Sunday, October 13, 2019

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Sivut kääntyvät vinhaa vauhtia. Parin luvun jälkeen unohdan, että kirjoittaja on  moniosaaja Raakel Lignell, tuottaja, toimittaja, muusikko, kirjailija, TTK voittaja. Onpahan vain nuori nainen Mikkelistä, joka ei voi muistaa aikaa ennen musiikkia. Soittimeksi valikoitunut viulu on pääsylippu maailmalle ahtaiksi käyneistä uskonnon värittämistä ympyröistä. Ensimmäinen loikka on Helsinkiin Sibelius-Akatemian solistiselle osastolle ja toinen johtaa Berliiniin yksityisoppilaaksi opiskelemaan täysin uusi soittotekniikka.  Raakelin sanoin: "Olin ahne elämälle." 




Kolmas harppaus vie Afrikkaan, Beniniin. Se vie myös syvälle pyörteeseen, painajaiseen. Kuten kaikki kunnon painajaiset tämäkin alkaa hykerryttävästi, suorastaan kutkuttavasti. Berliiniläisellä klubilla katseet kohtaavat "vähän liiankin pitkäksi aikaa." Lihaksikas tummaihoinen mies vie jalat alta. "Moista veret seisauttavaa ylväyttä en muista ennen nähneeni" kuvailee Raakel. On hyviä keskusteluja, valkoisia ruusuja, loppumattomia öitä, hyvää ruokaa ja juomaa, juhlia, huumoria. Kolmas loikka johtaa myös vanhemmuuteen, äidiksi. 


Beniniläinen kulttuuri on omanlaisensa ja myös Herra Ministeri tulee tutuksi.

Aamu beniniläisessä helvetissä on antikliimaksi, pohjakosketus. Raskaana oleva Raakel havahtuu sairaalasta, toinen ruhjottu vaalea nainen vierellään. Saksalainen Katrin osaa kertoa asioita, joista on ollut aavistus mutta ei tietoa. Huoli syntymättömän lapsen hyvinvoinnista ei helpota itsesoimauksen taakkaa. Maailma on heittänyt häränpyllyä. "Yhtäkkiä se, mikä pari vuotta sitten oli tuntunut ahdistavalta ja tylsältä, näyttääkin paratiisilta." Suomi on koti ja turvasatama.



En halua paljastaa juonen käänteitä sen enempää. Älä sano että rakastat on vavahduttava tarina elämänhalusta, vahvasta naisesta joka toivottaa elämän tervetulleeksi avoimin mielin, käsivarret levällään maailmaa syleillen. Toivoisin, että lukija suhtautuisi kirjaan samoin kuin Raakelin ystävä kauheuksista kuullessaan: "Ihanaa, kun ystäväni ei tuomitse eikä syyllistä. Tai pitää moiset ajatukset ainakin ominaan." Lignell paljastaa syvimmät arpensa, raskaimmat taakkansa, on suojaton. Lukijankin sielu on paikka paikoin vereslihalla. 

Lähisuhdeväkivalta on kirjan tärkein teema. Lukiessa haluan karjua, että ota nyt hyvä nainen jalat allesi! Etkö sinä todellakaan näe? Uskoisin, että ainoastaan väkivaltaa elämässään kokenut voi ymmärtää kaikki pienet nyanssit, ajatukset, aavistukset. Väkivalta pahenee asteittain, muutaman tunnin mökötys muuttuu päivien mykkäkouluksi. Otteet käyvät rajummiksi, ilkeät sanat pistävämmiksi, seksi alistamiseksi. Uhri kävelee peilitalossa munankuorten päällä ja vastassa on vain savua.  Onko mikään sitä miltä näyttää, ovatko ajatukseni oikeutettuja, olenko väärässä? Ja kaiken kuorruttaa häpeä epäonnistumisesta."Häpeän ja pelon viitta on läpäisemätön, tunnen sen painon joka hetki, mutten halua sitä hyväksyä." Asiaa ei helpota uhrin hienotunteisuus, halu olla kajoamatta asioihin jotka eivät itselle kuulu. Tai empatia, oikeudenmukaisuus - kaikki ne kauniit asiat, jotka toimivat normaalimaailmassa.




Luen kirjaa uteliaana. Miten muusikko kokee musiikin, orkesterin pauhun? Sen, kun osaaminen on sitä luokkaa, että musiikki vain syntyy? "Soittaminen täysmittaisen sinfoniaorkesterin keskellä tuntuu kuin massiivinen puhuri kannattelisi ja keinuttaisi tuoliani. Torvisektion ja patarummun pauhatessa sulaudun merkilliseen, elävään organismiin ja täytän oman osuuteni sen sykkivässä toiminnassa." Aina ei tule ymmärtäneeksi historian suuria hetkiä, kuten yönä kun Berliinin muuri murtuu. Nuori Raakel kiipeää ystäviensä pyynnöstä muurille viuluineen ja soittaa Sibeliuksen Romanssin. Mielikuva on sykähdyttävä, kuten varmasti myös BBC:n suora lähetys ympäri maailman.



Älä sano että rakastat on yksi niistä kirjoista, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Tapahtumat pyörivät mielessäni useamman päivän, yritän jäsennellä ja löytää punaisen langan, vastata kysymykseen miksi. Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, on vain nuoruutta, seikkailua, halua tehdä oikein. On nuori ensimmäistä lastaan odottava äiti, jonka elämässä myrskyää niin paljon enemmän kuin vain raskaushormonit.  Onneksi on myös perheen ja ystävien tuki ja turva.



"Tätäkö on kasvaa aikuiseksi? Nähdä elämän kiemuraisuus
ja ihmisen heikkous?"

Kiitos Siltala!

❤:lla Johanna


6 comments:

  1. Tämä onkin kirja jonka haluaisin lukea, ja hieno arvostelu Johanna ❤

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Jael! Tarina on kyllä sen verran hurja, että mietti voiko tämä olla totta. Mutta niinhän se usein on, että totuus on tarua ihmeellisempää.

      Delete
  2. Replies
    1. Veikkaan, että et kadu. Vaikka on se paikka paikoin aika hurja.

      Delete
  3. Tämän haluan lukea. Pitääpä klikata kirjastoon katsomaan onko siellä. Jos ei niin ehdotn hankittavaksi. Ovat hankkineet kaikki ehdottamani. Hienoa palvelua!

    ReplyDelete
    Replies
    1. No teillä on huikea kirjasto! Ei sen puoleen, meilläkin saa tilaamalla miltei mitä vaan kun tulee kysäisseeksi.

      Uskoisin, että kirja olisi monessa mielessä mielenkiintoinen. Jotenkin sitä kaikkea tapahtunutta ei osaa heti yhdistää julkisuudesta tuttuun Raakel Lignelliin.

      Delete