Sunday, June 21, 2020

Suunnaton ikävä

Yksi vuoden haikeimmista viikoista ja viikonlopuista on ohi. Olen keskikesän lapsi, joten synttäritkin usein ajoittuvat juhannuksen tietämille. Mä tunnustan nyt käsi sydämellä, että olen kateellinen teille, jotka saitte tänä vuonna juhannusta viettää Suomessa. Tämä ulkosuomalaisen elämä on välillä ihan hanurista. 


Instagramiin alkoi ilmestyä torstaina jo kuvia, joista ei voinut erehtyä. Kesä, järvi, kukoistava luonto, sauna, hyvää seuraa, ruokaa ja juomaa. Kaikki sellaisia asioita, joita täällä vain kaipailen. Onhan meillä toki ruokaa, mutta ei suomalaista ruokaa. On seuraa, totta kai, mutta ei sukua ja ystäviä vuosien varrelta. Järvikuvat saivat räpyttelemään silmiä. Samoin kuvat kieloista, lupiineista, juhannusruusuista, pienistä luonnonkukista kootut kimput. Mulla on ikävä, ihan suunnaton ikävä. Ikävissäni jo aloin katsella ensi kesälle majapaikkaa jostain järven läheltä, sieltä Suomesta. 


Mä istutin pari vuotta sitten kieloja ja lupiineja meidän pihalle. Eivät menestyneet. Olen katsellut kieloja kukkakaupoista, mutta maksavat painonsa verran kultaa jos joku kukkakauppa niitä suostuisi minua varten kukkatukusta tilaamaan. Mun piti aika nopeasti poistua Instagramista ja yrittää muistella omia Suomi-juhannuksia. Onhan niitä ollut aika monta. 

Nostalgiahuuruissa tuppaa unohtua, että niitä rakkaita lapsuuden ja nuoruuden, varhaisaikuisuuden, maisemia ei enää sellaisenaan ole. Yksi ihana muisto on, kun vietimme juhannusta vanhempieni kanssa ja naapurin täti oli tullut seuraksi. Isä sytytti järven rantaan rakentamansa kokon ja siinä sitä ihailtiin savustettua kalaa syöden ja äidin leivonnaisista nauttien. Järvi oli tyyni ja hiljainen. Kotona tuoksuivat vastapestyt räsymatot, juhannusruusu kukki talon kulmalla ja juhannukoivut seisoivat vartiossa rappusten pielessä. 

Kesämuistoihin liittyy vahvasti tori, omalla kohdallani etenkin Jyväskylän tori. Hurautin sinne monena aamuna polkupyörällä joko hakemaan aamiaiselle mansikoita tai sitten juomaan kahvit kaikessa rauhassa tai ostamaan savustettua kalaa lounaaksi. Viimeksi Jyväskylän torilla käydessä en tavoittanut enää samanlaista tunnelmaa. Tänä vuonna tilanne kai on ollut sitten vielä ihan erilainen. 


Moni asia pitää edelleen kiireisenä. Päivät ovat toisaalta verkkaisia, siis työpäivät. Nyt käyskentelen lastenrattaiden kanssa näissä maisemissa. Yksi päivä ihastelin kadun yli kaareutuvaa oksaa, joka notkui hedelmien painosta. Ensisilmäyksellä näyttivät omenoilta, mutta nämä taitavat olla päärynöitä. Vai ovatko? 

Kotona on jotenkin pysähtynyt ja aavemainen tunnelma. Tutut kaapit ja tuolit ovat poissa, kuvat  ja taulut tiessään. Sisustusguru oli häätänyt myös miehen isoäidin kuvan pois ruokahuoneesta, mutta mua alkoi ottaa päästä. Sanoin, että jotenkin on kohtuutonta että isoäiti joutuu ensin jättämään kaksi kertaa kotinsa Karjalaan ja nyt täältäkin käsketään pois. Kuva on nyt yläaulassa makuuhuoneen oven vieressä. Saas nähdä vieläkö komennetaan evakkoon. 

Nyt vain sitten odotetaan. Muutetaanko kuukauden vai kahden päästä, kukapa tietää. 


Alakuvan Muumi-koriste on vuodelta 2004 muistaakseni. Siitä tulee aina juhannus mieleen. Ollapa Niiskuneiti poimimassa kukkia luonnonniityltä :)


❤:lla Johanna, juhannuskaihoisana

Saturday, June 13, 2020

13 vuotta ja vihdoinkin eli Graduation Day

Siitä saakka kun pojan koulutie alkoi 13 vuotta sitten, on hänestä ja luokkatovereista puhuttu aina "Class 2020" eli vuonna 2020 valmistuvat. Tunnus oli esillä luokkahuoneen ovella, seinillä, sitä on käytetty juhlapuheissa. Ei vaan arvattu, millaisiin poikkeusolosuhteisiin vuosiluokka valmistuu. Ja miten juhlitaan. Meidän koulu ja koulupiiri ansaitsee suuret suosionosoitukset. Valmistujaisjuhla eilen perjantaina oli huikea. Kaksoset, jotka ovat juhlineet perinteisin menoin, totesivat tämän olleen paljon hauskempaa. Kuten olikin. Pukukoodikaan ei ollut virallinen. 



Vastavalmistunut nousi autosta hakemaan diplominsa ja kulkemaan kunniakujan, jonka varrella raikuivat onnittelut, lehmänkellot, taputukset. Me muut seurasimme häntä autolla. Näin matka taittui: 


Luokanvalvoja varmistaa ennen nimen kuuluttamista, että miten se sun nimi oikein äännetään. Poika opastaa. Suomalaiset nimet eivät ole aina ihan helpoimmasta päästä. Muuten, noista shortseista olisi tullut ihan hirveää huutoa jos koulun pukeutumissäännöt olisivat olleet voimassa. 


Luokanvalvoja kuuluttaa nimen ja poika astelee rehtorin luokse kuvattavaksi. Diplomi on jo kainalossa.


Rehtorikin taputtaa! 


Virallinen kuvaaja ottaa kuvan ja matka jatkuu.


Nimi löytyy listasta ja lapsi saa lahjakassin. Sisällä on mm. lahjakortti Chick Fil A-ravintolaan ja alakuvan t-paita:



Matkan varrelta saa pikkuleivän. Onkin ihan viimeisen päälle kuorrutuksineen ja logoineen. 


Viimeiset ohjeet ja onnentoivotukset. Vastavalmistunut hyppää takaisin autoon ja jatkamme ottamaan muutaman valokuvan koulun edessä. 

Ihailen henkilökuntaa. He seisoivat koko päivän aloittaen urakkansa aamulla yhdeksältä ja päättäen klo neljä. Sinä aikana 400 oppilasta perheineen vaelsi pisteeltä toiselle ja rehtori taputti jokaiselle käsiään, otti jokaisen kanssa yhteiskuvan. Meidän kouluissa ei ole ehkä ihan helppo olla rehtori hyvinäkään aikoina, mutta tällaisina aikoina jyvät erottuvat akanoista. Ihailen sitä positiivisuutta ja yrittämistä, millä meidän rexi on luotsannut kouluaan. Uudet tulokkaat, kokeet ja testit, online-opinnot, vastavalmistuvat...  Kuvia katsellessa älysin, että saniaisiakin oli hankittu miljöötä juhlistamaan. 


Isommat sisarukset lupasivat valmistaa aterian ja juhlakalu sai toivoa, mitä syödään. Mac and cheese, lihapullia, pastaa, valkosipulileipää... Häärin lasten kanssa keittiössä ja meillä oli hyvä meininki. Musiikki ja nauru raikasivat. Mietin mielessäni, että on aika kivaa, kun  musiikkimaku on samansuuntainen. Oli hauska touhuta ruokaa yhdessä, olla lasten aputyttönä. Pojan tekemät lihapullat ja tyttären pastakastike olivat viedä kielen mennessään. Ohjeita oli katseltu TikTokista ja YouTubesta. 

Illalla tuli pari kaveria kylään ja auttoivat kakun ja kuppikakkujen kanssa. Toiveena on, että voisimme järjestää juhlat heinäkuussa. Ikävä kyllä Pohjois-Carolina on nyt yksi niistä osavaltioista, joissa koronatartuntojen määrä on lisääntynyt monta kymmentä prosenttia ja edellisen päivän luvut peitotaan seuraavana päivänä. Sairaalapaikkojen riittävyydestä aletaan olla huolissaan. 

Mun työtilanne kirkastui aika yllättäin. Lähes päivittäin tulee yhteydenottoja, että pääsisitkö apuun. Monet perheet ovat tajunneet, että pandemia ei häviä ihan hetkessä ja päättävät pitää lapset kotona. Tällaiselle vanhemmalle hoitotädille on kysyntää. Olin tilanteessa, jossa mietin kolmen eri työnantajan tarjouksia. Tuntui ikävältä sanoa kahdelle perheelle ei kiitos, mutta sen verran olen jo oppinut, että tärkeintä on tuntea olonsa tervetulleeksi ja päivää on aikataulutettu. Ympäristö toki myös ratkaisee, mahdollisuus leikkiä ulkona, käydä kävelyillä ja miten lasten turvallisuus huomioidaan. Lelujen ei tarvitse olla viimeisen päälle, mutta suotavaa on, että lapsilla on kirjoja ja askartelutarvikkeita. Ja sitten tietysti ne lapset. Jos meno on hurjaa vieraillessa, niin voi olla aika varma, että hurjaa se on muulloinkin.  


❤:lla Johanna, ylpeä äiti 

Sunday, June 7, 2020

High School Graduation ja muuta

Nuorimmaisen koulun päättymisviikko on käsillä. Tortainahan meidän piti muutaman tuhannen muun kanssa sulloutua läheisen yliopiston juhlatilaan ja ylpeinä katsoa, kun juniori (siis seniori) astelee hakemaan diplominsa rehtorilta. Piti järjestää juhlat. 13 vuotta koulua takana ja uudet seikkailut edessä. 


Meidän koulu ja koulupiiri yrittävät tehdä tästä niin ikimuistoista kuin mahdollista. Torstaina on virtuaalinen valmistujaisjuhla ja perjantaina juniorimme pääsee hakemaan diplomin rehtorin kädestä. Tilaisuus on järjestettty niin, että vastavaalmistuneet kävelevät kampuksen halki viitoissaan ja hatuissaan ja pysähtyvät eri pisteillä. Matkaevääksi saa vielä välipalankin. Perhe seuraa kävelijää autolla ja yksi perheenjäsen saa pysähtyä hetkeksi kuvauspaikalle ikuistamaan todistuksen vastaanoton. 


Koska prom ja kaikki muutkin valmistumiseen liittyvät juhlat peruttiin järjestettiin senioreille paraati. Kampukselle kerääntyi opettajat ja muut kynnelle kykenevät ja autosaattueessa seniorit lipuivat kunniakujan läpi. Paikalle sai viedä etukäteen julisteenkin. Meiltä se jäi tekemättä, mutta paraatiin osallistuimme. Toiset ottivat lehmänkellojen kalistelun ja hurraamisen vastaan lähes kuninkaallisesti. 

PTA eli vanhempainyhdistys painatti jokaiselle kyltin kotipihalle laitettavaksi. Nyt naapurit ja kylänmiehet tietävät, että täälläkin on yksi vastavalmistunut. 


Toisen pojan sormethan kokivat kovia kolme viikkoa sitten. Kovien kokeminen ei siihen tietenkään loppunut. Meillä on terveysvakuutus, mutta tämä ER eli ensiapu ei sitten kuulunut meidän vakuutuksen piiriin. Lystistä muodostui n. $8000 lasku, josta kyllä jo kättelyssä annetaan 5000 dollaria alennusta. Mua alkoi hirvittää, että mitäs jos tulee jokin vakavampi murhe, sydänkohtaus tai muu? Matkaa pitää jatkaa puolisen tuntia, että vakuutus ja hoito kohtaavat. Jos ensiapu olisi vakuutuksen piirissä olisi maksettavaa jäänyt arvioni mukaan muutama satanen. Hinnathan ovat vakuutusyhtiöille pienemmät. 



Pakkaaminen jatkuu. Tämän taulun ostin Skotlannista paikallisten taiteilijoiden putiikista. Mielestäni oli äly välähtänyt. Kehyksen ostin läheiseltä Humanity for Habitat -kirpparilta. Loppusijoituskohteeksi uumoilin ruokahuonetta, mutta sinne tämä ei koskaan ennättänyt. Ehkä taululle löytyy vielä otollinen seinä. 



Tytär tuli kuin tulikin kotiin tällä viikolla! Olen nauttinut hänen ja kaikkien lasten seurasta. On kiva nähdä kuinka hyvin he tulevat toimeen keskenään. Tytär on innostunut ruuanlaitosta  ja kolmena iltana hän on vastannut iltaruuasta ilman pyytämistä tai kehotusta, ihan omin toimin ja valjastanut veljetkin puuhaan mukaan. 

Näillä näkymin töitä riittää ainakin tämän kuukauden, mutta tää mun ala on hyvin epävarma. Koskaan ei tiedä milloin sanotaan, että huomenna ei sitten tarvitse tulla. Yritän löytää työtä syksyksi. Kyselijöitä on paljon, mutta jos koronatilanne helpottuu kyselijätkin varmaan kaikkoavat. Monet vanhemmat laittavat lapsiaan jo nyt takaisin päivähoitoon. Pohjois-Carolinan tilanne tosin ei ole helpottunut, päinvastoin. Sairastuneita oli eilen ja toissapäivänä enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja sairaalapaikat alkavat täyttyä. Mä epäilen syvästi, että osavaltion avautuminen alkoi liian aikaisin. 


Lopuksi vielä Kunfutsea. Siinäpä sitä on ajateltavaa yllin kyllin. 

Mä olen ollut huono blogikaveri ja vielä tässä kotva menee, ennen kuin pääsen taas katselemaan mitä kaikille ystäville kuuluu. Toivottavasti kuuluu lintujen liverrystä, ruohon kasvua, auringon paistetta, terveyttä, hyvää mieltä. Meistä varmaan ei kukaan unohda tätä kevättä ja kesää, mutta mulla on tunne että joku on nyt päättänyt kiskoa kapuloita rattaisiin oikein urakalla. Ihan kuin universumi patistaisi jonkin oivalluksen äärelle. 

❤:lla Johanna, lampun syttymistä odotellen

Monday, May 25, 2020

Isoäidin etäkoulu

Pääsin viime viikolla sivusta seuraamaan miten isoäidin etäkoulu toimii. Olen kyllä ihan hillittömän vaikuttunut. Kuvat eivät liity muutoin asiaan kuin siten, että tästä rakennuksesta on saanut alkunsa meidän pikkukylä. Tälläkin seutukunnalla oli joskus yliopisto. Nyt se on kauempana, mutta kantaa alkuperäistä nimeään, Wake Forest College. Talo kuului maanviljelijälle, joka möi maata yliopiston tarpeisiin.  


Isoäidin etäkoulu alkaa joka arkipäivä klo 12.30. Oppilas on innoissaan ja varmistaa monta kertaa, että Ms Johanna, sano sitten kun. Tosin sekään ei ole tarpeen, sillä oppilaalle on laitettu esille kaksi kelloa: toinen digitaalinen ja toinen perinteinen. Oikealla kellonlyömällä oppilas asettuu iPadin ääreen ja ottaa yhteyden isoäitiin. Välillä isoäiti pyytää, että voisitko soittaa kännykkään, välillä tablettiin. 

Tunnin kulku on suunnilleen samanlainen: puolisen tuntia valokuvien katselua, jutustelua, muistelua, piirtämistä. Perjantaina oli isänpäiväkortin suunnittelua (vietetään meillä kesäkuun 3. sunnuntai). Isoäiti lähettää kortin seuraavaksi oppilaalle, jotta hän voi työtä täydentää. Nyt kai vain kirjoiteltiin toivotuksia. 

Viimeinen 30-60 minuuttia luetaan kirjoja, pelataan pelejä, ihmetellään eläin- tai kasvikuntaa. Puolessatoista tunnissa isoäiti saa ihan hirmuisen määrän tietoa lapsen päähän. Opiskelu on hauskaa, yhteistä jutustelua ja lapselle taitaa tulla ihan väärä käsitys opiskelusta. 



Isoäiti on eristäytynyt kotiinsa, terveydentilansa vuoksi hän ei voi lähteä kylille. Vuosi sitten eläkkeelle jääneelle etäkoulu tuo vaihtelua päivään. Seuraavaksi otetaan yhteys Teksasiin, jossa asuu toinen lapsenlapsi ja vedetään toinen oppitunti. 

Isvoanhemmat ovat lastensa ja heidän lasten elämässä yleensäkin vahvasti mukana. En kuitenkaan koskaan ole nähnyt tällaista omistautumista. Mua hämmästyttää kuitenkin eniten opiskelijan keskittymiskyky: vasta neljävuotias tenava istuu kuin noiduttuna isoäidin kanssa ja tekee kaiken mitä pyydetään. Seuraavaan syntymäpäivään on vielä yli puolivuotta. 

Jotenkin tuntuu, että nykyajan lapset käyvät aina vain fiksummiksi. Tämäkään nassikka ei tarvitse minkäänlaista apua laitteiden käyttöön. Viime kerralla kun vilkaisin, niin hän näppärästi väritti kuvaa isänpäiväkorttiin, siinä ruudulla. Valisti mummoa, että violetti ja vaaleanpunainen ovat tyttöjen värejä. 

Jos joskus pääsen isoäidiksi, niin kyllä alkaa tulla paineita. Ei taida ihan villasukkia neulomalla hommasta selvitä. Tosin en oikein osaa niitäkään tehdä. 

Pakkaaminen edistyy.  Nyt ollaan siinä epäkiitollisessa tilanteessa, että taloa pitää stailata. Välittäjä oli alkuviikosta käynyt sisustussuunnitteliljan kanssa antamassa ohjeet, että mitä pitää tehdä. Mua vähän ketuttaa. Kun niistä ohjeista pitää erikseen maksaa, niin olisin kyllä ymmärtänyt ihan itsekin valtaosan.  Kuten, että kaikki henkilökohtainen ja ylimääräinen pois, pölyt ikkunalaudalta hemmettiin. Olisin mieluummin pistänyt rahan siivousapuun. Ja tietysti on surkuhupaisaa, että vaikka monet vuodet toivoin joitakin huonekaluja, kuten yöpöytiä, niin niitä ei koskaan hankittu. Nyt ne sitten ostetaan. Ei ollut sisustussuunnittelija kelpuuttanut mun valkoiseksi maalattua Ikean lasten pöytää :) Ja maaliakin saadaan vihdoin seiniin.

❤:lla Johanna, stailauksen (lue: raivaamisen ja pakkaamisen & siivoamisen) pyörteissä

Friday, May 22, 2020

Kun yksi ovi sulkeutuu

Kun vain aina jaksaisi ajatella, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Kauniit ja värikkäät ovet puhuttelevat. En vaan kehtaa kovin usein ottaa kuvia. Minkähän värinen se ihan ikioma ulko-ovi olisi? Siis jos värin saisi päättää ihan omassa kodissa ihan itse? Punainen, turkoosi, valkoinen? 


Sen verran uusia tuulia puhaltelee ja uusia ovia avautuu, että olen saanut hetkellisesti helpotusta työmurheisiini. Järjestely on vain muutaman viikon, mutta onpahan edes hetken töitä. Ehkä syksymmällä helpottaa. Tätä duunia varten hain lähes kolmeakymmentä paikkaa. Lapsenlikkoja ilmaantuu koko ajan lisää ja asiakkailla on vara valita. 

Mut palkittiin eilen töissä heti ruhtinaallisesti. Näin pienen elämänpolun tarpojan ensiaskeleet. En ollut uskoa silmiäni. Ensin monta kertaa ilman tukea seisaalleen ja sitten muutama yritys kävelyä. Ja lopulta neljä askelta suoraan eteenpäin. 


Muuten on aikamoista alakuloa. Tyttären lennot Skotlannista peruuntuvat. Saas nähdä pääseekö vielä viimeisimmilläkään varauksilla lentoon. Toinen pojista sahasi pensasta koneellisesti trimmatessa kaksi sormea lähes irti ja poikki. Luut ovat murtuneet ja sormet paketissa. Säästyvät näillä näkymin, vaan toimivatko... sitä ei vielä tiedä. Ja mua surettaa aivan erityisesti, että mies päätti, että tämä meidän koti myydään nyt. Pyysin, että jos voisimme säilyttää vielä pari vuotta, niin kauan, että nuorimmaisen opinnot ovat tällä seutukunnalla hyvässä vaiheessa. Ei käy. Mä luulin, että tämä talo on forever home. Oletin, että tässä olisi koti, johon lapset tulisivat kumppaneineen ja perheineen. Ja vatut. Eihän se elämä paikasta ole kiinni, mutta olisi ihana joskus tuntea, että jokin on pysyvää, että jokin olisi valmista. Että jossakin olisi koti. Ja että voisi johonkin elämässään vaikuttaa. 





Kukat ovat kävelyreitin varrelta. Mukavaa viikonloppua!

❤:lla Johanna, pakkaamassa

Tuesday, May 12, 2020

Stirling Castle, Skotlanti

Niille lukijoille, jotka ovat uudempia kerron vähän taustoja. Mun ihastus Skotlantiin johtuu miehen perheestä (ja vain ihan muutamasta kirjailijasta, Bronte, Christie, Austin... ja muutamasta tv-sarjasta Mennyt maailma, Yes, Mr Minister, Bergerac, Famous Five...)  ja sieltä tulleista vaikutteista. Tosin ennen mieheni tapaamista yksi ympäri maailmaa reissaava työkaverini virkkoi, että sulle sopisi skotlantilainen tai irlantilainen mies. Kölniläisen kapakan pöydässä lausuttu profetia on osin käynyt toteen. 

Skotlantiin pääsin vasta kuitenkin pari vuotta sitten, kun tytär aloitti siellä opinnot. Mä kävin hänet sinne saattelemassa ja vähän paikoilleen asettelemassa. Sydän oli kovilla, kun piti lapsi jättää toiselle mantereelle vailla minkäänlaista tukiverkkoa. Fiksu nuori nainen on paikkansa löytänyt ja on varmasti onnellisempi siellä kuin olisi täällä. Mä olen saapunut jo kolme kertaa Edinburghin lentokentälle :) Viime kerralla kävin juttelemassa kiinteistönvälittäjän kanssa. Kunhan suutani pieksin, mutta en panisi pahakseni vuotta tai paria kauniissa Skotlannissa. Alkaa olla villapaitoja, trenssejä ja jopa öljykangastakki vaatevarastossa. Täällä niille ei juuri ole käyttöä. Mutta asiaan. Hyvät naiset ja naiset (lukijoissa ei taida miehiä olla): Striling Castle. 


Stirlingin kaupunki on Skotlannin entinen pääkaupunki. Junamatka Edinburghista kestää n. tunnin. Ensimmäinen maininta linnasta on vuoden 1110 paikkeilta, mutta nyt pystyssä olevat rakennukset ovat vuosilta 1490-1600. Linnaa ovat miehittäneet skotit ja englantilaiset vuosisatojen saatossa. William Wallace rökitti alueella englantilaisten kuninkaan vuonna 1297. Linnan kuuluisin asukas on Maria Stuart, joka kruunattiin siellä kuningattareksi 1543, vajaan vuoden kypsässä iässä. 






Vuonna 1507 linnanpihalla oli säpinää. Olisi varmaan moottorisahakin pärrännyt jos niitä siihen aikaan olisi ollut. Koko kuningas Jaakko Nelosen hoviväki kokoontui katsomaan, kun Stirlingin Lintumies suoritti ensilentonsa. Tuosta muurin reunalta alas kurkkiessa heikkopäisempää jo huimaa, mutta ei nähtävästikään alkemisti John Damianiä. Höyhenistä rakennetut siivet selässään arvoisa tiedemies ponkaisi taivaalle ja putosi kuin kivi. Onni onnettomuudessa oli, että ainoastaan reisi murtui. Siivet oli tehty nähtävästi Leonardo Da Vincin piirustusten mukaan. Tosin mutkia oli oiottu: kotkan sulkien sijasta oli käytetty kanan sulkia ja sehän tiedetään miten kananlento päättyy. 


Mä kiersin alueen aika nopeasti ja kaikki kuvat eivät onnistuneet alkuunsakaaan. Esimerkiksi vuoden 1503 paikkeilla valmistuneesta Great Hall en saanut kuin yhden esittelykelpoisen kuvan, tuon ikkunalasin alakuvassa. Tila oli tärkeä paikka, jossa pidettiin hovia ja juhlia. Mun kuvissa oli vain, no, suuri tupa. Enemmän aikaa vietin katselemalla kuninkaan ja kuningattaren asuintiloja, niiden kauniita kattomaalauksia, kuvakudoksia, vaakunoita. Hauskan kierroksesta tekivät näyttelijät, jotka esittivät kuningatarta, hovimiehiä. 




Katto ja lamppu King's Presence Chamber

Hallitsijaparia ei menty tapaamaan miten sattuu. Viimeisiä julkisia tiloja oli The Presence Chamber, molemmilla tietysti omansa. Tässä tilassa voitiin ottaa vaikka diplomaatteja vastaan tai myöntään korkeampia aatelisarvoja. Jos hyvin sattui pääsi seuraavalle jo vähän privaatimmalle puolelle: The Inner Hall/Chamber. Harvat ja luotetut pääsivät kaikein pyhimpiin eli The Bedchamber.


King's Outer Hall 





Katto King's Bedchamber eli kunkun makkari

Queen's Presence Chamber




Queen's Inner Chamber 


Juttelin "kuninkaan tyttären" kanssa. Mä en ole ihan varma, kuka oli kuningas ja kuka tytär. Mua melkein kiinnosti enemmän tämän viehättävän esiintyjän oma historia. Hän kertoikin, että lapsena vietti lähes kaikki kesänsä linnassa. Isä on historian professori ja olisikohan linna ollut proffan entistämis- tai tutkimuskohde. Esiintyjä kertoi, että mieleen on painunut kaikenlaisia yksityiskohtia, nippelitietoa. Mulle tuli tunne, että häneltä ei vastausta saisi, että en mää vaan tiedä, mä olen vain  töissä täällä. 

Mööpelit ja sisustus eivät ole alkuperäisiä. Alempana olevan kaapin alkuperäiskappale on käsittääkseni museossa Ranskassa. Kotiryöstöt olivat aikoinaan siitä kurjia, että tultiin suuremmalla porukalla ja pidettiin voittajien laillisena oikeutena haalia omiin kärryihin kaikki mitä kasaan saatiin. Se siitä Magna Cartasta, että muka kaikilla olisi hengen, vapauden ja omaisuuden suoja. Pyh. 





"Kuninkaan tytär" kysyi, että mistä kaukainen vieras on. Sanoin olevani Amerikan kautta Suomesta. Suomalaisia tarveaineita ei kuningattaren asuinhuoneista löytynyt, mutta amerikkalaista löytyi. Se on tämä sängyn tolpan punainen väri. Sama väri, josta Starbucks joutui jokunen vuosi sitten myrskyn silmään ja sittemmin luopumaan. Meksikossa ja Etelä-Amerikassa asusteleva kokenillikirva syö kaktuksia ja lajin naaraista saadaan punaista väriä eli karmiinia, kokkiniiliä ja karmiinihappoa, tuttujen kesken E 120 (täähän on muuten kuin Elos Muskin uusimman lapsen nimi!). Varsinkin meksikolaiset möivät väriä kovalla hinnalla espanjalaisille ja jokainen omanarvontunteva rikas kuninkaallinen halusi sitä edes sängynpäätyihin. Ei ihme, että espanjalaisilla oli rahaa millä mällätä ja interseilata maailman meriä. 


Kaikenlaisia mielenkiintoisia opastetauluja oli tarjolla. Mua on aina kiinnostanut pukeutuminen ja opinpahan taas sen verran uutta, että vaatteet myös hajustettiin valmistusvaiheessa.  



Linnoitus on sen verran kompakti, että meikäläinenkään ei oikein pahasti päässyt eksymään. Mä olen aika helposti eksyvää sorttia. Kouluaikoina opettaja joskus katsoi parhaaksi pistää mut juoksentelemaan lähiniitylle ilman kompassia, kun muut menivät kompassien kanssa vähän pidemmän matkaa. Alakuvassa on The Chapel Royal, jonka Jaakko Kutonen rakennutti vain kuudessa kuukaudessa poikansa ja perijänsä prinssi Henryn ristiäisiin vuonna 1594. Kappelissa istuskellessani kuulosti ihan kuin pienokainen olisi parahtanut. Tai sitten jonkun lenkkari viisti lattiaa vähän pidemmästi. 


Ihastuin näihin keittiötiloihin rakennettuihin "näytelmiin". Tiloissa eivät häärineet pelkästään kokit hirvenlihan ja lohen kimpussa, vaan myös hiiret, rotat, kissat ja koirat yrittivät löytää hengenpidikettä. Ei tainnut olla hygieniapasseja. 







Kuningattaren asuintiloissa on huikeat kuvakudonnaiset seinillä. Alkuperäisiä nämä eivät tietenkään ole. Mallia on haettu "The hunt of the Unicorn" kudonnaisista, jotka ovat Metropolitan Museossa New Yorkissa. Käsittääkseni näiden seitsemän työn uskotaan olleen samantyylisiä kuin alkuperäisten töiden. Kuningas Jaakko Vitosella kuvakudonnaisia oli yli sata, varakas ja mahtava mies siis. 

Kuvakudonnaisten tekemiseen kului 13 vuotta ja 2 miljoonaa puntaa. Taidonnäytteistä kiinnostuneille on oma näyttelynsä, jossa kerrotaan havainnollisesti työn kulusta. Mua tää kiehtoi tavattomasti. 


Ylhäällä yksi valmiista kuvakudonnaisista. Pieninkin yksityiskohta on mietitty ja harjoiteltu, huippuunsa hiottu. Alhaalla esimerkkejä. 




Kaiken maailman kutojat ovat näyttävien töiden takana. Osa teki vain muutamia yksityiskohtia, muutama oli mukana koko projektin ja 13 vuoden ajan. 





Robert Ensimmäinen, Robert the Bruce, tähyilee pihamaalta kohti William Wallace -monumenttia. Kuningas erottuu myös monumentilta katseltuna. Siinä on ikään kuin keskusteluyhteys, että katsopas mitä me pojat tehtiin. Ei ole Skotlanti vapaa vielä, mutta annas olla muutama vuosikymmen. Robert Eka kuningoi (eiks tää ole ihan hyvä termi kuninkaan toiminnalle?) 1300-luvun alkupuolella ja oli johtamassa ensimmäistä itsenäisyyssotaa Englantia vastaan. 


Nousu linnalle on jyrkkä. Alempana kaupungin ja linnan välimaastossa on kirkko ja vanha hautausmaa. The Church of the Holy Rude on kaupungin toisiksi vanhin rakennus heti linnan jälkeen. Hautausmaalla aika kuluu paaseja kierrellessä ja muistokirjoituksia lukiessa. 




Stirlingin linnan tiloja voi vuokrata juhliin ja tapahtumiin. Mikäpä sen ikimuistoisempaa kuin tulla vihityksi linnan kappelissa ja jatkaa juhlamenoja suuressa salissa.  Normaaliaikoina linnassa järjestetään musiikkitapahtumia ja muita juhlallisuuksia. Jos alkoi kiinnostaa, niin tässäpä nettisivut: Stirling Castle.


❤:lla Johanna, historiallisissa tunnelmissa