihana antaa lahjoja ja jos saan pakata ne (omasta mielestä) kauniisti, niin aina vain paranee. Joten nyt on aika muistaa yhtä lukijaa Tommy Hilfigerin wristletillä. Mä haluaisin kyllä muistaa teitä kaikkia, ei sen puoleen. Etenkin tänä vuonna olen "tutustunut" uusiin ihmisiin ja mun aamut saavat paremman alun, kun käyn tutkimassa mitä teille kuuluu. Kiitos, kun olette olemassa. Joskus olisi aika yksinäistä ilman teitä. 




Pikkuinen pussukka on niin perus kuin olla voi. Ajattelin, että sopiipahan mahdollisimman monelle ja moneen menoon. Materiaali on varmaan vähän kosteuttakin pitävää mustaa polyamidia ja ainoa väriläiskä on tummansini-puna-valkoinen vetoketjun vedin. 


Kaikki saavat osallistua arvontaan eikä tarvitse kirjautua lukijaksi, tykkäillä instassa tai tehdä muitakaan kommerverkkejä. Osallistut jättämällä kommentin, jossa kerrot mikä tuo sinulle joulun/talven juhlan. Ja koska kaikki varmaan vastaa kuten minäkin, että läheiset ihmiset, niin se ei nyt vastaukseksi käy 😉 Mun joulu tulee siitä, että lapset ovat kotona. Ehkä muuten tärkein joulun symboli on joulukuusi. Lumihan olisi ihan huikeaa. 

Vastausaikaa on lauantaihin 21.11.2020 klo 24 meidän aikaa saakka. Jätäthän sähköpostisi kommenttiin jos et ole vakkarikävijöitä. 


Onnea arvontaan!

❤:lla Johanna, tavallista enemmän tonttuna 

Thursday, November 12, 2020

Alma mater

Ihmettelin joskus lasten ollessa pieniä, että miten muutaman vuoden vanhat nappulat osaavat kertoa mihin collegeen isona menevät opiskelemaan. Enpä ole Suomessa kuullut viisivuotiaan julistavan, että opiskelen sitten Aalto-yliopistossa tai Tampereen yliopistossa. Lopulta älysin: lapset menevät tietysti sinne, missä vanhemmatkin ovat opintiensä kulkeneet. 


Yläkuvassa North Carolina State Universumin matkamuistomyymälän yksi esillepano. Alakuvissa oikealla vähän urheilukenttää ja vasemmalla olevassa lasiseinäisessä rakennuksessa on tämä huikean suuri matkamuistomyymälä (tai miksi tätä sanoisi) ja mm.  kirjasto ja Starbuckin kahvila.  


Täkäläiseen tapaan alma materia ei pidetä omana tietona, vaan se kerrotaan muillekin monin eri tavoin. Yleisin on pihamaalla oleva puutarhaviiri. Autossa saattaa olla tarra tai rekisterikilven ympärillä kehys: katsotaa, tässä tulee UPenn, K-State, SCSU, MIT, VT... Vanhemmat tietysti laittavat autoihinsa merkkejä, joissa kerrotaan, että se tai tämä mom tai dad. Yliopistosta ollaan ylpeitä. 

Meidän lähiyliopisto on North Carolina State University (NCSU). Katselin listaa kuuluisista opiskelijoista ja en monta nimeä tunnistanut. John Edwards (entinen Pohjois-Carolinan senaattori ja skandaalissa ryvettynyt presidenttiehdokas), Lara Trump, Cullen Jones (uinnin olympiamitalisti, kultaa). Urheilu on iso asia jokaiselle yliopistolle ja ikäluokkansa parhaista urheilijoista kilpaillaan. Vuonna 2016 Texas A&M oli urheilun suhteen yliopistoista suurin, rahaa tuli lähes 193 miljoonaa. 

Kuvalkavalkadi "matkamuistomyymälästä":








Urheiluun kuuluvat maskotit ja oheistuotteet, siinä sivussa markkinoidaan yliopistoakin. Lähes kaikki mulle töitä tarjonneet perheet ovat olleet NCSU:n entisiä opiskelijoita (joko yksi tai molemmat puolisot) ja se näkyy. Kodeissa on paljon puna-valko-mustaa rekvisiittaa ja rakkaus yliopistoon imetään äidinmaidosta. 


Nuorena on vitsa väännettävä. Tätä kirjaa olen lukenut yhden perheen pienokaisille. 


Kodeista löytyy NCSU-tavaraa katosta lattiaan:



"Legacy preference" on vähän kiistanalainen käsite. Jos yliopiston pitää harkita muutaman samantasoisen ehdokkaan välillä saattaa paikan napata oppilas, jonka vanhemmat, isovanhemmat tai sisarukset ovat yliopistossa opiskelleet. Luin tilastoa, että 90% yliopistoista tarkastelee oppilaan taustasta entisiä oppilaitaan ja tällaisilla opiskelijoilla on 2-5 kertaa suurempi mahdollisuus päästä sisälle. Käytännöllä on pitkät juuret ja sen ovat saaneet aikaiseksi mm. antisemitismi ja sosioekonominen epätasa-arvo. Mutta niin vain meidänkin lapsilta hakemuksissa kysyttiin, että onko vanhempasi/sisarukset opiskelleet tässä oppilaitoksessa. Maahanmuuttajana olen tietysti sitä mieltä, että epäreilua. 



Yläkuvissa jonkun innokkaan entisen tai nykyisen oppilaan Halloween-toteutusta. Pääroolissa tietysti maskotti Tuffy vai liekö Mr. Wof, susi kumminkin. Vuonna 1966 oppilaskunta toi kentällä oikean suden, joka vielä ymmärsi ulvoakin. Myöhemmin tosin huomattiin, että susi olikin kojootti. Näitä kuvia katsellessa kyllä tulee mieleen, että ei ihme jos lapset valitsevat vanhempiensa opinahjon. Käännytystyö alkaa jo vauvasta, ensimmäisestä tutista. 

❤:lla Johanna, jolla on vain yksi t-paita ja yksi collegepusero (ei NCSU)