Friday, March 31, 2017

100 ja yksi tarinaa

Tästä viikosta olisi taas kerrottavana ainakin 101 tarinaa. Mä tarinani mistä alkaisin? Tämä on aika helppo: jos joku sanoo rakastavansa, niin siitä on paha laittaa paremmaksi. Yksi huolehdittavani kutsui 5-vuotissynttäreilleen. Vähän toppuuttelin ja sanoin, että vanhemmat päättävät. Monet haluavat läheisen perheen ja ystävät synttäreille. Vastaus oli: but I love you. 

Seuraava tarina voisi olla siitä, kun tytär totesi olevansa siinä kunnossa että kouluun ei ole meneminen. Oivallus tapahtui klo 2:3o aamuyöllä. Mutta katsottuaan kelloaan tytär päätti lähettää tekstarin äidille vajaat neljä tuntia myöhemmin. Jotta äiti saa nukkua. 

Tämä tarina on jo aika mones. Opettaja kutsui tyttären pöytänsä ääreen. Tiedätkös, olen seurannut sinua tässä pari kuukautta. Näyttää siltä, että missä tahansa ryhmässä teet töitä, niin ryhmä suoriutuu paremmin. Ryhmä esittää enemmän yksityiskohtia, kokoaa "big picture" monelta kantilta ja esiintyy yhtenäisenä. Nimittävä tekijä on sinä. Ok, maailmassa on aivan upeita opettajia! 

 Ja sitten se 101. Tulin töistä illalla vähän nuukahtaneena, flunssaa tai jotain pukkaa. Lapsi rynnistää ovelle. Äiti, oleks sä kunnossa? Kuulin, että olet vähän down. Onhan kaikki hyvin? Voinko mä auttaa? Tarinan opetus: se vanhempi joka on poissa saa täyden huomion. Ihanaa viikonloppua! 

P.S. Sattui silmiini kiva mallisto erilaisia kasseja ja laukkuja. Olin sitä mieltä, että nyt ovat menneet suunnittelijalta sekaisin Pariisi, Tukholma, Helsinki ja Stockmann. Vaan googlailun jälkeen paljastui, että Pariisissa on perinteikäs firma nimeltään Stockman, joka tekee mallinukkeja.






Laukkujen valmistaja on Le Papillon.

Wednesday, March 29, 2017

Eternity Ring

Nannyn hommia tehdessä on tullut väkisinkin mieleen, että ihmiset ovat aika varakkaita. Vähän päälle kolmikymppisillä on isot omistustalot hyvillä paikoilla, nannyt ja siivoojat käyvät. Autot ovat uusinta mallia ja ulkona ruokailu ja matkailu normimeininkiä. Lasten leluista nyt puhumattakaan. Yltäkylläisyys näkyy monessa asiassa. 

Yksi isä tekstaili pääsisinkö ex tempore -iltavahdiksi. Ikävä kyllä olin lupautunut muualle. Juttelimme sitten seuraavalla kerralla tästä tapahtumasta. Aviomies oli päättänyt ilahduttaa vaimoaan kesken raskaan työviikon. Illallisen aikana vaimo sai rakkauden ja arvostuksen osoituksena eternity ring -mallisen sormuksen. Kyselin, että oliko hääpäivä tai jokin muu merkkipäivä. Ei, vaimokulta vaan tekee niin kovasti töitä. Hmm. Ihanaa ja lutuista etten sanoisi. Ystävänpäiväksi tilattu kukkakimppu hakkasi mennen tullen hotellien aulojen runsaat kukka-asetelmat...



Yhdessä perheessä sisustetaan. On ihan kiva mennä ja katsoa, että mitä uutta on ilmaantunut. Lapsen huoneeseen tulee kokonainen kalusto lipastoineen, sänkyineen, hyllyineen. Pikkuinen näppärästi katoaa Queen -size sänkyynsä. Olen usein se, joka lähetykset kuittaa. Valaisimet uusitaan kautta talon kerralla ja puutarha myllätään uuteen malliin. 

Vauraus ja elämisen helppous on jotenkin käsittämätöntä. Palveluiden ostaminen on tavallista. Me suomalaiset (ainakin mun ikäpolvi) yritämme viimeiseen saakka suoriutua kaikesta itse, alusta loppuun. Ruuanlaitto ei ole mikään jokapäiväinen paha, ruuan voi käydä hakemassa mieluisasta ravintolasta. Jos ei palkata nurmikonleikkaajaa niin ainakin hoidetaan homma pikkuisella traktorilla. Aikaa jää ystäville ja perheelle. Ei tarvitse tapella kuka imuroi ja kuka keittää potut. Isovanhempien kanssa seurustellaan, kun nanny hoitaa vahtimispuolen. 

Tyttärelle sanoin leikilläni, tai ainakin puoliksi leikilläni, että kannattaa sitten ottaa amerikkalainen mies. Yhteistä näille perheilleni on, että äitiä todella ainakin NÄYTETÄÄN arvostavan, naiset päättävät. Eihän kaikki tietysti ole sitä miltä näyttää, mutta jostain sekin kertoo, kun isä nappaa lapset kainaloonsa työpäivän jälkeen, pukee ulkoilutamineisiin ja vie leikkipuistoon jotta äiti voi rentoutua työpäivän jälkeen. Tai kun isä viipottaa lapsi kainalossa grillin ja keittiön väliä, hoitaa ruuanlaiton ja lapset jotta äiti voi seurustella.

Monday, March 27, 2017

Mature and Humble Nanny

Joulukuu antoi suurimman sysäyksen työn etsiskelyyn. Mies oli koko kuukauden kotona. Väärin ei kannata ymmärtää, mies on elämäni rakkaus mutta liika on liikaa. Varsinkin kun hän kuvitteli mut henkilökohtaiseksi avustajakseen. Aamuisin herättyäni mietin päivän ohjelman valmiiksi ja mm. kyyditysten vuoksi joskus pitää miettiä melkein minuutilleen: milloin ollaan missäkin, kuinka kauan ruuan valmistaminen kestää, missä välissä kauppaan, paljonko aikaa varataan kuhunkin matkaan. Mies ei ollenkaan ymmärtänyt, että mulla on oma aikataulu, ohjelma suunniteltuna. Mieleen pilkahti, että jos luoja suo niin tällaista tämä on seuraavat 30-40 vuotta. Jotain piti tehdä. Aika hakeutua muihin töihin.

Katsoin monenlaisia töitä. Muistui mieleen myös lapsuuden toiveammatti: lastensairaanhoitaja. Aloin katsella nannyn ja babysitterin paikkoja. Kysyntää on vaikka kuinka paljon, nyt revitään kaikki kynnelle kykenevät töihin. Äidit ja isät töissä ja nanny hoitamaan lapset. Opin aika äkkiä "lukemaan" ilmoituksia. Hauskin oli ehdottomasti tuo otsikon paikka: mature and humble nanny, varttunut ja nöyrä lastenhoitaja. Ei tullut vastattua ilmoitukseen.

Valtaosin työnantajat ovat olleet ihania, maltillisia. Ja kun jätän jo hakematta paikkoihin jotka vihjaavat erilaiseen elämäntyyliin tai ajatusmaailmaan ei ongelmia ole juuri ollut. Mutta yksi puhelinhaastattelu oli ikimuistoinen. Hain hoitamaan alle kolmivuotiaita kolmosia. Palkka oli ilmoituksessa ihan ok, mutta puhelun aikana selvisi että se olisikin n. 10 dollaria tunnilta. Ehkä. Tottahan toki olin valmis lasten päiväunien aikana tekemään valmistelut lasten ruokailua varten, pesisin heidän pyykkejään, järjestelisin huoneet kuntoon, hoitelisin tiskit. Lista ei kuitenkaan päättynyt näihin perustarpeisiin vaan jatkui mm. ikkunoiden pesulla, vessan kuuraamisella, lattioiden luuttuamisella, töihin tullessa voisin tehdä ruokaostokset ja kotimatkalla poiketa pesulan kautta. Lisäksi toivottiin, että askartelemme paljon, luemme kirjoja, harrastamme museoita ja teatteria, tanssimme ja laulamme. Ikävä kyllä laulajaksi minusta ei ole. Ystävällisesti päätin puhelun ja mietin, että oliko se jonkin hupiohjelman nauhoitus. 

Ystäväni kanssa juteltiin ja hän arveli, että tokko enää jaksaisi pikkuisten kanssa touhuta.  Itse muistan omien lasten vauva- ja taaperoajat hatarasti. Hänellä oli samanlaisia tunteita. Meillä oli vähän yli kaksivuotiaat kaksoset kun yksönen liittyi seuraan. Päivät menivät välillä aika sumussa. Nyt harmittaa. Kun katson hoitolapsiani ja näen kuinka kehitys kehittyy ja kuinka paljon kaikkea tapahtuu - tuntuu että omien lasten pikkulapsiaika jäi kunnolla elämättä. 


Iloitsen vilpittömästi päivistäni hoidettavieni kanssa. Luulen, että tältä tuntuu olla isovanhempi. Voi päivät touhottaa huoleti ja nauttia hauskasta ja virkistävästä seurasta. Ei tarvitse valvoa öitä, murehtia näiden lasten koulutuksesta ja tulevaisuudesta. Työaikana ei tarvitse miettiä ruuanlaittoa, pyykkejä, tulevia päiviä. Voi keskittyä hetkeen ja lapsiin. Joskus oikein pitkän päivän jälkeen olen ryytynyt, mutta yleensä tulen kotiin hyvällä tuulella. Mikäs siinä, kun on koottu palapelejä, piirrelty, pelattu jalkapalloa, luettu kirjoja, tehty pikkuleipiä, osallistuttu kirjaston satutunnille, keinuttu... Ajankuluksi on mukava viikkailla perheen pyykit ja tyhjentää tiskari, viedä roskat.  

Eilen täytin tiedä taas kuinka monetta kertaa tiskaria täällä kotona. Mieleen tuli, että puolentoista vuoden päästä tiskiä on paljon vähemmän kun kaksoset ovat collegessa. Nyt pitää yrittää vain nauttia jokaisesta haarukasta ja veitsestä, kupista ja lautasesta. 


Tässä huoneentaulussa on paljon omia sanomisiani: syö vihannekset, no maista edes. Elämä ei ole oikeudenmukasta, life is hard and then you die. Mitä kohtaa sanasta EI et ymmärrä. En välitä kuka aloitti, nyt lopetatte kaikki. Koska mä sanon niin! Hoitolasten kanssa en ole ihan näin ärjy, nämä viisaudet on omille lapsille varattuja. 

Tämän päivän huippuhetki: pikkuinen parivuotias vesseli on oppinut mun nimen. Ms. Anna, Ms. Anna kuuluu luolamiesmäisenä ärähtelynä. Johanna on vielä vähän liian hankala. 

Saturday, March 25, 2017

Kuinka uros kellistetään

En nyt varsinainen parisuhdeneuvoja ja flirttikonsultti ole, mutta näin kevään korvalla on hyvä muistella miten uros kuin uros kellistetään. Tai ainakin kesytetään. Kuvasarja havainnollistaa tapahtumat vaihe vaiheelta. 

Aloitus: makoillaan pehmeällä taljalla, takan ja kynttilälyhtyjen loimussa, kaikki omissa mietteissään.


Siirretään katse kohteeseen. Tästä eteenpäin mitä tahansa teetkin, niin kuten meillä sanotaan: KEEP EYE ON THE BALL. 


Kun katseet on lukittu siirrytään silittelyyn. Mieluummin myötäkarvaan.


Ja voilà, kellistetty on! 



Vatsan kautta sydämeen pääsy on myös hyväksi havaittu ja kelvollinen menettely. Yhteiset lenkit ja leikkiminen vahvistavat suhdetta.


🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓

Kaunis aurinkoinen viikonloppu on alkanut mukavasti. Aamulla heräsin viideltä sen verran, että katsoin päältä lasten lähtöä uintikisoihin. Elämä on kyllä muuttunut valtavasti sen jälkeen, kun kaksoset saivat ajokortit. Kolmikko hyppäsi autoon ja huristeli matkoihinsa. Meet mobile -sovelluksesta seurasin tuloksia myöhemmin aamupäivällä. Illalla lähden mukaan finaaleihin. Lasten päivä on ollut sen verran pitkä, että tarvitsevat illalla kuskin. Huomenna sama uudelleen, mutta ajattelin mennä aamun alkukarsintoihin mukaan. 

Ihmeiden aika ei ole ohi. Pitempään blogiani seuranneet ehkä muistavat tuskailuni, kun tarvittavia raaka-aineita ruuanlaittoon ei löydy. Rahka, smetana, creme fraiche on lähes mahdottomia löytää sellaisenaan. Kreikkalainen jogurtti, sour cream ja kerma erilaisina yhdistelminä ovat paikanneet aukkoa. Eilen löytyi uudesta Sprout -kaupasta quark -purkki: maitovalmiste jossa vähän rasvaa ja paljon proteiinia! Kalifornian mansikat maksoivat dollarin paunalta (vajaa 500 g), joten mansikkarahka oli illan jälkiruoka. 

Onnellista, iloista viikonloppua! Me siirryttiin kesäaikaan pari viikkoa sitten. Pahin aamu-unisuus on jo ohi. 

Halauksin,

Johanna

Thursday, March 23, 2017

Thanks a lot Zara!

Osuipa lehtijuttu silmiin, jossa sanottiin Zaran printtitakin olevan taas tarjolla vähän uudistettuna. Kulttitakiksihan tätä sanotaan. Innoissani aloin tutkia online sivuja. Hintakaan ei lehtijutun mukaan ollut pahan paha. 

Siinä tutkiessa alkoi hiljalleen muistua mieleen miksi minulla ei ole Zaran vaatteita. Ihan vain siksi, kun meillä hinnoissa on jokin Amerikka-lisä. 70 euron takki maksaa 130 dollaria. Ei mene jakeluun. Muistan tätä pähkäilleeni joskus aikaisemmin mekko-ostoksen yhteydessä ja kysyin asiaa Zaralta. En saanut siihen jostain syystä koskaan vastausta. Ihana tarjoussilkkimekko oli meillä suunnilleen hinnaltaan kaksinkertainen Suomeen verrattuna.









Olisihan sieltä löytynyt paljon muutakin mielenkiintoista. Muiden tuotteiden kohdalla Amerikan hinnat eivät olleet ihan niin suolaisia. 

Entisessä elämässäni toimiessani muodin ja pukeutumisen parissa kuului työkuvioihin käydä Zaran liikkeissä kun maailmalla matkaillessa sattuivat kohdalle. Toinen innoituksen lähde oli Gap. Olihan se ihmettä, kun Gap tuli Sokoksille. Näistä ajoista on kohta 20 vuotta, mutta vieläkin muistan minkälaisia elämyksiä nämä kaupat olivat Pariisissa ja Lontoossa. Siinä oltiin isojen asioiden äärellä :) Gap on hävinnyt monelta meidän ostarilta ja ei sitä enää näe ihmisten ylläkään samalla tavoin. Gap -printti on kokenut inflaation. 

Multa nyt jää Zaran kuviotakki ostamatta. Kaunis ja klassinen, mutta ilmankin pärjää.

Tuesday, March 21, 2017

Villasukat

Täällä on kuulkaa kevättä rinnassa. Aurinko paistaa ja mittari näyttää 26 C astetta. Viikko sitten sunnuntaina satoi pikkiriikkisen lunta ja myrskysi. Villasukkahommiksi meni. Yksi mun työpaikoista on niin viileä, että alun kursailun jälkeen olen pakannut pässinpökkimät mukaan ja vetänyt ne kylmän viileästi jalkoihin. Talo on rakennettu muutama vuosikymmen sitten ja vaikka kaunis onkin, niin kylmyys on hyytävää.

Pikkuinen hoidokkini on muuttanut Floridasta ja muutama taistelu on käyty, kun rumaa (oikeasti kaunis!), isoa (sopivan kokoinen) ja jäykkää (topattu) takkia ei vaan voi laittaa päälle. Sukat eivät millään meinaisi mennä jalkaan ja koko meidän Pohjois-Carolina on ihan kökkö, kun on kylmä. Floridassa on kivempaa. Olen yrittänyt opettaa kerrospukeutumista. Hyvähän se sun on pukeutua kerroksittain kun olet aikuinen oli topakka vastaus. Mutta ihmeitä tapahtuu. Muutama päivä sitten pikkuinen pukeutuja kiskoi lipastosta pari t-paitaa ja pitkähihaisen puseron ja pakkasi päälleen. Nyt me molemmat pukeudutaan kerroksittain.

Mutta mulla on ihan oikea kysymys jos joku lukijoista olisi käsityöihmisiä. Toisin kuin minä. Löysin nämä kauniit sukkatossut tai tossusukat mieheni lapsuudenkodista kun sitä jokunen vuosi sitten tyhjensimme. Uskoisin näiden kuuluneen mieheni äidille. Siinä tapauksessa ne ovat monen vuosikymmenen takaa. 


En millään raaskinut ottaa tossuja käyttöön, mutta Konmarini luettuani tulin siihen tulokseen, että käytettäväksi nämä on tarkoitettu. Varmistin vielä mieheltä, että asialle on hänenkin siunauksensa. Ja kuten Tuhkimo, niin minäkin olin siinä siunatussa tilassa, että jalkani oli ainoa johon tossu meidän talossa mahtui. Pienijalkaisia ollaan kaikki, mutta mulla on nykyisin perheen pienin jalka. Olen myös perheen tappi, lapset ovat huristaneet ohi. 


Kysymys kuuluukin, että onko tällaisia vaikea tehdä? Onko tällaisille tossuille ohjetta olemassa? Minä sureksin etukäteen jo sitä päivää, kun olen käyttänyt sukat loppuun. Nämä ovat kertakaikkisen ihanat. Töihin en laita, ainoastaan kun istun fiinisti illalla sohvalla Netflixiä katsellen. Mieluiten vielä saunapuhtaana ja hampaat harjattuina. Ovat sen verran spesiaalit. 


Mulla on ollut sukat kutimella nyt seitsemän vuotta. Ihanaa punaista Seitsemän Veljestä lankaa. Kotiin löysi maailmalta (kesäpaikan vintiltä, sinne olin pakannut säilytykseen) myös kirja pari vuotta sitten, jossa on oiva sukan ohje. Nyt kun yhdistän nämä kaksi asiaa, niin kohta on kotona tehtyjä sukkia meidänkin lapsilla. Lapset nimittäin rakastavat villasukkia! Väkisin piti vanhemman pojan jaloista riistää raidalliset sukat pesuun. Ne ovat jostain syystä niin rakkaat, että ennakkoluulottomasti ne asustetaan Vanseillä ja muilla jalkineilla. Sukat ovat isotädin tuomisia, siksikin varmasti aivan erityiset. Eikä kenelläkään muulla ole samanlaisia. 


Hoitopaikan isäntä vähän hämillään katseli, kun taas yksi aamu kiskoin sukkia jalkoihini. Kerroin, että Suomessa sukkien kutominen on kansallisurheilua. Meille kehkeytyikin mukava rupattelu sukista ja näytille tuotiin myös miehen kylmän kelin sukat. Eivät ne niin kauheasti poikenneet mun kotonatehdyistä. Tosin niitä käytetään vain lasketellessa. 

💜💜💜💜💜💜💜💜💜💜💜💜💜

Ja sitten se tärkein: kiitos teille kaikille edelliseen postaukseen puumerkin jättäneille! Teidän viestit on lämmittäneet enemmän kuin kaikki maailman villasukat yhteensä. Kyllähän mä näin, että blogissani oli välillä aika paljonkin kävijöitä, mutta jotenkin aina kuvittelin että kunhan lämpimikseni kirjoittelen. On ollut ihana huomata, että mulla on ollut ihan oikeita lukijoita! 

Sunday, March 19, 2017

Pitkästä aikaa

Heissulivei kaikki!

Olen viimeksi päivittänyt blogiani kaiketikin puolitoistavuotta sitten. Suunnilleen. Monia kivoja asioita on tapahtanut. Ja joitakin vähemmän kivoja, mutta elämäähän se vain on. Meidän perheen suhteen kaikki on ennallaan: kolme lasta, yksi koira, yksi aviomies ja yksi vaimo. Lapset ovat nyt kaikki High Schoolissa ja mulla on välillä omasta mielestäni aika kovat paineet. Lääkärin mukaan oikein hyvät ja tasaiset, keski-ikäiselle naiselle erinomaiset. 


Anu, Ritva, Leena, Piia ja Päivi kyselivät jossain välissä blogini perään. Kiitos teille! Mulle tuli sellainen olo, että olen jollain tapaa tärkeä, että joku oikeasti välittää mitä minulle kuuluu. Tiedättekös, sellaista fiilistä ei voi rahassa mitata. Kiitos. En ajatellut sen enempää blogin päivittämistä kuin lopettamistakaan - mulla vaan alkoi olla aika kiire ja ruuti märkänä. Ei syttyttänyt eikä lähtenyt. Silloin on parempi olla hiljaa. Sekä maailman karmivat tapahtumat että oman elämän tahkoaminen saivat bloggaamisen tuntumaan hölmöltä. 

Felix on aikamoinen kahvinkeittäjä. Tassunjälki maitovaahdon pinnalla kruunaa koko komeuden. Darling Fi! Ja ukkokulta! Ymmärtävät mistä naruista nykiä, jotta aamulla taas virkoan.


Mutta niistä kivoista kuulumisista. Ajoin lapsia uintiharkkoihin syksystä 2015 kesänkorvalle 2016 aloittaen joka päivä klo 14 ja palaten kotiin vähän ennen klo 21. Työpäivähän se oli, vaikka monta tuntia meni siihen että piti keksiä itselleni ajanvietettä. Ennen ajon alkamista tein kotityöt, valmistin miehelle ja nuorimmaiselle ruuat, tein ruokaostokset, pyykkäsin, milloin mitäkin. Odotusaikaa oli iltaisin niin turkasesti käsissä, että oli pakko keksiä jotain järjellistä tekemistä. Ohjauduin läheiselle YMCA:lle. Ensin hikoilin kuntopyörien, askelkoneiden, soutulaitteiden ja muiden vempeleiden kanssa. Pikkuhiljaa aloin treenata lihaksia ja sitten päädyin joogatunnille. Halleluja! Ei musta koskaan tule päällä-, tai edes käsilläseisojaa, mutta kaiken muun otan avosylin vastaan. Käsiseisontaakin yritän, mutta tulokset ovat laihoja. Olen kokeillut hathaa, vinjasaa ja restorative joogaa. Yhden ohjaajan kanssa harrastetaan kosmista uintia, toisen kanssa leikitään laskuvarjoja. Mulla on sellainen olo, että olen jollain tavalla saapunut kotiin. 

Toinen iso uutinen on, että olen jälleen työelämässä. Lapset eivät tarvitse kuljetusapua oikeastaan juurikaan, joten olen vapaa kuin taivaanlintu. Mitä kotitöiltä ennätän. Toisaalta mies on nyt kotona täysipäiväisesti ja koira on sitä mieltä että hän ei kahta isäntää tarvitse... Mä olen nanny. Toisinaan myös babysitteri. Olen löytänyt muutaman  perheen, jotka tarvitsevat apua joko useamman tunnin viikossa tai aina silloin tällöin. Amerikkalainen perhe-elämä ja varsinkin pikkulapsielämä ovat avautuneet ihan uudella tavalla. 

Surullisin uutinen on, että äitini nukkui pois vuosi sitten. Meidän suhde ei ollut ihan helppo, mutta yritän ajatella niin että jos voin välttää jotkut aika autoritäärisen, hyvin uskonnollisen äitini sudenkuopat niin hyvin menee. Äidin kädenliikkeet ovat selkäytimessä karjalanpiirakoita leipoessa. Rakkaus kirjoihin on hänen perujaan, luulisin. Joskus huomaan kauhukseni suuni avatessa, että äidin äänihän se sieltä kaikuu. Tai ainakin ajatukset. Toisaalta tiedän olevani monessa asiassa suvaitsevaisempi, rauhaa rakastavampi, oikeudenmukaisempi. Edesmenneelle isälle sanon näistä asioista kiitoksen. Molemmat olivat tavattoman ahkeria. 

En lupaa mitään. Kirjoitan ja päivitän blogia niin kauan kuin hyvältä ja mielekkäältä tuntuu. Ja entiseen tyyliin kirjoitan sydämenkyllyydestä. Mulla on niin monta juttua jo mun uusista asiakkaista, nannybisneksestä. Joogasta, hyvästä olosto & mielestä, koulusta, terveydestä, ruuasta, sisustuksesta, ehkä vähän pukeutumista, elokuvia, kirjojakin. Politiikkaan en paljon kajoa, sillä sen kanssa menee tasapaino ja mielenrauha. Keskiviikkona 9. marraskuuta tuntui maa järkkyvän ja musta nielu aukeavan, oli mahdotonta uskoa että niin monta pölvästiä tästä maasta löytyy. Jooga auttoi tähänkin, olen hengittänyt sisään ja ulos, ajatellut hyviä ajatuksia. Pimeintä on ennen auringonnousua. 

Jätä puumerkki jos kävit lukemassa. Kerro mistä haluaisit kuulla. Mun on ollut ikävä monia tuttuja lukijoita, bloggareita, kommentoijia. 

Namaste!

Johanna

sähköpostini on: Omamaamansikka1@yahoo.com