Saturday, January 6, 2018

Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarina

Suljen kirjan. Samoissa kansissa on monta tarinaa: kuvin kerrottu tarina ketturepolaisesta, susihukasta, mesikämmenestä muine metsänasukkeineen, tarina Suomen metsien menneestä ja tulevasta. Kertomus pienestä pojasta, joka menetti kotimetsänsä, turvansa, mutta myöhemmin löysi monta muuta metsää. Pojan tarinaan voin samaistua. 

Mukava päivä: takka, hyvä kirja, lämmintä omenasiideriä, piparkakkuja.

Kimmo Ohtonen kertoo keravalaisesta kotimetsästään: "...voimakas metsä tuntui jatkuvan maailman ääriin saakka... eikä siellä ollut mitään pelättävää." Sanat voisivat olla omasta lapsuudestani, omasta kotimetsästäni. Mahtavien kuusien alla oli leikkipaikka ja vissi piilo. Metsän humina tuntui vain ja ainoastaan turvalliselta. Ohtosen metsän asukkaineen veivät metsäkoneet ja tilalle rakennetut punatiiliset rivitalot, minun metsäni käsittääkseni vieläkin humisee missä pitääkin. Tosin niitä rakkaita joiden kanssa metsän jaoin ei enää ole. Kiersin tuttuja polkuja isäni kanssa viimeisen kerran kesäkuussa 2010. Tunnen olevani "ihminen, joka katsoo taaksepäin ja yrittää suhteuttaa menneet ajat osaksi nykymaailmaa", mutta Ohtosen tavoin palaan aika-ajoin kotimetsääni ja "valkoisten joulujen menneeseen maailmaan".

 Sohvanvaltaaja, tässä tapauksessa penkinvaltaaja Felix, aina valmiina olemaan tapahtumien keskipisteessä, vaikka sitten lukuhetkessä. 
Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarinoita

Kirjan kuvat tuovat mieleen muistoja. Kotipihasta läksin hiihtoretkille eväänä kuorittu, muoviin kääritty ja taskuun työnnetty appelsiini. Usein umpihankeen, omia latujani sivakoiden. Olen myöhemmin miettinyt, että vanhemmat eivät suotta hätäilleet vaikka retket kestivätkin useamman tunnin. Toisaalta suksien jälkiä seuraamalla näki minne tie vei. Allekirjoitan ajatuksen, että "luonnon kanssa sopusoinnussa eläminen ja sen ymmärtäminen perustuvat kotona tapahtuvaan kasvatukseen ja omaksuttuihin arvoihin." 

Pitkäkorvainen metsäjänis oli viihdykkeeni retkillä. Harvemmin näin itse loikkijaa, mutta jäljet sitäkin useammin. Kirjasta opin, että Etelä- ja Keski-Suomessa metsäjänisten määrä on vähentynyt ja se on joutunut muuttamaan pohjoisemmaksi. Ilmastonmuutos on tuonnut tullessaan vähälumiset alkutalvet ja valkoisesta talviturkista ja suojaväristä on tullutkin maalitaulu. Valkoinen jänis ei mustalla maalla pärjää. 

Metsäjänis. Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarinoita

Metsäjänis ja naali. Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarinoita

Kirjoittaja vie mukaansa kuvausretkilleen eri puolille Suomea. Uusimaa citymetsineen ja Pohjois-Savo korkeine hankineen avautuvat elävinä, elämää sykkivinä. Kuvaus itärajasta Kainuun korkeudella on itselleni uusi ja tutkimaton. Jos joku olisi kysynyt kuinka monta sutta Suomessa majailee olisin vastannut todennäköisesti tuhansia. Oikea luku on hiukan yli 200. Olen ymmärtääkseni kerran kuullut  suden ulvonnan itärajan tuntumassa ja se muisto jäi selkäytimeen syksyisen yön läpitunkemattomassa pimeydessä. 

Katselimme pojan kanssa kuvia ja hän valitsi tämän pöllän suosikikseen. "Respect" oli kommentti. 

Sudet ovat tuttuja saduista ja tietysti kun mietin Felixiä näen mitä muutama kymmenentuhatta vuotta yhdessä ihmisten kanssa saa aikaan. Toki olen uutisista lukenut pihasusista ja lapsena kuulin kauhujuttuja susien syömistä pikkulapsista (tapahtui 1800-luvulla). Mieleeni ei kuitenkaan tullut, että susiviha olisi nykypäivää, että se eläisi ja voisi hyvin. Sydän kylmänä luen korpilaista ja salametsästäjistä, joille suden tappaminen on terapiaa; ihmisistä, joille yhden lajin hävittäminen maan päältä on ihmisyyteen laskettu etuoikeus. 

Ymmärrän, että häirikkösudet pitää hävittää, mutta en ymmärrä vainoa. Etenkään, kun sille ei ole tieteellistä tai tositapahtumiin perustuvaa oikeutusta. Yhtäkkiä alkaa olla kovin merkityksellistä mitä Rinalle, Lucalle ja Fidolle, kolmen susikaveruksen laumalle, itärajalla kuuluu. Eikä ainoastaan susien vuoksi, vaan meidän ihmisten. "Osa ihmisyyden ydintä on omien tuntemuksien ja asenteiden kriittinen tarkastelu. Susipelkoa lietsovat tahot luottavat pääosin ihmisen tietämättömyyteen ja jo kauan sitten juurtuneisiin asenteisiin ja ennakkoluuloihin. Tietämättömyys ruokkii pelkoa. Pelko ruokkii vihaa. Viha ruokkii vihaa." 


Otan kirjan mukaani näyttääkseni kuvia pienelle hoidokilleni. Hän on hyvin kiinnostunut eläimistä, merilehmä on tämän hetkinen suosikki. Selailemme kirjaa yhdessä, katselemme kuvia. Yksi aukeama nousee ylitse muiden, ahmaveijari lumipartoineen ilahduttaa. Kirja on auki pöydällä kolmisen tuntia ja kuvia palataan ihmettelemään leikkien lomassa. Tiedän ahmoista nykyisin aika paljon enemmän kuin muutama päivä sitten: yksineläjiä, voimakasleukaisia, pieniä ja pippurisia, -40 C astetta on lasten leikkiä. Ja yksi Suomen metsissä elävästä neljästä suurpedosta, kanta noin 220-250 yksilöä ja veijarit tarvitsevat suojelua. 





Elämässäni oli hetki, jolloin näin punakettuja missä tahansa pysähdyinkin: Heathrow, Lake Tahoe, keskisuomalainen naavapartainen metsä. Kettu on tuntunut sieluneläimeltä, ystävältä. Viime aikoina olen alkanut kuitenkin miettiä, että ei olisi elo karhunakaan hassumpaa. Minulle hartaalle nukkujalle viiden kuukauden talviunet olisivat enemmän kuin paikallaan :) Kuvia katsellessa mielessä käy, että ehkä voisin olla yhdistelmä karhun voimaa ja auktoritteettiä, ketun nopeutta ja sulavuutta. Miltähän se mahtaisi näyttää? 

Minussakin kamppailevat luonnontiede ja taloustiede. Olen osin kettutyttö, mutta näen metsän myös plantaasina, metsäpeltona. Olen sitä sukupolvea, jolle koulussa opetettiin että Suomi elää metsästä. Olen tehometsätalouden suuria hyötyjiä, "sellurahalla koulutetun sukupolveni" kasvatti. Koen, että metsäluonnon ja metsäteollisuuden pitäisi käydä käsikkäin: "metsiä pitää hakata (mutta) kyse onkin laadusta: metsien rakenteesta, hyödyntämisen ja suojelun välisestä tasapainosta." 


Kirja saa miettimään. Olen ollut tilanteessa, jossa ympärilläni ei ollut metsää. Muutettuani San Diegoon, Kaliforniaan 90-luvun lopulla kaipasin jo muutamassa viikossa metsiä ja sadetta. Kauniit hoidetut viheralueet ja palmut, merimaisema sekä lämmin ja aurinkoinen sää lumosivat, mutta kaipasin metsää. Olin onneni kukkuloilla (kirjaimellisesti) sinä päivänä, kun ajoimme kohti vuoria ja metsää. Muutettuamme tänne Pohjois-Carolinaan pystyin kotiutumaan vasta sitten, kun löytyi luonnontilainen metsä jossa saatoin kuumanakin päivänä kävellä, hengittää. Ohtosen sanoin: "Metsä tuo rauhaa ja tasapainoa. Metsä antaa tilaa ajatella ja tuntea. Surra. Haaveilla. Miettiä. Hengittää." 


Kirjan monet tarinat ja kohtalot vievät mukanaan. Mielipuolen tavoin käyttäytyvä metso ja Suomen kartalta hävinnyt naali ovat esimerkkejä siitä, mitä me ihmiset luonnon tasapainolle teemme. Ja entäpä pariskunta Kuukkeli, joka lentelee naavaisen ikivanhan kuusikon ja mäntyvaltaisen talousmetsän väliä. "Luonto mukautuu ja sopeutuu kaikin mahdollisin tavoin. Luonnolla ei ole varaa vieraantua tästä maailmasta." Mutta uskon vahvasti myös, että "luonnossa pärjää parhaiten, kun ei luule itsestään liikoja."



Lentokoneeni nousi Helsinki-Vantaan lentokentältä lokakuussa 2012 ja se on viimeinen kerta, kun olen hengittänyt ilmaa jossa tuoksuu metsän ikiaikainen raikkaus. Mikään muu ilma tai metsä ei tuoksu ihan samanlaiselta  kuin suomalainen ilma ja metsä. Missään muualla metsä ei humise ihan samoin kuin lapsuuteni kuusimetsässä. 

Kiitos Docendo!

❤:lla Johanna, metsäkansalainen 

20 comments:

  1. Nuo metsäkuvat ovan kuin täältä:) Niin samalta tuossa ihan lähikallioilla joskus näyttää. Minäkin tiedän, että kaipaisin metsää, jos asuinpaikkani muuttuisi siitä etäälle. Lapsena asuin kerrotalossa kirkonkylässä, ystäväni puolestaan keskellä metsää. Toivoin, että olisin itsekin saanut asua niin. No, nyt asun keskellä metsää. Se tässä onkin parasta, oma rauha ja hiljaisuus. Mutta kääntöpuolena pitkä matka vaikkapa kauppaan ja kelit välillä hankalat. Ja kyllä minua jonkin verran pelottaa ne karhut ja sudetkin, koska niitä täällä on. Tänä kesänä karhu saatiin kuvaankin:

    http://vaaranlaella.blogspot.fi/2017/06/nyt-nahtiin-karhu.html

    Ja ilves tallusteli pihassamme edelliskesänä:
    http://vaaranlaella.blogspot.fi/2016/05/ilves-pihassa.html

    Itse ajattelin aiemmin, etten haluasi esim. karhua nähdä täällä luonnossa, koska tiesin, että sitten vielä enemmän muistaa, että niitä täällä pyörii. Ja se vaikuttaa kyllä jonkin verran metsässä kulkemisiin. Vaikka siellä kulkee, on se mielessä kuitenkin. Kun olin lapsi, karhut ja sudet tuntuivat melkeinpä satuolennoilta kun ei niitä luonnossa silloin ollut, ei ainakan pimeässäkään kulkiessa tarvinnut pelätä niitä.

    Mukavaa alkuvuotta sinne:)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi mikä karhu! Aikamoinen kontio.

      Maalaistyttönä tiedän, mitä tarkoittaa kun tiet ovatkin umpilumessa tai -jäässä. Sitä ei niin vain lähetäkään kaupoille. Täkäläisiä aina kummastuttaa, kun kerron kuinka hiihdin kouluun jään poikki.

      Mua pelottaa täällä meillä nykyisin käärmeet. Metsissä sitten tömistelenkin kulkiessani. Kolme lajia on myrkyllisiä ja en tosiaankaan haluaisi niihin törmätä. Ajattelen, että kun pidän riittävästi ääntä niin eivät halua nekään minuun törmätä.

      Keski-Suomessa ei tarvinnut lapsena huolehtia susista tai karhuista, ainakin kuvittelen niin. Vanhemmat mummot ja papat tietysti kertoivat kauhujuttuja milloin mistäkin. Mun traumaattisin kohtaaminen oli lehmän kanssa koulumatkalla. Lehmät olivat karanneet pellolta ja tämä mulkoili sillan kupeessa niin, että en päässyt edes kiertämään. Piti odotella hyvän aikaa, että tuli muita kulkijoita :)

      Hyvää tätä vuotta!

      Delete
  2. ihania kuvia, valkoista jänistä en nähnyt aikoihin, kivoja kuvia.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kirja on täynnä upeita kuvia. Tämä jänis oli yksi pysähdyttävimmistä. Oli surullista lukea, että sen suojaväristä onkin tullut rasite.

      Delete
  3. Olipa ihana, koskettava postaus! Täällä toinen metsäkansalainen. :) Lapsuuskodin vieressä on metsä ja niin usein siellä lapsena leikin. Metsän halki tätini mökille kulkenut polku kiihotti mielikuvitusta. Joskus pelkäsin ja juoksin polun nopeasti, joskus haaveilin enkä pitänyt kiirettä. Itse asiassa käyn joka syksy keräämässä samaisessa metsässä mustikoita veljeni vaimon kanssa, sillä aina sieltä on löytynyt hyvin marjoja marja-aikaan.
    Metsän laidalla on nykyinen kotinikin ja viikottain, kesällä päivittäin käyn hengittämässä metsän raikasta tuoksua, kuuntelen hiljaisuutta tai lintujen laulua ja tikan koputusta, keväisin kipaisen katsomaan muurahaisten juoksua auringon lämmittämässä keossa, syksyllä kerään sieniä ja marjoja. En tulisi toimeen ilman metsää!En yhtään ihmettele, että ikävöit suomalaista metsää. Oletko nähnyt elokuvan Metsän tarina? Suosittelen katsomaan!Löytyy osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=fQrA2fIhJyo

    Kettuja jäniksiä juoksentelee pihapiirissämme; jäljet sen paljastavat. Viime talvena kettu näyttää käyneen aivan tupamme ikkunan alla. Pari vuotta sitten veljeni katsoi sutta silmästä silmään. Jostain syystä yksinäinen susi lonkotteli veljeni pellolla ja kun veli huomasi sen navetan ikkunasta, hän meni ulos ja siinä he seisoivat etäällä, mutta näköyhteydessä toisiinsa. Oli kuulemma ollut jotenkin maaginen hetki. Sitä veli( innokas valokuvaaja) harmitteli, ettei kamera ollut navetalla. Olisi varmaan saanut ainutlaatuisia kuvia.

    Kimmo Ohtonen on tehnyt useita upeita luonto-ohjelmia telkkariin ja muutenkin häntä on miellyttävää katsella ja kuunnella. Kaikesta aistii, että hän on todellinen luontoihminen. Kiitos kirjavinkistä!

    Ja vielä: on sinulla supersuloinen kirjanlukukaveri Felix! <3
    Suloista sunnuntaita Sinulle!
    ps. Täällä paistaa nyt aurinko pitkästä aikaa! Jee!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hei Metsäkansalainen! Meillä on paljon yhteistä.

      Varmasti tapaaminen suden kanssa on ollut aika maaginen. Minä en unohda sitä ulvontaa, vaikka se tulikin kaukaa. Siinä on jotain alkukantaista ja -voimaista. Kirjaa lukiessa tuli kyllä mieleen, että haluaisin nähdä sudet ja karhut omassa ympäristössään ja ehdottelin jo miehelle Kainuun matkaa :)

      Kiitos tuosta youtube -linkistä! Minä olen niin pöljä, etten osaa edes etsiä. Sieltä on löytynyt kaikenlaista kivaa Suomeen liittyvää aina silloin tällöin. Silloin Etelä-Kaliforniassa olin kyllä kuin kala kuivalla maalla, kun aina vain aurinko paistoi, ei ollut metsää, puita. Kaunisthan se on, mutta mun DNA tarvisee jonkinlaisen metsän ympärilleen. Mäntypuista en koskaan ole pitänyt niin paljon kuin kuusista ja lehtipuut tekevät oikein onnellisiksi :)

      Sitä olen miettinyt, että lapsena en osannut metsässä pelätä. Vaeltelin eväitten kanssa ja ilman aika paljonkin kotimetsissä ja olin vain etupäässä utelias tai tyytyväinen, miten milloinkin. Äitini muuten aina sanoi, että ainoa paikka jossa suostuin syömään oli metsä :) Olin lapsena aika nirso.

      Kiitos kun kerroit ympäristöstäsi ja muistoistasi. Oli kiva lukea!

      Ohtonen on sen verran nuorempaa polvea, että en ehtinyt hänen luonto-ohjemiaan nähdä. Joistan lehtijutuista hän on tuttu, mutta olisi kiva kyllä seurata ohjelmiakin. Kirjasta välittyi hätä ja huoli luonnosta, eläimistä. Ja olihan siellä aikamoisia puheenvuoroja ihan ihmisyyteen liittyvistä asioista, hyvin ajankohtaista asiaa.

      Mä annoin jo Felixille rapsutukset sieltä sinulta. Felix rakastaa keskipisteenä olemista ja tunkee aina juuri siihen missä tapahtuu. Piparkakut ovat myös erikoisherkkua.

      Delete
  4. Upeita kuvia tuossa kirjassa:) Mutta Felix tietysti kaikkein upein;D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minä kerroin Felixille, oli kanssasi samaa mieltä :)

      Kirjassa on niin paljon kauniita kuvia. Eikä vain kauniita, vaan myös ajatuksia herättäviä. Oikein oivallinen kirja tällaiselle Suomi-ikävästä kärsivälle.

      Delete
  5. Varmasti mieleenpainuva kirja.
    Kirjassa on todella upeat kuvat.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kuvat ovat kyllä kauniit ja niihin osasin jo etukäteen varautua. Mikä mut yllätti täysin oli soljuva teksti. Opin aika paljon uusia asioita Suomen metsistä :)

      Delete
  6. En taida tietää toista niin taianomaista paikkaa kuin metsä, kaikkina vuodenaikoina ❤️💚🖤💛 Millään en meinannut hennoa luopua meidän joulukuusesta kun nyt pitkästä aikaa otettiin elävä sellainen 🌲 Kun luin tekstiäsi tajusin että minullekin on hurjan tärkeää että lähistöllä on metsää, vaikka miten pikkuisen, ja myös vettä.

    Kansikuvan tipunen töyhtöineen on liikuttavan hassukas. 😀

    ReplyDelete
    Replies
    1. Eikös olekin aika murunen tuo tipu... Mun lempihommia lapsena oli kiikareiden katsella lintuja.

      Minä myös huomaan, että kaipaan vettä. Sitä ei ymmärrä, kun asuu kaukana järvistä ja joista mutta sitten kun veden äärelle pääsee saattaa tuijotelle ulapalle vaikka kuinka kauan. Kyllä vesi ja metsä taitaa olla meillä suomalaisilla DNA:ssa.

      Delete
  7. It's always interesting to read stories that takes place in forests. I imagine this must be great reading. Thank you for your visit and comment Johanna. I dream of some day visiting beautiful Finland!!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Thanks for coming over and leaving a comment! This is such a beautiful book, wonderful pictures and great stories.

      My last visit to Finland was 5 years ago. I share your dream 😀

      Delete
  8. Minulle metsä ja luonto yleensä on osa minua. Lapsuusmetsä on sadan kilometrin päässä, mutta en ole käynyt siellä vuosikymmeniin. Muistan vieläkin, mistä kohtaa menin metsään poimimaan sini-ja valkovuokkoja keväisin. Toisesta kohtaa lähdettiin pitemmälle retkelle metsän syvyyksiin. Koskaan ei pelottanut. Lempikiven päällä istuin kaverin kanssa tuntikausia ja ihmeteltiin muurahaisten ja muiden öttiäisten puuhia.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Eikö olekin hassua, kuinka paljon yksityiskohtia muistaa. Missä kohti kukkivat kielot, mistä saattoi löytää metsämansikoita. Ja se on kumma, että mikään ei pelottanut, metsä tuntui kodikkaalta ja turvalliselta.

      Muurahaisten hommissa muuten onkin katselemista. Nolottaa, kun oma työmoraali ei ole ihan samaa luokkaa :)

      Delete
  9. Todella mielenkiintoisen tuntuinen kirja ja uskon sen antavan paljon niin pienemmille kuin suuremmillekin lukijoille :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Yllätyin siitä kuinka soljuvaa teksti oli ja kuinka paljon tarinoiden lisäksi oli tietoa. Ymmärsin olevani vähän metsäläinen - en ole koskaan oikein ajatellut metsäasioita loppuun saakka. Ja sitten kirjan voi selata kuvia katsellen ja Suomen luontoa ihaillen.

      Delete
  10. Johanna kiitos - aivan ihana postaus. Kirjoitit niin kivasti lomittain kirjasta ja omista muisteloista, nykyisyydestä. Kimmo Ohtonen on upea luontotoimittaja ja valokuvaaja, kirjoittaja. Taitaa olla Suomen metsiin ikävä? Onhan ne, niitähän ne, kotimetsiä. Vaikka Suomesta lähtee, eihän se sinusta lähde :) !

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olen niin tyytyväinen, että sain tutustua tähän kirjaan. Ohtosen rakkaus luontoon kyllä välittyi sekä tekstistä että kuvista.

      Kyllä suomalainen metsä on ihan omanlaisensa. Marja- ja sienimetsää on ikävä. Lumikinoksia ja kieloja on ikävä. Ja tietysti sitä omaa sammalien pehmustamaa paikkaa kuusien alla :)

      Delete