Wednesday, November 28, 2018

Rahattomat pankit ja maksulliset vessat

Vaikka Suomi on rakas ja ihana maa (aika on kullannut muistot ja pilvilläkin on hopeareunat, vuonna 1999 Suomi oli Onnela) niin pari asiaa jäi kaihertamaan. Suurimmaksi osaksi siksi, kun en enää tiedä miten toimia. 


Ensinnäkin, mikä pankki se on sellainen pankki jossa ei ole käteistä rahaa? No, ainakin Osuuspankki, Nordea ja Handelsbank. Kaikkiin yritin mennä vaihtamaan dollareita euroiksi, mutta oli joko kyltti tai jonottamisen jälkeen ilmoitettiin, että ei meillä ole käteistä. Jos joku miettii pankin ryöstämistä, niin voin sanoa ettei kannata. Ei siellä rahaa ole. Amerikan pankkeihin tottuneena pisti myös erityisesti Handelsbankenissa silmään, että tirehtööri istui lasikopissa ja vallan tärkeänä katsoi tietokoneruutua (vaihtuiko valuutta- vai osakekurssit vai oliko pasianssi kesken, tiedä häntä). Meillä täällä Amerikassa tirehtöörit rynnistävät kopeistaan kysymään jonottavilta asiakkailta, että mikä olisi busineksen laatu. Mennäänkö koppiin vai tiskille. Meillä on tärkeää päästää asiakas dollareistaan eroon mahdollisimman  kivuttomasti ja pian. 


Sitten tämä toinen kummajainen. Maksullinen wc. Suomalainenhan ei hädän tullen kakistele vaan ilmoittaa suoraan että vessaan on matka. Normaali toiminto, ei siinä mitään. Yleensä vielä kuuluvalla äänellä ja niin, että kukaan ei jää pohtimaan että mikä nyt tuli. (Mä olen jo tottunut, että sanotaan excuse me ja vaan poistutaan, you know.) Kuulin tämän jo Lontoossa Finnairin lennolle Helsinkiin jonottaessa ja sitten monta kertaa Suomessa. Mutta mikä mua ihmetyttää on se, että vessasta käynnistä pitää maksaa. Really? Mitäs jos olisi pikkuinen hätähousu matkassa ja pitäisi kysyä, että saanko käyttää teidän kylppäriä (meillä se on bathroom tai restroom, kääntyy kai sitten kylppäriksi). Luulen, että sanottaisiin, että euro, kiitos. Mulla oli Suomessa kalleimmat pisut tähän mennessä. Kävi mielessä, että pitäisikö pullottaa. On sen verran tyyristä toimintaa. Mulla on yksi viesti ja toivottavasti leviää kulovalkean tavoin: Rakas Suomi, hädän hetkellä ystävää ja vierasta pitää tukea! Maksuton  toiletti kunniaan! Sitten ollaan sivistyvaltioiden joukossa (roomalaisillakin oli aikanaan aquedacts), kun pienistä ei välitetä (tai siitä vähän suuremmasta), kylppärissä käynnistä rahastaminen on halpaa. 


Ok, on mulla vielä kolmaskin juttu: jonottaminen. Olen tottunut siihen, että edessä jonottava nyökkää tervehdykseksi kun liityn jonoon.  Jos  itse olen jonottamassa huomioin jälkeeni tulevan. Kevyt nyökkäys, aha, tässä sitä ollaan, niin kuin peräjälkeen, minä ensin, sinä sitten. Jokainen tietää paikkansa. Meikäläisittäin termi kuuluu acknowledge. Ei ole sivulta hivuttautujia ja häivetunkeutujia. Suomessa näitä oli yllättävän paljon: sivulta vaivihkaan jonon etuosaan, Simo Häyhän hengessä, mataaa profiilia pitäen ja hiljaa hivuttautuen.  Meillä edelläolijaan jätetään kunnon väli, ei ole tarvetta rynniä ns. tappituntumaan kuten Suomessa (termi tulee niiltä ajoilta, kun ämpäreiden jonottamisen sijasta jonotettiin veneen tappeja: nykyään äyskäröidään, ennen ehkäistiin). Mua vähän häiritsi jos jätin amerikkalaisen välin edelläolijaan: siinä oli heti kymmenen henkeä. Ja takana joku läähätti niskaan. Suomi on harvaan asuttu maa, väkeä on vähän, mutta heti kun on tilaisuus  niin käydään iholle. Rakkaat kanssasiskot ja -veljet: pidetään eden jonkinlainen säällinen hajurako. 


Tosiasia on kuitenkin, että teki suomalainen niin tai näin, niin mun mielestä se on joltisenkin oikein päin. Täällä maailmalla tiukan paikan tullen oikaisen ryhdin, kiinnitän katseen horisonttiin, hengitän syvään ja totean, olen suomalainen. Mitäpä siitä, jos pankissa ei ole rahaa, vessa on tyyris ja pissi maksaa, jonossa vetää kymmenen suomalaista ohi. Suomessa on kuitenkin maailman lähes onnellisimmat ihmiset, lähes parhain koulutus, onnekkaimmat äidit, parhaiten pärjäävät lapset. Miehistä ja nuorista miehistä on ehkä vähän huoli, mutta eiköhän heidätkin saada messiin mukaan. Suomi on hyvä maa meille suomalaisille (ja meille varttisuomalaisille). Mutta hei, vessa on ihmisoikeus. 

❤:lla Johanna, lähes kokoaika suomalainen

Sunday, November 25, 2018

Ilona Pietiläinen: Tervetuloa jouluun! Säteilevät kodit, satumaiset ideat ja lempeät tarinat

"Toivon, että kun lukijat lukevat tämän kirjan tarinoita, heihin tarttuu sama tunne, lämpö, välittäminen ja usko joulun henkeen." Näillä sanoilla kirjoittaja päättää kirjansa ja voin sanoa, että hänen toiveensa toteutuu. Olen löytänyt oman forever-joulukirjani, tulen katselemaan kuvia ja lukemaan tekstejä vuodesta toiseen, välittämättä siitä onko joulu lähellä vai ei.


Pikkutyttönä vierailimme usein naapurin tädin luona. Hänellä oli hyllyssään useampi vuosikerta Kotiliesi-lehtiä. Aikuisten seurustellessa istahdin pyörivään tuoliin, jonka nimi oli Yrjö Kukkapuro. Arvuuttelin mielessäni muiden huonekalujen nimiä, mutta niitä ei koskaan esitelty. Yrjö Kukkapuron syliin käpertyessä käsissäni oli aina yksi tai useampi joululehti tädin hyllystä. Luin lehdet uudelleen ja uudelleen, aina joulunumerot. Muistan vieläkin kuvat. En ole tuntenut samalla tavoin sitten noiden lapsuusaikojen kyläreissujen. Paitsi nyt, kun selailen Tervetuloa jouluun -kirjaa. Tunnen olevani taas Yrjö Kukkapuron lämpimässä sylissä ja annan joulun tulla. 



Seimi on meillä hyvin yleinen joulukoriste. Toiset rakentavat asetelman pihamaalleenkin.

Kirjan taika on yksityiskohdissa, pienissä hetkissä. Rintamamiestalossa "sisälle tullessa jalan alla narahtaa tuttavallisesti. Se on vanhan talon tapa toivottaa vieraat tervetulleiksi." "Ihan salaa mieliin hiippaili lapsuus... sama tunne valtaa joskus myös silloin, kun lämmitän keittiön liettä ja ripustelen sille märkiä lapasia kuivumaan." Siinä jälleen yksi tunne ja tuoksu, jonka olen melkein unohtanut: kostean villan lohduttava tuoksu.



Selaillessani kirjaa mielen valtaa kiirettömyys, vaikka sisältö monin tavoin onkin hengästyttävä. Ihastun siihen, että kirjaa ei ole kyllästetty askarteluilla, projekteilla, resepteillä; ylle ei vyöry vaatimus, että joulu tulee kun teet kaiken tämän. Päinvastoin, joulu tulee kaikessa rauhassa, ajallaan, ripaus taikaa mukanaan. "Uskoisitko enkeliin, tonttusiin, ja keijukaisiin? Unelmoijat tekevät niin..." Ruokaohjeet ja askartelut ovat sellaisia, joita ei heti tule ajatelleeksi: joulupizza, jouluiset vohvelit, talviletut, kaappi vanhasta ovesta, pajutyöt. Herkullisten reseptien kanssa ei kenenkään tarvitse hikoilla keittiössä tuntitolkulla. Kiireettömästi ja yhdessä tehden - tai ihan vain omasta hyvästä seurasta nautiskellen. "Joulusiivous vaihdetaan nyt herkutteluun."


Kielen mennessään vievän riisipuuron salaisuuskin kirjassa paljastetaan.  

Joulutarinat lämmittävät sydäntä. On mukava ajatella keskisuomalaista Kuohun-kylää ja sen vanhaa asemarakennusta. Sieltä ovat kotinsa löytäneet espanjalainen katukoira Elvis, malagalainen hännänheiluttaja Tico ja marokkolainen Ymmi-koira. Toisaalla kirmailee Lila-hauva lunta pöllyttäen. Lapset Minka, Melina, Laura, Alex ja Alexandra kertovat joulunvietostaan, odotuksistaan.  Maaritin joulusauna lämpiää ja kansikuvan punaisen talon poika Erkki Vilen kertoo joulumuistojaan. Äänekoskella taivutetaan pajunvitsoista poroja, pupuja, koreja.



Kertomukset vievät omiin muistoihini vuosikymmenten taakse. Tavoitan tarinoissa saman tunnelman kuin silloin kauan sitten: nietokset, tähtitaivaan, kinttupolun saunalle, hyasinttien tuoksun. Tai odotuksen ja jännityksen, eteisessä sulavan kuusen, puhtaiden mattojen tuoksun ja mankeloitujen lakanoiden sileyden. Hyörinän ja rauhoittumisen. "(Alex) Leipuri tunnustaa nappaavansa maistiaisia leivonnan lomassa vähän tai vähän enemmänkin". Niin minäkin tein, kerran meni koko pikkuleipätaikina, kun äiti viipyi puhelimessa.

Ylipitkiksi kasvaneet hyasintit ja amaryllikset voivat vielä ilahduttaa kauniina kimppuna.

"Tiesitkö, että tulppaani rakastaa viileitä huoneita ja rentoutuu lumisessakin maljakossa?"

Tämä joulu on kahdeskymmenes, jonka vietän Suomesta poissa. Joulun aikaan liittyy aina haikeutta, muistoja. Siksi on ihana lukea näitä tarinoita, joissa joulut ovat samanlaisia kuin mieleni aarrearkuissa. Meillä suomalaisilla on kaikista erilaisista tavoistamme huolimatta kuitenkin omanlaisemme tapa viettää joulua: lastenohjelmat, poisnukkuneille kynttilöiden sytyttäminen, joulurauhan julistus, sauna, ateria. Kynttilät, piparkakut, havunoksat, tontut, enkelit, metsäneläimistä huolehtiminen... luulen, että ne on DNA:hamme kirjattu.

Tämä kuva on kirjan kuvista yksi puhuttelevimpia. Tätä ei varmaan voi ymmärtää kuin toinen suomalainen.

"Tänä talvena sujautin pihakuusen oksille appelsiinikulhot, jotka täytetään aina uudelleen siemenseoksella."

Kuvia on niin paljon, että jokaista ei ehdi ensilukemalla tutkia kovin tarkoin. Kuvista välittyy  sekä tunnelmaa että inspiraatiota. "Mausteinen joulupöytämme koostuu petrolinsinisistä lautasista, havunvihreistä pellavalautasliinoista, takorautaisista kynttilänjaloista, sinimustista kruunukynttilöistä, marokkolaisista hopealautasista ja jouluruokien vivahteikkaan voimakkaista väreistä." Voiko kattausta enää kauniimmin kuvailla. Turkoosinsävyinen joulupöydänkattaus alkaa houkuttaa.


Kääntelen sivuja, luen, katson kuvia ja ilahdun sivu sivulta entistä enemmän. Ideoita ja vinkkejä kynttilöiden valmistukseen, koristekranssien tekoon, lahjojen paketointiin ja vaikka kuistin kattamiseen vilisee sivuilla.



"Tähtipipareista muodostui kranssi sokerin avulla."
Meidän joulukuusissa on ehkä vähän enemmän koristeita...

Ehtoisa isäntäväki ei varaa vierailleen ainoastaan syötävää ja juotavaa, joulusaunaa. Rautatieläismökki Villasukassa on oivallettu jotain oleellista: "Villasukkia mökillä on tietysti jokaista varten... Iloinen sukkajoukko viettää aikaa lautapelejä pelaillen ja musiikkia kuunnellen."


Ilona Pietiläisen työtä on vierailla kauniissa kodeissa. Kuvin ja tekstein hän fiilistelee meidän muiden iloksi joulua, valon juhlaa. "Viivyn pitkillä kävelyretkillä, joiden jälkeen sytytän kynttilät kodin lyhtyihin. Takkatulen ääressä suunnittelen villasukat jalassa mitä paketoin lahjoiksi - miten katan joulupöydän ja sidon kauneimman kukkakimpun." 
Omassa kodissani seisoo ikivartiossa yli kaksimetrinen pähkinänsärkijä. Hän kolkutti ovelle muutama vuosi sitten ja on sen jälkeen tunnollisesti pitänyt vahtia. Eikä mua haittaisi, vaikka pähkinänsärkijöitä löytyisi lisää joulupaketeista. Pähkinänsärkijöitä ei ole koskaan liikaa. 


Suosittelen Tervetuloa jouluun -kirjaa kaikille meille, jotka nautimme joulusta, kauniista tarinoista ja kuvista. Kirja on jouluhullulle huikeaa kuvallista ilotulitusta. Jos tunnet jonkun, joka asuu ulkomailla - tämä joulukirja olisi varmasti toivottu lahja. Sivuilta ei välity ainoastaan joulun tunnelmia, vaan myös suomalaisen joulun tunnelmia, meille ulkosuomalaisille nostalgisia muistoja. Juhla, jossa rauhoitutaan ja hiljennytään, kuunnellaan rakkaita, heitetään arkihuolet ja ollaan yhdessä. Suklaarasia ja Tervetuloa jouluun.... pettämätön yhdistelmä lahjaksi vaikka itselle. 


"Joulu on hyvä syy ihan kaikkeen."

Kiitos Docendo!


❤:lla Johanna, ihan vain vähän jouluhullu 


Saturday, November 24, 2018

Ei mennyt niin kuin elokuvissa

Meidän Kiitospäivän ateria ei sujunut kuten elokuvissa. Tai aikaisempina vuosina. Tässä ravintolassa asiakas saatetaan pöytään, tuoli autetaan ainakin seurueen vanhimman daamin (ooops!) alle, lautasliinoja availlaan ja on joskus autettu syliin saakka. Siis talonväen puolesta. Kaikki toimii ja pelaa. 

Tänään sataa, mutta viime viikkoina on ollut aurinkoista ja kuivaa. Kuva kävelylenkin varrelta, kodin kulmilta. Tästä Felix pyyhältää ohi päivittäin. 
Meidät johdateltiin keskelle salia, neljänhengen pöytään. Opas vain jätti meidät siihen, tässä on teidän pöytä. Odottelimme jotakuta saapuvaksi, hakemaan juomatilaukset mutta kun ketään ei kuulunut eikä näkynyt lähtivät nuoret miehet jo täyttämään lautasiaan. Pojat palasivat pöytään ja hetken miehen kanssa varroimme kunnes valtuutimme jälkikasvun tilaamaan juomat meillekin. Palasimme pöytään ja lasit olivat edelleen tyhjinä. Yleensä vesipoika tai -tyttö täyttää edes vesilasit. Sitten joku toinen käy kysymässä muita toiveita. 

Tarjoilijoita häärii ympärillä, mutta meidän pöytä on katveessa, vaikka keskellä salia onkin. Mies saa kyllikseen ja käy juttelemassa hovimestarin kanssa. Ja kas, yhtääkkiä pöydän ympärillä on kokonainen rykmentti. Vanhempi rouva on nimetty meidän tarjoilijaksi ja kun hän tulee kyselemään muita mielitekojamme kysyy businesta opiskeleva nuorukaisemme ihan yllättäin, että eikö nyt olisi paikka viinipullolle, how about a complimentary bottle of wine? Tarjoilija ehdottaa viinilasillisia, minä kieltäydyn mutta mies ottaa omansa. En ollut muutoinkaan viiniä tilaamassa ja ilmainen lasillinen ei tilannetta muuta. 

Hetken kuluttua rouva palaa takaisin ja sanoo, että me kyllä haluamme antaa teille koko pullon. Viette sitten loput kotiin mennessänne. Mä luulen, että loppuateria on sellainen jonka joku kuuluisuus tai Erittäin Tärkeä Henkilö voisi kokea. Meistä pidetään hyvää huolta. Laskusta oli vielä vähennetty mun nauttima espresso ja yksi ateria. Ennen kuin pääsimme lähtemään oli kirjattu ylös pöytäseurueen yhteystiedot, nimet ja tehty varaus seuraavan vuoden Kiitospäivän aterialle. Tarjoilija juoksi vielä ulos perässämme. Huomasittehan herra M. että hintoihin kuului jo tippi? Toki, mutta halusimme jättää vähän ylimääräistä. 

Mä pojalle vähän marmatin, että ei nyt ole sopivaa alkaa viinipulloja pyydellä.  Sain nuorelta mieheltä businesopetuksen: mitään ei saa jos ei ainakin kysy. Hyvin on mennyt oppi perille. Kai mun pitää olla ylpeä.

Tyttären Kiitospäivästä ei puuttunut yllätyksiä. Solukaverit olivat alkaneet suunnitella hänelle yllätysateriaa jo pari viikkoa sitten. Jokainen valmisti juhlaan jotakin ja yksi kaveri oli valjastettu vakoilemaan onko kenties jotain aivan erityisiä perinteitä tai ruokia. Joten tyttären Kiitospäiväksi varaamien herkkujen lisäksi pöydässä näytti olleen laatikoita, paistoksia, salaatteja ja jopa kalkkuna. Oli mukava katsoa videonpätkää, jossa tytär istuu ystäviensä kanssa pöydän ääressä, ainoana amerikkalaisena tosin. 


Poika lähetti tämän kuvan käytyään äänestämässä ennakkoon kaverinsa kanssa muutama viikko sitten. Äänestyksen jälkeen saa aina tarran, I voted tai I voted early. Musta on ihanaa, että tämä tässä maassa syntynyt ja elämänsä viettänyt äänestäjä käyttää Finland-lippistä ja ylpeästi siihen liimaa äänestystarran. 

Kävimme miehen kanssa katsomassa Widows-elokuvan eilen illalla. Se oli hetkittäin kovin liikuttava ja otti kantaa tämän maan päivänpolttaviin kysymyksiin ja ongelmiin. Osittain väkivalta oli sen verran raakaa, että piti pistää silmät kiinni. Viola Davis oli upea, vahva ja kaunis. Liam Neeson on aina sympaattinen, oli rooli mikä oli. Joskus 80-luvun alussa esitetty brittiläinen Leskien keikka tv-sarja on jäänyt mieleen ja olin innoissani kun kuulin uudesta elokuvasta. Elokuva ei ole pettymys, mutta alkuperäistä Leskien keikkaa ei mikään korvaa. Tai niin mä luulen, eiköhän siihenkin aika ole jättänyt jälkensä.  



Kiitospäivän tietämille liittyvän ostohysterian olen jättänyt väliin MELKEIN. Googlailin lasten lahjatoiveita ja löysin muutaman oikein hyvän tarjouksen. Paketit ovat matkalla ja toivottavasti lapset tyytyväisiä. Ei tulisi mieleenkään lähteä kauppoihin jonottamaan ja tönittäväksi. 

❤:lla Johanna, vesisateesta nauttien 



Thursday, November 22, 2018

Kiitospäivä 2018

Kello on 14 ja valmistaudun pikkuhiljaa Kiitospäivän juhlahetkeen. Olemme joka vuosi nauttineet paikallisessa eteläiseen kokkaukseen (lue: ribs, steak) perehtyneessä ravintolassa aterian. Niin tänäkin vuonna. Angus Barn on arvostettu ja perinteikäs. Olimme muka ajoissa liikkeellä, kun maaliskuussa soittelimme pöytävarausta. Maaliskuussa irtosi enää paikkoja klo 17 jälkeen. Iron Chef Walter Royal on paikan sielu. Hänen reseptillään teen Mac and cheese ja se on niitä harvoja ruokia, joista saan kehuja :) Mä jaan sen teidän kanssa vielä ennen joulua. 


Kuvat ovat tällä kertaa Helsingistä Temppeliaukion kirkosta. Kävin siellä muutama viikko sitten elämäni ensimmäistä kertaa. On jotenkin kumma, että silloin kun asuu ja elää nähtävyyksien lähellä ei tule lähteneeksi. Turistikohteita, pyh. Meidän Kiitospäivistä olen kirjoittanut jokusen kerran ja kuvia Angus Barnistakin on mm.: vuosi 2017vuosi 2010vuosi 2011. Kiitospäivän ruuat eivät ole kovin valokuvauksellisia, fototogeenisyys on samaa luokkaa kuin suomalaisella lanttulaatikolla ja kinkulla. 

Ensimmäistä kertaa vietämme Kiitospäivää poikaporukalla. Tytär parhaillaan Skotlannissa valmistaa ateriaa itselleen ja kavereille: ribsejä, kasviksia, kakkua. On mulla haikea olo. Haikeutta lisää myös se, että tytär oli sitä mieltä että voisi jäädä jouluksikin Skotlantiin. Mietin hetken ennen kuin vastasin, että hienoa. Olisi kamalaa jos lapsi ei viihtyisi ja olisi allapäin. Parempi näin. Mistä lie perinyt maankiertäjän geenit, on tyytyväinen siellä missä on. 



Olemme syömisen lomassa kertoneet perheelle mistä olemme kiitollisia. Viime vuonna yllätin kaikki sanomalla, että olen kiitollinen tiskarista. On kyllä aika ihanaa, kun tiskarista saa puhtaat, kirkkaat ja kiiltävät astiat. Olen työssäni tyhjentänyt tiskareista astioita, jotka joutuu vielä käsin pesemään koneen jäljiltä. 

Mun tämän vuoden kiitoksen aiheet ovat: 
- perhe Felixillä vahvistettuna
- terveys  (tähän kuuluu myös ulkoilu, jooga, puutarhatyöt, ravinto - koko helahoito)
- työ ja pienet työtoverit: paras tapa pitää alakulo ja masennus loitolla on hengailla muutaman vuoden vanhojen tenavien kanssa. Kerroin tämän kiitollisuuteni myös hoidokeilleni. Sanoin, että he tekevät minut onnelliseksi. 
- matkat: olen nauttinut San Diegon, Skotlannin ja Suomen retkistäni. Kun 30 vuotta sitten tosissani pähkäilin mitä haluaisin tehdä nousi tärkeimmäksi mielessäni uusien paikkojen näkeminen. Monen sellaisen, joista olen lukenut tai nähnyt elokuvissa. Mä haluan käydä lisää paikoissa!
- kirjat: mun rakkaus kirjoihin on saanut uutta tuulta purjeisiin ja tällä hetkellä luettavana on monta kirjaa, joita lukisin jotenkin yhtä aikaa ja päällekkäin jos se olisi mahdollista. Miksi ihminen voi lukea yhtä kirjaa yhdellä kertaa? Tahtoo moniajoaivot!
- lasten sopeutuminen muuttuneeseen elämään. Mä olen onnellinen, että tytär viihtyy. Olen onnellinen, että vanhempi poika tuntuu löytävän uusia asioita elämäänsä. Olin aika otettu kun hän kertoi miten valmistautui ensimmäiseen äänestyskäyntiinsä: katsottiin vaaliväittelyitä youtubesta, otettiin selvää mitä esimerkiksi osavaltion perustuslainlisäykset tarkoittavat. Wau. Meidän nuorimmainen vaikuttaa myös tyytyväiseltä ja tasapainoiselta. Hän lohkoo parhaimmat vitsit, on lempeä ja jotenkin vain niin lutuinen. 
- blogi ja sen kautta tuodut tuulahdukset Suomesta ja maailmalta, blogiystäviltä. Ette muuten tiedä kuinka monessa blogissa olen käynyt katsomassa koti-Suomen maisemia, sukkia, leipomuksia, kanoja, puutarhoja, jouluja, juhannuksia, brunsseja. 
- ystävät: mulla on ystäviä joiden kanssa voi oikeastaan jatkaa siitä mihin viimeksi päättyi. Ei haittaa vaikka aikaa olisi kulunut vähän enemmänkin
- stressaavia langanpäitä on saatu solmittua, asioita on saatettu päätökseen

Mä voisin jatkaa listaa vielä aika paljon. 



On hyvä olo, seesteinen. Aikaisemmin on ollut huoli miten kaikki jatkuu sitten kun minua ei ole. Nyt tuntuu, että kaikki jatkuu vallan mainiosti, pyörät pyörivät, kaikki rullaa. Kukaan ei ole korvaamaton, mutta on mukavaa kun ei tarvitse enää huolehtia miten lapset pärjäävät. He pärjäävät ja se taitaa olla se suurin kiitokseni aihe.  

❤:lla Johanna

Sunday, November 18, 2018

Liisa Simola: Sweet Manhattan - kohtaamisia tähtien kanssa

Kohtalolla on merkilliset keinot käytössään. Kun palstatoimittaja saa tarpeekseen termiiteistä ja päätyy katsomaan Otto Premingerin elokuvaa Exodus saa alkunsa yli kolmen vuosikymmenen matka Manhattanille. Nuori Liisa Simola pohtii elokuvaa katsoessaan, että "kukaan meistä ei voi kutoa itselleen kovin monta kohtaloa. Ehkä muutaman." Maailman valloituksen ensimmäinen pysäkki on Israel ja sitten New York. Tähdet odottavat haastattelijaansa.

Æ

Vähintään yhtä mielenkiintoista on lukea Simolan omista vaiheista kuin hänen haastateltavistaan. Ehkä kohtalo tai sattuma vaikutti enemmän toimittajan matkan alkumetreillä, mutta selkeät suunnitelmat ja päämäärät silaavat tien tähtitoimittajaksi. Työ mainostoimistossa on väliaikainen, strategia New Yorkin valloituksesta hioutuu. Tarvitaan tähtiä, tähtihaastatteluja, suhteita. Omasta takaa löytyy peräänantamattomuutta ja englanninkielisen koulun peruna kielitaito. Suomalaiset lehdet eivät riitä työnantajiksi, tarvitaan kansainvälisiä lehtitaloja. Haastatteluja tullaan lukemaan niin Voguesta, Harper's Bazaarista kuin Me Naisistakin, lähes sata lehteä ympäri maailmaa julkaisee juttuja.  "...oli hyökättävä agenttien ja tähtien kimppuun kuin terrieri eikä päästettävä irti ennen kuin sain myötävän vastauksen."



Jos name dropping olisi kilpailulaji voittaisi Simola varmaan ennen kuin kisa ehtisi alkaa: Andy Warhol, Charles Aznavour, Josephine Baker, Yoko Ono, Rita Hayworth, Richard Gere, Woody Allen, presidenttejä, kruununpäitä, diktaattoreja ja jopa Greta Garbo ohimennen kaupungin vilinässä. Ja ihana Giulietta Masina yhdessä miehensä Federico Fellinin kanssa!

Olen ollut Giuliettan suuri ihailija siitä alkaen, kun näin hänen kuuluttavan Zampanon saapumista estradille elokuvassa La Strada. Simola haastattelee pariskuntaa Mayfair-hotellissa. Fellinin kanssa keskustellaan amerikkalaisten ja italialaisten näyttelijöiden kanssa työskentelystä. Metodi-näyttelijöinä amerikkalaiset kaipaavat enemmän ohjausta tunnetiloista niinkin yksinkertaisen asian kuin oven avaamisen kanssa. Keskustelu Fellinin kanssa sujuu englanniksi, mutta jäätyään kahden kesken Masinan kanssa Simola tosissaan kaipaileen tulkkia joka ei koskaan saavu paikalle. Toimittajalla välähtää, ravintolassa on italialaisia tarjoilijoita ja haastattelu saadaan nauhalle myöhemmin vielä kuunneltavaksi. Masina kertoo mm. kuinka romanssi Fellinin kanssa alkoi: "Eräänä päivänä sain puhelinsoiton. Miesääni puhelimessa sanoi: 'Nimeni on Fellini. Olen kyllästynyt elämääni, mutta ennen kuin päätän päiväni, haluaisin nähdä miltä tulevan käsikirjoitukseni sankaritar näytää.'" 


Liisa Simola Otto Premingerin, Rock Hudsonin, Gerald ja Betty Fordin sekä Yoko Onon kanssa

Simolan toimittajanvaistot ovat herkässä ja välillä pitää vain ajatella jaloillaan. Kuten silloin, kun Brasilian-matkalla Riossa hotellin aulassa hissejä odottelemassa on Fidel Castro. "Kokeneena toimittajana tiesin, että nyt ei ollut aika täyttää hotellikaavakkeita tai odotella matkalaukkuja. Nyt oli toimittava." Simola saa jututustuokionsa, ehkä nimenomaan suomalaiseksi toimittajaksi esittäytymisestä on hyötyä. Haastateltavaansa hän kuvailee näin: "Ja vaikka Castron parta olikin harmaantunut, karismaattisen johtajan silmissä pilkahti edelleen sissitaistelijan katse." 

Vaikka maailmantähtien haastattelussa on oma hohtonsa on siinä myös paljon tappavan tylsää rutiinia. Samat kysymykset, eri naamat, toisinaan samatkin naamat. Kysymyksiä vastanäyttelijöistä, uusimmista tuotoksista, seuraavista produktioista, sielunliikkeitä eron tai romanssin pyörteissä. Sigourney Weaveria jututtaessa toimittajan mielessä pyörivät omat vero- ja lomahuolet. Diplomaattipiireissä tupataan antaa ympäripyöreitä, diplomaattisia lausuntoja. Työtaakka käy välillä raskaaksi ja koska hermoromahdus on kallista lystiä New Yorkissa Simola lähtee Virginiaan ashramiin. Viikko ilman savukkeita ja alkoholia meditoiden, joogaten ja hiljentyen kirjastossa palauttaa voimavarat ja toimittaja voi käydä taas tuulta päin.

Jokainen vuosikymmen saa oman esittelynsä
Vuosikymmenen tärkeimmät tapahtumat ja musiikki...

...sekä muoti ja kuuluisimmat näyttelijät

Suomi ja suomalaisuus pilkahtelee siellä täällä. Simola on mukana, kun suomalainen rautarouva ja ravintoloitsija Tyyni Kalervo saa Ellis Island -palkinnon vuonna 1986. Brasilian suomalaisen siirtokunnan Penedon kerhotalolla tanhutaan lauantai-iltana. Floridalaisessa lepokodissa soitetaan Säkkijärven polkkaa ja muistellaan maahan tuloa Ellis Islandin kautta. Ja niinhän se on, että Francis Coppolan viinitilaakaan ei olisi ilman suomalaisia. Turkiskaupalla rikastunut merikapteeni Gustave Niebaum perusti sen vuonna 1879. Joensuulainen hovimestari Veli Kettunen johdattelee Palm Beachin rikkaiden maailmaan. Yhdestä tapaamisesta olen kyllä ihan erityisen kateellinen, olisi ollut kiva olla mukana. Vuonna 1978 Simola viettää illan ja yön Armi Ratian luona Bökarsissa. Minullakin on Tuula Saarikosken kirjoittama elämänäkerta Armi Ratia, legenda jo eläessään. Tosin ilman omistuskirjoitusta ja monituntista juttutuokiota.


Kirja kuljettaa mukanaan New Yorkin kaupunginosissa, kaduilla, ravintoloissa. Miljoonakaupunki on kovin erilainen nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuin silloin, kun Simolan lentokone kaarteli kaupungin yllä ensimmäistä kertaa. Harlem, Keskuspuisto, Greenwich Village, Meatpacking District ja moni muu  paikka vilahtelee tarinoissa. Studio 54 ja Venäläinen teehuone tulevat tutuiksi.  Kun asuu hyvissä osoitteissa, ovimiesten vartioimissa saarekkeissa, voi saada naapurikseen Jodie Fosterin. Huonommin jos käy kilkuttaa Barry Manilow pianoaan juuri silloin kun deadline painaa päälle. Vielä huonomminkin asiat voivat olla: Barrylla on ystävänsä Bette Midler kylässä musisoimassa. Työ vie myös ympäri maailman: Meksikoon, Kreikkaan, Brasiliaan, Karibialle. Epäonnekseen St. Johnin saarella lomailevat presidentti ja rouva Koivisto saavat kokea mitä tapahtuu, kun Iltasanomat palkkaa toimittajan jutuntekoon lehtimiessopimuksista huolimatta.

Juttua tekemässä Harlemissa 80-luvulla. "'Se ei ole valkoisen ihmisen aluetta', sanoi neljäs pysäyttämäni taksikuski ja ajoi tiehensä pyydettyäni kyytiä Harlemiin."
Luen kirjan pikavauhtia. Malttamattomana kääntelen sivuja ja tutustun niin kuuluisuuksiin kuin Liisa Simolan elämään. Hänen osalleen lankeaa oma hetkensä parrasvaloissa, kun epäonninen äiti Laila Simola saa sairaskohtauksen kävelyretkellä East Villagessa. Draamasta ei puutu roistoja, poliiseja ja New Yorkin pormestari Rudy Giulianikin antaa pusun. Simola on elänyt täyttä  ja vauhdikasta elämää. Rinnalle löytynyt karvainen kumppani Charlie saa osansa businessluokassa lentelystä. 

Sweet Manhattan iskee lukuhermoon: lyhyet, napakat tarinat imevät mukaansa. Tiivis kerronta ilman jaarittelua voi olla lähtöisin vain lehtinaisen kynästä, kirjoitusmerkkejä on juuri riittävästi, ei yhtään liikaa eikä liian vähän.



"Tuntui haikealta jättää maailman jännittävin kaupunki, mutta me jätämme aina jotain itsestämme jälkeen, kun poistumme jostain paikasta. Me jäämme sinne vaikka lähdemmekin pois."

Kiitos Bazar!

❤:lla Johanna


P.S. 
Kirjan luettuani alkoi sieluni korvissa soida:

  "These little town blues, are melting away
I'll make a brand new start of it 
in old New York
And 
if I can make it there
I'm gonna make it anywhere
it's up to you New York
New York 
New York"

Muualla:
Liisa Simolan haastattelu Iltalehdessä 3.12.2018

Wednesday, November 14, 2018

Kuuden vuoden jälkeen - miltä Suomi näytti

Olen kärsinyt aika tavalla aikaerosta, näyttäisi käyvän vaikeammaksi vanhenmiten. Toisaalta ei ole enää kolmea pientä kilkattajaa, jotka pääsevät rytmiin merkillisen mallikkaasti ja sitten ovat odottamassa aamiaista, lounasta ja päivällistä. Puhtaista vaatteista, leikeistä ja kuljetuksista puhumattakaan. Olihan se aika hurjaa aikanaan pienten kanssa matkustaa. 

Rooma vai Helsinki, kas siinäpä kysymys. Aivan ihana skootteri!

Tyttären kanssa ihastelimme suomalaisten kauneutta ja komeutta. Kadulla viuhtoi vastaan toinen toistaan kauniimpia, hoikempia ja huolitellumpia suomalaisia. Ei voi enää puhua tuulipukukansasta, moni oli paremminkin kuin jostain katalogista, tyylikkäitä ja kokonaisuudet mietitty kohdalleen. Hämmästyin myös Helsingin kansainvälisyyttä. Monet ravintoloiden ja kauppojen työntekijät puhuivat äidinkielenään muuta kuin suomea. 

Mä olen pitänyt itseäni kovana kävelijänä, mutta ei auttanut kuin pölyä nieleskellä kun nopeammat painelivat ohi. Jotkut vielä tupakka hampaissa. Lisäihmettelyä koin suojateiden kohdalla: autoilijathan pysähtyvät ja antavat jalankulkijoiden mennä. Ihmetyksen aihe olivat myös ns. pahkikulkijat, jalankulkijat joille näytti jääneen päälle alakoulun leikki "ei väistetä, ei väistetä". Mietin, että jos en olisi itse hyppinyt sivuun niin olisivatko todellakin tulleet päälle. Luulen niin. Näitä pahkikulkijoita oli sekä kaduilla että kaupoissa. Kulkijan tunnisti varmasta & vetävästä askeleesta, päämäärään kiinnittyneestä tuijottavasta katseesta ja tuumaakaan en anna periksi -ilmeestä. Olen tottunut, että jokainen vähän väistelee ja huomioi muita, kukaan ei painele kuin autobahnalla.



Suomalaisessa matkamuistomyymälässä oli tarjolla norjalaisia villapaitoja

Uusia kauppoja ja kauppaketjuja oli tullut valtavasti. Monessa kaupassa ihmettin ja kummastelin. Nykyinen nuori myyjäsukupolvi on kyllä aika huikeaa: jokainen kertoi kysellessäni firman historiasta, filosofiasta, tuotteista. En törmännyt yhteenkään, joka olisi todennut etten tiedä, mä olen vain töissä täällä. R-kioskin myyjät ovat muuten luku sinänsä: onko mitään mitä he eivät osaisi tai tekisi? Kaikki käy käden käänteessä ja turistille vielä selvitetään ystävällisesti miten sitä raitiolippua oikein käytetään. Amerikan vuosien jälkeen ymmärrän kuinka erinomaista on jutella kenen tahansa minkä tahansa firman edustajan kanssa, joka osaa auttaa, ratkaista ongelman. Meillä useinmiten soitetaan pomo paikalle. Tai pomon pomo. Tavallisella työntekijällä eivät joko riitä valtuudet tai osaaminen. 

Mulle kävi vanha legendaarinen vahinko: menin kassalle punnitsematta karjanlanpiirakoita ja munkkeja. Tämä sattui ekana päivänä ja kyllä tunsin itseni hölmöksi. Mä en vaan muistanut, että irtotuotteet pitää itse punnita. Siinä sitten posket punaisina ja korvat kuumottaen pyysin anteeksi kaikilta osapuolilta alkaen kassasta ja päätyen jonossa oleviin ihmisiin. Tytär katsoi mua vähän sillai, että äiti sunhan pitäisi tämä tietää ja osata. Unohdin. 

Ruokakaupoissa hämmensivät ns. paikanvaltaajat. Olivatkin mielenkiintoinen bongailukohde. Paikanvaltaaja linnoittautuu ihan kylmäkaapin tai muun tiskin eteen, varmistaa ettei kukaan pääse tuotteiden eikä valtaajan väliin ja siinä sitten aprikoi kaikessa rauhassa vaihtoehtoja turhia hätäilemättä. Mikään ei vaikuta päätöksentekoon, keskittyminen on syvää ja esimerkiksi kanssaostajien yskähtelyä ei noteerata. Meillä olen tottunut, että valikoimaa tutkitaan sellaisen matkan päästä että ostopäätöksestään varmemmat pääsevät tuotteisiin käsiksi. 



Lumisadepäivä oli enemmän kuin osasin toivoa. Ihanaa! Enkeleitä en sentään mennyt tekemään, mutta kynttilät paloivat ja glögi maistui. Ja eiköpä vain lakaisulakaisukone ollut jo putsaamassa katuja. Suomessa kaikki toimii, vaikka lunta tulisikin. Kaikki paitsi amerikkalainen. Huomasin, että lumessa kävelyni ei ollut kovin virtaviivaista vaikka jalkaan pistinkin kengät joissa oli eniten pohjakuviota. Töpöttelin hyvin varovasti. Niin ne jotkin taidot unohtuvat. 

Pistin myös merkille, että lapsia ei juuri näkynyt. Jos näkyi, niin vanhemman/vanhempien kanssa oli yksi lapsi. Kaksi lasta oli jo harvinaisempaa. Olen tottunut näkemään, että minivanistä purkautuu ulos kolme neljäkin tenavaa. Koirat sitten vielä siihen lisäksi. Koirista puheen ollen, sain rapsuttaa suloista Cuboa. Mun oli Felixiä ikävä ja tuntui ihan ihmeeltä rapsutella pientä nelijalkaista veijaria Kampissa. 


Kaikki kohtaamani ihmiset olivat valtavan ystävällisiä & avuliaita. Olen lähtenyt maasta ennen eurojen käyttöönottoa ja kun harvakseltaan käy, niin esimerkiksi rahoja pitää maksaessa tutkia lähemmin. Kyllä mulle joku taisi hymyillä, mutta ystävällisesti. Mulla oli koko matkan ajan sellainen olo, että mut on lähetetty hyvien ihmisten juhliin. Kun kysyin raitiovaunujen kulkusuuntaa palasi jalankulkija liikennevaloissa takaisin toiselle puolelle katua selittämään. R-kioskin myyjä auttoi tulostamaan junaliput. Finnair-bussin kuljettaja näytti miten luottokortti toimii ja  joku toinen kertoi miten voisin saada korttini toimimaan lähikorttina (tää meni jo ihan yli, meillä on tullut vasta sirut maksukortteihin). Airbnb isäntäväki oli sydämellisiä ja auttoivat kaikin tavoin ja ihan lopuksi vielä Finnairin henkilökunta jeesasi enemmän kuin osasin pyytää. 

Yksi poikkeus kuitenkin on. Jos olen menossa painavien tai useiden kantamusten kanssa kulkuneuvoon tai hotelliin, niin kukaan ei auta. Ei kukaan. Päinvastoin kaikki katsovat kuin vähäjärkistä. Hotellissa ei ole bellboy, jonka voisi pyytää apuun. Respan rouva näyttää siltä, että evvk eikä varsinkaan kuulu toimenkuvaan. Hotellilta lentokentälle menevä bussi meinasi jättää mun kaksi matkalaukkua hotellin pihaan. Piti korottaa ääntä ja pyytää avaamaan ovet uudetaan yhden matkalaukun jälkeen. Muut matkustajat vain tuijottivat ja näyttivät tuskastuneilta. Olisinhan mä voinut jättää ruisleivät ja salmiakit Suomeen (ja säästänyt 75 euroa ylimääräisen matkalaukun maksuissa), mutta tuli luvattua perheelle. Suomesta Lontooseen menevässä lentokoneessa oli turha odottaa, että kukaan vapaaehtoisesti auttaisi nostamaan pienen laukkuni hattuhyllylle.

Lontoosta eteenpäin oli toisin. Kohotin laukkuani ja heti tarkkaavainen herra kysyi, että olisiko apu tarpeen. Oli se. Auttajani ei ollut suomalainen. Olen tottunut, että toisille pidetään ovea auki, miehet päästävät naiset edelle. Oli laukku minkä painoinen tahansa, niin naisparkaa ei jätetä sen kanssa yksin painiskelemaan. Eikä lapsia. Yksi tai kaksi riuskaa miestä rientää apuun ennen kuin ehtii edes kissaa sanoa. Suomalainen tasa-arvo on upea juttu, mutta raakaa voimaa joskus tarvittaisiin. Pitää vissiin käydä kasvattamassa papuja sopiviin kohtiin ennen seuraavaa Suomen-matkaa. Leipä ja salmiakki tuntuvat painavan nykyään enemmän kuin vuosia sitten. 




Mielestäni kahviloita ja ravintoloita oli enemmän kuin aikaisemmin. Kaikissa tuntui olevan hyörinää ja pyörinää. Ikkunoista näin ihmisiä kahvikupillisen tai viinilasin ääressä oikeastaan riippumatta vuorokaudenajasta. Olin lomalla ja säästänyt matkaa varten, joten pieniin arkielämän ylellisyyksiin oli varaa (tosin mulla oli Starbucksin Via-kahvit mukana, muuten ei olisi tullut mitään), mutta miten Helsingin hintoihin on yleisesti ottaen varaa? Hölmistyin hintoja katsellessani. Poronkäristystä teki mieli, mutta pitääkö maksaa kokonaisesta porosta? Drinksusta kokonainen vodkapullo (halvin vodka taitaisi olla halvempaa)? Varsinkin drinkit olivat ihan hävyttömän hintaisia. Ja kun viina vielä mitataan millilleen eikä suurpiirteisesti hulauttaen kuten meillä. 

Tuliaisostokset rajoittuivat ruisleipään, salmiakkiin, suklaaseen, teehen, sukkalankoihin ja Nivean-rasvoihin. Katselin kyllä paljon ja monenlaista, mutta kaikki oli kovin kallista. Suomi-design on arvokasta. Maksaisin siitä mielelläni pyydetyn hinnan jos Arabian tai Iittalan astiat olisivat Suomessa valmistettuja. Mutta Thaimaassa teetettyinä - pitää harkita vaikka kauniita ovatkin. Jyväskylän Lindexiltä tein kuitenkin löydön: kahdelle pienelle asiakkaalleni suloiset mekot! Ei tarvinnut miettiä valmistusmaata sen enempää, tällä hinnalla Made in Vietnamkin toimii. 



Mulla on Suomessa ainakin kaksi uutta lempparikauppaa: Clas Ohlson ja Flying Tiger Copenhagen. Molemmissa poikkesin ensimmäistä kertaa. Sokoksen ja Stockmannin tavarataloissa tuli nostalginen olo. Kirjakaupat oli ihania. Kiersin monta kirpparia ja jälleenkierrätyskauppaa. Mulla ei ollut tuuria matkassa tällä kertaa. Lasia ja keramiikkaa katselin, mutta en uskaltanut ostaa matkalaukkuun pakattavaksi. Ja mikä erityisesti ilahduttaa: pullaa tai leipää voin ostaa vaikka vain yhden, en ole pakotettu ostamaan kahdeksankappaleen pakkausta. Oluesta tai siideristä puhumattakaan. Meillä usein pienin pakkaus sisältää neljä pulloa tai tölkkiä. 

Matkalleni annan arvosanan 9½, puolikas puuttuu siksi että voimat eivät ihan riittäneet kaikkiin matkalaukkujen kantomatkoihin (tosinainen ei tietenkään kuppikakkuun tukehdu ja kantaa laukut vaikka hampaissaan...). Huikeasti lisäpisteitä kertyi suomalaisista mainoksista. En ole taas pitikään aikaan nauranut niin paljon, kun P- ja B-kirjaimet menevät sekaisin. Suomalaisissa mainoksissa puhuu idea & oivallus, meillä suuri budjetti. 

❤:lla Johanna, jo Suomeen ikävöiden