Sunday, April 21, 2019

Neljän miehen seurassa

Mies lähti juuri viemään vanhempaa poikaa kaverilleen. Kaverukset jatkavat matkaa yhdessä yliopistolle. Viimeiset pari viikkoa ensimmäistä lukuvuotta ovat edessä, sitten päästään hakemaan poika ja muuttokuorma kotiin. 


Olinhan mä onnesta soikeana torstaina, kun hain pojan kaverin luota kotiin. Pojat olivat jo pakanneet osan tavaroistaan jotta varsinainen muuttokuorma ei olisi suuri. Syksyksi on vuokrattu neljän kaveruksen kesken kimppakämppä, enää ei tarvitse asua "dorm room" ja jakaa huonetta toisen kanssa. 

Otin kuvan pääsiäiskoreista, joita lapset täällä saavat pääsiäispupun tuomina. Meidän lapset saivat tyytyä pieniin namipusseihin, näihin suuriin koreihin meillä ei koskaan ryhdytty. 


Voimatasapaino perheessämme on päälaellaan: minä neljää miestä vastaan, Felix mukaan luettuna. Mulla on tytärtä ikävä, mutta näyttää siltä että hän on kotiutunut niin hyvin Skotlantiin että kesälläkin ennättää kotiin vain muutamaksi viikoksi. Kesäloma on kuitenkin lähes neljä kuukautta. 

Lauantai-iltana nautimme ilta-aterian varsin rennosti kuistilla. Mut karkotettiin kuorimaan katkaravut ulkosalle, tuoreiden katkarapujen haju on kyllä ihan omaa luokkaansa. Mies tekee erinomaisia vähän tulisempia katkiksia. Luonto on roihahtanut keväisen vihreäksi. Oli kiva istuskella illan hämyssä ja ruokailla yhdessä ennen kuin nuoret miehet lähtivät rientoihinsa. 





Felix nautti suunnattomasti, kun sai istua samassa pöydässä meidän kanssa. Tuleen tuijottelu on rentouttavaa. Haaveilin, että takapihalla olisi jokin vesielementti, jotta siihen voisi tuijotella tulen kanssa vuoronperään. Tulisen ruuan kanssa sopi erinomaisesti hyvin kevyt ja lähes mauton meksikolainen Modelo-olut. Yleensä tykkään oluista, jossa on vahva humalan maku. 


En ole koskaan oikein saanut samanlaista otetta pääsiäisistä täällä kuin Suomessa. Mämmin ja valmiin pashan puuttuminen, ei kunnon pääsiäismunia... Kaikki on auki normaalisti, hyörinä ei hiljenny. Nyt vasta on kauppoihin alkanut tulla myyntiin rahkaa. Olen ainoa joka perheessä haluaisi syödä lammasta, mutta en sitä itselleni viitsi alkaa laittaa. Ja tietysti kaiken muun lisäksi puuttuvat palmusunnuntain pienet virpojat pajunvitsoineen. 




Tosinainen voi muuten nyt tukehtua vaikka kuppikakkuun. Nuorimmaisemme käytti kevätloman (spring brake) opiskelemalla hengenpelastajaksi. Uimataidot ovat entuudestaan; ensiapua,  vedessä kuljettamista ja uimareiden tarkkailua, defibrallaattorin käyttöä ja lisähapen antoa on harjoiteltu. Mä olen aina ajatellut, että nuorimmaisella on parantava ote: hän on ainoa joka saa solmut harteissa katoamaan ja jännitykset lientymään. Näpeissä on voimaa ja taitoa. 

❤:lla Johanna, poikahuumorilla kyllästettynä (ei kannata edes kysyä)

Sunday, April 14, 2019

Libanonilaisilla markkinoilla ja Whiskey Kitchen

Istuskelen sunnuntai-iltapäivää olkkarin sohvalla ja katselen Ylen Areenalta vaalivalvojaisia. Kätevää, kun aikaeron vuoksi pääsee seuraamaan jo päiväsaikaan. Helsingin vaalipiirin tulokset antavat odottaa itseään. Ulkona on lämmintä 25 C astetta, kauhea tuuli ja hurrikaanivaroitus. 


Lauantaina oli kiva päivä. Ajelimme kolmisenkymmentä minuuttia downtown Raleighin, libanonilaisille markkinoille. Sataa tihuutteli, mutta parahikseen kirkastui kun pääsimme perille. Ihmisiä tuli pikkuhiljaa lisää ja samoin kauppiaita. 


Istuskelimme esiintymislavan edessä ja varsinkin pienten lasten ja nuorten esiintymiset olivat valloittavia. Mä en ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon hymyjä ja iloisia ilmeitä kuin nyt. Lavan edessä oli vähän Super Marion näköinen herra, joka bailasi aikuisten tanssiessa ihan hillittömästi. Hän osasi kaikki koreografiat. Lavan edustan tapahtumat olivat vähintään yhtä hauskoja kuin itse esiintymiset. 




Kaksi napatanssiesitystä kiehtoivat isompia ja pienempiä katsojia. Mieskin kaivoi kännykän taskustaan ja eturivin pienillä pojilla oli vinhoja reaktioita. Yksi piteli kaksin käsin päätään. Olen kokeillut vatsatanssia yhden syksyn verran. Ei ole ihan niin helppoa kuin kuvittelisi. Mun oli ihan mahdoton saada lantio heilumaan kovin laajoissa kaarissa. 



Mua vaivaa jatkuta falafelinhimo. Ei saa tarpeekseen. Tämän kertainen falafelpita oli oikein hyvä, juuri passeli ostos katukeittiöstä. Tumma libanonilainen Almaza-olut sammutti jonon mallikkaasti. 


Lasten esiintymisasut olivat tosi kauniita. Näissä tansseissa oli sekin kiva puoli, että tytöt ja pojat tanssivat yhdessä. Lavalla oli myös se yksi söpöläinen, joka jähmettyi paikoillaan, katseli varpaisiinsa ja ujosteli oikein pitkän kaavan mukaan. 



Kävelimme miehen kanssa vielä kaupungilla ja reitille osui Whiskey Kitchen. Pitihän sitä mennä kurkistelemaan. 







Ravintolassa oli mukava puheensorina, naapuripöytiin tuotiin herkullisennäköisiä annoksia. Baaritiskin takana oli viskipullo poikineen. Mies valitsi munkin lasiin single malt -juoman. Oli turvetta ja savua sopivasti, lämmitti ja jälkimaku oli miellyttävä. 


Vaalivalvojaiset jatkuvat. Onpa hurja tilanne! Ei kateeksi käy tulevaa hallitustunnustelijaa. Kukaan tuskin enää haluaa sixpackiä. Matkan päästä kun katselen, niin puolueiden erot ovat kuitenkin aika pieniä. Hallitusvastuussa olevat pystyvät yleensä kuitenkin tarttumaan kulloisiinkin haasteisiin ja yhteen hiileen puhaltaminen onnistuu. Toisin kun täällä meillä. Suomen ja USA:n naiset pelaavat lätkää ja tietysti omalta kannaltani voitto on jo varma, jompi kumpi kotimaa sen voittaa. Mutta kyllä mä sen voiton silti soisin Suomen naisille. 

❤:lla Johanna


Saturday, April 6, 2019

Pupuja kaikkialla ja visiitillä sairaalassa

Pupuja alkaa vilistää joka puolella. Mun yöpöydällekin oli tupsahtanut yksi. Ja jos ei pupuja, niin sitten munia. Ei tästä puutu enää kuin mämmi. Tuttava toi jokunen vuosi sitten Suomesta tullessaan mämmiä mukanaan ja tullimiehet olivat käännelleet tässä päässä tuokkosta ihmeissään. What the hell... Selitä siinä nyt sitten, että se on mämmiä, MÄMMIÄ. Mämmiä hyvät ihmiset. 


Edelliseen viestiin blogiystäväni Tanja ja Anne-Marie kommentoivat hoitohenkilökunnan työtä ja oli kyllä avartavaa lukea millaista se ihan oikeasti on. Kävin pari viikkoa sitten moikkaamassa tuttavaani, joka yllättäin joutui sairaalaan. Sydän oireili, tuntemuksia oli ollut jo pidemmän aikaa. 

Mä en tykkää sairaaloista. On sellainen olo, että bakteeri täydessä ninja-asussa hyökkää kimppuun kun vain sairaalaan päin vilkaisenkin. Menin kuitenkin, kun ajattelin että käynti saattaisi ilahduttaa. Ensiavun kautta tuttava jäi yön yli tarkkailtavaksi. Kaikki kokeet olivat ok, sydän ei temppuillut mutta entsyymitesti näytti siltä että olisi saattanut olla pieni kohtaus. 


Suuntavaistoni on legendaarisen huono. Se toimii ostareilla (paljon helppoja maamerkkejä painettavaksi mieleen: Hilfiger, Coach, VS, Starbucks jne.) ja metroissa (kartathan siellä on) mutta muutoin ei. Niin kävi, että ajoin väärälle puolelle sairaalakompleksia vaikka katsoin karttaa etukäteen ja käytin navigointia. Sompailun jälkeen oli sellainen olo, että kuhan vain sisäänkäynti löytyy. 

Aulassa oli avulias rouva. Etsi ystäväni huoneen ja selitti reitin. Ehdotti ensin, että jos ajaisin sairaalan toiselle puolelle mutta tuumasi sitten että jospa saatan sinut perille. Aloimme arviolta 5 minuutin kävelyretken pitkin sokkeloisia käytäviä, olimme ihan eri sairaalassa kuin tuttavani. Onneksi nämä kaksi oli kuitenkin yhdistetty. 

Erotessa rouva jälleen näytti opastaulut, kertoi reitin. Hetken mietittyään hän kuitenkin kirjoitti paperin palalle puhelinnumeronsa ja lupasi tulla hakemaan. 

Tuttavani oli hyvissä voimissa. Oli juuri tilannut menusta itselleen illallisen. Valikoimaa oli kuin paremmissakin ravintoloissa. Hiukan hän valitteli, että annoskoko oli turhan pieni. Yksityishuone oli siisti, kylpyhuoneella varustettu ja kaikin puolin mukava. 

Viivyin vieraisilla parisenkymmentä minuuttia. Sinä aikana huoneessa kävi kaksi hoitajaa. Kolmas tuli huoneeseen, kun olin lähdössä. Huoneen seinällä oli taulu, johon hoitajat kirjoittivat nimensä. Tuttavallani oli yhteensä neljä hoitajaa avustamassa yön yli. Myöhemmin kun juttelimme hän kertoi, että hoitajat ilmestyivät huoneeseen tuon tuosta, hyvä kun nukutuksi sai. Jätin tuliaisiksi toivotut vesipullot, hedelmät ja lukemiset ja suunnistin autolle. 


Matkalla haahuilin opastaulun edessä ja ohitse porhalsi hoitaja. Hän kääntyi takaisin ja kysyi, että voinko auttaa. Hän saattoi seuraavaan mutkaan ja näytti, että noita opasteita kun seuraat niin pitäisi onnistua. Musta näytti ihan siltä, että hoitaja oli jo töistä lähdössä mutta niin oli aikaa eksyneelle vierailijalle. Aulan rouva tervehti kuin olympiavoittajaa: sä teit sen, löysit takaisin! Well done! Olo oli kuin mestarilla. 

Tuttavalle tehtiin aamulla vielä rasitustesti ja röntgenkuvauksia. Kaikki oli kunnossa. Kohonneet entsyymilukemat johtuivat todennäköisesti nestehukasta. En ole tohtinut kysyä kuinka paljon tämä oletettu diagnoosi tuli maksamaan. Varmaan aika paljon. Omia lääkkeitä hänen ei annettu sairaalassa ottaa, vaan lääkärin määräämät lääkkeet annettiin sairaalan omista varastoista. Nekin varmasti maksoivat paljon enemmän kuin olisi omasta purkista otettuna maksaneet. 

Ihanaa oli, että tuttavani selvisi säikähdyksellä. Hänet on nyt testattu ja tutkittu, kaikki on kunnossa. Mä ihmettelin henkilökunnan määrää ja ystävällisyyttä. Meillä on täällä kaksi suurta sairaalaa ja yleensä vakuutukset käyvät molempiin. Kumman sitten valitsee on maku- ja maineasia. Ei ihme, että asiakkaista ja vierailijoista pidetään hyvää huolta. Tuttavani totesi, että vähän kuin olisi ollut paremman puoleisessa hotellissa täysihoidossa. 

Seuraavana aamuna heräsin jomottavaan vatsaan. Päivä oli tuskallinen ja en uskaltanut poistua toiletin läheisyydestä. Mun kohtaloksi taisi koitua sairaalan hissin ovien edessä oleva käsidesi: vain laitetta koskettamalla sai desinfioiniainetta. Ja kun mä muuten varoin koskettamasta mitään, tuskin edes hengitin! 

❤:lla Johanna, (suklaa)pupujahdissa