Thursday, October 17, 2019

Hanna-Reetta Schreck: Ellen Thesleffin elämä ja taide - Minä maalaan kuin jumala

Kirja kuin kaleidoskooppi. Hanna-Reetta Schreck tarjoaa monta eri tarkastelukulmaa Ellen Thesleffin (1869-1954) elämään ja taiteeseen. Voin tutkailla Ellenin elämän rinnalla historiaa, yhteiskuntaa, taidetta, ismejä, filosofiaa, tasa-arvoa... Olen pyörällä päästäni kuin Lucy taivaalla timantteineen. Oma taidetuntemukseni on samaa luokkaa kuin kirjailija Marton Taigan (Martti Löfberg) lehtipoika-Porkkanan taidearvostelijana. Moderni teos saattaa näyttää paistetulta kananmunalta. Silti meillä on Schreckin (taide- ja kulttuurihistorijoitsija) kanssa jotain yhteistä: sydämeen on syöpynyt Thesleffin tekemä muotokuva.



Schreckin työtä ja elämää on muokannut Thesleffin "Omakuva". Lyijykynäpiirros putkahtelee esille tuon tuosta kirjan sivuilla. Omakuvan Ellen on hypnoottinen, sitä ovat kehuneet mm. Edelfelt ja Gallén keväällä 1895 Taideyhdistyksen näyttelyssä. Kuvasta maailmaa (tai itseään) katselee 25-vuotias nainen, joka asuu yhdessä pikkusiskonsa Gerdan kanssa Helsingin Bulevardilla. Takana on taideopintoja Helsingissä, Pariisissa ja taiteilijaelämää Firenzessä. "Omakuva" mahdollistaa paluun takaisin rakkaaseen Firenzeen, 250 markkaa (n. 1300 euroa) on käytetty hyvin.

Omakuva, 1894-1895

Thyra Elisabeth, 1892

Oma innostukseni Thesleffin taiteeseen heräsi toisen muotokuvan hypnotisoimana. Se on maalattu perheen kesäpaikalla Muroleen Ruovedellä kesällä 1892. Ensimmäisen Pariisin opiskeluvuoden jälkeen Ellen ikuisti pikkusiskonsa Thyran, vasta 12-vuotiaan tyttösen, tavalla joka pysähdyttää, saa mielen uteliaaksi. On vaikea uskoa, että muotokuva on nuoresta tytöstä. Thyra oli tosin myöhemmin kuuluisa kauneudestaan, sekoitti itsensä  Hugo Simbergin ja monen muun pään. "Thyra Elisabeth" on syy miksi kirjoitan ajatuksiani Hanna-Reetta Schreckin oivallisesta kirjasta.



Kirjan luvut käsittelevät muutaman vuoden tai vuosikymmenen kerrallaan. Jokaisen luvun alussa esitellään ajalle merkittävä työ, analysoiden aikaa, maailman tapahtumia, Ellenin elämän käänteitä. Tuotanto on laaja. "Viimeiset teoksensa Ellen maalasi 1950-luvun alussa yli 80-vuotiaana. Ensimmäiset hän oli tehnyt pienenä tyttönä piirtäessään isänsä kanssa Kuopiossa 1880-luvulla. Hän maalasi, piirsi, kaiversi, luonnosteli, maalasi yli, sotki ja joskus myös tuhosi töitään yhteensä kahdeksalla eri vuosikymmenellä."


Thesleff 1890-luvun alussa, poikatyttö muutama vuosikymmen ennen varsinasta garconne-trendiä


Kaiku, 1891

Omakuvia vuosien varrelta


Thesleffin menestyksen avaimet olivat lapsuudessa, vanhemmissa. Oli tavatonta, että tyttölasta kannustettiin taideopintojen pariin. Niin kuitenkin Ellenin vanhemmat tekivät. Isä Alexander olisi ehkä itsekin halunnut taiteilijaksi, mutta tie-ja vesirakennusipiirin insinöörinä hankki sentään leivän ja arvonannon. Myöhemmin titteli oli ylitirehtööri. Äiti Emilia, Lilli, oli hiukan boheemi ja opasti lastaan maailman myrskyissä lukemattomien kirjeiden voimin. Hänellä tuntuu olleen myös näkemystä siitä, miten taiteilijaelämä sujuu. Ensiesiintyminen Suomen Taiteilijain syysnäyttelyssä 1891 teoksella "Kaiku" sai Järnefeltin ja Galléninkin ihastelun osakseen. Mutta Lilli kirjoitti: "Ja kritiikkeihin sinun on nyt hyvä alkaa valmistautua, äläkä nyt sitten loukkaannu, vaikka ne olisivat pisteliäitäkin, onhan sinulla aina Kaiku lohduttamassa..."


Äidin opastava kirje maailmalle lähteneelle tyttärelle 
Kirje isälle. Kirjeitä saatettiin kirjoittaa ja vastaanottaa useampikin päivän aikana.

Ellenillä oli neljä nuorempaa sisarusta: siskot Gerda ja Thyra sekä veljet Eynar ja Rolf. Jokainen heistä tavallaan oli Ellenin apuna, kun apua tarvittiin.  Gerda-sisko naimattomana eniten: hän seurasi siskoaan maailmalle huolehtien taloudenpidosta, mutta hankkien tuloja lääkintävoimistelijana ja keraamikkona. Gerda oli luotettu matkatoveri, asuinkumppani, arkipäivästä huolehtija. Thyra auttoi taidenäyttelyiden kanssa huolehtien kaikesta mahdollisesta alkaen teosten esillepanosta ja hinnoittelusta. Hän osasi kuunnella ja kannustaa Elleniä. Thyrakin oli epätyypillisesti koulutettu taiteelliselle alalle siskojensa tavoin, hän oli hopeaseppä. Thesleffin perheen neljä naista vetivät yhtä köyttä ja "kolmen sisaruksen elämät nivoutuivat tiukaksi kudelmaksi alusta loppuun. Kaikki kolme olivat säästyläisnaisia ja taiteilijoita." 

Gerda, Ellen ja Thyra 1890-luvulla

Ellen tutustui mm. Baudelairen runoihin ja Nietzschen filosofiaan 
Lukiko Ellen matkatessan Baudelairen Matka-runoa...

tai paistoiko Pariisin yllä Baudelairen Aurinko?

Sandro Botticellin Venuksen syntymää ja Kevättä Ellen kävi ihailemassa Uffizin galleriassa.  



Ajalle tyypillisesti Ellen haluttiin  lokeroida naistaiteilijaksi. Sana oli oikeastaan oksimoron, sula mahdottomuus ja tuhoon tuomittu jo ennen syntyään. Säätyläisnaisten tehtävä oli avioitua mahdollisimman hyvin, perustaa perhe. He olivat kuitenkin  ainoita, joilla oli opiskeluun varaa. Naisten taideopiskelut tähtäsivätkin vain hauskaan harrastukseen, soveliaaseen puuhasteluun. Esimerkiksi Ellenin ystävien Kirren (Sigrid Granfelt) ja Bedan  (Stjernschantz) tarinat olivat toisenlaisia, taiteilijan työ ei elättänyt. Kirre ryhtyi maanviljelijäksi Ahvenanmaalla. "Vuonna 1903 Beda matkusti New Yorkiin haaveenaan uusi elämä. Haave ei toteutunut, vaan hän löysi itsensä työskentelemässä lastenhoitajana ja kotiopettajana." Keuhkotauti ja sitä seurannut masennut johtivat Bedan itsemurhaan muutamia vuosia myöhemmin. Elleninkään leipä ei ollut leveä, köyhyys kolkutteli ovella tuon tuosta. Gerda onki kesäpaikalla kaloja ruokapöytään ja joskus niitä riitti myyntiinkin. Lallukan Taiteilijakoti oli Gerdan ja myöhemmin vain Ellenin koti 20 vuoden ajan. Varma asumus helpotti taakkaa. 


Arno, 1914

Taiteilijoiden Pariisi alkoi käydä tunkkaiseksi ja moni matkasi Firenzeen. Niin Ellenkin jo vuonna 1894. Äiti ja sisaret olivat usein seurana. Vuosi 1906 ja muutamat lähivuodet olivat erityisiä Thesleffin elämässä. "Eräänä aivan tavallisen tuntuisena päivänä...Ellen istui jälleen kerran äidin ja Gerdan kanssa Reining-hausissa. Kahvilaan astui komea ja dramaattisen oloinen mieshahmo... Hän vaikuttikin etäisesti tutulta ja lähestyi Thesleffin naisia esitellen itsensä: Edward Gordon Craig." Alkoi ystävyys, joka päättyi vasta kuolemaan. Ellen ehkä olisi toivonut enemmänkin, mutta ennen kaikkea ystävyys oli "kahden taiteilijan voimakasta sukulaissieluisuutta ja yhteisymmärrystä."

Englantilainen Edward Gordon Craig (1872-1966) oli näyttelijä, ohjaaja, lavastaja. Sen lisäksi hän oli modernin tanssin uranuurtajan Isadora Duncanin (1877-1927) mies. Toiset ihailivat ja toiset hymähtelivät Craigille, joka pukeutui viittaan ja hattuun, toisinaan sandaaleihin. Pitkänä ja hoikkana hän erottui joukosta. Ellen oppi puugrafiikan tekemisen Craigiltä. Hänellä oli erinomaiset suhteet angloamerikkalaisiin taiteilijoihin ja älymystöön, Craigin kautta Thesleffin seurapiiri laajeni. Esimerkiksi high societyn keskushahmoa Mabel Dodge Luhania kuvataan näin: "upporikkaan suvun perijätär Buffalosta ja eksentrikko, joka vähät välitti siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat... eikä välittänyt kaupungin sosiokulttuurisista koodeista tuon taivaallista." Craigillä oli myös lukuisia naissuhteita ympäri Eurooppaa sekä viisilapsinen perhe kotona Englannissa.

Innostiko Isadora Duncanin tanssi Chopinin valssi töihin? Ylhäällä oikealla työ 1930-luvulta, vasemmalla 1942. Alakuva kirjasta Isadora Dances, Rachel Isadora. 

Ellen ja Gerda matkasivat Helsingin, Firenzen ja Hämeeseen Muroleenkosken varteen rakennetun Casa Biancan väliä. Casa Bianca oli Ellenin valtakuntaa, ateljee ja ahdas asumus. Se oli rakennettu hänen piirustustensa ja toiveidensa mukaan. Maailmansodat, Suomen sisäinen sota ja muut tapahtumat vaikuttivat matkoihin. Kesän 1914 lopulla Ellen lähti Firenzestä takaisin Suomeen vasta kun sota oli jo käynnissä. Rahastakin oli tiukkaa. Ellen odotti peräti kuusi vuotta päästäkseen jälleen Firenzeen keväällä 1939. 69-vuotias taiteilija ehti olla kaupungissa vain muutaman viikon, kun jälleen syttyi sota. Gerda kuoli syksyllä ja matkustaminen ei tuntunut samalta ilman uskollista kumppania. Sodan jälkeen matkustaminen oli muutoinkin lähes mahdotonta, koska sekä Suomi että Italia tuomittiin aluemenetyksiin, sotakorvauksiin. Vieraan maan valuuttaakaan ei saanut mukanaan kantaa.

Kriitikot olivat ihmeissään, kun yrittivät tulkita Ellenin töitä. Milloin ne olivat miehekkäitä, milloin liiankin värikkäitä, milloin viiva liian hento. Selkeä jako näytti olevan myös sen suhteen, miten suomen- ja ruotsinkieliset suhtautuivat töihin. Jälkimmäiset olivat avoimempia, kannustavampia. Kevään 1930 Strimbergin salongin näyttelyä kuvailtiin näin: Edward Richter, Helsingin Sanomat: "Enemmän hyperesteettistä taiteilijapersoonallisuutta saanee hakemalla hakea... Hänen nykyinen tyylinsä on äärimmäisyyteen menevää ekspressionismia naisellisessa hienostuksessaan ja ohuessa verettömyydessään." Samaa näyttelyä kuvasi Signe Tandefelt, Hufvudstadsbladet: "Tämä laulu väreissä, viivoissa, loputtomassa hauraudessa ja hellyydessä on laulu valolle, elämälle, auringon lämmölle ja kaikille kauniille kukille." Kävijät ja taiteenkeräilijät Ellenin iloksi pitivät näyttelystä.

Tyttöjä (Tytöt niityllä), 1906 - vahvoja värejä 
Ikaros, 1940-luvun loppu - kohti abstraktia

Ellen oli monin tavoin tienraivaaja. Hän oli symbolismin aikaisia omaksujia, antoi vahvojen värien tulla töihinsä silloin, kun muut suomalaiset vielä maalasivat perinteisimmillä väreillä. Ekspressionismi oli johdonmukaista jatkoa. Thesleff oli mestari kuvaamaan liikettä ja maalasi maisemia, joita pidettiin miesten aiheina. Hän kulki kohti abstraktia ja modernismia. Ellen oli poikamiestyttö, "uusi nainen" garconne, vuosikymmeniä ennen kuin se 20-luvulla keksittiin. Hän leikkasi hiuksensa lyhyiksi jo 1890-luvulla ja solmi solmion kaulaansa. Casa Biancassa hän kulki miesten vaatteissa. Oman ateljeen maaseudun rauhassa olivat onnistuneet hankkimaan vain muutamat kuuluisat miestaiteilijat. Firenzessä Ellen liikkui vapaasti Craigin seurassa aikana, jolloin nainen ei voinut vielä suomalaisessa ravintolassa itse tilata omaa ruoka-annostaan. Ennen kaikkea hän elätti itsensä taiteellaan. Ellen ei empinyt verrata itseään Da Vinciin ja haaveili Craigin kontaktien avulla valloittavansa  Yhdysvallat ja ryhtyvänsä miljonääriksi. Kuva Michelangelon taiteesta jouti roskiin.  Taivas tuntui olevan rajana. Maalasihan hän kuin jumala. Ehkä sen vuoksi hän pysyi hyvin uskollisena taiteelleen, eikä juuri ottanut vastaan esimerkiksi muotokuvatöitä tai jäljennöstöitä, jotka olisivat leventäneet leipää.  

Vasemmalla Maisema Toscanasta, 1907 - Oikealla Lehtimaja, 1908 
Uhrituli, 1924 - Ellen oppi Edward Gordon Craigiltä puugrafiikan tekemisen

Thesleff maalasi Pekkalan kartanon seinämaalaukset 1928-1929

Aamu-seinämaalaus, 1928-1929

Iän karttuessa kritiikki omia töitä kohtaan lisääntyi. Värit hiipuivat ja nostalgia kalvoi. Rakas Firenze ei ollut enää sama, menneisiin päiviin ei ollut paluuta. Maalatessa rikkoutui kankaita. Mutta vielä vuonna 1949 Tanskassa suuressa pohjoismaisessa näyttelyssä kriitikko Otto Gelstedin mielestä Thesleffin "Maalaustaiteen muusa" oli näyttelyn paras työ. Tunnustus lämmitti lähes 80-vuotiaan taiteilijan sydäntä.

Ellen Thesleffin elämä päättyi tammikuussa 1954 84-vuotiaana. Hän oli joutunut vuonna 1952 raitiovaunun runtelemaksi ja ei enää onnettomuuden jälkeen päässyt Lallukan-kotiinsa.

Casa Biancan terassilla 1910-luvulla

Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa: "Olen halunnut saada Ellen Thesleffin elämäntarinan loistamaan edes hetkeksi, jotta voisin jakaa eteenpäin tämän ihmeellisen ihmisen elämän energian." Schreck on käyttänyt lukemattomia tunteja, viikkoja tutkiessaan Ellenin ja perheen kirjeenvaihtoa. Vanhakantainen ruotsi ei ole ollut helpoimmin ymmärrettävästä päästä. Vielä hankalampia olivat Edward Gordon Craigille lähetetyt kirjeet pariisilaisessa arkistossa. Niissä Ellen käytti sekaisin saksaa, ranskaa, italiaa sekä englantia, joka oli kielistä vierain. Toisinaan kaikkia suloisena sekamelskana yhdessä lauseessa. Schreck on tutkinut teosten lisäksi luonnoskirjoja, päiväkirjoja, valokuvia, postikortteja... Meidän lukijoiden kannalta on onni, että materiaalia on ollut runsaasti, kirjeitäkin parisentuhatta. 

Millaisen teoksen Thesleff olisi tehnyt Hanna-Reetta Schreckistä? 

Minä maalaan kuin jumala on niitä kirjoja, joita ei voi ahmia. Välillä pitää selata taaksepäin, mitäs täällä sanottiin. Pitää googlata, ahas, tältä tämä näyttää. Tietoa ja tarinoita on niin paljon, että tiedän voivani palata kirjan sivuille huoletta uudelleen ja uudelleen ja aina löydän jotain uutta. Lukiessa tulee ihmeellisen kevyt tunne siitä, että olisi vähän itseään paremmassa seurassa, kasvaisi ihmisenä. Kirjoittajan intohimo ja rakkaus työhönsä ja työnsä kohteeseen näkyy. Tämä ei ole leipäpapin sunnuntaisaarna. Kiitos Hanna-Reetta Schreck, sain niin paljon enemmän kuin osasin odottaa. "Thyra Elisabeth" on hankkinut lihaa luiden ympärille, sydämen ja sielun. Kirja kuin kaleidoskooppi. On oikeastaan vain yksi toive jäljellä, että näen "Thyran" ja muita Ellen Thesleffin töitä omin silmin.



Kiitos Teos!

❤:lla Johanna

Sunday, October 13, 2019

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Sivut kääntyvät vinhaa vauhtia. Parin luvun jälkeen unohdan, että kirjoittaja on  moniosaaja Raakel Lignell, tuottaja, toimittaja, muusikko, kirjailija, TTK voittaja. Onpahan vain nuori nainen Mikkelistä, joka ei voi muistaa aikaa ennen musiikkia. Soittimeksi valikoitunut viulu on pääsylippu maailmalle ahtaiksi käyneistä uskonnon värittämistä ympyröistä. Ensimmäinen loikka on Helsinkiin Sibelius-Akatemian solistiselle osastolle ja toinen johtaa Berliiniin yksityisoppilaaksi opiskelemaan täysin uusi soittotekniikka.  Raakelin sanoin: "Olin ahne elämälle." 




Kolmas harppaus vie Afrikkaan, Beniniin. Se vie myös syvälle pyörteeseen, painajaiseen. Kuten kaikki kunnon painajaiset tämäkin alkaa hykerryttävästi, suorastaan kutkuttavasti. Berliiniläisellä klubilla katseet kohtaavat "vähän liiankin pitkäksi aikaa." Lihaksikas tummaihoinen mies vie jalat alta. "Moista veret seisauttavaa ylväyttä en muista ennen nähneeni" kuvailee Raakel. On hyviä keskusteluja, valkoisia ruusuja, loppumattomia öitä, hyvää ruokaa ja juomaa, juhlia, huumoria. Kolmas loikka johtaa myös vanhemmuuteen, äidiksi. 


Beniniläinen kulttuuri on omanlaisensa ja myös Herra Ministeri tulee tutuksi.

Aamu beniniläisessä helvetissä on antikliimaksi, pohjakosketus. Raskaana oleva Raakel havahtuu sairaalasta, toinen ruhjottu vaalea nainen vierellään. Saksalainen Katrin osaa kertoa asioita, joista on ollut aavistus mutta ei tietoa. Huoli syntymättömän lapsen hyvinvoinnista ei helpota itsesoimauksen taakkaa. Maailma on heittänyt häränpyllyä. "Yhtäkkiä se, mikä pari vuotta sitten oli tuntunut ahdistavalta ja tylsältä, näyttääkin paratiisilta." Suomi on koti ja turvasatama.



En halua paljastaa juonen käänteitä sen enempää. Älä sano että rakastat on vavahduttava tarina elämänhalusta, vahvasta naisesta joka toivottaa elämän tervetulleeksi avoimin mielin, käsivarret levällään maailmaa syleillen. Toivoisin, että lukija suhtautuisi kirjaan samoin kuin Raakelin ystävä kauheuksista kuullessaan: "Ihanaa, kun ystäväni ei tuomitse eikä syyllistä. Tai pitää moiset ajatukset ainakin ominaan." Lignell paljastaa syvimmät arpensa, raskaimmat taakkansa, on suojaton. Lukijankin sielu on paikka paikoin vereslihalla. 

Lähisuhdeväkivalta on kirjan tärkein teema. Lukiessa haluan karjua, että ota nyt hyvä nainen jalat allesi! Etkö sinä todellakaan näe? Uskoisin, että ainoastaan väkivaltaa elämässään kokenut voi ymmärtää kaikki pienet nyanssit, ajatukset, aavistukset. Väkivalta pahenee asteittain, muutaman tunnin mökötys muuttuu päivien mykkäkouluksi. Otteet käyvät rajummiksi, ilkeät sanat pistävämmiksi, seksi alistamiseksi. Uhri kävelee peilitalossa munankuorten päällä ja vastassa on vain savua.  Onko mikään sitä miltä näyttää, ovatko ajatukseni oikeutettuja, olenko väärässä? Ja kaiken kuorruttaa häpeä epäonnistumisesta."Häpeän ja pelon viitta on läpäisemätön, tunnen sen painon joka hetki, mutten halua sitä hyväksyä." Asiaa ei helpota uhrin hienotunteisuus, halu olla kajoamatta asioihin jotka eivät itselle kuulu. Tai empatia, oikeudenmukaisuus - kaikki ne kauniit asiat, jotka toimivat normaalimaailmassa.




Luen kirjaa uteliaana. Miten muusikko kokee musiikin, orkesterin pauhun? Sen, kun osaaminen on sitä luokkaa, että musiikki vain syntyy? "Soittaminen täysmittaisen sinfoniaorkesterin keskellä tuntuu kuin massiivinen puhuri kannattelisi ja keinuttaisi tuoliani. Torvisektion ja patarummun pauhatessa sulaudun merkilliseen, elävään organismiin ja täytän oman osuuteni sen sykkivässä toiminnassa." Aina ei tule ymmärtäneeksi historian suuria hetkiä, kuten yönä kun Berliinin muuri murtuu. Nuori Raakel kiipeää ystäviensä pyynnöstä muurille viuluineen ja soittaa Sibeliuksen Romanssin. Mielikuva on sykähdyttävä, kuten varmasti myös BBC:n suora lähetys ympäri maailman.



Älä sano että rakastat on yksi niistä kirjoista, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Tapahtumat pyörivät mielessäni useamman päivän, yritän jäsennellä ja löytää punaisen langan, vastata kysymykseen miksi. Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, on vain nuoruutta, seikkailua, halua tehdä oikein. On nuori ensimmäistä lastaan odottava äiti, jonka elämässä myrskyää niin paljon enemmän kuin vain raskaushormonit.  Onneksi on myös perheen ja ystävien tuki ja turva.



"Tätäkö on kasvaa aikuiseksi? Nähdä elämän kiemuraisuus
ja ihmisen heikkous?"

Kiitos Siltala!

❤:lla Johanna