Friday, December 27, 2019

Enää n. 360 yötä jouluun (ja laskin aivan itse)

Olihan se aika ihana joulu. Vähän mulla valmistelut venähtivät. Olen ollut kiitollinen, kun joulua vietämme vasta 25. päivä lahjoineen ja ruokineen. Aattoiltana luuttuan lattiat viime töiksi.  On mukava herätä puhtaaseen kotiin, aloittaa aamu riisipuurolla ja lahjojen avaamisella. 

Lunta ei ole mailla eikä halmeilla, ainoastaan tässä postilaatikon koristeessa. Ruoho vihertää ja lämpötila on huidellut lähellä 20 C astetta. 

Parasta tietysti on, että lapset ovat kotona. Kaikki mun pikkuiset. Sen vuoksi valmistelut myös vähän kärsivät. Aattoiltana perhe haastoi pelaamaan Trivial Pursuitia. Olin suunnitellut, että valmistelen ruokia ja lahjojakin piti vähän paketoida. Ja pestä lattia. Pelin kanssa vierähti kolmisen tuntia ja tonttu luuttusi lattioita puolenyön jälkeen. 


Felix on vertaansa vailla lahjojen etsinnässä. Laitan Felixin lahjapaketin nauhoihin aina pari pientä piparkakkua, varta vasten koirulille leivottuja. On oma ohjelmanumeronsa katsoa, kuinka Felix lahjansa löytää ja kiskoo omaan pesäänsä. 

Suomen retkeltä toin suosikkisuklaita. Näppärästi laiska nainen ja kranttu perhe sai passelin jälkiruuan. No, leivoin mä vähän myös, mutta hyvin vähän. 

Lautapeli perheen kanssa kostautui ja joulupäivä meni kyökin puolella. Välillä huokaisin hetken ja jatkoin taas. En uskaltanut ihan tarkkaa aikaa edes luvata jouluaterialle, klo 19 oli sitten h-hetki. Pöytää katsellessa mietin, että voi jumprahuiti, kaikki tämä työ ja aika pliisulta näyttää. Perhe oli kuitenkin tyytyväinen ja juniorikin sai jotain lautaselleen. Piti miettiä gluteiinittomat ja kaikille maistuvat ruokalajit. Illalla ei tarvinnut unta odotella, hoipuin nukkumaan. Oli hyvä päivä. 

Hopeakokoelma karttui taas muutamalla esineellä kuluneena vuonna. Aivan erityisesti innostun vanhojen hopeaesineiden kiillottamisesta. Siinä aika äkkiä näkee työnsä tuloksen. 

Mutta ei mua haittaa, että seuraavaan jouluun taas vähän aikaa vierähtää. Vähän ennen kuin kaikki oli valmiina vanhempi poika tuli nälissään kyselemään, että meneekö vielä kauankin. Ruokakomerosta löytyi hätäapua ja hyvin vitsikkäästi lapsi laittoi kuvat vielä instagramiin saatesanoilla "Christmas dinner". Nyt sen lähes 5000 seuraajaa luulevat, että meillä syötiin räksyjä jouluna...

"Christmas dinner" - thank you my dear son.

Vasta tänään pääsin joulusaunaan saakka. Mies oli tilannut Latviasta saunavihtoja. Oli mukava mäiskiä oikein sydämensä kyllyydestä. Burgundin padan valmistin eilen, joten ei tarvinnut ruuastakaan huolehtia. Muuten, huomaan käyttäväni yhtä luontevasti sanoja vihta ja vasta. Mä luulen sen johtuvan siitä, että raja kulkee suunnilleen Päijänteen halki. Keskisuomalaisena olen tottunut molempiin. 

Toivottavasti Sinulla oli hyvä joulu. Iän myötä huomaan painopisteiden vaihtuneen: tärkeintä on nähdä perhe tyytyväisenä, katsoa kun hyörinää ja pyörinää leimaa ilo. Mä ehdin nukkua nyt viikonloppunakin. Ja aloittaa kirjan, jonka varasin joulun pyhille. 

❤:lla Johanna, varsin tyytyväisenä suuntaamassa kohti vuotta 2020 

Wednesday, December 18, 2019

Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat

Vuosi sitten syksyllä matkasin Suomeen noutamaan äitini jäämistöstä minulle jääneen pahvilaatikollisen. Olivat omia muistojani: kirjeitä, kortteja, koulutodistuksia, piirustuksia, kiiltokuvavihko. Kiiltokuvavihkoja minulla oli kaksi ja tämä pelastunut oli se vähemmän käytetty. Monta muistorikasta kuvaa toin kotiin tuomisiksi. Ilokseni löysin monta rakasta kuvaa Muistojeni kiiltokuvat -kirjasta. Niitä kuvia, jotka luulin toisen vihon myötä iäksi kadonneen.


Kirjan tekijä "Pirkko Vekkeli on toimittaja ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut useita henkilökuva- ja elämänkertateoksia, mm. Liisa Lipsasesta, Raili Hulkkosesta, Kristiina Halkolasta, Ansa Ikosesta ja Sylvi Salosesta."

Sympaattinen kirja johdattelee kiiltokuvien maailmaan alkaen pontevasta nuoresta Prahassa syntyneestä näytelmäkirjailija Alois Senefielderistä, joka olosuhteiden pakosta tuli keksineeksi kivipainomeneltelmän (litografia) painaakseen värikuvia. Vuodesta 1796 alkaa myös kiiltokuvien historia. Miten tähän kaikkeen liittyy näyttelijä Humphrey Bogartin äiti, sekin selviää kirjasta. 






Oma kotini ei ollut erityisen varakas, tärkein työkalu leikkien suhteen oli mielikuvitus. Paperinuket olivat 60-luvun loppupuolella syntyneelle ilon aihe samoin kuin kiiltokuvat. Keräsin myös kangastilkkuja. Kirjasta luen, että kiiltokuvien alkutaipaleella kuvissa käytettiin myös "puristeliimattuja osia aidosta silkistä ja sametista". Olisipa kiva päästä joskus katselemaan näitä "kiiltävälle paperille painettuja tai lakattuja, korkopuristettuja eli preeglattuja ja stanssattuja eli muotoon leikattuja" taideteoksia. Kiiltokuvien voittokulku alkoi Saksasta 1870- ja 80-luvuilla ja levisi nopeasti Eurooppaan, erityisesti Englantiin, ja Atlantin yli Yhdysvaltoihin. 


Muistokirjoja on ollut kauemmin kuin kiiltokuvia, mutta värikkäät kiiltokuvat puhalsivat uusia tuulia purjeisiin. Muistokirjaan kirjoittivat ajatuksia ja ohjeita elämän varrelle niin omat vanhemmat, ystävät kuin opettajatkin. 




Tässä seuraavassa kuvassa on sijaisopettajan tervehdys silloiselle 8-vuotiaalle Johannalle. Meidän yhteityö ei alkanut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Opettajan ensimmäisenä työpäivänä pudotin uuden terottimen lattialle en vain kerran, vaan kahdesti. Opettaja oli sitä mieltä, että oppilas häiritsee ja niin päädyin vanhan koulun ullakkovintille kylmänä pakkaspäivänä. Valoa tuli yksinäisestä ilman varjostinta olevasta lampusta. En tiedä kuinka kauan ullakolla olin, mutta taisi siinä vähän vilu tulla. Myöhemmin opettaja sitten osoittautui oikein mukavaksi, läpsyttelimme käsiä ristiin välituntisin ja muistan ihailleeni opettajan kauniita nahkaisia hansikkaita. 


Kiiltokuvat, kiiltsikat kuten meillä sanottiin, olivat enimmäkseen tyttöjen juttuja. Kirjasta selviää, että niillä tehtiin kiivaasti vaihtokauppaa ja monenlaisia sääntöjä kaupankäyntiin liittyi. Kuten mahdollisuus menettää kiiltokuva saamatta mitään itse tilalle. Itse en vaihtokauppaa harrastanut enkä muista sitä kaveripiireissä olleen.  Oma ikäluokkani taitaa alkaa olla viimeisiä joille kiiltokuvat olivat vielä tärkeitä. 


Omassa vihossani oli näitä viimeisten keräilijäpolvien aarteita: 



Krinoliinipukuiset naiset, jotka olivat verhoutuneet höyheniin ja pitseihin saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Muistan ihailleeni tätäkin seuraavaa kuvaa monet kerrat. Eläinaiheista tärkeitä olivat kissat ja koirat sekä lampaat. Vanhaa vihkoa selaillessa löysin koiramme Felixin kaksoisolennon.  Niinköhän kiiltokuvat vaikuttivat myös tulevien lemmikkien valintaan. 






Kukista suosituimpia ovat olleet ruusut, orvokit ja lemmikit. Opin, että muistokirjan nimi on saksaksi Vergissmeinnicht, älä unohda minua. Kyyhkyset, kaksi kättä yhteenpuristettuina, kerubit, leikkivät lapset ja jopa nokikolarit ovat kiiltokuviin päätyneet. Suosikkiaihe taitaa kuitenkin olla enkelit. Mietin, että ehkä omakin enkelirakkauteni johtuu juuri kiiltokuvien taikamaailmasta. 



Huikea harppaus tapahtui 50-luvilla, kun kiiltokuvissa alkoi olla glitteriä. Tai eihän sitä silloin glitterinä tunnettu, meillä kotonakin taidettiin puhua hileestä tai kimalteesta. Hile teki kiiltokuvista vieläkin sadunomaisempia. Olen ostanut enkelikiiltokuvia aina Suomessa käydessäni, aikoinaan Tiimarista ja nyt viimeksi löysin niitä Flying Tiger Copenhagenista. Monen arkin kohtalo on tällä hetkellä epäselvä: mies innostui konmarittamaan ja siinä samalla menivät lapsuus- ja ylioppilaskuvani, kiiltokuvat, vanhat kouluaineeni.  

Rafaelin enkelit tulivat kiiltokuviin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Niiden esiäiti on "renesanssimaalari Raffaello Sanzion (1483-1520) kuuuluisan Sikstiiniläismadonna-maalauksen alareunassa oleva vasemmanpuoleinen lapsienkeli". 




Liitän kiiltokuvat jouluun. Muistaakseni koulusta saadussa joulupussissa oli mukana omenan, mandariinin ja piparkakun lisäksi kiiltokuva. Millään en vain jaksa muistaa oliko paperipussi ruskea vai valkoinen. 





Yläkuvan punanuttuinen joulupukkikiiltsikka variaatioineen oli siinä toisessa maailmaan tuuliin kadonneessa kiiltokuvavihossani. Joulukuvista muistui mieleeni kuusenkoriste: metallinhohtoista paperia oli kiedottu suorakaiteen muotoisen kovikkeen ympärille, päälle liimattu enkelin kuva ja alareunassa oli hapsutukset. Karamelliltähän sen piti näyttää ja näyttikin pienen kuusenkoristelijan mielestä. 

"Kun paljasjalkainen kiiltokuvaenkeli, jolla on pikkuruiset valkoiset siivet selässään ja hopeinen tähtikoru otsallaan, ottaa turkoosinvärisessä, hunajamelonin keltaisessa, violetissä tai vaaleanpunaisessa antiikki- tai renesanssikoltussaan askeleen kohti, kuka voisi vastustaa?... En ainakaan minä, silloin joskus." En voi kuin yhtyä näihin kirjantekijän sanoihin. 


Kiiltokuvien historian ja kehityksen lisäksi kirjan hauskinta antia ovat sekä kirjoittajan että muiden tuttujen ja tuntemattomien muistelmat. Mm. Pirkko Mannola, Kati Bergman ja Miitta Sorvali kertovat muistojaan. Kirjaa ja omia kuvia selaillessani on mieleen noussut yksityiskohtia, jotka olivat hautautuneet muistin perukoille. Kuten se, että liiman loputtua kesken kaiken otin korvikkeeksi keitetyn perunan. Urakan jälkeen sormet olivat tahmeat ja nenässäkin tuntui jotenkin tympeä keitetyn perunan haju. Vähään aikaan en pottuja syönyt. 





Muistojeni kiiltokuvat johdattelee menneisiin. Lapsuus usein saa hopeareunukset muutoinkin ympärilleen: jouluna oli aina metreittäin lunta, kesät pitkiä ja suklaa maistui suklaalle, mutta kirjan myötä muistotkin saavat ripauksen glitteriä. Kerätyt kiiltokuvat olivat ne kauneimmat, ystävien värssyt mieliinpainuvimmat. On sellainen tunne kuin olisi ollut osana salaseuraa, kiiltsikkatyttöjä. Olen aavistuksen pahoillani, ettei omilla lapsilla ollut samanlaista keräilyharrastusta. Pokemon-kortit tuntuvat kovin vaisuilta kiiltokuviin verrattuna. 

Vieläkin kun näen kauniin arkin kiiltokuvia tunnen samanlaisen läikähdyksen sydämessäni kuin joskus lapsena. Tuon minä haluaisin, onpa kaunis. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, yhteen kuvaan kätkeytyy suuria unelmia ja lämpimiä muistoja. 



"Jos mull oisi 
onnen seula, pitkä pussi 
ja parsinneula,
niin onnea sulle seuloisin 
ja pussin suun 
kiinni neuloisin."


Kiitos Minerva!

❤:lla Johanna, muistoihin uppoutuneena

Thursday, December 12, 2019

Maija Tiensuu & Annabelle Antas: Talvikirja - Inspiroidu ja nauti talvikuukausista

En ole koskaan aikaisemmin ymmärtänyt, että useimmat syksyyn ja talveen ajoittuvat lifestylekirjat keskittyvät ja päättyvät jouluun tai viimeistään vuodenvaihteeseen. Silloin vasta kuitenkin talvi on usein vielä tulollaan, monta viikkoa kylmää ja pimeää edessäpäin. Jouluvalot ovat katukuvasta kadonneet ja hyssyä piisaa. Talvikirjassa ei tunnelmointi lopu tammikuun ensimmäiseen päivään, ajatuksia ja ideoita, sekä kauniita kuvia riittää maaliskuuhun saakka. Talvi on tehty nautittavaksi. 


Tekijät Maija Tiensuu ja Annabelle Antas ovat halunneet selättää pakkasen ja pimeän ajatuksella "less is more - vähemmän on enemmän". Kirja on jaettu marras-, joulu-, tammi- ja helmikuuhun ja kauniin kuvituksen ryydittämänä kerrotaan 20 tavasta nauttia talvesta. "Pienillä muutoksilla, jotka maksavat hyvin vähän, voi olla suuri merkitys elämälle talvikuukausien aikana. Et enää toivokaan talven katoavan pois!" Kerrankin voin selailla hyvillä mielin lifestylekirjaa, joka ei tunge kurkusta alas monimutkaisia leivonnaisia, michelangelomaisia askarteluja, arkkitehtonisia käsitöitä. Kaikkia näitäkin kirjasta löytyy, mutta niin, että rima ei ole liian korkealla, tekemisen uskaltaa aloittaa vähäisemmälläkin kokemuksella. 



Kirjan taikavoimasta kertoo aika paljon, että inspiroiduin ottamaan kuvia ihan hillittömän määrän. Herkuttelen talvimaisemilla, nautin kirjan visuaalisesta ilotulituksesta. Ja haluan itsekin kokeilla saisinko omiin kuviini tunnelmaa, jossa iloitaan pienistä hetkistä, uppoudutaan hiljaisuuteen ja kiireettömyyteen. 


Viimeinen Suomessa viettämäni talvi oli vuosina 1998-1999. Muistelin ja mietin talvenviettoani. En muista erityisemmin palelleeni: sehän on vain pukeutumiskysymys. "Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin huono sää, on vain huonot vaatteet." Täällä huomaan, että ihmisillä ei ole minkäänlaista käsitystä kerrospukeutumisesta. Viimeisinä Suomi-talvina en kuitenkaan riemuinnut talvikuukausista täysimittaisesti. Pilkillä olen käynyt viimeksi vuoden 1993 tietämillä, laskettelusta on lähes yhtä pitkä aika. Hiihtämisestä muutama vuosi vähemmän. En käynyt paistamassa makkaraa nuotiolla tai muutoin eväsretkellä. Luistimet jäivät naulaan. Urheilu typistyi hyötyliikuntaan ja silloin tällöin kyhäsin lumilyhdyn. Nyt yksi suuri unelmani on tuoda koko perhe Suomeen talvilomalle. Hetken aikaa saisin olla perheen paras hiihtäjä: lapsiparat eivät ole koskaan olleet suksilla. 



Kirjassa on paljon ideoita ja se muistuttelee monista unohduksiin jääneistä yksinkertaisista puuhista.  Taikataikinasta on kiva värkätä pakettikoristeita ja kuusen kaunistuksia. Lapsetkin ymmärtävät taikataikinan arvon, sen kanssa touhuaminen on hauskaa, vaikka millään ei malttaisikaan odottaa koristeiden kuivumista. Talvea sulostuttaviin koristeisiin tarvitaan varsin yksinkertaisia tarveaineita ja kirjassa on ohjeet mm. seinäkoristeelle, kuivatuille sitrusviipaleille ja juhlaville paperiviuhkoille. Tänä talvena voisi askarrella hiuskranssin eukalyptuksesta ja pippurimarjaoksista. 





"Hidasta ja nauti hiljaisuudesta. Talvi on hyvää aikaa jarruttaa elämän vauhtia, rentoutua ja keskittyä siihen mikä on oleellista. Elä hetkessä, älä tulevassa. Keskity havaitsemaan ympäristöäsi ja sen yksinkertaista kauneutta. Tee yksi asia kerrrallaan ja nauti elämän pienistä hetkistä." 

Seuraavien neljän kuvan taustana on täkäläisen ystäväni talviharrastus: vanhojen täyspuisten huonekalujen kunnostus. Kesäisin meillä on aivan liian kuuma, jotta autotallissa voisi hioa ja lakata. Syksyn ja talven viileydessä sitten saakin paljon aikaiseksi. Ystäväni taikoo toisten hylkäämistä huonekaluista uusia, näkee vanhan esineen kauneuden. Good bones, kuten hän sanoo huonekaluja käsitellessään.






Meille suomalaisille ei mikään taida tuoda yhtä paljon lohtua ja lämpöä kuin villasukat. Ne kertovat huolehtimisesta, välittämisestä. Sellaiset tekisi mieli pukea karhunpojankin käpäliin jos sattuisi sairastumaan. "Nosta kaikki villasukkasi esille ja laita ne koriin oven pieleen, josta vieraasikin voivat napata sukkaparin käyttöönsä tullessaan kylään." Kirjassa on ohje myös neuletossuille. Astetta verran fiinimmät tarjottavaksi vierailijan jalkoja lämmittämään. 



Mukavaa ja mielenkiintoista perspektiiviä tuovat Englannin Yorkshirestä Suomeen muuttaneen Annabellen kommentit. Mm. saunomisesta hän kertoo näin: "Saunominen... on tärkeä osa kaikkien ja kaikenikäisten arkea... Kutsun saaminen saunomaan on Suomessa kunnia-asia ja merkitsee läheistä suhdetta kutsujan kanssa." Saunan jälkeen voi hemmotella itseään tai läheisiään vaikka pehmentävällä jalkakuorinnalla tai kosteuttavalla hunaja-avokadonaamiolla. Ohjeet löytyvät kirjasta. 


Nyt tätä kirjoittaessa tarkastelen kirjan kuvia. Voi, tuokin olisi pitänyt ottaa mukaan ja tuo! Tunnustan, kärsin runsauden pulasta siinä vaiheessa, kun yritin päättää mitä kaikkea kuvaan. Välillä kuvittelen haistavani lumen tuoksun painotuoreen kirjan sivuilta. Ja kanelin, höyryävän teen, saunan ja havumetsän. Luonto on lähellä, ihan sormenpäissä. 



Olen viimeksi käynyt eväsretkellä talvella n. 25 vuotta sitten. Mieleen on kuitenkin aivan erityisesti jäänyt retki pienenä toppuluokkalaisena, kun koko luokan kanssa hiihdimme ensiksi järven yli luokkatoverin synttäreitä viettämään ja sitten toisen järven kautta takaisin koululle. Välillä paistoimme nuotiolla makkarat. Olin unohtanut yhden mainioimmista koulupäivistä, mutta Talvikirjaa selaillessa tämäkin lämmin muisto palasi mieleen. Kirjan ohjeiden avulla eväsleipien lisäksi retkelle voisi valmistaa myös mutakakun, bostonkakun tai pähkinöiden ja taatelin höystämiä välipalapatukoita. Termospulloon glögiä ja nuotiolla paistettaviksi tikkupullia... Aamiaistakaan ei ole unohdettu. Mikäpä sopisi talviaamuihin paremmin kuin tuhdit aamiaiscroissantit tai kaura-banaanivohvelit. 



"Nauti kotoilusta ja pidä viikonloppuna pyjamapäivä... Herää pyjamapäivän aamuna vasta sitten kun et enää jaksa nukkua, juo aamukahvi ja syö aamiainen sängyssä, katso elokuva, ota päiväunet, kuuntele mielimusiikkiasi ja päätä että tämä vapaapäivä on sinun oma päiväsi." Nykyään voin taas nukkua joinakin aamuina niin pitkään kuin sielu sietää. Kyllä niistä aamuista haaveiltiin, kun lapset olivat pieniä tai lasten uintirumba hurjimmillaan. 

"Tee muutos tapoihisi ja vietä kahvi- tai teehetkesi toisaalla kuin yleensä. Ota kupillinen kuumaa juomaa mukaasi ja lähde hetkeksi ulos raikkaaseen ilmaan pyydystämään päivänvaloa ja auringonsäteitä". Rutiinien rikkominen tekee hyvää, ajatuksetkin saattavat kulkeutua ihan uusille laduille.  


10. tapa nauttia talvesta on tunnelmointi. Tämä on sitä osastoa, josta pidän aivan erityisesti. "Istu aloillasi ja rauhoitu. Anna ajatusten tulla mieleesi ja anna niiden mennä pois omaa tahtiaan, älä takerru niihin. Kun pysähdyt ja olet tekemättä mitään, stressitasot ja vireystila laskevat, palaudut rasituksesta ja elimistön immuniteetti paranee." 







Talvikirja on itselleni pieni pala Suomea. Se talvipala. Eksoottinen, kaunis, karukin, mutta silti lämmin ja turvallisen tuttu. Maisemat ja tunnelmat ovat selkäytimessä, poskipäillä tuntuu pakkasen puraisu. Toivottavasti kirjasta vielä tehtäisiin painos, jossa osa teksteistä olisi englanniksi. Kirja olisi ilo antaa Suomesta kiinnostuneille ystäville lahjaksi.  




Talvikirja vangitsee hiljaisella kauneudellaan. Kauneus on hetkissä, katoavissa ja ehkä helposti unohdettavissakin. Sellaisissa, jotka syöpyvät mielen perukoille, mutta eivät päädy kiiltokuviin. Poissa ovat monista lifestyle- ja joulukirjoista tutut mahtipontisesti lavastetut kuvat, yltiöpäiset projektit. Kirjaa selaillessa tulee hyvä mieli: mun ei tarvitse suorittaa. Talvikirja on kuin lohduttava ja uskollinen huopa, se joka pitää lämpöisenä kylmimpänäkin pakkasiltana. 



"Talvi on mielentila"

Kiitos Docendo!

❤:lla Johanna

P.S. En pistäisi pahakseni, vaikka tekijöiltä tulisi Kesäkirja.
Olisi ihana lukea ja nähdä heidän kiireetön versionsa kesästä.