Tuesday, January 30, 2018

Vesimelonit, tavallaan osa II

Kirjoitin viime kesänä siitä kuinka törkkäsin vesimelonin siemenen maahan ja ryhdyin vesimeloniviljelijäksi. Sadonkorjuukin syksyn aikana koettiin. Olin töissä, kun talkooväki päätti pistää melonin lihoiksi. Pyysin ottamaan kuvia. Tytär on ikuistanut tapahtumat ja julkaisen ne tässä sellaisenaan. 





Tämän kuvan jälkeen alkoi yllätys. Tavallisen punalihaisen vesimelonin siemenestä syntyi sitten albiino, valkoinen vesimeloni:





Vesimelonin maku on kuin kurkun ja melonin risteytys: ei yhtä makea kuin meloni eikä yhtä kurkkuinen kuin kurkku. 

Olen nyt lueskellut monia puutarhablogeja ja mun selkäytimessä hyrisee pieni, hyvin vaatimaton ja hyvin hiljainen puutarhuri. Mutta siellä se on lapionsa ja siemeniensä kanssa. Osan ensi kevään sadosta taisi hoidella pois päiviltä Felix-koira: kukkasipulit oli hienosti kaivettu esille. Felix oli istuttamisessa mukana joten hyvin todennäköistä on, että halusi kaivaa aarteet ylös. Ja koirista puheen ollen: tänään juttelin rouvan kanssa joka kertoi vieneensä koiran lääkärille. Korvatulehdus vaivasi. Pieni koira (rodusta en ole varma, painoa ehkä 3 kiloa ja paljon karvaa) jännitti jo etukäteen ja sitten lääkärin hoivissa stressaantui niin, että menetti tajuntansa. Ressukalle laitettiin happinaamari ja elvytettiin taas tajuavien kirjoihin. Vielä kesken kotimatkan oli pelko iskenyt, pikkukoira ei ollut varma ollenkaan siitä minne ollaan menossa. Kertoessaan tarinaa rouva piti pikkuista koiraa sylissä ja posket olivat vastakkain. Vaikka tarina oli surkuhupaisa ei tullut mieleenkään hymyillä. Ensimmäisen kerran kuulin, että koirakin voi pyörtyä. 

❤:lla Johanna, melonien ja pyörtyilevien pikkukoirien lumoissa






Saturday, January 27, 2018

Samplari -anteeksi ruma sana :(

Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää. Päivä on mennyt punkan pohjalla vatsataudin kourissa. Mun pitää harkita alan vaihtoa. En ole sairastanut näin paljon sitten sen ajan, kun omat lapset olivat pieniä. Vaikka lasten kanssa on mukava touhuta niin jatkuva sairastelu ei ole kivaa. En tietenkään voi sanoa varmasti mistä se tämäkään pöpö tuli, mutta jos alkuviikon työt peruttiin oksennustaudin vuoksi ja sitten olin loppuviikon talossa töissä, niin väkisinkin mieleen tulee jotain. 

Eilen illalla oli lasten konferenssin uintikisat, kuusi joukkuetta vastakkain. High Schoolin seniorit (päättävä luokka) kukitettiin kilpailun aluksi. Koulu kerrallaan uimarit kutsuttiin nimeltä, valmentaja ojensi koulunsa tervehdyksen. Meillä oli tupla-triplaonni, ensin tytär ja sitten poika, nuorimmainen seisoi kunniakujassa muiden joukkuekavereiden kanssa hurraamassa. Nyt vasta tajusin, että koulumme värit ovat sininen ja valkoinen. Kuinka sopivaa 🇫🇮


Läksimme miehen kanssa kisoista aikaisemmin, mun oli jo niin paha olo. Harmitti, sillä lapset olivat vedossa & iskussa ja voittojakin tuli. Olisi ollut ihana nähdä uinteja. Suosiolla muutin maallisen majani alakerran vierashuoneeseen. Mulla on tässä ulottuvilla kaikki enkä häiritse kakkoskerroksen väkeä.  Sain myös hienon ajatuksen: mä olen meidän perheessä se jolla ei ole omaa huonetta. Mies hallitsee kolmatta kerrosta, lapsilla on omat huoneet. Toki on oma makuuhuone ja olohuonetta sun muuta, mutta omaa huonetta, yksityistä tilaa ei ole. Nyt pitää ryhtyä tuumasta toimeen. 


Kisa alkoi kansallislaululla, kuten aina. Mielessä kävin miten kummallista tämä elämä on. Siinä minun amerikkalaiset lapseni hiljentyvät muiden rinnalla ja etsivät lipun näkökenttäänsä. Jos meidän vanhempien valinnat olisivat olleet erilaisia voisi esillä liehua jonkin ihan muun maan lippu, lapset puhua jotain muuta kieltä, olla eri kansallisuutta. Asia on sikälikin ajankohtainen, että toinen meidän senioreista sai hyväksymisvastauksen eurooppalaisesta yliopistosta. Minnehän tämä perhe vielä kulkeutuukaan, mitä lauluja lauletaan ja mitä lippuja heilutellaan. 

❤:lla Johanna, kavalan taudin kourissa

Tuesday, January 23, 2018

Tyventä ja haipakkaa

Viime viikon lumi sotki aikataulut ja elämän. Lapset ovat nyt olleet kotona viikon ja menevät kouluun vasta torstaina. Viikko sitten olisi ollut kolme tenttipäivää, jotka siirtyivät tälle viikolle. Lapsilla ei ollut rästitenttejä, joten päiviä ei tarvittu ja vapaasta on nautittu täysin rinnoin. Onneksi on sentään uintiharkat, muuten olisi luppoaikaa yllin kyllin. 


Huomenna on High Schoolin uintijoukkueen tämän kauden viimeinen illallinen. Teen sinne mac&cheese ja suklaahippupikkuleipiä. Meidän valmentaja on sikäli edistyksellinen, että ennen kisoja (6 kisat kaikille, joillekin vielä pari kisaa lisää jos aikarajat alittuu) joukkue kokoontuu ruokailemaan yhdessä jonkun kotiin ja kisapäivänä koutsi vie porukan syömään. Paikallisen yritykset sponsaavat ravintolaruokailuja, maksettavaa oppilaille jää muutama hassu dollari. Illalliset järjestetään nyyttäriperiaatteella. 


Yliopistoasioiden kanssa pähkäillään ja toivottavasti maalikuun lopulla tiedämme minne kaksoset seuraavaksi suuntaavat. Tyttärelle piti hankkia talvitakki yliopistotutustumisretkeä varten. Läksimme kaupoille, mutta talvivaatteita ei juuri ollut jäljellä. Onneksi on netti ja löysimme kohtuuhintaisen Peak Performancen takin. Mietin, että noinkohan Fjällräven ja Peak Performance pistävät meidän markkinoille tuotteet, jotka eivät oikein Euroopassa myy. 

Töitäkin olen tehnyt jonkin verran, mutta nyt on suvantovaihe. Onneksi vanhemmat lähettävät palleroistaan kuvia, muuten tulisi jo ikävä. Eilen piti tehdä kohtuumittainen päivä, mutta aamulla sain viestin että koko perhe on oksennustaudissa. 


Felix ei kauheasti vaatteista perusta, mutta silloin kun on kylmä suostuu neulepuseron yllepujotteluun. Neule on American Kennel Clubin (AKC) mallistosta, tuotteita löytyy mm. Amazonilta. Felixin ongelma on pieni koko ja pitkä selkä, esimerkiksi sadevaatteita on vaikea löytää. Puolet selästä jää paljaaksi. Alla oleva Barbourin takki olisi sekä lämmin että pitäisi sadetta. 

Takki löytyy Nordstromiltä hintaan $59

On ollut kivaa, kun saimme yllätyksenä ihan kuin toisen joululoman. Lasten kavereita on ollut kylässä, nuotiota on poltettu takapihalla, käyty lenkillä, nautittu lämpimistä (tänään yli 20 C) ja aurinkoisista päivistä, poikettu pizzalla, katsottu Netflixiä ja saunottu. Lapset ovat innostuneet aamupalon teosta: eilen saimme läjän pannareita, tänään odotti vino pino vohveleita.  Posti toi uuden kirjan, jonka haluaisin ahmia yhdeltä istumalta, mutta kirjan luonteesta johtuen yritän edetä hitaasti. Siitä tuonnempana. 

❤:lla Johanna, hyvin levänneenä 



Sunday, January 21, 2018

Kaapelia etsimässä

Tv hajosi. Mies ymmärtää jotain vempaimien päälle, joten tv avattiin ja hajoamisen syyksi paljastui yksi ainoa kaapeli. Telkkari on kolme vuotta vanha, takuu tietysti juuri mennyt umpeen. Että mua harmittaa, kun kaikki on nykyisin kertakäyttöistä. 

Yksi kaapeli tilattiin eBaystä, mutta se ei ollut ihan oikea. Mies soitti paikalliseen korjaamoon ja korjaamon omistaja soitti parin päivän päästä ja sanoi, että kaapeli on löytynyt. Minä läksin hakemaan. 

Kaupan sisälle astuttua tulee sellainen olo, että aika on pysähtynyt. Olemme palanneet 20-30 vuotta ajassa taaksepäin. Seuraavaksi takahuoneesta tulee harmaahapsinen herra, virttyneessä reikäisessä villapaidassa ja lököttävissä työn jättämien jälkien kirjomissa samettihousuissa. Esitän asiani, kaapelia olen hakemassa. Mies nyökkää ja palaa takahuoneeseen. Kuluu kymmenisen minuuttia, katselen vinyylilevyjä. Puhelin soi. Herra tulee myymälätilaan vastaamaan. Ilmiselvästi jonkinlaiset kaupat hierotaan, nähtävästi antiikkisesta radiosta. Kiirettä ei ole. Puhelun jälkeen kauppias kulkeutuu takahuoneeseen. 



Alan vilkuilla onko jossain piilokamera. Mieleen tulevat 70- ja 80- luvun rautakauppasketsit. Ne, missä asiakas kertoo mitä tarvitsee ja myyjä vastaa aha ja löntystelee matkoihinsa. Kameraa ei näy, mutta herra tulee takahuoneesta. Olen ollut tiloissa jo puolisen tuntia. Hän sanoo, että kaapelia ei löydy. Laatikko on puolitoitametriä korkea ja täynnä kaapeleita. Sen läpikäymiseen menisi ainakin kaksi työpäivää. En tohdi kysyä, että miksi ihmeessä sitten soititte ja sanoitte että kaapeli on haettavissa. Kauppias etsii Kaliforniassa olevan tv-korjaamon puhelinnumeron ja kehottaa soittamaan sinne. 


Kaupan valikoima oli vertaansa vailla. Vinyylilevyjä oli joka lähtöön. Tuli sellainen olo, että pitäisi ostaa levysoitin. Olisihan sellainenkin hyllystä löytynyt. Tarjolla oli myös antiikkisia radioita ja telkkareita, gramofoni ja countryhenkisiä koruja. Charlien enkeleitä en saanut lapsena katsoa, mutta tokihan näyttelijät olivat tuttuja. Yllätyin, kun huomasin Cheryll Laddin levyn. En tiennyt hänen levyttäneen. Youtubesta piti jo kuunnella pari esitystä ja olihan se aikamoista hiusten heiluttelua. Ei ihan mossausta sentään. 


Toinen yllätys tuli jokunen päivä sitten, kun törmäsin Ellen Degeneresin kodintekstiilimallistoon ED. Nämä ovat sen näköisiä, että voisin hyvinkin käyttää oman kodin sisustamisessa. Materiaalit ovat luonnonkuituja ja mallit yksinkertaisen tyylikkäitä eivätkä hinnatkaan ole älyttömiä. 


Mukavaa sunnuntaita!

❤:lla Johanna, uusien löytöjen äärellä 

Thursday, January 18, 2018

Lunta tupaan

Eilen satoi koko päivän lunta. Koulut ovat kiinni loppuviikon. Lauantainen koulujenvälinen uimakisa on peruttu. Lapset menevät vasta ensi viikon tortaina kouluun. Tämän viikon loppupuoli olisi ollut  muutoinkin vapaata, sillä päivät oli varattu lukukauden päättökokeille. Nyt päivät siirtyvät ensi viikon alkuun. Mun tuntemukset lumisateen suhteen ovat kahtalaiset: toisaalta ihanaa, toisaalta kurjaa kun kaikki aikataulut menevät uusiksi. 

Tulijat kulkevat viiniköynnösportin alta etuovellemme. 
Takapihalle johtava portti. Tässä näkyy hyvin kanaverkko, joka kiertää koko takapihan aitauksen. Muuten Felix lähtisi omille teilleen. 

Etuovelta katsottuna vasemmalla...


... ja oikealla. 
Takapiha
Takapiha

Innostuin rakentamaan lumilyhdyn. Tuli nostalginen olo. Tosin sen verran on kylmänkestävyys heikentynyt, että lapasista huolimatta sormet olivat jäässä. Piti käydä välillä lämmittelemässä. Alakuvan tulenkantajat ovat lahja ystävältä.


Lasten yliopistovalinnat käyvät kuumeisina. Pojan hakemustietoihin oli tullut kummallisia yksityiskohtia, esimerkiksi molemmat vanhemmat oli merkitty menehtyneiksi. Mua pelottaa mitä muuta kummaa paljastuu, sillä kaikki tehdään online. Tiedot syötetään ensin yhteen kantaan ja sitten jokaisella yliopistolla/collegella on vielä omat tietokantansa. Tytär on varannut lennot Ohioon ja käy tutustumassa yhteen opinahjoon. Uintijoukkueen valmentaja hakee hänet lentokentältä ja tytär saa nukkua kampuksella yön yli. Lasten lähtö alkaa konkretisoitua. 

Lumi on päivän parin jälkeen vain haikea muisto. Sunnuntaina on lämmintä taas lähes 20 C astetta. 

❤:lla Johanna, jo ihan vähän mökkihöperyyden vallassa

Monday, January 15, 2018

Hiukset auki vai kiinni?

Orkidea on valtavan kaunis kasvi. Ja jotenkin kovin herkkä, ottavat itseensä ja kuolevat vaikka kuinka huolehtisi ja puhelisi. Yrittänyttä ei laiteta, mutta onpahan edes kuvat muistona jos huonosti kävisi. On merkillistä, millaisia taideteoksia luonto luo. 





Kirjoitin ennen joulua yhdelle työnantajaperheelle antamastani lahjasta. Kieltämättä vähän hermostutti kuinka lahja vastaanotetaan. Jouluaamuna (lahjat täällä yleensä avataan jouluaamuna) sain tekstarin, jossa oli kuva perheestä sukat jaloissaan. Tapanina sain toisen kuvan, jossa perhe katsoi elokuvaa sukkiin sonnustautuneena. Tänään pikkuinen heräsi kesken päikkäreiden ja kun kävin rauhoittelemassa huomasin, että sukat olivat jaloissa. Lapsi tuntui kuumalta ja riisuin ne pois. Siitäkös alkoi protesti ja hellitti vasta, kun sukat oli puettu takaisin. Perhe on kaikin puolin erityisen lähellä sydäntäni, ihan uskomattoman ihania ihmisiä. 


Mitäs sanot, kumpi on parempi: hiukset auki vai kiinni?

Mulla on aina hyvin erilainen olo riippuen siitä ovatko hiukset auki vai kiinni, erilainen energia. Töissä hiukset ovat poikkeuksetta kiinni. Ihan senkin vuoksi, että pikkuisista on valtavan hupaisaa nykiä pitkiä suortuvia. Aikoinaan hyvä työkaveri näki vision ja ilmoitti, että mä näen sut sieluni silmin maailman lentokentillä hiukset tuulessa hulmuten. Olen nyt ajatellut, että jos pidän hiukset auki niin ehkä se loppuosakin ammoisesta profetiasta toteutuu :) iPadillä on pitkä lista kohteista joihin haluaisin matkata. Aina käytännöllinen tytär kyllä sanoi, että sähän olet niinkuin ulkomailla. Suomesta kotoisin ja kaikkea. Voiko tuohon nyt edes väittää vastaan.


❤:lla Johanna, kaukokaipuun kourissa 


P.S. Omamaamansikka on nyt myös Instagramissa. Mulla on vähän opettelua sen kanssa, mutta ihan hauskaa puuhaa. Instassa on jo monta tuttua ja toivottavasti löydän monta lisää. Mutta täytyy sanoa, että ihan erilainen tapa viestiä kuin tämä blogin kirjoittaminen. 

 https://www.instagram.com/omamaamansikka/

Saturday, January 13, 2018

Kimono

Sattuipa niin, että keski-aikainenikäinen rouvashenkilö sai päähänsä hankkia kimonotyylisen aamutakin. Kimonojahan on näkynyt kaikkialla, tosin ihan päiväkäyttöön tarkoitettuja malleja. Tuumasta toimeen. Googlehakuun KIMONO SILK ROBE - siinä olisi kohta vastauksia tietsikan täydeltä, parasta vain valitsemaan. Olihan niitä, mutta valtaosin epäkelpoja. Silkkiset aamutakit olivat jotain muuta kuin kimonotyylisiä. No, oli siellä joku ihan jees ja hinta sen mukainen. Kiinan silkkiä oli näytössä enemmän kuin sielu sieti, sitä polyesteristä. 

Rouvashenkilö jo ihan tuskaantui ja työlääntyi. Mikä avuksi ja neuvoksi. Muistui mieleen, että mitä ei Stockmannilta löydy sitä ei tarvita.  Online-sivu ei pettänäyt,  vanhalla mantereella opittu sananlasku piti edelleenkin paikkansa: siinähän se kimonomainen aamutakki olla möllötteli. Tosin ei silkkisenä, mutta puuvillasatiinisena. Oikeastaan vielä parempi niin. 

Stockmannin toimituspalvelu toimi kuin enkeli, kimonoenkeli. Sähköpostitse hoitui kaikki ja vielä ryökäleet huomasivat, että rouva tilasi ensimmäisessä vienossa kyselyssään väärän koon. 

Uudella mantereella on opittu, että syötetyssä pallossa pitää olla kierrettä ja niin vain toimituspalvelu vastasi kaikkiin kiemuroihin ja vääntöinhin. Kuten, että laski kuinka monta Fazerin konvehtirasiaa saa matkaan samoilla toimitusmaksuilla. 

Ylevä ja jalo tarkoitus oli sonnustautua uuteen rentoon verkaan joulunpyhinä - pukea nätisti pyjaman päälle ja näyttää kuin japanilaisesta taideteoksesta karanneelta. No, ei ihan sujunut niin, sillä sitkeä röhä ja köhä esti lähes totaalisesti kaiken esteettisen toiminnan. Hyvä kun jouluaterialle sai tontunharmaan ja -punaisen sotisovan ylle.
Kimonot (kaksosen horoskooppimerkkiin kuuluu ajatus parittain ilmaantuvista asioista) odottavat päiviä, jolloin rouvashenkilö on taas tolpillaan. Stockmann on aikaisemminkin pelastanut erinomaisella palvelullaan olipa kyseessä sitten Suomeen toimitettava lahja tai tänne tilattava tuote. Siinä missä moni muu on kertonut, että tietojärjestelmät eivät anna myöten on Stockmann pistänyt paketin matkaan. 


 さらばだ (saraba da) - Adios! 
❤:lla Johanna





P.S. Avasin tänään Instagram-tilin Omamaamansikalle. Se löytyy osoitteesta:

 https://www.instagram.com/omamaamansikka/

Thursday, January 11, 2018

I'm your peeling buddy

Haikailen punamultamaalattujen talojen perään. Suoraan sanottuna en juuri muista punamultaisia taloja nähneeni. Mutta nytpä sellainen löytyi. Näyttäisi olevan ehta liiterin ja rompevaraston risteytys. Lämmitti sydäntä. Krisse Mökki ja koti Ahvenanmaalla -blogista täyttää punaisten talojen kaipuutani. Hänen blogissaan on upeita kuvia. 




En nyt tietenkään voi olla ihan varma onko maali punamultaa, mutta jotain kotoista tässä on. Kuten tuossa otsikon lausahduksessakin. Olo on ollut aika vetämätön, jouluinen röhätauti tuntuu muuttavan muotoa ja jatkavan aina vaan. Juuri iskin mittarin korvaan ja vähän ovat lämmöt nousseet. Siispä perunateatterikaan ei ollut ihan lempiohjelmanumero illan alkajaisiksi. Kuoria ähistelin ja yhtäkkiä nuorimmainen seisoo veitsen kanssa vieressä: terve, mä oon sun kuorintakaveri - Hi, I'm your peeling buddy. Korvan lisäksi myös mieli hulvahti lämpöiseksi.

Mukavaa perjantaita!
 Toivon, että vierellesi ilmaantuu kuorintakaveri tai joku muu tärkeä ystävä. 

❤:lla Johanna, perunateatterin vakiokiinnitys

Saturday, January 6, 2018

Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarina

Suljen kirjan. Samoissa kansissa on monta tarinaa: kuvin kerrottu tarina ketturepolaisesta, susihukasta, mesikämmenestä muine metsänasukkeineen, tarina Suomen metsien menneestä ja tulevasta. Kertomus pienestä pojasta, joka menetti kotimetsänsä, turvansa, mutta myöhemmin löysi monta muuta metsää. Pojan tarinaan voin samaistua. 

Mukava päivä: takka, hyvä kirja, lämmintä omenasiideriä, piparkakkuja.

Kimmo Ohtonen kertoo keravalaisesta kotimetsästään: "...voimakas metsä tuntui jatkuvan maailman ääriin saakka... eikä siellä ollut mitään pelättävää." Sanat voisivat olla omasta lapsuudestani, omasta kotimetsästäni. Mahtavien kuusien alla oli leikkipaikka ja vissi piilo. Metsän humina tuntui vain ja ainoastaan turvalliselta. Ohtosen metsän asukkaineen veivät metsäkoneet ja tilalle rakennetut punatiiliset rivitalot, minun metsäni käsittääkseni vieläkin humisee missä pitääkin. Tosin niitä rakkaita joiden kanssa metsän jaoin ei enää ole. Kiersin tuttuja polkuja isäni kanssa viimeisen kerran kesäkuussa 2010. Tunnen olevani "ihminen, joka katsoo taaksepäin ja yrittää suhteuttaa menneet ajat osaksi nykymaailmaa", mutta Ohtosen tavoin palaan aika-ajoin kotimetsääni ja "valkoisten joulujen menneeseen maailmaan".

 Sohvanvaltaaja, tässä tapauksessa penkinvaltaaja Felix, aina valmiina olemaan tapahtumien keskipisteessä, vaikka sitten lukuhetkessä. 
Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarinoita

Kirjan kuvat tuovat mieleen muistoja. Kotipihasta läksin hiihtoretkille eväänä kuorittu, muoviin kääritty ja taskuun työnnetty appelsiini. Usein umpihankeen, omia latujani sivakoiden. Olen myöhemmin miettinyt, että vanhemmat eivät suotta hätäilleet vaikka retket kestivätkin useamman tunnin. Toisaalta suksien jälkiä seuraamalla näki minne tie vei. Allekirjoitan ajatuksen, että "luonnon kanssa sopusoinnussa eläminen ja sen ymmärtäminen perustuvat kotona tapahtuvaan kasvatukseen ja omaksuttuihin arvoihin." 

Pitkäkorvainen metsäjänis oli viihdykkeeni retkillä. Harvemmin näin itse loikkijaa, mutta jäljet sitäkin useammin. Kirjasta opin, että Etelä- ja Keski-Suomessa metsäjänisten määrä on vähentynyt ja se on joutunut muuttamaan pohjoisemmaksi. Ilmastonmuutos on tuonnut tullessaan vähälumiset alkutalvet ja valkoisesta talviturkista ja suojaväristä on tullutkin maalitaulu. Valkoinen jänis ei mustalla maalla pärjää. 

Metsäjänis. Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarinoita

Metsäjänis ja naali. Kimmo Ohtonen: Metsäkansan tarinoita

Kirjoittaja vie mukaansa kuvausretkilleen eri puolille Suomea. Uusimaa citymetsineen ja Pohjois-Savo korkeine hankineen avautuvat elävinä, elämää sykkivinä. Kuvaus itärajasta Kainuun korkeudella on itselleni uusi ja tutkimaton. Jos joku olisi kysynyt kuinka monta sutta Suomessa majailee olisin vastannut todennäköisesti tuhansia. Oikea luku on hiukan yli 200. Olen ymmärtääkseni kerran kuullut  suden ulvonnan itärajan tuntumassa ja se muisto jäi selkäytimeen syksyisen yön läpitunkemattomassa pimeydessä. 

Katselimme pojan kanssa kuvia ja hän valitsi tämän pöllän suosikikseen. "Respect" oli kommentti. 

Sudet ovat tuttuja saduista ja tietysti kun mietin Felixiä näen mitä muutama kymmenentuhatta vuotta yhdessä ihmisten kanssa saa aikaan. Toki olen uutisista lukenut pihasusista ja lapsena kuulin kauhujuttuja susien syömistä pikkulapsista (tapahtui 1800-luvulla). Mieleeni ei kuitenkaan tullut, että susiviha olisi nykypäivää, että se eläisi ja voisi hyvin. Sydän kylmänä luen korpilaista ja salametsästäjistä, joille suden tappaminen on terapiaa; ihmisistä, joille yhden lajin hävittäminen maan päältä on ihmisyyteen laskettu etuoikeus. 

Ymmärrän, että häirikkösudet pitää hävittää, mutta en ymmärrä vainoa. Etenkään, kun sille ei ole tieteellistä tai tositapahtumiin perustuvaa oikeutusta. Yhtäkkiä alkaa olla kovin merkityksellistä mitä Rinalle, Lucalle ja Fidolle, kolmen susikaveruksen laumalle, itärajalla kuuluu. Eikä ainoastaan susien vuoksi, vaan meidän ihmisten. "Osa ihmisyyden ydintä on omien tuntemuksien ja asenteiden kriittinen tarkastelu. Susipelkoa lietsovat tahot luottavat pääosin ihmisen tietämättömyyteen ja jo kauan sitten juurtuneisiin asenteisiin ja ennakkoluuloihin. Tietämättömyys ruokkii pelkoa. Pelko ruokkii vihaa. Viha ruokkii vihaa." 


Otan kirjan mukaani näyttääkseni kuvia pienelle hoidokilleni. Hän on hyvin kiinnostunut eläimistä, merilehmä on tämän hetkinen suosikki. Selailemme kirjaa yhdessä, katselemme kuvia. Yksi aukeama nousee ylitse muiden, ahmaveijari lumipartoineen ilahduttaa. Kirja on auki pöydällä kolmisen tuntia ja kuvia palataan ihmettelemään leikkien lomassa. Tiedän ahmoista nykyisin aika paljon enemmän kuin muutama päivä sitten: yksineläjiä, voimakasleukaisia, pieniä ja pippurisia, -40 C astetta on lasten leikkiä. Ja yksi Suomen metsissä elävästä neljästä suurpedosta, kanta noin 220-250 yksilöä ja veijarit tarvitsevat suojelua. 





Elämässäni oli hetki, jolloin näin punakettuja missä tahansa pysähdyinkin: Heathrow, Lake Tahoe, keskisuomalainen naavapartainen metsä. Kettu on tuntunut sieluneläimeltä, ystävältä. Viime aikoina olen alkanut kuitenkin miettiä, että ei olisi elo karhunakaan hassumpaa. Minulle hartaalle nukkujalle viiden kuukauden talviunet olisivat enemmän kuin paikallaan :) Kuvia katsellessa mielessä käy, että ehkä voisin olla yhdistelmä karhun voimaa ja auktoritteettiä, ketun nopeutta ja sulavuutta. Miltähän se mahtaisi näyttää? 

Minussakin kamppailevat luonnontiede ja taloustiede. Olen osin kettutyttö, mutta näen metsän myös plantaasina, metsäpeltona. Olen sitä sukupolvea, jolle koulussa opetettiin että Suomi elää metsästä. Olen tehometsätalouden suuria hyötyjiä, "sellurahalla koulutetun sukupolveni" kasvatti. Koen, että metsäluonnon ja metsäteollisuuden pitäisi käydä käsikkäin: "metsiä pitää hakata (mutta) kyse onkin laadusta: metsien rakenteesta, hyödyntämisen ja suojelun välisestä tasapainosta." 


Kirja saa miettimään. Olen ollut tilanteessa, jossa ympärilläni ei ollut metsää. Muutettuani San Diegoon, Kaliforniaan 90-luvun lopulla kaipasin jo muutamassa viikossa metsiä ja sadetta. Kauniit hoidetut viheralueet ja palmut, merimaisema sekä lämmin ja aurinkoinen sää lumosivat, mutta kaipasin metsää. Olin onneni kukkuloilla (kirjaimellisesti) sinä päivänä, kun ajoimme kohti vuoria ja metsää. Muutettuamme tänne Pohjois-Carolinaan pystyin kotiutumaan vasta sitten, kun löytyi luonnontilainen metsä jossa saatoin kuumanakin päivänä kävellä, hengittää. Ohtosen sanoin: "Metsä tuo rauhaa ja tasapainoa. Metsä antaa tilaa ajatella ja tuntea. Surra. Haaveilla. Miettiä. Hengittää." 


Kirjan monet tarinat ja kohtalot vievät mukanaan. Mielipuolen tavoin käyttäytyvä metso ja Suomen kartalta hävinnyt naali ovat esimerkkejä siitä, mitä me ihmiset luonnon tasapainolle teemme. Ja entäpä pariskunta Kuukkeli, joka lentelee naavaisen ikivanhan kuusikon ja mäntyvaltaisen talousmetsän väliä. "Luonto mukautuu ja sopeutuu kaikin mahdollisin tavoin. Luonnolla ei ole varaa vieraantua tästä maailmasta." Mutta uskon vahvasti myös, että "luonnossa pärjää parhaiten, kun ei luule itsestään liikoja."



Lentokoneeni nousi Helsinki-Vantaan lentokentältä lokakuussa 2012 ja se on viimeinen kerta, kun olen hengittänyt ilmaa jossa tuoksuu metsän ikiaikainen raikkaus. Mikään muu ilma tai metsä ei tuoksu ihan samanlaiselta  kuin suomalainen ilma ja metsä. Missään muualla metsä ei humise ihan samoin kuin lapsuuteni kuusimetsässä. 

Kiitos Docendo!

❤:lla Johanna, metsäkansalainen