Sunday, November 17, 2019

Tekevälle sattuu

Päivänä muutamana pyrähdin töiden jälkeen kauppaan. Aamu oli viileä, mutta iltapäivällä jo lämmitti niin, että takin sai jättää autoon. Oli ollut pilvistä muutaman päivän ja jopa satanut. Vaan nyt aurinko paistoi ja sen näki myös ihmisten ilmeistä. 



Aloin olla jo sitä mieltä, että olenpas tosi törppö kun näitä kanssa-amerikkalaisia mollaan blogissani, että eivät muka puheitaan pidä. Ovat kuitenkin iloisia ja hymyilevät kilpaa auringon kanssa. Mielessä kävi, että taitaa naama tänään roikkua tavallista vähemmän, kun näin näyttäisin saavan sanatonta hyväksyntää sieltä ja täältä, herroilta ja rouvilta ikään tai rotuun katsomatta. Ryhtikin siinä parani piirun jos ehkä toisenkin. Myhäilin partaani kuin Ismo Leikola, yhym, täältä tullaan. 

Peiliin katsomalla sitten paljastui. Tosin vasta kotona. Kalsarit vilkkui. Aamulla laitoin jalkaan oikein kunnon mummokalsarit, sellaiset melkein kainaloihin asti yltävät. Eikä mitään syntisen mustia, vaan vaaleanpunaiset kukkakuviolliset, oikein somat. Selästä näkyivät sitten aika pitkälle, kun paita oli jäänyt kalsareiden alle eikä päälle.


Kukaan ei sanonut (kuten käytösoppaassa parisenkymmentä vuotta sitten opastettiin), että tarkistakaapa rouva asunne. On mulle joku tuntematon joskus sanonut, kun housujen vetskari on ollut auki. Itsekin yritän jotenkin hienotunteisesti kertoa, jos jollakulla on ripsarit levinneet tai muu hätätila. Vaikeaahan se on, mutta ajattelen että kuitenkin mukavampi jos joku sanoo. 

Olen mä Suomessa ollessa viilettänyt sukkahousut housun lahkeesta perässä laahaten. Kerran unohdin laittaa hameen päälle, kun oli sukkahousut ja pitkä takki yllä. Sillä kertaa en ehtinyt kuin postilaatikolle, kylmä pakkasi pakaroille. Paras oli kuitenkin se kerta, kun takin selkätamppiin oli jäänyt ripustin roikkumaan. Saatoin lapset kouluun ja aika pieni tytär sitten kysyi, että kuuluuks äiti toi siihen takkiin. Silläkin kertaa näin paljon aurinkoisia ilmeitä. 

On virinnyt ajatus, että voisin ilahduttaa kanssaihmisiä erilaisilla "kömmähdyksillä". Harvoin tuntee samanlaista hyväksyntää, suorastaan hyväntahtoisuuden huokua, kun silloin kun on ripustin takin tampissa tai kalsarit kainaloissa. Vessapaperi kengänpohjassa, ripsarit ympäri ämpäri naaman, vähän huolettomampi paidan napitus a la napa vilkkuu... Jos näillä saisi ihmiset hyvälle tuulelle niin kai se olisi vaivansa väärti. 

❤:lla Johanna, Laura Ashleyn mummokalsareissa ilahduttaen

Monday, November 11, 2019

Joulujuhla vai ei

Olen aviiseista lueskellut, että Suomessa tuli sanomista kun koulun kaikille yhteinen joulujuhla järjestettiin kirkossa. Samaan aikaan oli varjojuhlat, mutta yhtä juttua lukiessa kävi ilmi, että reksi ei ollut varma oliko juhlassa ohjelmaa ja millaista ohjelmaa oli. Vanhempiakaan ei oltu kutsuttu, kuten kirkkoon olisivat olleet ovet avoimina. 


Meillä ei julkinen koulu järjestä minkäänlaista juhlaa ennen juhlapyhiä. Joululomasta ei oikein voi puhua, sillä kaikki eivät vietä joulua. Siksi toivotellaankin "Happy Holidays" ja ihan vain hyville tutuille sanotaan "Merry Christmas". Mä aluksi kaipasin jonkinlaista juhlaa päättämään syyslukukauden. Tuntui tylsältä, kun ei ollut mitään. Lapset vain tulivat viimeisen koulupäivän jälkeen kotiin. Joskus musiikin opettaja järjesti musiikki-illan, jossa saattoi olla yksi joululaulukin muiden esitysten lomassa. Ei kovin harras, enemmän sellainen tonttuhenkinen. Toisaalta, ei meillä ole kevätjuhlaakaan. Lapset vain tulevat viimeisen koulupäivän jälkeen kotiin. 

Laulusta innostuneet oppilaat voivat esiintyä koulun kuoron mukana, mutta nuotilleen pitää laulaa. Teatteriryhmä järjestää näytöksiä. Tanssijat ja koulun orkesteri esiintyvät yleensä jalkapallopeleissä (huom. amerikkalainen jalkapallo). Esiintymään siis pääsee, vaikka juhlia ei olekaan. 

Tänä vuonna lapsilla oli vapaata 9. lokakuuta. Päivä oli sekä Yom Kippur että opettajien työpäivä. Juhlapyhiksi näyttää asettuvan sopivasti Hanukkah (23.12.), jouluaatto ja -päivä (24.-25.12.) sekä Kwanzaa (26.12.). Muutoin näyttäisi siltä, että ainoastaan pääsiäisen paikkeilla on taas lomaa, muuten uskonnolliset pyhät jäävät huomioimatta. Koulupiirissä on kuitenkin ohje, jonka mukaan oman uskontokuntansa juhlapäivän saa vapaaksi niin halutessaan. 

Hershey's jättisuukko toivottaa Merry Kissmas.

Mä olen kaikenlaista pakkosyöttöä vastaan, myös uskonnon suhteen. Silti on sellainen olo, että ei joulukirkosta tai Suvivirrestä ole jäänyt traumoja. Puhutaanhan sitä tontuista, joulupukista ja keijuistakin. On harmittanut, kun lapsilla ei ole ollut juhlaa johon koko koulu osallistuisi ja saatettaisiin lukukausi ja lukuvuosi yhdessä juhlien päätökseen. 

Joskus vanhemmat ovat järjestäneet jonkinlaista ohjelmaa lukukauden loppuun. Yksi vuosi me miehen kanssa tarjosimme juniorin luokalle kaakaot ja kuppikakut ennen Kiitospäivää. Toisen kerran näytin lasten luokille joulupukin matkaanlähdön ja lumisia maisemia Lapista DVD:ltä palanpainikkeena piparkakkuja ja kaakaota. Toki esitykseen piti kysyä lupa rehtorilta ja lohkesihan se, kun muistettiin mainita että tämä on yksi tapa viettää sydäntalven juhlaa.  Lapset tykkäsivät valtavasti lumimaisemista ja moni oli sitä mieltä, että Finland! täältä tullaan. Tuttavalleni kävi huonommin: hän parin muun äidin kanssa suunnitteli ohjelmaa ennen juhlapyhiä ja kutsui toki mukaan kaikki luokan uskontokuntien edustajat. Ideana oli, että jokainen kertoo omasta tavastaan juhlia. Vaan kuinkas sattuikaan, yksi äiti veti herneen nenään ja sanoi että ihan epistä! Ei tällaista saa julkisessa koulussa tehdä. Hänenkö pitäisi esitellä oman uskontonsa perinteitä ja niihin liittyviä esineitä. Ei tule kuuloonkaan eikä kukaan muukaan esittele mitään. Luettiin sitten taatusti uskontovapaita kirjoja ja askarreltiin lumiukkoja ja lumitähtiä. 

Meidän kuusen alla paketeissa lukee vielä Merry Christmas

Jos saisin päättää, niin antaisin mahdollisuuden osallistua joulukirkkoon. Antaisin lasten laulaa joululauluja ja Suvivirren. Muiden uskontokuntien edustajat voisivat suunnitella omat juhlansa ja uskonnottomat omansa. Rehtori kiertäisi kaikissa ja vetovastuu olisi vuorovuosina eri opettajilla. Kyllä yhden päivän aikana ehtii aika monet juhlat järjestää jos niin vain haluaa. Oppilaatkin voisivat tietysti valita sen mukaan, mikä kulloinkin kiinnostaa. 

Meillähän on sikäli hassu tilanne, että vielä n. 65% aikuisista USA:ssa tunnustaa kristinuskoa. Raamattuvyöhykkeellä vieläkin useampi. Silti meillä ei enää puhuta joulusta kuin tuttujen kesken, muutoin aina holidays. Suomessakin tämä on kai seuraava askel. Keskitalven juhla pitänee nimetä uudelleen, samoin pääsiäinen mämmeineen ja noitineen. Loppiaisesta, juhannuksesta ja pyhäinpäivästä puhumattakaan. Ehkä moni uskonnollinen juhlapyhä voisi muuttua arkipäiväksi ja katsantokannasta riippuen sen voisi sitten pitää pyhänä tai arkena. 

Joulusta tekee mulle erityisen tärkeän lahjojen antaminen. Olen päässyt yli lapsuuden ja nuoruuden traumojen, kun aina onnistuin antamaan äidille vääränlaisen lahjan. Kerran luulin olevani fiksu, ja ostin yöpaidan, jonka äiti mainitsi nähneensä näyteikkunassa. Jouluaattona vähemmän iloinen lahjan saaja sitten paljasti, että kyseisen yöpaidan VÄRI oli se mikä kiinnosti. Sopisi kuulemma vaikka hääpukuun. Mutta ei yöpaitaan. Sinne meni 14-vuotiaan 50 markkaa ja ankeus epäonnistuneesta lahjavalinnasta seurasi vuosikaudet. Seuraavan vuoden perunasurvin ei ollut yhtään mieluisampi, tosin tarpeellinen kylläkin.  Nyt on vain vähän haikeita muistoja.  Että sellaistakin ne ihmiset tekevät. 

❤:lla Johanna, rauhallista joulua haikaillen 

Sunday, November 10, 2019

Loman tarpeessa

Ilmiö on varmasti monelle tuttu: aika pian loman jälkeen alkaa tuntua, että toinen loma olisi paikallaan. Niin täälläkin. Olen ollut kotona nyt vajaat pari viikkoa ja tuntuu, että kaikki lomalla unohtunut stressi, huoli ja paine on palanut niskoille moninkertaisena. Herään keskellä yötä ja mietin, että missä mun aamulla pitikään olla. Mitä piti tehdä valmiiksi ennen kuin suljen kotioven. 


Olin varannut matkan (halvimman, ilman peruutus- tai vaihto-oikeuksia), kun selvisi että puolisolla on iso operaatio edessä. Sen piti kuitenkin olla vasta reissuni jälkeen, mutta lääkäri halusi aikaistaa. Emmin ja ehdottelin, että voin jättää matkan väliin. Ei, mene vaan. Pari lähellä asuvaa miehen ystävää lupasi, että he hoitavat kyllä ne muutamat päivät kun olen operaation jälkeen poissa ja puoliso kotona. Päästävät koiran ulos ja huolehtivat ruuan ja muun avun. Ja juniorikin on kotona. 

Mä olen ollut amerikkalaisten kanssa tekemisissä nyt 20 vuotta ja en ole vieläkään oppinut. Puheet, ja varsinkin juhlissa pidetyt puheet, ovat vain puheita. Niinhän siinä kävi, että ilman täkäläisten suomalaisten apua tilanne olisi ollut aika ikävä. Toinen tuttava kävi, kun olin ollut jo muutaman päivän kotona, toinen oli käynyt kotiutuspäivänä tuomassa salaatin. Tosi kiva tietysti. 


Mulle on tullut tämän vajaan kahden viikon aikana ihan uudenlaista ymmärrystä omaishoitajia kohtaan. He huolehtivat läheisistään päivästä toiseen, vuorokaudesta toiseen. Meillä on ollut sikäli hyvin omatoiminen potilas, että ei ole tarvinnut huolehtia suihkuista tai kylppärikäynneistä, mutta monta vesilasillista ja ruokalautasta on valmisteltu. Hierottu jalkoja, tehty jalkakylpyjä, huolehdittu että välipalat ovat vieressä ja haettu lääkkeitä, käytetty lääkärissä, kysytty että tarvitsetko jotain, pyykätty, ajateltu eteenpäin mahdollisimman paljon toisen näkövinkkelistä. 

Olen miettinyt, että paljon on potilaasta kiinni minkälaiseksi elämä muotoutuu. Parasta kai on jos avuntarvitsija kertoo etukäteen tarpeistaan ja osoittaa myös, ettei pidä apua itsestäänselvyytenä. Kurjinta on, jos kivut saavat ylivallan ja kaikki näyttää mustalta. Ei pure huumori, ei jaksa kiinnostua mistään, särky vie kaiken huomion. Lähin auttaja on se pahin ihminen maailmassa, johon pitää purkaa kaikki alkaen kivuista ja säryistä jatkuen yleiseen vatutukseen. Siinä ei voi auttaja muuta kuin purra hammasta ja kuunnella korvat kuumina kuinka ei ole taaskaan tehnyt mitään, vaikka juuri olisi päivän pistänyt parastaan. Ja sehän on sitten varmasti pahinta, jos on vielä jokin meno kuten työ joka pitäisi hoitaa ajallaan. 


Mielessä on käynyt, että ilman lomaa tämäkin tilanne olisi ollut helpompi. Ensinnäkin puolison toipuminen olisi ehkä ollut joutuisampaa jos hän olisi kotiin tultuaan saanut enemmän apua.  Toisekseen ei olisi ollut sitä hetkellistä mukavaa tunnetta, että ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. 20 vuotta äitinä ja puolisona on opettanut, että ensin mietitään kaikki muut ja sitten mitä itse tarvitsee. Sillä tavoin sirkus on pysynyt tien päällä edes jotenkin. 

Vanhempi poika on ollut viikonlopun käymässä. Hän kertoi, kuinka hän luennon jälkeen sanoo professorille "thank you", vaikka se ei yleinen tapa näyttäisi olevankaan. Tytär nuhteli mua Skotlannissa, kun en sanonut bussikuskille bussista pois noustessa "thank you". Seuraavan kerran kun olin poistumassa bussista tyttären vanavedessä kuului edestä: "äiti, sano kiitos" - ja ihan selvällä suomen kielellä. Ja minähän sanoin. Olen tyytyväinen, että lapset osaavat muutamia tärkeitä pieniä sanoja, kuten "thank you", "please", "sorry". Olen tyytyväinen, että he osaavat olla kiitollisia usein pienistäkin asioista eivätkä pidä apua itsestäänselvyytenä. Ehkä edes kasvatuksessa jokin on osunut oikeaan, vaikka juuri nyt tälle vaimolle ei kunniankukko laulakaan. 

In a world where you can be anything be kind. 

❤:lla Johanna, korvat kuumina

Friday, November 1, 2019

Ruskaretki Helsinkiin

Tekisi mieli aloittaa, että jokavuotinen syysretkeni Suomeen. Vielä ei ihan voi, sillä tämä oli järjestyksessä vasta toinen retki, mutta sitäkin odotetumpi ja tärkeämpi harvinaislaatuisuutensa vuoksi. Saavuin maanantaina ja läksin perjantaina aamulla anivarhain, vähän jo ikävä iholla. 

Sarjassamme sekalaisia havaintoja. Lentokenttä on pistetty uuteen uskoon ja harhailen löytääkseni Finnairin bussin. Huokaisen helpotuksesta, kun bussi on vielä pysäkillä ja sanon kuljettajalle, että yleensä mun tuurilla kulkupelit häipyvät nenän edestä. Kuljettaja toteaa varsin lakonisesti, että pitäisi lukea niitä aikatauluja. Jep jep, kun on tottunut itse kuljettamaan itsensä joka paikkaan, niin aikataulujen lukutaito katoaa. 

Finnairin bussissa on mukava körötellä Helsingin keskustaan. Ehdottomasti plussaa on ilmainen WiFi. Seuraan bussin näytöllä pyöriviä englanninkielisiä uutisia: henkirikosten määrä on kasvussa, uusinta uutta viimeisimmästä kouluhyökkäyksestä, itsemurhatilastoja. Mietin, että tätäkö turistien halutaan Suomesta ensimmäisenä tietävän. Keskityn maisemiin.



Asustelen hotelli Arthurissa, ihan ok paikka. Kaikkea on mitä tarvitaan, jopa tilaussaunankin saisi 10 eurolla itselleen tunniksi. Henkilökunta on ystävällistä ja auttavat mun hölmöjen kysymysten kanssa. Ainoa mihin toivoisin vähän vaihtelua on aamupala, joka alkaa jo neljäntenä aamuna maistua puulta. Toisaalta saan lähtöaamuna eväspussin mukaani, sen sisältöä on kiva mutustella lentoa odotellessa. Aamiaisella katselen viereisen koulun pihamaata ja oppilaita. Ei voi kuin todeta, että ovat suomalaiset lapset trendikkäitä jo nuoresta alkaen: musta ja tummanharmaa näyttävät olevan päävärit pukeutumisessa. Tummansininen olisi kai jo liian riehakas. Pari kirkkaamman väristä reppua vilahtaa, yksi punainen takki ja jokunen värikäs pipo. Joutuukohan silmätikuksi ja kiusatuksi jos pistää päälleen muuta kuin mustaa ja tummanharmaata? Onko kaupoissa edes värikkäitä vaatteita tarjolla?

Olen lukenut Oodi-kirjastosta monia uutisia. Mustahan piti jossain vaiheessa tulla kirjastontäti (tämä haave oli jossain siellä merikapteenin, arkeologin, agrologin, psykologin, äidinkielen opettajan, juristin, toimittajan, matkaoppaan jne. välimaastossa). Ja voi hyvä jysäys! Mä en ole nähnyt koskaan oikein mitään yhtä upeaa. Kaikki harrastusmahdollisuudet, hillittömän suuret printtikoneet, tila istuskella... Kun itse olin nuori kirjastossa ei saanut vetelehtiä, piti olla hiiren hiljaa ja näyttää jotenkin toimeliaalta. 



Tapaan paljon ystävällisiä ihmisiä. Mm. Marimekon myymälässä tapaan maailman avuliaimman ihmisen :) Hän ihan tosissaan yrittää ratkaista mun ongelmat. Stockmannilla opin, että passia vilauttamalla saa turistialennuksen -10%. Otan sen ilomielin vastaan ja tulen muistutetuksi myös tax free-ostoksista. Olen viime vuosina unohtanut koko jutun. En unohda enää, sillä varsinkin Suomessa alvit ovat niin korkeat, että ne tuntuvat ostosten loppuhinnoissa.

Päätän kokeilla metroilua ja matkustaa Herttoniemeen Marimekon Outletille. Karttaa ei tarvita, sillä seuraan vain naisletkaa, joka Marimekon kassit olalla heiluen vaeltaa kuin salainen armeija kohti tapaamispaikkaa. Sattuu kaiken lisäksi päivä, jolloin ystävämyynti alkaa. Big mistake. Kierrän kaupan kahteen kertaan ympäriinsä älyttömässä tungoksessa ja totean, että tyttärelle en uskalla ostaa mekkoa, kun en ole mitoituksesta varma ja kaiken muun saan Stockmannilta -10% alennuksella ja tax freenä ilman kilometrin mittaista jonoa kassalle. I rest my case. 

Kotimatkalla metrossa performancesta pitää huolen ehkä ikäiseni nainen, joka jo ennen puoltapäivää on hyvin liikuttuneessa tilassa. Vastapäätä istuu englantia puhuva mies, joka aina naisen kallistuessa uhkaavasti kohti lattiaa tökkää vähän kanssamatkustajan otsaa, hey come on, try a little bit. Kun mies jää kyydistä ryhtyy paimennustyöhön pieni ja pippurinen mummo. Kyllä ihmiset vielä huolehtivat toisistaan. 


Maalaistytölle on aikanaan ollut elämys käydä Kluuvikadun Fazerilla. Kahvilassa on edelleenkin sitä samaa tunnelmaa kuin silloin joskus 40 vuotta sitten. Toinen toistaan kauniimmat herkut houkuttelevat vitriinissä, mutta voisilmäpulla vetää pisimmän korren. Ja katkarapuleipä, jolla jaksaa rampata kaupungin katuja yhden iltapäivän ja illan. Yksi asia on kuitenkin muuttunut: kahvia saa käydä hakemassa lisää niin paljon kuin kahvihammas vetää. Toisekseen Fazerin hinnat eivät enää tunnu kaupungin kalleimmilta kuten joskus aikoinaan. 



Edellisen postauksen lopussa kerroin, että toiveeni olisi päästä näkemään Ellen Thesleffin töitä luonnossa. Ja mä pääsen! HAM:ssä on myös Mieliala - Helsinki 1939-1943 näyttely, joten lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mielialan kuljen aika nopeasti läpi, valokuvat ja maalaukset ovat mielenkiintoisia, mutta mä en taideummikkona oikein osaa vetää johtopäätöksiä mielialasta suuntaan tai toiseen. 






Thesleffin töistä odotan eniten Thyra Elisabethin näkemistä. Onhan se kaunis luonnossakin. Kuitenkin Chopinin valssi on se, joka saa mielen liikahtelemaan. Jopa siinä määrin, että nuori mustiin pukeutunut punahuulinen nainen näyttää tuijottavan enemmän kyynelehtivää minua kuin taideteosta. Painetuista kuvista ei tule esille liikkeen kauneus samalla tavoin kuin itse maalauksessa. Se on hyvin koskettavaa. Samoin Tytöt niityllä taulun vahvat värit saavat melkein hihkumaan. Siinä on juuri se vihreä, jota olen etsinyt päälle puettavaksi ja violetti, joka hehkuu yhdessä oranssin kanssa. 


Torstaina kirjamessujen ensimmäisenä päivänä suunnistan Messukeskukseen. Olen taas polleaa tyttöä, kun osaan sporalla painella. Tapahtumahan on vastoin yleistä oletusta bibliofiilin pahin painajainen, mielipahan alku ja juuri. Osastoja on liikaa, kirjoja lukemattomia, mielenkiintoisia haastatteluja ja aikaa liian vähän. Vähän kuin yrittäisi löytää silkkipuseron tavaratalosta, joka on päättänyt laittaa tuotteet esille valmistajien mukaan, ei tuoteryhmittäin. Olisi aika ihanaa, jos messuilla olisikin vaikka kirjastosta tuttu jaottelu kirjoille ja kaikki saman aihealueen kirjat löytyisivät yhdestä paikkaa. Mutta en valita, saan kyllä taas niin paljon enemmän kuin osaan edes odottaa, mm. Rudolf Koivun kuvittamia postikortteja. 

On harmillista, kun haastattelut menevät päällekkäin. Pitää priorisoida. Haluan kuunnella Raakel Lignellin ajatuksia ja onkin ilo seurata Baba Lybeckin ja Lignellin verbaalista ilottelua. Lybeck kysyy juuri ne kysymykset, jotka itsekin haluan kirjan Älä sano että rakastat kirjoittajalta kysyä. Että miten perhe ja läheiset tämän ottivat ja miksi jäit huonoon (lue: tappavaan) suhteeseen? 

Käväisen hyvin nopeasti Ruoka ja viini -messuilla, mutta koska tarkoitus on vielä tehdä ostoksia ennen yöpuulle käyntiä jää messukokemus lyhyeksi. En halua ryhtyä viinin maisteluun, joka näyttää olevan messujen päätarjonta. Sitävastoin maistaisin mielelläni erilaisia hilloja, juustoja, marjoja, makkaroita... Niitä ei vaan osu tielleni. 



Juhlista on parasta poistua, kun ilo on ylimmillään. Paitsi jos sattuu olemaan emäntä. Niin varmasti myös matkakohteesta. Siis jos ei ole emäntä. Lähtiessä oli jo haikea olo, monta paikkaa olisi pitänyt koluta, monta asiaa tehdä. Sitten seuraavalla kerralla. Parasta olisi, kun voisi viettää kiireettömän loman ja olla välillä päiviä niinkin, että mitään ei ole ennakolta suunniteltu. Muutama viikko Suomessa olisi paikallaan. Ja ettei tarvitsisi raahata tuliaisia matkalaukussa mukanaan. Aamun varhaisina tunteina siinä check-in automaattien vieressä punnitsen matkalaukun ja herätän varmasti hilpeyttä, kun alan järjestellä paria ylimääräistä kiloa käsimatkatavaroihin. Olen tehnyt ihan aloittelijan virheen: pakannut kaikki raskaamman puoleiset vaatteet salmiakin ja suklaan & ruisleivän kanssa isoon matkalaukkuun. Pari neuletta ja yhden kirjan poistamalla painokin putoaa pari kiloa.

Ja mitä mä Suomesta haluan: muutaman korun ja kirjan lisäksi keltaiset Hait. Eikä se Jopokaan pahitteeksi olisi. Tytön voi ottaa pois Suomesta, mutta ei Suomea tytöstä. Vai miten se meni.

❤:lla Johanna

Thursday, October 17, 2019

Hanna-Reetta Schreck: Ellen Thesleffin elämä ja taide - Minä maalaan kuin jumala

Kirja kuin kaleidoskooppi. Hanna-Reetta Schreck tarjoaa monta eri tarkastelukulmaa Ellen Thesleffin (1869-1954) elämään ja taiteeseen. Voin tutkailla Ellenin elämän rinnalla historiaa, yhteiskuntaa, taidetta, ismejä, filosofiaa, tasa-arvoa... Olen pyörällä päästäni kuin Lucy taivaalla timantteineen. Oma taidetuntemukseni on samaa luokkaa kuin kirjailija Marton Taigan (Martti Löfberg) lehtipoika-Porkkanan taidearvostelijana. Moderni teos saattaa näyttää paistetulta kananmunalta. Silti meillä on Schreckin (taide- ja kulttuurihistorijoitsija) kanssa jotain yhteistä: sydämeen on syöpynyt Thesleffin tekemä muotokuva.



Schreckin työtä ja elämää on muokannut Thesleffin "Omakuva". Lyijykynäpiirros putkahtelee esille tuon tuosta kirjan sivuilla. Omakuvan Ellen on hypnoottinen, sitä ovat kehuneet mm. Edelfelt ja Gallén keväällä 1895 Taideyhdistyksen näyttelyssä. Kuvasta maailmaa (tai itseään) katselee 25-vuotias nainen, joka asuu yhdessä pikkusiskonsa Gerdan kanssa Helsingin Bulevardilla. Takana on taideopintoja Helsingissä, Pariisissa ja taiteilijaelämää Firenzessä. "Omakuva" mahdollistaa paluun takaisin rakkaaseen Firenzeen, 250 markkaa (n. 1300 euroa) on käytetty hyvin.

Omakuva, 1894-1895

Thyra Elisabeth, 1892

Oma innostukseni Thesleffin taiteeseen heräsi toisen muotokuvan hypnotisoimana. Se on maalattu perheen kesäpaikalla Muroleen Ruovedellä kesällä 1892. Ensimmäisen Pariisin opiskeluvuoden jälkeen Ellen ikuisti pikkusiskonsa Thyran, vasta 12-vuotiaan tyttösen, tavalla joka pysähdyttää, saa mielen uteliaaksi. On vaikea uskoa, että muotokuva on nuoresta tytöstä. Thyra oli tosin myöhemmin kuuluisa kauneudestaan, sekoitti itsensä  Hugo Simbergin ja monen muun pään. "Thyra Elisabeth" on syy miksi kirjoitan ajatuksiani Hanna-Reetta Schreckin oivallisesta kirjasta.



Kirjan luvut käsittelevät muutaman vuoden tai vuosikymmenen kerrallaan. Jokaisen luvun alussa esitellään ajalle merkittävä työ, analysoiden aikaa, maailman tapahtumia, Ellenin elämän käänteitä. Tuotanto on laaja. "Viimeiset teoksensa Ellen maalasi 1950-luvun alussa yli 80-vuotiaana. Ensimmäiset hän oli tehnyt pienenä tyttönä piirtäessään isänsä kanssa Kuopiossa 1880-luvulla. Hän maalasi, piirsi, kaiversi, luonnosteli, maalasi yli, sotki ja joskus myös tuhosi töitään yhteensä kahdeksalla eri vuosikymmenellä."


Thesleff 1890-luvun alussa, poikatyttö muutama vuosikymmen ennen varsinasta garconne-trendiä


Kaiku, 1891

Omakuvia vuosien varrelta


Thesleffin menestyksen avaimet olivat lapsuudessa, vanhemmissa. Oli tavatonta, että tyttölasta kannustettiin taideopintojen pariin. Niin kuitenkin Ellenin vanhemmat tekivät. Isä Alexander olisi ehkä itsekin halunnut taiteilijaksi, mutta tie-ja vesirakennusipiirin insinöörinä hankki sentään leivän ja arvonannon. Myöhemmin titteli oli ylitirehtööri. Äiti Emilia, Lilli, oli hiukan boheemi ja opasti lastaan maailman myrskyissä lukemattomien kirjeiden voimin. Hänellä tuntuu olleen myös näkemystä siitä, miten taiteilijaelämä sujuu. Ensiesiintyminen Suomen Taiteilijain syysnäyttelyssä 1891 teoksella "Kaiku" sai Järnefeltin ja Galléninkin ihastelun osakseen. Mutta Lilli kirjoitti: "Ja kritiikkeihin sinun on nyt hyvä alkaa valmistautua, äläkä nyt sitten loukkaannu, vaikka ne olisivat pisteliäitäkin, onhan sinulla aina Kaiku lohduttamassa..."


Äidin opastava kirje maailmalle lähteneelle tyttärelle 
Kirje isälle. Kirjeitä saatettiin kirjoittaa ja vastaanottaa useampikin päivän aikana.

Ellenillä oli neljä nuorempaa sisarusta: siskot Gerda ja Thyra sekä veljet Eynar ja Rolf. Jokainen heistä tavallaan oli Ellenin apuna, kun apua tarvittiin.  Gerda-sisko naimattomana eniten: hän seurasi siskoaan maailmalle huolehtien taloudenpidosta, mutta hankkien tuloja lääkintävoimistelijana ja keraamikkona. Gerda oli luotettu matkatoveri, asuinkumppani, arkipäivästä huolehtija. Thyra auttoi taidenäyttelyiden kanssa huolehtien kaikesta mahdollisesta alkaen teosten esillepanosta ja hinnoittelusta. Hän osasi kuunnella ja kannustaa Elleniä. Thyrakin oli epätyypillisesti koulutettu taiteelliselle alalle siskojensa tavoin, hän oli hopeaseppä. Thesleffin perheen neljä naista vetivät yhtä köyttä ja "kolmen sisaruksen elämät nivoutuivat tiukaksi kudelmaksi alusta loppuun. Kaikki kolme olivat säästyläisnaisia ja taiteilijoita." 

Gerda, Ellen ja Thyra 1890-luvulla

Ellen tutustui mm. Baudelairen runoihin ja Nietzschen filosofiaan 
Lukiko Ellen matkatessan Baudelairen Matka-runoa...

tai paistoiko Pariisin yllä Baudelairen Aurinko?

Sandro Botticellin Venuksen syntymää ja Kevättä Ellen kävi ihailemassa Uffizin galleriassa.  



Ajalle tyypillisesti Ellen haluttiin  lokeroida naistaiteilijaksi. Sana oli oikeastaan oksimoron, sula mahdottomuus ja tuhoon tuomittu jo ennen syntyään. Säätyläisnaisten tehtävä oli avioitua mahdollisimman hyvin, perustaa perhe. He olivat kuitenkin  ainoita, joilla oli opiskeluun varaa. Naisten taideopiskelut tähtäsivätkin vain hauskaan harrastukseen, soveliaaseen puuhasteluun. Esimerkiksi Ellenin ystävien Kirren (Sigrid Granfelt) ja Bedan  (Stjernschantz) tarinat olivat toisenlaisia, taiteilijan työ ei elättänyt. Kirre ryhtyi maanviljelijäksi Ahvenanmaalla. "Vuonna 1903 Beda matkusti New Yorkiin haaveenaan uusi elämä. Haave ei toteutunut, vaan hän löysi itsensä työskentelemässä lastenhoitajana ja kotiopettajana." Keuhkotauti ja sitä seurannut masennut johtivat Bedan itsemurhaan muutamia vuosia myöhemmin. Elleninkään leipä ei ollut leveä, köyhyys kolkutteli ovella tuon tuosta. Gerda onki kesäpaikalla kaloja ruokapöytään ja joskus niitä riitti myyntiinkin. Lallukan Taiteilijakoti oli Gerdan ja myöhemmin vain Ellenin koti 20 vuoden ajan. Varma asumus helpotti taakkaa. 


Arno, 1914

Taiteilijoiden Pariisi alkoi käydä tunkkaiseksi ja moni matkasi Firenzeen. Niin Ellenkin jo vuonna 1894. Äiti ja sisaret olivat usein seurana. Vuosi 1906 ja muutamat lähivuodet olivat erityisiä Thesleffin elämässä. "Eräänä aivan tavallisen tuntuisena päivänä...Ellen istui jälleen kerran äidin ja Gerdan kanssa Reining-hausissa. Kahvilaan astui komea ja dramaattisen oloinen mieshahmo... Hän vaikuttikin etäisesti tutulta ja lähestyi Thesleffin naisia esitellen itsensä: Edward Gordon Craig." Alkoi ystävyys, joka päättyi vasta kuolemaan. Ellen ehkä olisi toivonut enemmänkin, mutta ennen kaikkea ystävyys oli "kahden taiteilijan voimakasta sukulaissieluisuutta ja yhteisymmärrystä."

Englantilainen Edward Gordon Craig (1872-1966) oli näyttelijä, ohjaaja, lavastaja. Sen lisäksi hän oli modernin tanssin uranuurtajan Isadora Duncanin (1877-1927) mies. Toiset ihailivat ja toiset hymähtelivät Craigille, joka pukeutui viittaan ja hattuun, toisinaan sandaaleihin. Pitkänä ja hoikkana hän erottui joukosta. Ellen oppi puugrafiikan tekemisen Craigiltä. Hänellä oli erinomaiset suhteet angloamerikkalaisiin taiteilijoihin ja älymystöön, Craigin kautta Thesleffin seurapiiri laajeni. Esimerkiksi high societyn keskushahmoa Mabel Dodge Luhania kuvataan näin: "upporikkaan suvun perijätär Buffalosta ja eksentrikko, joka vähät välitti siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat... eikä välittänyt kaupungin sosiokulttuurisista koodeista tuon taivaallista." Craigillä oli myös lukuisia naissuhteita ympäri Eurooppaa sekä viisilapsinen perhe kotona Englannissa.

Innostiko Isadora Duncanin tanssi Chopinin valssi töihin? Ylhäällä oikealla työ 1930-luvulta, vasemmalla 1942. Alakuva kirjasta Isadora Dances, Rachel Isadora. 

Ellen ja Gerda matkasivat Helsingin, Firenzen ja Hämeeseen Muroleenkosken varteen rakennetun Casa Biancan väliä. Casa Bianca oli Ellenin valtakuntaa, ateljee ja ahdas asumus. Se oli rakennettu hänen piirustustensa ja toiveidensa mukaan. Maailmansodat, Suomen sisäinen sota ja muut tapahtumat vaikuttivat matkoihin. Kesän 1914 lopulla Ellen lähti Firenzestä takaisin Suomeen vasta kun sota oli jo käynnissä. Rahastakin oli tiukkaa. Ellen odotti peräti kuusi vuotta päästäkseen jälleen Firenzeen keväällä 1939. 69-vuotias taiteilija ehti olla kaupungissa vain muutaman viikon, kun jälleen syttyi sota. Gerda kuoli syksyllä ja matkustaminen ei tuntunut samalta ilman uskollista kumppania. Sodan jälkeen matkustaminen oli muutoinkin lähes mahdotonta, koska sekä Suomi että Italia tuomittiin aluemenetyksiin, sotakorvauksiin. Vieraan maan valuuttaakaan ei saanut mukanaan kantaa.

Kriitikot olivat ihmeissään, kun yrittivät tulkita Ellenin töitä. Milloin ne olivat miehekkäitä, milloin liiankin värikkäitä, milloin viiva liian hento. Selkeä jako näytti olevan myös sen suhteen, miten suomen- ja ruotsinkieliset suhtautuivat töihin. Jälkimmäiset olivat avoimempia, kannustavampia. Kevään 1930 Strimbergin salongin näyttelyä kuvailtiin näin: Edward Richter, Helsingin Sanomat: "Enemmän hyperesteettistä taiteilijapersoonallisuutta saanee hakemalla hakea... Hänen nykyinen tyylinsä on äärimmäisyyteen menevää ekspressionismia naisellisessa hienostuksessaan ja ohuessa verettömyydessään." Samaa näyttelyä kuvasi Signe Tandefelt, Hufvudstadsbladet: "Tämä laulu väreissä, viivoissa, loputtomassa hauraudessa ja hellyydessä on laulu valolle, elämälle, auringon lämmölle ja kaikille kauniille kukille." Kävijät ja taiteenkeräilijät Ellenin iloksi pitivät näyttelystä.

Tyttöjä (Tytöt niityllä), 1906 - vahvoja värejä 
Ikaros, 1940-luvun loppu - kohti abstraktia

Ellen oli monin tavoin tienraivaaja. Hän oli symbolismin aikaisia omaksujia, antoi vahvojen värien tulla töihinsä silloin, kun muut suomalaiset vielä maalasivat perinteisimmillä väreillä. Ekspressionismi oli johdonmukaista jatkoa. Thesleff oli mestari kuvaamaan liikettä ja maalasi maisemia, joita pidettiin miesten aiheina. Hän kulki kohti abstraktia ja modernismia. Ellen oli poikamiestyttö, "uusi nainen" garconne, vuosikymmeniä ennen kuin se 20-luvulla keksittiin. Hän leikkasi hiuksensa lyhyiksi jo 1890-luvulla ja solmi solmion kaulaansa. Casa Biancassa hän kulki miesten vaatteissa. Oman ateljeen maaseudun rauhassa olivat onnistuneet hankkimaan vain muutamat kuuluisat miestaiteilijat. Firenzessä Ellen liikkui vapaasti Craigin seurassa aikana, jolloin nainen ei voinut vielä suomalaisessa ravintolassa itse tilata omaa ruoka-annostaan. Ennen kaikkea hän elätti itsensä taiteellaan. Ellen ei empinyt verrata itseään Da Vinciin ja haaveili Craigin kontaktien avulla valloittavansa  Yhdysvallat ja ryhtyvänsä miljonääriksi. Kuva Michelangelon taiteesta jouti roskiin.  Taivas tuntui olevan rajana. Maalasihan hän kuin jumala. Ehkä sen vuoksi hän pysyi hyvin uskollisena taiteelleen, eikä juuri ottanut vastaan esimerkiksi muotokuvatöitä tai jäljennöstöitä, jotka olisivat leventäneet leipää.  

Vasemmalla Maisema Toscanasta, 1907 - Oikealla Lehtimaja, 1908 
Uhrituli, 1924 - Ellen oppi Edward Gordon Craigiltä puugrafiikan tekemisen

Thesleff maalasi Pekkalan kartanon seinämaalaukset 1928-1929

Aamu-seinämaalaus, 1928-1929

Iän karttuessa kritiikki omia töitä kohtaan lisääntyi. Värit hiipuivat ja nostalgia kalvoi. Rakas Firenze ei ollut enää sama, menneisiin päiviin ei ollut paluuta. Maalatessa rikkoutui kankaita. Mutta vielä vuonna 1949 Tanskassa suuressa pohjoismaisessa näyttelyssä kriitikko Otto Gelstedin mielestä Thesleffin "Maalaustaiteen muusa" oli näyttelyn paras työ. Tunnustus lämmitti lähes 80-vuotiaan taiteilijan sydäntä.

Ellen Thesleffin elämä päättyi tammikuussa 1954 84-vuotiaana. Hän oli joutunut vuonna 1952 raitiovaunun runtelemaksi ja ei enää onnettomuuden jälkeen päässyt Lallukan-kotiinsa.

Casa Biancan terassilla 1910-luvulla

Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa: "Olen halunnut saada Ellen Thesleffin elämäntarinan loistamaan edes hetkeksi, jotta voisin jakaa eteenpäin tämän ihmeellisen ihmisen elämän energian." Schreck on käyttänyt lukemattomia tunteja, viikkoja tutkiessaan Ellenin ja perheen kirjeenvaihtoa. Vanhakantainen ruotsi ei ole ollut helpoimmin ymmärrettävästä päästä. Vielä hankalampia olivat Edward Gordon Craigille lähetetyt kirjeet pariisilaisessa arkistossa. Niissä Ellen käytti sekaisin saksaa, ranskaa, italiaa sekä englantia, joka oli kielistä vierain. Toisinaan kaikkia suloisena sekamelskana yhdessä lauseessa. Schreck on tutkinut teosten lisäksi luonnoskirjoja, päiväkirjoja, valokuvia, postikortteja... Meidän lukijoiden kannalta on onni, että materiaalia on ollut runsaasti, kirjeitäkin parisentuhatta. 

Millaisen teoksen Thesleff olisi tehnyt Hanna-Reetta Schreckistä? 

Minä maalaan kuin jumala on niitä kirjoja, joita ei voi ahmia. Välillä pitää selata taaksepäin, mitäs täällä sanottiin. Pitää googlata, ahas, tältä tämä näyttää. Tietoa ja tarinoita on niin paljon, että tiedän voivani palata kirjan sivuille huoletta uudelleen ja uudelleen ja aina löydän jotain uutta. Lukiessa tulee ihmeellisen kevyt tunne siitä, että olisi vähän itseään paremmassa seurassa, kasvaisi ihmisenä. Kirjoittajan intohimo ja rakkaus työhönsä ja työnsä kohteeseen näkyy. Tämä ei ole leipäpapin sunnuntaisaarna. Kiitos Hanna-Reetta Schreck, sain niin paljon enemmän kuin osasin odottaa. "Thyra Elisabeth" on hankkinut lihaa luiden ympärille, sydämen ja sielun. Kirja kuin kaleidoskooppi. On oikeastaan vain yksi toive jäljellä, että näen "Thyran" ja muita Ellen Thesleffin töitä omin silmin.



Kiitos Teos!

❤:lla Johanna

Sunday, October 13, 2019

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Sivut kääntyvät vinhaa vauhtia. Parin luvun jälkeen unohdan, että kirjoittaja on  moniosaaja Raakel Lignell, tuottaja, toimittaja, muusikko, kirjailija, TTK voittaja. Onpahan vain nuori nainen Mikkelistä, joka ei voi muistaa aikaa ennen musiikkia. Soittimeksi valikoitunut viulu on pääsylippu maailmalle ahtaiksi käyneistä uskonnon värittämistä ympyröistä. Ensimmäinen loikka on Helsinkiin Sibelius-Akatemian solistiselle osastolle ja toinen johtaa Berliiniin yksityisoppilaaksi opiskelemaan täysin uusi soittotekniikka.  Raakelin sanoin: "Olin ahne elämälle." 




Kolmas harppaus vie Afrikkaan, Beniniin. Se vie myös syvälle pyörteeseen, painajaiseen. Kuten kaikki kunnon painajaiset tämäkin alkaa hykerryttävästi, suorastaan kutkuttavasti. Berliiniläisellä klubilla katseet kohtaavat "vähän liiankin pitkäksi aikaa." Lihaksikas tummaihoinen mies vie jalat alta. "Moista veret seisauttavaa ylväyttä en muista ennen nähneeni" kuvailee Raakel. On hyviä keskusteluja, valkoisia ruusuja, loppumattomia öitä, hyvää ruokaa ja juomaa, juhlia, huumoria. Kolmas loikka johtaa myös vanhemmuuteen, äidiksi. 


Beniniläinen kulttuuri on omanlaisensa ja myös Herra Ministeri tulee tutuksi.

Aamu beniniläisessä helvetissä on antikliimaksi, pohjakosketus. Raskaana oleva Raakel havahtuu sairaalasta, toinen ruhjottu vaalea nainen vierellään. Saksalainen Katrin osaa kertoa asioita, joista on ollut aavistus mutta ei tietoa. Huoli syntymättömän lapsen hyvinvoinnista ei helpota itsesoimauksen taakkaa. Maailma on heittänyt häränpyllyä. "Yhtäkkiä se, mikä pari vuotta sitten oli tuntunut ahdistavalta ja tylsältä, näyttääkin paratiisilta." Suomi on koti ja turvasatama.



En halua paljastaa juonen käänteitä sen enempää. Älä sano että rakastat on vavahduttava tarina elämänhalusta, vahvasta naisesta joka toivottaa elämän tervetulleeksi avoimin mielin, käsivarret levällään maailmaa syleillen. Toivoisin, että lukija suhtautuisi kirjaan samoin kuin Raakelin ystävä kauheuksista kuullessaan: "Ihanaa, kun ystäväni ei tuomitse eikä syyllistä. Tai pitää moiset ajatukset ainakin ominaan." Lignell paljastaa syvimmät arpensa, raskaimmat taakkansa, on suojaton. Lukijankin sielu on paikka paikoin vereslihalla. 

Lähisuhdeväkivalta on kirjan tärkein teema. Lukiessa haluan karjua, että ota nyt hyvä nainen jalat allesi! Etkö sinä todellakaan näe? Uskoisin, että ainoastaan väkivaltaa elämässään kokenut voi ymmärtää kaikki pienet nyanssit, ajatukset, aavistukset. Väkivalta pahenee asteittain, muutaman tunnin mökötys muuttuu päivien mykkäkouluksi. Otteet käyvät rajummiksi, ilkeät sanat pistävämmiksi, seksi alistamiseksi. Uhri kävelee peilitalossa munankuorten päällä ja vastassa on vain savua.  Onko mikään sitä miltä näyttää, ovatko ajatukseni oikeutettuja, olenko väärässä? Ja kaiken kuorruttaa häpeä epäonnistumisesta."Häpeän ja pelon viitta on läpäisemätön, tunnen sen painon joka hetki, mutten halua sitä hyväksyä." Asiaa ei helpota uhrin hienotunteisuus, halu olla kajoamatta asioihin jotka eivät itselle kuulu. Tai empatia, oikeudenmukaisuus - kaikki ne kauniit asiat, jotka toimivat normaalimaailmassa.




Luen kirjaa uteliaana. Miten muusikko kokee musiikin, orkesterin pauhun? Sen, kun osaaminen on sitä luokkaa, että musiikki vain syntyy? "Soittaminen täysmittaisen sinfoniaorkesterin keskellä tuntuu kuin massiivinen puhuri kannattelisi ja keinuttaisi tuoliani. Torvisektion ja patarummun pauhatessa sulaudun merkilliseen, elävään organismiin ja täytän oman osuuteni sen sykkivässä toiminnassa." Aina ei tule ymmärtäneeksi historian suuria hetkiä, kuten yönä kun Berliinin muuri murtuu. Nuori Raakel kiipeää ystäviensä pyynnöstä muurille viuluineen ja soittaa Sibeliuksen Romanssin. Mielikuva on sykähdyttävä, kuten varmasti myös BBC:n suora lähetys ympäri maailman.



Älä sano että rakastat on yksi niistä kirjoista, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Tapahtumat pyörivät mielessäni useamman päivän, yritän jäsennellä ja löytää punaisen langan, vastata kysymykseen miksi. Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, on vain nuoruutta, seikkailua, halua tehdä oikein. On nuori ensimmäistä lastaan odottava äiti, jonka elämässä myrskyää niin paljon enemmän kuin vain raskaushormonit.  Onneksi on myös perheen ja ystävien tuki ja turva.



"Tätäkö on kasvaa aikuiseksi? Nähdä elämän kiemuraisuus
ja ihmisen heikkous?"

Kiitos Siltala!

❤:lla Johanna