Monday, April 12, 2021

Kiitos Liisa! Ihana on saapunut

Voitin Hopeinen Kuunsilta-blogin arvonnasta askartelulehti Ihanan. Kiitos Liisa! Four Catsin sanoin: Liisa, missä oletkaan, sulle vertaa ei ole päällä maan. Oli todella sydämellistä ja anteliasta lähettää palkinto tänne saakka. Olen ihan otettu. Liisan blogissa on tälläkin hetkellä arvonta, kannattaa käydä katsomassa.  


Mulla ei ole tainnut koskaan olla askartelulehteä. Nyt kaduttaa. Ja harmittaa. Jos lehdet ovat näin ihania, kuin tämä Ihana, niin mulla on mennyt paljon sivu suun. On sellainen olo, että sisäisen neulojan rinnalle syntyy kohta sisäinen askartelija. 


Liisa muisti mua myös kortilla, hurmaavalla tervehdyksellä. Sanoma oli juuri sitä, mitä lääkäri olisi varmaan määrännyt. Kuka päätät olla tänään? Valintoja ei tule kovin tarkkaan miettineeksi, kun pakko/kiire/tapa tai jokin muu sanelee, että näin tämä nyt tehdään. Mä mietin koko päivän valintojani. Miksi tein kuten tein, mikä mua kannusti tai hillitsi. Mitä olisin halunnut valita. Voi pojat ja tytöt. Mä olen pitkään tasapainoillut ja yrittänyt säilyttää balanssin milloin kenenkin hyväksi. Mitäpä jos heilauttaisi vaa'an ihan eri asentoon, piut paut välittäisi muiden tasapainosta ja miettisi vain omaansa. Kortti sai tänään aikaiseksi myös sen, että jätin monta asiaa sanomatta tai keskityinkin siihen, mikä on mennyt hyvin. Yleensäkin yritän antaa kiitosta, mainita kaiken hyvin sujuneen, mutta tänään pinnistelin vielä vähän lisää. 


Kortti palautti mieleeni myös hiljan käymäni keskustelun tyttären kanssa. Ilmoitin hänelle, että musta tulee nyt osa-aika psykopaatti. Kuuntelin nimittäin podcastin herrasta, joka oli saanut ihan virallisen diagnoosin psykopaattiudestaan. Hänelle herätys oli lapsen piirros, jossa lapsi kuvasi isää tummanpuhuvana möhkäleenä ja äitiä kevyenä, valoisana keijukaismaisena hahmona. Tosielämän Kaunotar ja Hirviö. Lopullinen silaus oli kuitenkin hetki, kun psykopaatti saattoi veljensä hengenvaaraan tietoisena riskistä ja kertomatta siitä. Kun asia selvisi veljelle, katkesivat välit (and no, it's not William and Harry). 

Herra Psykopaatti kertoi, että hänellä ei ole mitään tunteita koskien muita. Ihan sama itkeekö tai nauraako joku. Omatunto ei soimaa, ei tule ahdistusta teki sitten mitä vain. Hän halusi kuitenkin yrittää normaalisti hyväksyttävää tunnetulkintaa läheistensä vuoksi. Ja valitteli, että vie ihan hitokseen aikaa yrittää ottaa toiset ja heidän tunteensa huomioon. 

Tunteiden vastakohdaksi usein mielletään äly. Eihän se niin ole. Tunteiden vastakohta on tunteettomuus, älyn älyttömyys. Jos on joskus tavannut ihmisen, jolle tunteet (omat tai toisten) eivät sen enempää merkitse, niin tietää, kuinka toivotonta elämä on. Kuin seinälle puhuisi (ja sillä seinälläkin on varmaan enemmän tunteita). Jos itket, se tulkitaan yritykseksi manipuloida, vaikka itseasiassa vuodattaisit hirvittävän määrän stressiä ja surua kropastasi kyyneleiden muodossa. Jos yrität jotenkin ymmärtää mistä toinen on tullut, mielletään se dissaamiseksi ja haukkumiseksi. Jos yrität jotenkin asettua samalle aaltopituudelle, tulkitaan se heikkoudeksi.  Olen tullut siihen tulokseen, että empatia on varsinainen risti kantajalleen. Tuoko empaattiselle ihmiselle mitään iloa taito myötäelää? Vai lisääkö se vain surua ja tuskaa? Näitä funtsiessa tuli mieleeni, että olisi mahtavaa kääntää tunnerekisteri päältä pois ja vain mennä porskuttaa. Välittämättä siitä, mitä omat teot (tai sanat). saavat aikaan toisissa. 

Tytär totesi, että äiti, sä olet kind, kiltti. Sanoin, että kindness on ihan yliarvostettua. Tyttären vasta-argumentti oli pistämätön: No mumsy. Kindness is a virtue. Ystävällisyys on hyve. Totta, ystävällisyys (kiltteys, tämä on taas aika vaikea suomennettava) on yksi seitsemästä hyveestä, joka ilmenee myötäelämisenä. Lupasin, että olen osa-aika psykopaatti muille kuin lapsille. Ja hoitolapsille. Koirille. Eläimille. Kilteille ihmisille... Musta ei ehkä heti alkuunsa tule kovin hyvää osa-aika psykopaattia, mutta yritetään. 




Kotona alkaa olla jo aika avaraa. Kävin tänään töiden jälkeen viemässä yhden muuttokuorman. Huomenna tiistaina mun ystäväni A. täyttää 2 v. ja vien hänelle ja isosisarukselleen leivonnaisia. Kysyin äidiltä luvan, että saamme herkutella. Lahjakin on hankittu. Leivonnaisia sai ostaa kaksi pakkausta yhden hinnalla, joten tällä kertaa oli silmäniloa kuviinkin. Kuorrutus oli tehty maapähkinävoista. Keijukainen löytyi omiasta varastoista. 



Kiitos vielä kerran Liisa. Oli ihana selailla lehteä, uppoutua suunnitelmiin. Sain uusia ajatuksia ja intoa. Ehkä on muutonkin jälkeistä elämää. 

❤:lla Johanna, osa-aika psykopaatiksi ryhtyneenä

Sunday, April 11, 2021

Sielu kaipaa pilkille

Kuluneen viikon olisin istunut mieluummin vaikka räntäsateessa pilkillä. Ketuttanut on kuin pientä oravaa jäisen kävyn kimpussa. Olen pakannut minkä ehtinyt.  


Perjantaina töistä kotiin tullessa en ollut ihan varma mistä talosta sänkyni löytyy. Tulin ensiksi tänne vanhaan kotiin. Sekä kahvinkeitin että vuoteet olivat kadonneet. Toisaalta netti toimi ja oli aika helppo päättää, että nukkuuko yönsä lattialla vai sängyssä. Jäin vanhaan kotiin ja nukuin suhteellisen makoisasti muutaman viltin päällä. Nuorempi poika kyseli tekstarilla yömyöhään töiden jälkeen, että minne pitäisi mennä yöksi. Hänen ratkaisussaan olennaiseksi tekijäksi muotoutui ruoka: lattia kelpasi leposijaksi kunhan vatsa ei murissut. 

Kävin perjantaina myös rokotettavana. Olisin halunnut Modernan rokotteen Pfizerin sijaan, mutta Modernaa ei ollut tarjolla. Molemmat ovat suunnilleen yhtä tehokkaita, mutta Moderna on valmiiksi annosteltu, kun taas Pfizeria joutuvat rokotteen antajat annostelemaan. Kyllä mä luotan meidän terveydenhoidon ammattilaisiin, mutta olisi siinä yksi virhe vähemmän tapahtuvaksi. Pölisin ihan päättömiä hermostuksissani. Olen piikkikammoinen. Hoitaja kertoi antaneensa yli 1000 rokotetta helmikuusta alkaen. Hän mua kannusti ja kehotti pölisemään lisää. Kun piikki oli tuikattu höläytin vielä kyyneleet silmissä, että "bless your heart" (kääntyy vähän huonosti suomeksi tämä eteläisten osavaltioiden siunatkoon sydäntäsi -ilmaisu, mutta lämmintä kiitollisuutta sillä kuvasin). Kaupassa (rokote annettiin Walgreens -kaupassa) katselin hyllyjä vielä vartin ajan kehotuksen mukaisesti jälkioireiden varalta. Kysyin, että minkälaiset tuntemukset olisivat mahdollisia ja sanan huimaus kuullessani alkoi maailma jo muka vähän heilua ja korvissa humista. Kuvitteellisten oireiden lisäksi ainoastaan rokotekohta tuli kipeäksi. Sitä jomottikin sitten oikein kunnolla lauantaina. 


Lämpö ja sää ovat olleet kohdillaan. Kaivelin leveälierisen hatun varjostamaan kasvoja ja niskaa. Parina päivänä lämpöä oli jo melkein 30 C astetta. Senkin puoleen on käynyt mielessä, että pilkkiminen ei ole ollenkaan hassumpi tapa viettää aikaa. En olisi halunnut kesän kuumuuden alkavan ihan vielä. 



Kaappien kätköistä löytyi unohtamiani valokuvia. Alimmassa kuvassa olen n. 30-vuotias, ehkä vuoden vajaa. Juhlien teemana oli 50- tai 60-luku ja sen mukaan olen pynttäytynyt. Oli hauskat juhlat. Ikävä kyllä en osaa muita tansseja kuin jenkkaa ja taisin talloa muutamat varpaat sinisiksi. Sorit siitä.


Joku kysyi edellisessä postauksessa, että minne muutamme. Muutamme tästä vanhasta kodista vielä vanhempaan kotiin n. puolen kilometrin päähän linnuntietä. Tila pienenee puolella (n. 400 neliötä n. 200 neliöön), lehtipuut vaihtuvat havupuiksi, saunaa ei ole, kokokylppäreitä on kolme vähemmän, ei kodinhoitohuonetta, kaasuliettä, kuraeteistä, valmiiksi rakennettuja hyllyköitä ja autotallikin vain kahdelle autolle. Naapurit ovat lähempänä ja sijainti ei ole yhtä rauhallinen. Talo on ihan ok, ei siinä mitään. Se ei alunalkujaankaan ollut oma valintani, kun sen vuonna 2003 ostimme. Olisin halunnut toisen samanhintaisen talon, vähän eri sijainnilla mutta vähän paremmin varusteltuna. Sen(kin) äänestyksen hävisin. Vanhempi koti on ollut vuokralla viimeiset melkein kahdeksan vuotta ja kyllähän sen huomaa. No, aika aikaansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin. 

❤:lla Johanna

Saturday, April 3, 2021

Sorry Royal Mail


Kirjoitin edellisessä postauksessa kuinka soitin Royal Mailille ja yritin saada käännytettyä tyttären takaisin käännytetyn paketin tyttärelle. Oli turhauttavaa tietää, että paketti oli vain parin kilometrin päässä tyttärestä ja mitään ei voinut tehdä. Paketti oli vääjäämättä palaamassa takaisin Pohjois-Carolinaan. Teksti vielä  tuossa alla. 

(Lähetin tyttärelle pääsiäistervehdyksen paketin muodossa. Seurantatiedoista näin, että paketti oli päätynyt pikkuiseen skotlantilaiseen kylään paria tuntia aikaisemmin. Ja laitettu takaisin Amerikkaan. Osoitetiedot olivat puutteelliset. En ihan niin vähästä lannistunut ja kaivoin Royal Mailin puhelinnumeron netin syövereistä. Jonotin parikymmentä minuuttia ja sitten keskustelimme. Keskustelun sisältö: mitään ei voi tehdä, kun pakettiin on laitettu leima "return to sender", palautetaan lähettäjälle. Selvitimme ongelmankin yksissä tuumin. Meidän posti oli tulostanut papereihin osoitteeksi 60, kun sen olisi pitänyt olla 6d. Ihmettelin, että eikö sitä pakettia voisi nyt vain käännyttää takaisin, kun ongelmankin tiedämme ja paketin päälle olen omin käsin kirjoittanut kyllä oikean osoitteen. Ottaa ja lukee sen siitä. Ei voi, kun on leimattu "return to sender". Ei voida tehdä mitään, kun on leimattu. Olin laittanut käsintäytettyyn tulliselvitykseenkin oikean osoitteen ja tyttären puhelinnumeron, mutta mitään ei voida tehdä, kun on leimattu.. Mulle tuli mieleeni jokin Neil Hardwickin komedia. Tylsyyteen kuoleva virkamies, joka toistaa yhtä lausetta ja kaikkensa yrittävä asiakas. No, suklaapuput nyt reissaavat takaisin tänne. Näkivätpähän maailmaa ja lähetys maksoi 26 dollaria. Kai tämänkin voi lisätä resumeen vaikka nimikkeellä matkanjärjestäjä. Kyllä mä penäsin virkailijalta, että jos hän voisi keksiä jonkin keinon pysäyttää paketin käännytys. Hän oli hetken hiljaa ja totesi, että paikallinen postimestari ei ota vastaan puheluita. Käsitin, että postimestarilla olisi ollut valtuudet leiman peruutukseen. Toivottavasti eivät koskaan tuikkaa leimaansa johonkin todella tärkeään, vaikka siihen postimestariin, joka ei ota puheluja vastaan.)


Perjantai-aamuna tuli tekstareita tyttäreltä, kuulumisia. Ja sitten "also" eli lisäksi... Videolla kuului tyttären ääni: you did it, you crazy woman, you did it (sä teit sen, sä hullu nainen, sä teit sen). Seurasi kuva paketista, siitä samasta joka oli leimattu jo takaisin lähetettäväksi. Mä en tiedä mitä tapahtui. Vastasiko postimestari puheluun vai katsoiko joku kristallipalloon ja näki oikean osoitteen. Joku kuitenkin teki enemmän kuin virka vaati. Paketti meni kuin menikin perille! Puhelutiedoista näin, että puheluni Royal Mailille kesti 32 minuuttia. Jonotukseen meni varmaan 29 minuuttia. Kutsuisin tätä työvoitoksi. Ensimmäisenä kuitenkin tuli mieleeni, että miten mä lähettäisin kiitoskortin. Pikkuisten suklaapupujen ei tarvinnutkaan matkata takaisin meren yli, tytär sai perinteisen pääsiäisherkun, mä säästin 26 dollaria ja hyvän mielen määrää ei voi rahassa mitata. Ja tyttären poikakaverikin  sai suklaapupun. 

Vanhempi poika kyseli viikolla, että onko meillä suunnitelmia pääsiäiselle. Ei ole. Nuorempi poika on illan töissä ja saimme mieheltä tekstarin (päiväkäskyt tulevat tekstareiden muodossa), että pakkaaminen on syytä aloittaa, laatikoita on hankittu. Vajaan viikon päästä perjantaina alkavat muuttotoimet. Mua ei huvita laittaa pääsiäistä. Ei sen puoleen juhannusta tai jouluakaan. Vanhempi poika oli kutsuttu ystävänsä (tyttö) kotiin pääsiäisillalliselle. Oli kyllä aika ihanaa, että hän kuitenkin varmisti, että onko suunnitelmia.  Sovimme, että laitamme hänen kanssaan huomenna sunnuntaina lounaan yhdessä. Nämä mun pääsiäiskuvat ovat parin vuoden takaa. Puput ovat pakattuina jossain varastossa, kuten peilikin. Talossa on hiljaista ja jotenkin se jo kuulostaa tyhjältä, vaikka täällä vielä jollain tapaa olemmekin. Ehkä vuoden päästä löytyy taas inspiraatioa ja pääsiäinen tuntuu juhlalta. Who knows.





Kiitos Royal Mail. Ja anteeksi, kun usko ei riittänyt. Ja perhosten kohtalosta huolestuneille: perhoset pääsivät vapaaksi luontoon keskiviikko-iltana. 

❤:lla Johanna

Thursday, April 1, 2021

Perhoshoitaja

On yksi asia, jota en ymmärrä: elämä. Ei kai elämää ymmärrettäväksi ole tehtykään, vaan elettäväksi, mutta silti. Miksi joskus on pitkiä kuivia kausia, jolloin ei sada, ei tapahdu mitään? Miksi sitten taas toisinaan ei mitään muuta olekaan, kun tapahtumia toisensa jälkeen? 

Pääsiäispossut



Olen saanut työssäni lisää vastuuta. Hoidan nykyisin myös perhosia. Hoitolapset olivat saaneet lahjaksi perhosfarmin. Muutaman päivän ajan seurasimme, kuinka täydellinen muodonmuutos toukasta perhoseksi tapahtuu. Mun tehtäväni oli syöttää perhosia. Syke nousi, kun varovasti ujutin appelsiinin lohkon nautiskeltavaksi. Onpahan taas uusi taito ja vastuualue resumeen lisättäväksi. 



Maailmaan on iskenyt nannyvaje. Lastenhoitajia ei vissiinkään ole riittävästi. Jos olisi lankapuhelin, niin nyt se soisi siihen malliin, että luuri kimpoaisi pidikkeestään. Päivittäin tulee yhteydenottoja ja tiedusteluja. Tänään mulla oli elämäni ensimmäinen haastattelu nanny agencyn eli lastenhoitajia välittävän toimiston kanssa. Päädyin tilanteeseen vähän vahingossa. Koska päätin jatkaa vakioperheen kanssa aloin katsella jos löytäisin lisätunteja satunnaisesti tehtäväksi. Löytyikin kiva ilmoitus, mutta se oli välityspalvelun kautta. Hain työtä ja päädyin haastatteluun ja todennäköisesti välitystoimiston listoille. 

Kyllä mua vähän jännitti, kun etähaastattelu alkoi. Puhelinhaastattelut ovat ok, mutta kuvavälitteinen tuntuu vieraalta. Felix onneksi päätti tulla avuksi ja hyppäsi syliini. Haastattelu sujui sen jälkeen mukavasti koiraa rapsutellen. Mä en tykkää olla valokuvattavana, en ota selfieitä enkä harrasta FaceTime tai muutakaan toimintaa, jossa oma naama näkyy. Pakko on kuitenkin yrittää pysyä maailman menossa mukana. Testailin etukäteen, että valaistus ja tausta ovat kunnossa, kuvakulma sopiva ja että osaan käyttää tekniikkaa. Äänen olin sitten unohtanut säätää ja sähläilin oikein somasti. 

Lähetin tyttärelle pääsiäistervehdyksen paketin muodossa. Seurantatiedoista näin, että paketti oli päätynyt pikkuiseen skotlantilaiseen kylään paria tuntia aikaisemmin. Ja laitettu takaisin Amerikkaan. Osoitetiedot olivat puutteelliset. En ihan niin vähästä lannistunut ja kaivoin Royal Mailin puhelinnumeron netin syövereistä. Jonotin parikymmentä minuuttia ja sitten keskustelimme. Keskustelun sisältö: mitään ei voi tehdä, kun pakettiin on laitettu leima "return to sender", palautetaan lähettäjälle. Selvitimme ongelmankin yksissä tuumin. Meidän posti oli tulostanut papereihin osoitteeksi 60, kun sen olisi pitänyt olla 6d. Ihmettelin, että eikö sitä pakettia voisi nyt vain käännyttää takaisin, kun ongelmankin tiedämme ja paketin päälle olen omin käsin kirjoittanut kyllä oikean osoitteen. Ottaa ja lukee sen siitä. Ei voi, kun on leimattu "return to sender". Ei voida tehdä mitään, kun on leimattu. Olin laittanut käsintäytettyyn tulliselvitykseenkin oikean osoitteen ja tyttären puhelinnumeron, mutta mitään ei voida tehdä, kun on leimattu.. Mulle tuli mieleeni jokin Neil Hardwickin komedia. Tylsyyteen kuoleva virkamies, joka toistaa yhtä lausetta ja kaikkensa yrittävä asiakas. No, suklaapuput nyt reissaavat takaisin tänne. Näkivätpähän maailmaa ja lähetys maksoi 26 dollaria. Kai tämänkin voi lisätä resumeen vaikka nimikkeellä matkanjärjestäjä. Kyllä mä penäsin virkailijalta, että jos hän voisi keksiä jonkin keinon pysäyttää paketin käännytys. Hän oli hetken hiljaa ja totesi, että paikallinen postimestari ei ota vastaan puheluita. Käsitin, että postimestarilla olisi ollut valtuudet leiman peruutukseen. Toivottavasti eivät koskaan tuikkaa leimaansa johonkin todella tärkeään, vaikka siihen postimestariin, joka ei ota puheluja vastaan. 


Sähköpostista löytyi Kaufmanin ajatus: "You are what you love, not what loves you", olet sitä mitä rakastat, et sitä mikä rakastaa sinua. Jostain syystä miete kolahti. Miten aina muistaisi, että muut eivät määritä minua, minä määritän itse itseni. Parasta tietysti on, jos nämä kaksi olisivat yhteneväisiä. Voisi elää sen ajatuksen kanssa, että muut näkevät minut sellaisena kuin tunnen itseni olevan. 

Huhtikuu. Billie Holidayn "April in Paris" on ollut kiehtova laulu. Kuuntelin sen taas muutaman kerran huhtikuun kunniaksi. Olisi ihana kuunnella laulua joskus jonain huhtikuisena päivänä Pariisissa. Unelmoidaan!

❤:lla Johanna, perhoshoitaja


P.S. 

Haastattelun lopputulema: nuori haastattelija nainen katsoi mua hyvin arvioivasti kameran kautta ja nyökytteli päätään. Sulla on hyvä tollainen isoäiti viba, meillä on paljon perheitä, jotka haluavat nimenomaan isoäitimäisen lastenhoitajan, vähän varttuneemman ja varmemman. En viitsinyt sanoa, että kuka sitä nyt mitään kovin kuumaa kissaa kattonsa alle haluaa pyörimään... On tässä ikääntymisessä siis puolensa. 

Thursday, March 25, 2021

On kivaa olla haluttu

Aluksi, kiitos kaikki, jotka jätitte kommentin mun edelliseen postaukseen. Se on tästä lähtien mun voimasivuni. Olen lukenut kommentit monen monta kertaa, mutta en vielä vastannut kaikille. Haluan tehdä sen ajan ja ajatuksen kanssa. Sain ihan uskomattoman paljon voimaa (ja ehkä vähän rohkeuttakin) teidän ajatuksista ja viesteistä. Kiitos. 


Kevät tulla tupsuttelee. Ihan vastaansanomattomasti kaikkinen väreineen ja tuoksuineen. Mennyt viikko on ollut hullu. Tällaiselle keski-ikäiselle naiselle tekee oikein hyvää olla haluttu. Viime viikon lopulla muhun otti yhteyttä kolmen lapsen äiti Illinoisista. Perhe on muuttamassa meidän kulmille ja halusivat tavata. Sunnuntaita nähtiin. Perheen päivä oli kulunut taloja katsellen, mä olin käynyt saunassa. Saunaraikkaana tapasin heidät. Ei ollut jakkupukua eikä meikkiä. Ajattelin, että olkoon. Tällainenhän mä olen suunnilleen, kun teen töitä lasten kanssa. Me juteltiin melkein tunti ja vieläkin olisi juttua riittänyt, mutta hivuttauduin hiljalleen matkoihini. Pidin perheestä ja musta tuntui, että sopisin hyvin heille. Tiistaina tuli tarjous ja lupasin, että vastaan muutaman päivän kuluessa. 


Aikaisemminkin olen todennut, että kun sataa, niin sitten tulee kaatamalla. Niin kävi nytkin. Tiistaina oli viestiä yhdeltä potentiaaliselta asiakkaalta, jonka kanssa neuvoteltiin vuosi sitten. Kiinnostaisiko. Keskiviikkona toistelta mahdolliselta asiakkaalta vuoden takaa. Kiinnostaisiko. 

Keskiviikkoiltana tuli myös epätavallinen yhteydenotto. Tytär etsi äidilleen yöhoitajaa viikonlopuiksi. Äidillä on dementia ja yö ja päivä menevät sekaisin. Tarjous oli sellainen, josta tuntui erityisen pahalta kieltäytyä. Palkkakin oli kohdillaan. Halusin auttaa. Mä en vaan jaksaisi päivätyötä jos menisi viikonlopun yöt edes osittain valvoessa. Mä en tiedä dementiasta oikeastaan mitään. Aloin myös ajatella omaa vanhuuttani. En halua koskaan olla omille lapsille taakka. En halua, että joutuvat etsimään yöhoitajaa muistisairaalle äidille. Jos ennuste olisi tällainen taitaisin lähteä jossain vaiheessa ilman karttaa (ok, en mä osaa edes karttoja lukea) vähän suurempaan metsään vaeltelemaan. 

Yksi nykyisistä hoidokeistani on valloittanut sydämeni totaalisesti. Ehkä siksikin, että hän muistuttaa tytärtäni niin monella tavoin. Olen onnellinen, kun aamuisin näen pienen ihmisen. Suunnilleen metrinmittainen tynkä kietoo kädet polvien ympärille ja sanoo, "laaavvjuuumshana". Tunne on molemmin puolinen. Ja voitteko kuvitella, tämä ihmelapsi 1 v. ja 10 kk on viime päivinä toimittanut asiansa potalla istuen? Ilmoittaa vain, että "poop"  ja sitten mennään. Kaikki hoitolapset ovat tärkeitä ja läheisiä omalla tavallaan, mutta joskus joku on vielä vähän erityisemmpi. Ihan kuin saisi tässä elämässä toisen mahdollisuuden.

Tarkoitus oli työskennellä tämän perheen kanssa kesän loppuun saakka. Kerroin, että illinoisin perhe on tehnyt tarjouksen, yhteiselle tielle saattaa tulla loppu. Tänään aamulla odotti sitten jymypaukku: me halutaan sut. Perheen isä oli sanonut illallispöydässä, että tätä ei päästetä menemään. Kysy, mitä Johanna haluaa. Me keksitään jotain. Kaivetaan jostain vaikka yksi tenava lisää jos muu ei auta. Arvatkaas, kuka täällä on tohkeissaan, onnessan, happy? On kivaa olla haluttu. Varsinkin, kun oma kotoperäinen arvostukseni ei ole suuren suurta. 


Katselimme hoidokin kanssa apiloita, vatsallaan pötköttäen ja keskittyen. Ja kuinka ollakaan, leppäkerttuhan siellä könysi lehdeltä lehdelle. Mä en tiedä kovin monta työtä, joissa voi tenavan kanssa ihmetellä leppäkertun toimia kaikessa rauhassa, puun hiljalleen huojuttaessa yläpuolella vielä lehdettömiä oksiaan aamupäivän leppeässä tuulessa. 

Koronavuosi on ollut ahdistava ja mä olen kuin tämä pikkuinen possu: "this little piggy stayed home" eli tämä pikku possu pysyi kotosalla. Mun onneksi myös muiden ihmisten kotona. 


Työpaikkahaastattelussa kerron aina, että lemmikkieläin on bonusta. Pari postausta sitten päivittelin, kun koira haukkuu ja puree hihnaansa. Sain vinkin, että sitruunavettä voisi ruiskia kuonolle. Olen nyt ruiskinut vettä ja haukku on lähes loppunut (Sude kertoi eroahdistuksesta ja Outi Krimou sitruunapannasta). Karvaturri on mun ikioma terapiakoira: kiedon kädet ympärille ja kuiskin salat turkkia vasten. Mä luulen, että saamme molemmat aika paljon toisiltamme (ok, olen aika höveli herkkupalojen suhteen). 



Mutta hei, päivä vähän paistaa. 

❤: Johanna, joka tietää missä on ollut, mutta on vähän epävarma minne seuraavaksi

Saturday, March 20, 2021

Pieni totuudentorvi

Pikkukaveri istui syömässä välipalaa ja aloitti ihan muina miehinä: "Ms. Johanna, kun mä olen sun ikäinen, niin sä olet kuollut." Hetki taas mutusteltiin paahtoleipää voilla, kanelilla ja sokerilla ja Ajatusten Tonava jatkoi virtaamistaan: "Sä näytät vanhalta. Sä näytät isoäidiltä."  


Pistämätön oli lapsen logiikka ja eihän siihen muuta voinut todeta kuin, että olet harvinaisen oikeassa. Niin se vaan on, että n. 50 vuoden kuluttua minä olen todennäköisesti kuollut ja sinä sitten minun ikäiseni. Jos asiat menevät hyvin. 

Olen aina ajatellut, että olen parhaimmillani tässä elämässä vähän vanhempana. Joskus tuoreena ylioppilaana arvelin nelikymppisenä olevani suhteellisen valmis, valmis myös nauttimaan elämästä. Se tuntui iältä, jolloin voisi olla sellainen kuin oikeasti on. Nuorena musta tuntui, että vanha sielu on pistetty nuoreen kroppaan ja en tuntenut oloani kotoisaksi. Innosti asiat, jotka innostavat keski-ikäisiä. 

Neljäkymmentä tuli ja meni ja vieläkään ei tuntunut ihan elämä omalta. Oli kiirettä, ei oikein ennättänyt itseään ajatella. Toisten asiat olivat tärkeämpiä kuin omani. Jos ei aina minun mielestäni, niin ainakin toisten mielestä. Olin kuin äänetön yhtiömies omassa elämässäni, kannoin vastuun vailla valtaa. 

Viisikymppisenä sitten. Vielä tätä vuosikymmentä on jäljellä, mutta alku ei ole mennyt yhtään sen paremmin kuin edellisetkään vuosikymmenet. Mä yhä edelleen elän toivossa, että elämä alkaisi tuntua omalta. 

(Nämä maisemakuvat ovat tyttären ottamia Skotlannista. Suunnitellaan, että kiipeämme yhdessä tuolle vuorelle. Yksi sellainen asia ja unelma, joka auttaa jaksamaan.)





Korona on koetellut meitä kaikkia. Onhän tämä vuosi ollut kuin jostain tieteisromaanista. Mun stressiä ja vieraudentunnetta lisäsi meidän presidentin vaalit ja yhteiskunnallinen kuohunta. Mä olisin halunnut käyttää taikasauvaa ja taikoa kaikki salaliittoteoreetikot ja riidankylväjät jonnekin hyvin kauaksi. Asiat ovat muutenkin hankalia ja suuria ilman älytöntä vääristelyä. Vaikka pysyttelinkin kaukana televisiosta ei voinut välttyä toinen toistaan hullummilta uutisilta. En muuten yhtään ihmettele, että Suomi on maailman onnellisin maa. Jos jollain olisi alkanut jutut viipottaa kuten meidän edellisellä presidentillä, niin lasarettipaikka olisi järjestynyt hyvin nopeasti. 

Henkilökohtaisesti mua on painanut eniten tämä meidän koti. Tai ei kai voida edes sanoa "meidän", koska mulla ei ole mitään sananvaltaa asiaan. Koti on taas menossa myyntiin ja eiköhän se tällä kertaa myydä. Kaikki on ollut vajaan vuoden verran kuin löysässä hirressä ja odoteltu vain, että koska tästä lähdetään. Ei inspiroinnut laittaa joulua, uuttavuotta tai yhtään mitään. Ei huvittanut pistää kukkasipuleita multiin syksyllä, suunnitella sisustamisia tai projekteja. Kuin olisi siivet leikattu, kuin eläisin jonkun toisen ihmisen nurkissa. Mä olen surullinen.

Pikkumiehen sanat kirpaisevat. Ei mua haittaa, että näytän vanhalta, isoäidiltä. Ajan viisaria ei voi kääntää ja eletty elämä näkyy kasvoissa, kehossa. Mua haittaa se, että elämä tuntuu menneen odotellessa omaa vuoroa. Harmittaa oma naiivius. Kuvitelma, että jos mä nyt teen näin ja näin, että joku pääsee päämääräänsä, niin sitten on minunkin vuoroni. Ei elämässä ole oikeudenmukaisuutta, vuoronvaihtoa. On vai niitä, jotka tekevät mitä tahtovat ja niitä, jotka hölmöinä haikailevat.  Ja koko ajan hiekka valuu tiimalasissa. Hetki tuli ja meni. 

Vaikka sydän on synkällä tuulella, niin luonto jatkaa uusin voimin. Meillä on tänään 20.3. virallisesti kevään ensimmäinen päivä. Mutta sanokaapas, onko tuossa alakuvassa kielo? Ei tämä nyt ihan yks yhteen kielon kanssa ole, kukatkin ovat suurempia.



Earth laughs in flowers, maa nauraa kukkasissa. Sateisena päivänä näytti siltä kuin kukkasten nauru olisi peittynyt kyyneliin. 
 

Johanna, vähän synkkänä

Sunday, March 14, 2021

Hynttyyt yhteen eli kirpparilla

Työ on kuluttavaa. Vaatteet saavat osumia tuon tuosta, milloin on ketsupit rinnuksilla omasta tai lasten puolesta, milloin koira kynsii palkeenkielen neuleeseen. Onneksi on kirpputorit. Ei harmitakaan niin kovasti, jos jokin vaate tärvääntyy. Meillä katsottaan aika tarkkaan kuinka siistit vaatteet ovat ja kahtena päivänä peräkkäin ei pistetä samaa asuyhdistelmää päälle. 


Käytän lähinnä farkkuja kesät talvet. Viimeinen vuosi on mennyt mustissa pöksyissä ja nyt tuli hinku sinisiin farkkuihin. ND Weekend, Old Navy, Gap ja Simply Vera Wang näyttävät kaikki aika kivoilta Gapin kevyen sini-valkoisen neuleen kanssa. 

Simply Vera Wang caprit ja Gapin neule yhteensä n. 7.5 dollaria. 


Valkoisessa puuvillaisessa Talbotsin neuletakissa on taskut ja eikä nappeja ollenkaan. Puna-valkoinen J. Jill-merkkinen t-paita näytti ihan käyttämättömältä. Tummapesuiset Gapin farkut ovat hiukan liian pitkät, mutta napsaisen lahkeet saksilla poikki ja taas mennään. Punaiset Kate Spaden mokkasiinit eivät ole kirpparilta. Jalkineet ja alusvaatteet ostan uusina. 



Talbotsin neuletakki, Gapin farkut ja J. Jill t-paita yhteensä n. 8.5 dollaria. 

Turkoosiin puuvillaiseen 3/4-hihaiseen t-paitaan hurmaannuin oitis. Pariksi sille löytyivät Old Navyn farkut ja Talbotsin vajaamittainen neuletakki. HM-baltsut ovat passelit vähän joka lähtöön. Tämä kirpputorikolmikko maksoi myös n. 8.5 dollaria. 


Löysin ihanan hennon marjapuuronpunaisen kashmir- ja villasekoitteisen J. Crew-merkkisen neuleen! En näytä nyt kokonaan, sillä neule pitää ensin käsitellä nyppykammalla ja sitten viedä pesulaan. Tuotetta katsellessa arvailin vain, että joku ei ole kuullut siitä, että neuleita voi siistiäkin. Tämä kaunokainen näytti siltä, että se on ollut yllä vain kerran pari ja sitten on todettu, että nyppääntyy ihan liikaa. Mun onni! ND Weekend farkuissa on kauniit aplikaatiot ja ne ovat caprimittaiset. Yhteensä nämä kaksi maksoivat n. 7.5 dollaria. 

Eddie Bauerin pusakassa on vähän militaarihenkeä ja riittävästi taskuja. Mun Convers-tossuissa on samaa hennon vaaleanroosaa kuin pusakassa. Takki maksoi n. 4 dollaria.

Kuljetan usein kirjoja ja askartelutarvikkeita mukanani ja siihen tarkoitukseen löytyi sopiva mikrokankainen kassi. Sarah Wilkinsin Barnes and Nobles -kirjakauppaketjulle kuvittama laukku oli kuin mulle tehty. Hintakin kohtuullinen 2 dollaria.  




Kassin koira tuo Felixin mieleen. Ei tästä kuvituksesta puutu kuin kahvi, sitten olisi kaikki tärkeät asiat mukana: kirja, kahvi ja koira. Olen tavattoman tyytyväinen löytöihini. Näillä taas pärjää pitkän aikaa ja yhdisteleminen on helppoa. 

Mä mietin, että olen ostanut valtaosin vaatteeni (ja lasten vaatteet aikoinaan) kirpputoreilta viimeisen yli 20 vuoden ajan. Voisihan sitä ajatella vaikka ympäristötekona, kierrätetty on. Ilman näitä apajia olisi kyllä tullut suru puseroon monet kerrat. On ollut kiva nähdä, että meidän nuoret eivät kaihda käytettyjä vaatteita. Pari päivää sitten pojalla oli "uusi" flanellipaita, joka oli käyty hakemassa skeittaamiseen kirpputorilta. Second hand -liikkeet ovat tuttuja ja hintatietoisuus selkäytimessä. 

❤:lla Johanna, hynttyitä yhdistellen