Sunday, November 17, 2019

Tekevälle sattuu

Päivänä muutamana pyrähdin töiden jälkeen kauppaan. Aamu oli viileä, mutta iltapäivällä jo lämmitti niin, että takin sai jättää autoon. Oli ollut pilvistä muutaman päivän ja jopa satanut. Vaan nyt aurinko paistoi ja sen näki myös ihmisten ilmeistä. 



Aloin olla jo sitä mieltä, että olenpas tosi törppö kun näitä kanssa-amerikkalaisia mollaan blogissani, että eivät muka puheitaan pidä. Ovat kuitenkin iloisia ja hymyilevät kilpaa auringon kanssa. Mielessä kävi, että taitaa naama tänään roikkua tavallista vähemmän, kun näin näyttäisin saavan sanatonta hyväksyntää sieltä ja täältä, herroilta ja rouvilta ikään tai rotuun katsomatta. Ryhtikin siinä parani piirun jos ehkä toisenkin. Myhäilin partaani kuin Ismo Leikola, yhym, täältä tullaan. 

Peiliin katsomalla sitten paljastui. Tosin vasta kotona. Kalsarit vilkkui. Aamulla laitoin jalkaan oikein kunnon mummokalsarit, sellaiset melkein kainaloihin asti yltävät. Eikä mitään syntisen mustia, vaan vaaleanpunaiset kukkakuviolliset, oikein somat. Selästä näkyivät sitten aika pitkälle, kun paita oli jäänyt kalsareiden alle eikä päälle.


Kukaan ei sanonut (kuten käytösoppaassa parisenkymmentä vuotta sitten opastettiin), että tarkistakaapa rouva asunne. On mulle joku tuntematon joskus sanonut, kun housujen vetskari on ollut auki. Itsekin yritän jotenkin hienotunteisesti kertoa, jos jollakulla on ripsarit levinneet tai muu hätätila. Vaikeaahan se on, mutta ajattelen että kuitenkin mukavampi jos joku sanoo. 

Olen mä Suomessa ollessa viilettänyt sukkahousut housun lahkeesta perässä laahaten. Kerran unohdin laittaa hameen päälle, kun oli sukkahousut ja pitkä takki yllä. Sillä kertaa en ehtinyt kuin postilaatikolle, kylmä pakkasi pakaroille. Paras oli kuitenkin se kerta, kun takin selkätamppiin oli jäänyt ripustin roikkumaan. Saatoin lapset kouluun ja aika pieni tytär sitten kysyi, että kuuluuks äiti toi siihen takkiin. Silläkin kertaa näin paljon aurinkoisia ilmeitä. 

On virinnyt ajatus, että voisin ilahduttaa kanssaihmisiä erilaisilla "kömmähdyksillä". Harvoin tuntee samanlaista hyväksyntää, suorastaan hyväntahtoisuuden huokua, kun silloin kun on ripustin takin tampissa tai kalsarit kainaloissa. Vessapaperi kengänpohjassa, ripsarit ympäri ämpäri naaman, vähän huolettomampi paidan napitus a la napa vilkkuu... Jos näillä saisi ihmiset hyvälle tuulelle niin kai se olisi vaivansa väärti. 

❤:lla Johanna, Laura Ashleyn mummokalsareissa ilahduttaen

Monday, November 11, 2019

Joulujuhla vai ei

Olen aviiseista lueskellut, että Suomessa tuli sanomista kun koulun kaikille yhteinen joulujuhla järjestettiin kirkossa. Samaan aikaan oli varjojuhlat, mutta yhtä juttua lukiessa kävi ilmi, että reksi ei ollut varma oliko juhlassa ohjelmaa ja millaista ohjelmaa oli. Vanhempiakaan ei oltu kutsuttu, kuten kirkkoon olisivat olleet ovet avoimina. 


Meillä ei julkinen koulu järjestä minkäänlaista juhlaa ennen juhlapyhiä. Joululomasta ei oikein voi puhua, sillä kaikki eivät vietä joulua. Siksi toivotellaankin "Happy Holidays" ja ihan vain hyville tutuille sanotaan "Merry Christmas". Mä aluksi kaipasin jonkinlaista juhlaa päättämään syyslukukauden. Tuntui tylsältä, kun ei ollut mitään. Lapset vain tulivat viimeisen koulupäivän jälkeen kotiin. Joskus musiikin opettaja järjesti musiikki-illan, jossa saattoi olla yksi joululaulukin muiden esitysten lomassa. Ei kovin harras, enemmän sellainen tonttuhenkinen. Toisaalta, ei meillä ole kevätjuhlaakaan. Lapset vain tulevat viimeisen koulupäivän jälkeen kotiin. 

Laulusta innostuneet oppilaat voivat esiintyä koulun kuoron mukana, mutta nuotilleen pitää laulaa. Teatteriryhmä järjestää näytöksiä. Tanssijat ja koulun orkesteri esiintyvät yleensä jalkapallopeleissä (huom. amerikkalainen jalkapallo). Esiintymään siis pääsee, vaikka juhlia ei olekaan. 

Tänä vuonna lapsilla oli vapaata 9. lokakuuta. Päivä oli sekä Yom Kippur että opettajien työpäivä. Juhlapyhiksi näyttää asettuvan sopivasti Hanukkah (23.12.), jouluaatto ja -päivä (24.-25.12.) sekä Kwanzaa (26.12.). Muutoin näyttäisi siltä, että ainoastaan pääsiäisen paikkeilla on taas lomaa, muuten uskonnolliset pyhät jäävät huomioimatta. Koulupiirissä on kuitenkin ohje, jonka mukaan oman uskontokuntansa juhlapäivän saa vapaaksi niin halutessaan. 

Hershey's jättisuukko toivottaa Merry Kissmas.

Mä olen kaikenlaista pakkosyöttöä vastaan, myös uskonnon suhteen. Silti on sellainen olo, että ei joulukirkosta tai Suvivirrestä ole jäänyt traumoja. Puhutaanhan sitä tontuista, joulupukista ja keijuistakin. On harmittanut, kun lapsilla ei ole ollut juhlaa johon koko koulu osallistuisi ja saatettaisiin lukukausi ja lukuvuosi yhdessä juhlien päätökseen. 

Joskus vanhemmat ovat järjestäneet jonkinlaista ohjelmaa lukukauden loppuun. Yksi vuosi me miehen kanssa tarjosimme juniorin luokalle kaakaot ja kuppikakut ennen Kiitospäivää. Toisen kerran näytin lasten luokille joulupukin matkaanlähdön ja lumisia maisemia Lapista DVD:ltä palanpainikkeena piparkakkuja ja kaakaota. Toki esitykseen piti kysyä lupa rehtorilta ja lohkesihan se, kun muistettiin mainita että tämä on yksi tapa viettää sydäntalven juhlaa.  Lapset tykkäsivät valtavasti lumimaisemista ja moni oli sitä mieltä, että Finland! täältä tullaan. Tuttavalleni kävi huonommin: hän parin muun äidin kanssa suunnitteli ohjelmaa ennen juhlapyhiä ja kutsui toki mukaan kaikki luokan uskontokuntien edustajat. Ideana oli, että jokainen kertoo omasta tavastaan juhlia. Vaan kuinkas sattuikaan, yksi äiti veti herneen nenään ja sanoi että ihan epistä! Ei tällaista saa julkisessa koulussa tehdä. Hänenkö pitäisi esitellä oman uskontonsa perinteitä ja niihin liittyviä esineitä. Ei tule kuuloonkaan eikä kukaan muukaan esittele mitään. Luettiin sitten taatusti uskontovapaita kirjoja ja askarreltiin lumiukkoja ja lumitähtiä. 

Meidän kuusen alla paketeissa lukee vielä Merry Christmas

Jos saisin päättää, niin antaisin mahdollisuuden osallistua joulukirkkoon. Antaisin lasten laulaa joululauluja ja Suvivirren. Muiden uskontokuntien edustajat voisivat suunnitella omat juhlansa ja uskonnottomat omansa. Rehtori kiertäisi kaikissa ja vetovastuu olisi vuorovuosina eri opettajilla. Kyllä yhden päivän aikana ehtii aika monet juhlat järjestää jos niin vain haluaa. Oppilaatkin voisivat tietysti valita sen mukaan, mikä kulloinkin kiinnostaa. 

Meillähän on sikäli hassu tilanne, että vielä n. 65% aikuisista USA:ssa tunnustaa kristinuskoa. Raamattuvyöhykkeellä vieläkin useampi. Silti meillä ei enää puhuta joulusta kuin tuttujen kesken, muutoin aina holidays. Suomessakin tämä on kai seuraava askel. Keskitalven juhla pitänee nimetä uudelleen, samoin pääsiäinen mämmeineen ja noitineen. Loppiaisesta, juhannuksesta ja pyhäinpäivästä puhumattakaan. Ehkä moni uskonnollinen juhlapyhä voisi muuttua arkipäiväksi ja katsantokannasta riippuen sen voisi sitten pitää pyhänä tai arkena. 

Joulusta tekee mulle erityisen tärkeän lahjojen antaminen. Olen päässyt yli lapsuuden ja nuoruuden traumojen, kun aina onnistuin antamaan äidille vääränlaisen lahjan. Kerran luulin olevani fiksu, ja ostin yöpaidan, jonka äiti mainitsi nähneensä näyteikkunassa. Jouluaattona vähemmän iloinen lahjan saaja sitten paljasti, että kyseisen yöpaidan VÄRI oli se mikä kiinnosti. Sopisi kuulemma vaikka hääpukuun. Mutta ei yöpaitaan. Sinne meni 14-vuotiaan 50 markkaa ja ankeus epäonnistuneesta lahjavalinnasta seurasi vuosikaudet. Seuraavan vuoden perunasurvin ei ollut yhtään mieluisampi, tosin tarpeellinen kylläkin.  Nyt on vain vähän haikeita muistoja.  Että sellaistakin ne ihmiset tekevät. 

❤:lla Johanna, rauhallista joulua haikaillen 

Sunday, November 10, 2019

Loman tarpeessa

Ilmiö on varmasti monelle tuttu: aika pian loman jälkeen alkaa tuntua, että toinen loma olisi paikallaan. Niin täälläkin. Olen ollut kotona nyt vajaat pari viikkoa ja tuntuu, että kaikki lomalla unohtunut stressi, huoli ja paine on palanut niskoille moninkertaisena. Herään keskellä yötä ja mietin, että missä mun aamulla pitikään olla. Mitä piti tehdä valmiiksi ennen kuin suljen kotioven. 


Olin varannut matkan (halvimman, ilman peruutus- tai vaihto-oikeuksia), kun selvisi että puolisolla on iso operaatio edessä. Sen piti kuitenkin olla vasta reissuni jälkeen, mutta lääkäri halusi aikaistaa. Emmin ja ehdottelin, että voin jättää matkan väliin. Ei, mene vaan. Pari lähellä asuvaa miehen ystävää lupasi, että he hoitavat kyllä ne muutamat päivät kun olen operaation jälkeen poissa ja puoliso kotona. Päästävät koiran ulos ja huolehtivat ruuan ja muun avun. Ja juniorikin on kotona. 

Mä olen ollut amerikkalaisten kanssa tekemisissä nyt 20 vuotta ja en ole vieläkään oppinut. Puheet, ja varsinkin juhlissa pidetyt puheet, ovat vain puheita. Niinhän siinä kävi, että ilman täkäläisten suomalaisten apua tilanne olisi ollut aika ikävä. Toinen tuttava kävi, kun olin ollut jo muutaman päivän kotona, toinen oli käynyt kotiutuspäivänä tuomassa salaatin. Tosi kiva tietysti. 


Mulle on tullut tämän vajaan kahden viikon aikana ihan uudenlaista ymmärrystä omaishoitajia kohtaan. He huolehtivat läheisistään päivästä toiseen, vuorokaudesta toiseen. Meillä on ollut sikäli hyvin omatoiminen potilas, että ei ole tarvinnut huolehtia suihkuista tai kylppärikäynneistä, mutta monta vesilasillista ja ruokalautasta on valmisteltu. Hierottu jalkoja, tehty jalkakylpyjä, huolehdittu että välipalat ovat vieressä ja haettu lääkkeitä, käytetty lääkärissä, kysytty että tarvitsetko jotain, pyykätty, ajateltu eteenpäin mahdollisimman paljon toisen näkövinkkelistä. 

Olen miettinyt, että paljon on potilaasta kiinni minkälaiseksi elämä muotoutuu. Parasta kai on jos avuntarvitsija kertoo etukäteen tarpeistaan ja osoittaa myös, ettei pidä apua itsestäänselvyytenä. Kurjinta on, jos kivut saavat ylivallan ja kaikki näyttää mustalta. Ei pure huumori, ei jaksa kiinnostua mistään, särky vie kaiken huomion. Lähin auttaja on se pahin ihminen maailmassa, johon pitää purkaa kaikki alkaen kivuista ja säryistä jatkuen yleiseen vatutukseen. Siinä ei voi auttaja muuta kuin purra hammasta ja kuunnella korvat kuumina kuinka ei ole taaskaan tehnyt mitään, vaikka juuri olisi päivän pistänyt parastaan. Ja sehän on sitten varmasti pahinta, jos on vielä jokin meno kuten työ joka pitäisi hoitaa ajallaan. 


Mielessä on käynyt, että ilman lomaa tämäkin tilanne olisi ollut helpompi. Ensinnäkin puolison toipuminen olisi ehkä ollut joutuisampaa jos hän olisi kotiin tultuaan saanut enemmän apua.  Toisekseen ei olisi ollut sitä hetkellistä mukavaa tunnetta, että ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. 20 vuotta äitinä ja puolisona on opettanut, että ensin mietitään kaikki muut ja sitten mitä itse tarvitsee. Sillä tavoin sirkus on pysynyt tien päällä edes jotenkin. 

Vanhempi poika on ollut viikonlopun käymässä. Hän kertoi, kuinka hän luennon jälkeen sanoo professorille "thank you", vaikka se ei yleinen tapa näyttäisi olevankaan. Tytär nuhteli mua Skotlannissa, kun en sanonut bussikuskille bussista pois noustessa "thank you". Seuraavan kerran kun olin poistumassa bussista tyttären vanavedessä kuului edestä: "äiti, sano kiitos" - ja ihan selvällä suomen kielellä. Ja minähän sanoin. Olen tyytyväinen, että lapset osaavat muutamia tärkeitä pieniä sanoja, kuten "thank you", "please", "sorry". Olen tyytyväinen, että he osaavat olla kiitollisia usein pienistäkin asioista eivätkä pidä apua itsestäänselvyytenä. Ehkä edes kasvatuksessa jokin on osunut oikeaan, vaikka juuri nyt tälle vaimolle ei kunniankukko laulakaan. 

In a world where you can be anything be kind. 

❤:lla Johanna, korvat kuumina

Friday, November 1, 2019

Ruskaretki Helsinkiin

Tekisi mieli aloittaa, että jokavuotinen syysretkeni Suomeen. Vielä ei ihan voi, sillä tämä oli järjestyksessä vasta toinen retki, mutta sitäkin odotetumpi ja tärkeämpi harvinaislaatuisuutensa vuoksi. Saavuin maanantaina ja läksin perjantaina aamulla anivarhain, vähän jo ikävä iholla. 

Sarjassamme sekalaisia havaintoja. Lentokenttä on pistetty uuteen uskoon ja harhailen löytääkseni Finnairin bussin. Huokaisen helpotuksesta, kun bussi on vielä pysäkillä ja sanon kuljettajalle, että yleensä mun tuurilla kulkupelit häipyvät nenän edestä. Kuljettaja toteaa varsin lakonisesti, että pitäisi lukea niitä aikatauluja. Jep jep, kun on tottunut itse kuljettamaan itsensä joka paikkaan, niin aikataulujen lukutaito katoaa. 

Finnairin bussissa on mukava körötellä Helsingin keskustaan. Ehdottomasti plussaa on ilmainen WiFi. Seuraan bussin näytöllä pyöriviä englanninkielisiä uutisia: henkirikosten määrä on kasvussa, uusinta uutta viimeisimmästä kouluhyökkäyksestä, itsemurhatilastoja. Mietin, että tätäkö turistien halutaan Suomesta ensimmäisenä tietävän. Keskityn maisemiin.



Asustelen hotelli Arthurissa, ihan ok paikka. Kaikkea on mitä tarvitaan, jopa tilaussaunankin saisi 10 eurolla itselleen tunniksi. Henkilökunta on ystävällistä ja auttavat mun hölmöjen kysymysten kanssa. Ainoa mihin toivoisin vähän vaihtelua on aamupala, joka alkaa jo neljäntenä aamuna maistua puulta. Toisaalta saan lähtöaamuna eväspussin mukaani, sen sisältöä on kiva mutustella lentoa odotellessa. Aamiaisella katselen viereisen koulun pihamaata ja oppilaita. Ei voi kuin todeta, että ovat suomalaiset lapset trendikkäitä jo nuoresta alkaen: musta ja tummanharmaa näyttävät olevan päävärit pukeutumisessa. Tummansininen olisi kai jo liian riehakas. Pari kirkkaamman väristä reppua vilahtaa, yksi punainen takki ja jokunen värikäs pipo. Joutuukohan silmätikuksi ja kiusatuksi jos pistää päälleen muuta kuin mustaa ja tummanharmaata? Onko kaupoissa edes värikkäitä vaatteita tarjolla?

Olen lukenut Oodi-kirjastosta monia uutisia. Mustahan piti jossain vaiheessa tulla kirjastontäti (tämä haave oli jossain siellä merikapteenin, arkeologin, agrologin, psykologin, äidinkielen opettajan, juristin, toimittajan, matkaoppaan jne. välimaastossa). Ja voi hyvä jysäys! Mä en ole nähnyt koskaan oikein mitään yhtä upeaa. Kaikki harrastusmahdollisuudet, hillittömän suuret printtikoneet, tila istuskella... Kun itse olin nuori kirjastossa ei saanut vetelehtiä, piti olla hiiren hiljaa ja näyttää jotenkin toimeliaalta. 



Tapaan paljon ystävällisiä ihmisiä. Mm. Marimekon myymälässä tapaan maailman avuliaimman ihmisen :) Hän ihan tosissaan yrittää ratkaista mun ongelmat. Stockmannilla opin, että passia vilauttamalla saa turistialennuksen -10%. Otan sen ilomielin vastaan ja tulen muistutetuksi myös tax free-ostoksista. Olen viime vuosina unohtanut koko jutun. En unohda enää, sillä varsinkin Suomessa alvit ovat niin korkeat, että ne tuntuvat ostosten loppuhinnoissa.

Päätän kokeilla metroilua ja matkustaa Herttoniemeen Marimekon Outletille. Karttaa ei tarvita, sillä seuraan vain naisletkaa, joka Marimekon kassit olalla heiluen vaeltaa kuin salainen armeija kohti tapaamispaikkaa. Sattuu kaiken lisäksi päivä, jolloin ystävämyynti alkaa. Big mistake. Kierrän kaupan kahteen kertaan ympäriinsä älyttömässä tungoksessa ja totean, että tyttärelle en uskalla ostaa mekkoa, kun en ole mitoituksesta varma ja kaiken muun saan Stockmannilta -10% alennuksella ja tax freenä ilman kilometrin mittaista jonoa kassalle. I rest my case. 

Kotimatkalla metrossa performancesta pitää huolen ehkä ikäiseni nainen, joka jo ennen puoltapäivää on hyvin liikuttuneessa tilassa. Vastapäätä istuu englantia puhuva mies, joka aina naisen kallistuessa uhkaavasti kohti lattiaa tökkää vähän kanssamatkustajan otsaa, hey come on, try a little bit. Kun mies jää kyydistä ryhtyy paimennustyöhön pieni ja pippurinen mummo. Kyllä ihmiset vielä huolehtivat toisistaan. 


Maalaistytölle on aikanaan ollut elämys käydä Kluuvikadun Fazerilla. Kahvilassa on edelleenkin sitä samaa tunnelmaa kuin silloin joskus 40 vuotta sitten. Toinen toistaan kauniimmat herkut houkuttelevat vitriinissä, mutta voisilmäpulla vetää pisimmän korren. Ja katkarapuleipä, jolla jaksaa rampata kaupungin katuja yhden iltapäivän ja illan. Yksi asia on kuitenkin muuttunut: kahvia saa käydä hakemassa lisää niin paljon kuin kahvihammas vetää. Toisekseen Fazerin hinnat eivät enää tunnu kaupungin kalleimmilta kuten joskus aikoinaan. 



Edellisen postauksen lopussa kerroin, että toiveeni olisi päästä näkemään Ellen Thesleffin töitä luonnossa. Ja mä pääsen! HAM:ssä on myös Mieliala - Helsinki 1939-1943 näyttely, joten lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mielialan kuljen aika nopeasti läpi, valokuvat ja maalaukset ovat mielenkiintoisia, mutta mä en taideummikkona oikein osaa vetää johtopäätöksiä mielialasta suuntaan tai toiseen. 






Thesleffin töistä odotan eniten Thyra Elisabethin näkemistä. Onhan se kaunis luonnossakin. Kuitenkin Chopinin valssi on se, joka saa mielen liikahtelemaan. Jopa siinä määrin, että nuori mustiin pukeutunut punahuulinen nainen näyttää tuijottavan enemmän kyynelehtivää minua kuin taideteosta. Painetuista kuvista ei tule esille liikkeen kauneus samalla tavoin kuin itse maalauksessa. Se on hyvin koskettavaa. Samoin Tytöt niityllä taulun vahvat värit saavat melkein hihkumaan. Siinä on juuri se vihreä, jota olen etsinyt päälle puettavaksi ja violetti, joka hehkuu yhdessä oranssin kanssa. 


Torstaina kirjamessujen ensimmäisenä päivänä suunnistan Messukeskukseen. Olen taas polleaa tyttöä, kun osaan sporalla painella. Tapahtumahan on vastoin yleistä oletusta bibliofiilin pahin painajainen, mielipahan alku ja juuri. Osastoja on liikaa, kirjoja lukemattomia, mielenkiintoisia haastatteluja ja aikaa liian vähän. Vähän kuin yrittäisi löytää silkkipuseron tavaratalosta, joka on päättänyt laittaa tuotteet esille valmistajien mukaan, ei tuoteryhmittäin. Olisi aika ihanaa, jos messuilla olisikin vaikka kirjastosta tuttu jaottelu kirjoille ja kaikki saman aihealueen kirjat löytyisivät yhdestä paikkaa. Mutta en valita, saan kyllä taas niin paljon enemmän kuin osaan edes odottaa, mm. Rudolf Koivun kuvittamia postikortteja. 

On harmillista, kun haastattelut menevät päällekkäin. Pitää priorisoida. Haluan kuunnella Raakel Lignellin ajatuksia ja onkin ilo seurata Baba Lybeckin ja Lignellin verbaalista ilottelua. Lybeck kysyy juuri ne kysymykset, jotka itsekin haluan kirjan Älä sano että rakastat kirjoittajalta kysyä. Että miten perhe ja läheiset tämän ottivat ja miksi jäit huonoon (lue: tappavaan) suhteeseen? 

Käväisen hyvin nopeasti Ruoka ja viini -messuilla, mutta koska tarkoitus on vielä tehdä ostoksia ennen yöpuulle käyntiä jää messukokemus lyhyeksi. En halua ryhtyä viinin maisteluun, joka näyttää olevan messujen päätarjonta. Sitävastoin maistaisin mielelläni erilaisia hilloja, juustoja, marjoja, makkaroita... Niitä ei vaan osu tielleni. 



Juhlista on parasta poistua, kun ilo on ylimmillään. Paitsi jos sattuu olemaan emäntä. Niin varmasti myös matkakohteesta. Siis jos ei ole emäntä. Lähtiessä oli jo haikea olo, monta paikkaa olisi pitänyt koluta, monta asiaa tehdä. Sitten seuraavalla kerralla. Parasta olisi, kun voisi viettää kiireettömän loman ja olla välillä päiviä niinkin, että mitään ei ole ennakolta suunniteltu. Muutama viikko Suomessa olisi paikallaan. Ja ettei tarvitsisi raahata tuliaisia matkalaukussa mukanaan. Aamun varhaisina tunteina siinä check-in automaattien vieressä punnitsen matkalaukun ja herätän varmasti hilpeyttä, kun alan järjestellä paria ylimääräistä kiloa käsimatkatavaroihin. Olen tehnyt ihan aloittelijan virheen: pakannut kaikki raskaamman puoleiset vaatteet salmiakin ja suklaan & ruisleivän kanssa isoon matkalaukkuun. Pari neuletta ja yhden kirjan poistamalla painokin putoaa pari kiloa.

Ja mitä mä Suomesta haluan: muutaman korun ja kirjan lisäksi keltaiset Hait. Eikä se Jopokaan pahitteeksi olisi. Tytön voi ottaa pois Suomesta, mutta ei Suomea tytöstä. Vai miten se meni.

❤:lla Johanna