Thursday, May 25, 2017

Stuff

Rompetta ja roinaa, sitähän meiltä jokaiselta löytyy. Veikkaan, että amerikkalaiselta perheeltä vielä keskivertoa enemmän. On tullut sellainen tunne, että tavaroilla hyvitellään sitä että ei aina voida olla läsnä, ollaan pitempiä aikoja poissa. 

Nuori neitokainen vietti synttäreitään muutama päivä sitten ja mun tehtävä oli kaitsea muita sisaruksia, jotta synttärisankari pääsi viettämään kolminkeskistä aikaa molempien vanhempien kanssa. Ihana idea! Toisia paimensin ulos leikkimään ja siinä samalla päivänsankari jo tivaa, että miksi noi pistää kenkiä jalkoihinsa? Useampi lapsisessa perheessä vanhempien ihan ikiomaksi saaminen on harvinaista herkkua.

Yhtä perhettä olen autellut harvakseltaan. He muuttivat tänne toisesta osavaltiosta ja ihastelin kotia, joka ei ollut tavaroilla täytetty. Nyt mietin, että jos joulusta selvitään, niin sitten pitää jo hankkia lisäsiipi. Uskoisin, että perheen asenne tavaroihin on hyvin tyypillinen. Jokaiselta kauppareissulta tuodaan pieniä lahjoja, sisustustavaroita. Vapaa-ajalla kierrellään lisää kauppoja ja vähän kirppareitakin. Mukaan tarttuu aina jotain. Autotalli ei ole autojen säilytystä varten vaan kaikkien tavaroiden säilytykseen. Samoin ullakko: siellä ovat joulu-, halloween-, 4th of July -koristeet. 

Meidän kulmille rakennetaan samassa suhteessa varastorakennuksia kuin asuntojakin. Storage Wars, Huutokaupan metsästäjät -tv-sarja on tehnyt nämä varastointiyksiköt tunnetuiksi. Mieleen tulee, että kuinka paljon tavaraa yksi ihminen tarvitsee. Ei tarvitse olla KonMari, kun ymmärtää että liika on liikaa, enough is enough (vai kääntyisikö tämä niin, että tarpeeksi on tarpeeksi). 

Jokunen vuosi sitten yllätyin, kun naapuri avautui. Kertoi sanoneensa toiselle naapurille, että kyllä toi M. Family tekee jotain oikein. Vaikka lapsilla ei ole kaikkia härpäkkeitä, niin hyvin näyttää sujuvan. Ihmettelin. Ihmettelin vilpittömästi. En toki ääneen. Olen oppinut aika hyväksi pokerinaamaksi. Ensiksi tietysti mieleen vilahti, että vai tällaista meistä puhutaan (muistui mieleen se kerta, kun naapuri ihmetteli lastemme hoikkuutta. Sanoi leikillään, että ottaa kyllä yhteyttä social service jos tarvetta ilmenee. Oliko se leikkiä?) Puuttuuko meidän lapsilta jotain? Aloin käydä mielessä inventaariota ja totesin, että ainakaan Happy Meal -krääsää ei ole. Eikä ollut taaperon ajettavaa sähköautoa. Yksi joulu sitä mietimme, mutta tulimme siihen tulokseen että potkulaudat oli parempi vaihtoehto. Siinä sentään joutui itse hikoilemaan. Ei meillä myöskään ollut kuin joku hassu peli xboxiin ja vielä vähemmän vaatteita Barbeille. Takapihalla jättisuuri trampoliini, keinut, liukumäki, hiekkalaatikko. Legoja ja kirjoja, nukkeja ja pehmoleluja, askartelutarpeita. Mikä nyt oli pielessä?

Ainoa selitys tälle on, että meillä ei ollut eikä ole ylenpalttisesti mitään. Tai no ehkä kirjoja. Olen elämäni aikana oppinut, että less is more. Ja vaikka koen, että meillä on tilpehööriä vaikka muille jakaa niin amerikkalaiseen tasoon en yllä. 

Mun oli hyvin helppo valita päivänsankarille lahja. Pinkkiä, pinkkiä, pinkkiä. Jotain, minkä parissa voi askarrella ja sitten jotain ylle puettavaa. Hennes & Mauriz oli isona apuna. Sieltä löytyi mansikkamekko. Ja helmiaskartelut ovat aina paikallan. Tykkään tehdä kauniita (omasta mielestäni) lahjapaketteja ja tällä kertaa pääsivät keijut valloittamaan juhlamieliä. Päivänsankarin isoäiti kyseli vaivihkaa, että mistä tuollaisen nätin mekon voisi ostaa. Olisi muitkin lapsenlapsia mekkoa vailla. Paljastin sekä isovanhemmille että vanhemmille, että kyseessä ei ole mikään perhekalleus vaan erinomaisesti hinnoiteltua käyttömuotia. Päivänsankari ilmoitti pukevansa mekon päälle, kun seuraavan kerran menee mansikoita poimimaan :) 

Suunnitelmani on, että siinä vaiheessa kun vedän viimeisen henkäykseni jälkeläisillä on pari matkalaukullista ongelmia. Ne tavarat, jotka haluan jättää jälkeeni. Joiden kanssa he voivat pohtia, että säilyttääkö vai hävittää. Olen ollut auttamassa kuolinpesän siivoamisessa ja se jos mikä on ihan vihoviimeistä hommaaa: historiaa ajatellen kaikki pitäisi säilyttää. Varastoinnin suhteen - ei ole mitään järkeä. 

Haluaisin panostaa enemmän muistoihin kuin materiaan. Luulen, että se jos mikä olisi tosi rikkautta. 






Sunday, May 21, 2017

Lion King

Mukava ja sopivan vaiherikas viikonloppu alkaa olla taas takana. Perjantai-iltana kävimme miehen ja tyttären kanssa katsomassa meidän High Schoolin musikaalin. Leijonakuningas oli koulun teatteriin tuotu tällä kertaa. Olen käynyt tyttären kanssa katsomassa useamman esityksen, vuodessa on kaksi näytelmää. Teatteritaiteen opettaja käy kerta kerralta kunnianhimoisemmaksi, produktiot ammattimaisemmiksi. 



Tällä kertaa mut yllätettiin suunnilleen housut nilkoissa, en osannut odottaa niin upeaa esitystä. Kun Rafiki aloitti yhdessä kuoron kanssa Circle of Life minä porasin jo valtoimenaan. Näyttämöllä hehkui valtava Afrikan aurinko, joukkokohtauksen tanssijat ja kuorolaiset olivat ihan mielettömiä upeissa asuissaan. Ensimmäiset 10 minuuttia meni hengitystä tasaillessa. Mies silitteli selkää, tyttärellä oli hauskaa äidin kanssa. Sain itseni kootuksi, mutta kyynel vierähti aina silloin tällöin poskelle. Ihan vain siksi, että nuoret tekivät mahdottoman hyvää teatteria. 

Usein ajattelen harrastelijateatterien esityksiä katsoessa, että Amerikassa voi nähtävästi repiä kenet tahansa lavalle ja kaikki osaavat laulaa ja tanssia. En tiedä mistä se johtuu, mutta tämäkin esitys kyllä peittosi Suomessa näkemiäni musikaaleja. Jyväskylän kaupunginteatteri esitti joskus Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalin ja nolostelin esityksen puolesta. Vieläkin muistan häpeän kuumotuksen poskillani, kun seurasin mustalaisprinsessan tanssia. Toivoin vain, että loppu tulisi mahdollisimman pian. 

Ehkä into ja esiintymishalu näkyvät yleisölle osaamisena. Mufasa ja nuori-Simba, Timon ja Pumbaa, joukkokohtaukset - kaikki toimi. Tänä vuonna koulun jättää monivuotinen pääroolien esittäjä. Kaveri on kuin Dustin Hoffman olemukseltaan ja pelastaa loistollaan vähän vaatimattomammankin vastanäyttelijän suorituksen. Tyttären kanssa jo haikailemme hänen peräänsä. 

Kulloisenkin näytelmän tuotolla kustannetaan seuraava produktio. Näytelmät ovat varsinkin lapsiperheiden suosiossa, nytkin yleisössä oli pieniä taaperoita. Liput ovat 10 dollaria. Vapaaehtoisvoimin tehdään paljon: lavasteet ja puvustus, meikkaus, kampaukset jne. Jonkin verran kuitenkin täytyy vuokrata rekvisiittaa ja sehän maksaa. Oli kiva nähdä, että katsomo oli täynnä. Uusia musikaaleja tiedossa! Teatteritaiteenopettaja muuten järjestää vuosittain retken New Yorkiin Broadwaylle katsomaan ainakin pari musikaalia ja kontaktiensa ansiosta lapset pääsevät osallistumaan workshops (kääntyykö tämä suomeksi "työpaja").

Lauantaiaamulla pyörähdin pariksi tunniksi yhden vakiperheeni apuun. Puolenpäivän paikkeilla läksin lasten kanssa ajelemaan uintikisoihin. Ajomatka on n. 100 mailia suuntaansa ja nopeastihan sen isoja teitä pitkin ajelee, vajaassa kahdessa tunnissa. Kisat olivat kuitenkin puolisentoista tuntia myöhässä ja päivä venyi pitkäksi. Onneksi poika halusi ajaa kotiin, itse aloin olla jo poikki. 

Sunnuntai on ollut mukavan rento: ruokaostoksia, kokkaamista, pyykkiä, valmistautumista tulevaan viikkoon. Sunnutait on mulle vähän kauhunsekaisia. Mies haluaa sunnuntaisin tehdä kaikkea sitä, mikä on viikolla jäänyt rästiin. Itse haluaisin enemmänkin pyhittää lepopäivän, nukkua pitkään, kokoontua yhteiselle aterialle. Sunnuntai on ainoa viikonpäivä, jolloin voimme istua yhdessä koko perhe ruokapöydän ääreen. Usein kuitenkin pitää puuhata projektia tai toista. 

Hakuna matata tulevaan viikkoosi! 

P.S. Ilta oli ihanan viileä (23 C astetta) ja läksin vielä juoksulenkille. Palatessani poika heitteli koripalloa koriin etupihalla. Hän keskeytti hommansa ja tuli vierelle. Äiti, onks sulla ollut hyvä päivä. Minä hölmistyneenä, että miten niin. Minä vaan ajattelin. Mulle on tärkeää, että mun äidillä on ollut hyvä päivä. Siihen oli helppo vastata, että päivä on ollut oikein hyvä. Sain vielä vielä fist bump siitä hyvästä, että kävin juoksemassa. 

Thursday, May 18, 2017

Oi niitä aikoja

Aina välillä unohtaa, että jollekin nämä nykyiset päivät ovat joskus vielä niitä vanhoja hyviä aikoja. Sitä aikaa, kun ihmiset tuijottivat pientä mötikkää ja hakkasivat sormet rakkuloilla tekstiviestejä, ajalivat itse autoillaan ja kävivät työpaikalla tekemässä töitä. Elämä oli helppoa ja huoletonta. Vaikea on kuvitella miltä maailma näyttää muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Jos kehitys on yhtä hurjaa kuin omana aikanani avokelanauhurista kännykkään, niin aika erilaiselta maailma näyttää. 

Jokunen päivä sitten kyselin mieheltä, että mitä luulet miten historian kirjoittajat viittaavat tähän ajanjaksoon: synkkä uusi-keskiaika, aika ennen ajanlaskun loppua, iditotismin aika, täyspimennys? Aika, jolloin Amerikka hukkasi kurssinsa ja juurensa, ryhtyi kansojen sulatuskattilasta kansojen painekattilaksi? Politiikka on mulle jonkinasteinen intohimo, mutta tällä hetkellä mun pitää ottaa etäisyyttä päivänpolitiikkaan. Muuten menee yöunet, usko ihmisyyteen ja tulevaisuuteen. On ollut iso apu, kun on voinut lukea näitä meidän uutisia suomalaisista lehdistä. Siinä on tullut jo pari kerrosta suodattimia matkaan mukaan. 

Usein mietin minkälaisia muistoja lapsille kodista ja meidän elämästä on jäänyt. Puhtaat valkeat lakanat eivät hulmua samalla tavalla kuin omassa lapsuudessani ja viihdettä on tarjolla moninkertainen määrä. Olemme tietoisesti yrittäneet vähän rajata viihtymisen määrää - taidetaan olla itäisen USA:n ainoa perhe jolla ei ollut minivanissaan videosysteemiä. Puhuimme siitä aikoinaan kun ajoimme maan halki lasten kanssa ja silloin päättelimme, että elämä on enemmän sietämistä kuin viihtymistä. Lapsista onkin tullut ihan hyviä matkamiehiä, eivät pienistä nurise. 

Olen muistutellut itselleni, että nämä ovat vanhoja hyviä aikoja. Jonain päivänä katson taaksepäin ja ajattelen, että oi niitä aikoja. Oli kiirettä ja menoa, mutta oli kuitenkin niin helppo olla. Kaikki oli avoinna ja tällaiseksi elämä muovautui. 
Päivälämpötilat ovat jo sellaisia, että usein olemme hoidokkien kanssa sisällä. Tekemistä pitää keksiä. Tänään pikkuinen meni omaan huoneeseensa, tarvitsi sanojensa mukaan "privacy". Vartin päästä huoneesta tuli varsin tyytyväinen ihmistaimi rannekorun kanssa. Olin ällikällä lyöty, koru oli tehty minulle. Sanoin, että tämä on varsinainen "statement" koru ja kannan sitä ylpeänä. Pikkuiset kädet kiinnittivät korun ranteeseeni ja järjestelivät vielä helmet paikoilleen. Ehkä jonain päivänä korumaakari muistelee niitä hyviä aikoja, kun nanny katsoi perään, aurinko paistoi ja korujen tekeminen oli päivän tärkeimpiä hommia. 



Sunday, May 14, 2017

Mitä kaipaan Suomesta

Katjan kommentti Kuutamolla -postaukseeni sai miettimään, että mitä kaikkea kotoa kaipaankaan. Siis koti-Suomesta. Kieli on tietysti ihan tärkein asia. On ihana mennä vaikka teatteriin, kun ymmärtää jokaikisen sanan, sanan vivahteen, merkityksen. Tai kuunnella musiikkia, kun sanoista saa selvän. Keskustella voi tasaväkisesti, kun kieli ja nyanssit ovat hallussa. Täällä tunnen itseni aika usein vähän tyhmäksi. Ja sellaisena minua varmasti pidetään ihan samasta syystä. 

Kommentoin Katjalle, että välillä tekee suomalaisia puolukoita niin paljon mieli että itkettää. Samoin ikävöin mustikoita, lakkoja, karpaloita, musta- ja punaviinimarjoja, vadelmia, mansikoita, karviaisia. Viinimarjoja ja karviaisia on joskus myynnissä ja lakkoja ja puolukoita ei koskaan. Muita marjoja saa, mutta hyvin harvoin niissä on suomalaisten marjojen mehevä, makea maku. Yleensä maistuvat vähän puiseville. Jos joku on nähnyt Nousukausi -elokuvan ja kohtauksen, jossa Tiina Lymi itkee itsekasvatettujen tomaattien perään niin siltä minusta tuntuu. 

Kuvan metsämansikat löytyivät niityltä, jossa hoitolasten kanssa seikkailin. En antanut lasten niitä edes maistaa, en voinut olla varma mitä niitylle on levitetty. Itse vaivihkaa maistoin ja pettymys oli valtaisa. Metsämansikat eivät maistuneet miltään. Maistoin vielä pari varmuuden varoiksi, mutta maku oli ja pysyi poissa. 

En ainoastaan kaipaa itse makuja, vaan tapahtumaa, marjanpoimintaa. Olisi ihana mennä marjametsään syksyisessä säässä. Pieni sadekin saisi yllättää. Lämpötila olisi viileän ja lämpimän välimailla, kahvia termarissa, eväsleivät ja -pulla maistuisivat. Ämpärit täyttyisivät ja ilma olisi niin raikas, että päätä huimaisi. Sammalten vihreä pehmeys upottaisi jalkojen alla. Puiden lomasta pilkottaisi järvi, johon heijastuisi taivas. Olisi hiljaista, rauhallista, turvallista. Metsä ympäröisi kuin lämmin, avara syli.

Metsäsienisalaatti. Toisinaan tuntuu, että olisin valmis aika moneen asiaan metsäsienisalaatin vuoksi. Kotona sitä kutsuttiin sienihakkelukseksi ja kerma taisi olla aika tärkeä osa herkkua. Kanttarellejä olen nyt metsästänyt viitisen vuotta, mutta tuoreita en ole löytänyt. Ostin kuivattuja kantarellejä kerran ja pettymys oli ihan hirveä. Ei niissä kantarellien makua ollut, näöstä puhumattakaan.

Alkuaikoina en löytänyt kunnon leipiä enkä jogurtteja. Nämä kaksi asiaa ovat kummasti korjaantuneet, mutta leivän kanssa vieläkin tuskailen. Ruisleipää tilaan joskus harvakseltaan New Yorkista ja hapankorppuja saa lähikaupasta. Kunnon sekahiiva- tai kauraleipää ei ole. Siggis -merkkinen jogurtti on vallannut kaupat viimeisen parin vuoden aikana ja niiden maku on kyllä kotoisa. Islantilainen yrittäjä on tuotteiden takana. 

Julkinen liikenne ja pyörätiet. Autolautat Ruotsiin ja Viroon. Tv-ohjelmat eri kielillä tekstitettyinä. Populaarimusiikki ranskaksi, espanjaksi, saksaksi, ruotsiksi. Meidän radiosta tulee vain ja ainoastaan englanninkielistä musiikkia. Koulu, jonne lapsi vain lähetetään ilman eväitä ja huolta että oppiiko vai ei. Terveysvakuutus eli käytännässä Kela-kortti. Lumi ja talvi.

Ihan erityisesti ikävöin kaupunkien keskuksia. Sitä, että voi kävellä joka paikkaan. Voi poiketa kirjakauppaan, galleriaan ja kahvilaan. Katsella ihmisiä ja vaeltaa päämäärättä. Tähän liittyvät myös torit ja kauppahallit. 

Politiikka. Vaikka Suomessakin vatuloidaan ja venkoillaan, niin aika rehdiltä meno vielä tuntuu. Kurssi korjaantuu suhteellisen nopeasti ja äänestäjiä kuunnellaan. Politiikka on siistiä, valeuutiset ja valheet eivät mene läpi. 

Kunnollisia villakangastakkeja. Meidän villakangas on kovaa, jäykkää. Muutenkin olen löytänyt parhaat takkini aina Suomesta. Niissä on sitä jotain. Leikkaukset ovat linjakkaita ja materiaalit hyviä. Takkeja ei ole tehty kertakäyttöä varten. 

Joulu. Juhannus. Kevätjuhlat. Vappu. Pääsiäinen. Juhlapyhät tuntuivat Suomessa juhlalta. Täällä arkea ja juhlaa on vaikeampi erottaa, kun kaikki palvelut toimivat ja kaupat on auki. Joulun hiljentymistä ikävöin eritoten. Rauhaa, kynttilänvaloa, kylmyyttä, lunta. Mun haave olisi tuoda lapset edes kerran joulunviettoon Suomeen. 

Joskus sitä miettii, että onko tässä kaikessa mieltä. Sydämen toinen puoli mennä viipottaisi niin mielellään toisella puolella maailmaa. Toisaalta tämä maa ja meidän kylä on se paikka, jonka lapset tulevat aina tuntemaan omakseen. Epäilen, että lapset nyykähtäisivät suomalaisen surumielisyyden, hiljaisuuden ja vakavuuden taakan alla. Periamerikkalaisia kälkättäjiäkään nämä lapset eivät ole, mutta ilo löydetään vaikka tikun nokasta. Tänään se taas todistettiin äitienpäivälounaalla, kun nuoriso pölisi keskenään enemmän ja vähemmän korrekteja juttuja.

Mun pitää lähteä nukkumaan. Kaipuunkohteita on ihan hirveästi. En tätä itsekään ihan ymmärtänyt ennen kuin aloin kirjata ylös. Juuri nyt nukkumaan mennessä olisi erityisen mukavaa avata suomalaisesta kirjastosta lainattu dekkari, lueskella mankeloitujen ulkona kuivatettujen lakanoiden välissä ja herätä aamulla alkavan kesän vaaleanvihreään odotukseen. 




Saturday, May 13, 2017

Toukokuun toinen sunnuntai

Sanoin lapsille, että jos haluavat jotenkin äitienpäivänä muistaa niin itse tehty kortti ilahduttaa eniten. Kielsin myös kaikkinaisen aamuhäirinnän, olemme kaikki aamu-unemme ansainneet. Jokunen viikko sitten perheen kalenteriin ilmaantui maininta kolmen ruokalajin lounaasta mukavassa ravintolassa. Ehdottelin jo miehelle, että voisimme tehdä kotonakin ruokaa yhdessä, mutta sitten yksi lapsista kertoi kuinka kovasti odottaa yhteistä juhla-ateriaa. Lapset ovat ateriansa ansainneet: aina ei ole kiva olla mun lapseni.

Haluaisin, että äitien- ja isienpäivinä juhlittaisiin myös niitä huoltajia, huolenpitäjiä jotka eivät näihin kahteen kategoriaan solahda. Ehkä olisi aika alkaa viettää yhteistä huolenpitäjienpäivää. On vanhempia, jotka hoitavat molemmat tontit, ulkopuolisia jotka välittävät. Isovanhempia, joille on langennut enemmän kuin kuuluisi ja vapaaehtoisia joilla ei ole omaa lasta, mutta suuri sydän ja avara syli. 

Omalle osalleni äitiys lankesi vähän varkain. Olin jo reippaasti ylittänyt 30 vuoden iän ja ajattelin, että jos on lapsi tullakseen niin tulee. Jostain syystä kuvittelin, että biologiset lapset eivät niin vain tulisi. Kaksosten ja yksösen maailmantulot ovat muovanneet elämäni, en varmastikaan olisi tässä ilman heitä. Suunnitelmat ja unelmat olivat toisenlaisia. Ei lopputulos ole varmastikaan sen parempi tai huonompi, ainoastaan erilainen. 

Mulle äitiys on välittämistä, huolehtimista, toisinaan murehtimista. Murehdin tulevia ja en osaa iloita tästä päivästä. Vaikka tolkutan itselleni, että kyllä se siitä mietin ja tuskailen silti tulevia. En halua, että lapset ovat koskaan missään kylmissään, nälissään, epätoivoisia, rahattomia, neuvottomia. Haluan, että he tietävät aina, että perheenä välitämme ja huolehdimme toisistamme, autamme ja kuuntelemme. Tuli mitä tuli olemme yhdessä, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme, onnistuessamme haastamme toisiamme olemaan parempia ihmisiä, tekemään parempia päätöksiä. Tulevaisuus kantaa.

Äitiydestä ajattelen, että ei se tee ihmisestä sen parempaa tai huonompaa, ainoastaan erilaisen. Mun utopiassa naiset vetävät yhtä köyttä ja varsinkin äidit tukevat toisiaan, hyväksyvät kaikki erilaiset tavat olla äiti. Äidit eivät ole tukkanuottasilla  synnytystavan suhteen, tappele onko parempi olla ura- vai kotiäiti, täysimettää vai ruokkia pullosta. Äidit myös hyväksyvät sen, että joku ei halua olla äiti. 

Äitienpäiväkortin valitseminen omalle äidilleni oli hankalaa. Nuorena vihaisena naisena melkein raivostuin kun luin tekstejä. Kiitos äiti tuestasi ja kannustuksestasi, kiitos kun huolehdit ja autoit, kiitos rakkaudestasi ja hellästä huomasta. Katin kontit ajattelin. Nyt ajattelen, että äitini oli oman aikansa kasvatti. Hän teki sen mihin pystyi, mitä jaksoi. Minä teen äitinä ja vanhempana nyt ihan omat virheeni. Olen viime aikoina soimannut itseäni siitä, miksi en opettanut lapsille ABC -laulua ennen kuin menivät eskariin, numeroita 1-100 ennen kolmatta ikävuotta. Miksi en pitänyt sylissä enemmän, lukenut useammin tarinoita, seikkaillut, leiponut, pelleillyt, hullutellut, hupsutellut. Miksi murehdin asioita, jotka eivät murehtimalla parane.

Yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, myös vanhempana. Lasten kaveripiirissä mulla on maine, että teen aika hyvää ruokaa, olen rento, pretty cool, mutta osaan olla ärjy. Ja mulla on kummallinen aksentti. Ja siitä kaikesta muusta en onneksi tiedä mitään :) Lapsille sanon ainakin kerran päivässä "I love you". Haluan, että mitä tahansa he minusta muistavat muistaisivat sen, että aina rakastin. Ja vaikka haukun, en pure. Mun luo voi aina tulla, puhua. Tai olla puhumatta.  Hyväksyn heidät sellaisena kuin ovat. 

Hyvää toukokuun toista sunnuntaita!

Halauksin,

Johanna


Grand Canyon keväällä 2000, äitiyttä takana pari kuukautta. Ja kyllä, kaksoset rakastivat näkymää!



Vähän vanhempi, eikä juuri sen viisaampi. Ehkä vähän harkitsevampi. 



Pränikkä rinnassa äitienpäivänä 2016, perheeltä saatu.


Kolme hyvää syytä yrittää olla vähän parempi ihminen


Thursday, May 11, 2017

Kuutamo

Kuutamon kuiskeessa on jotain taianomaista. Olen tosin ainakin kerran onnistunut pilaamaan romanttisen kuutamon kurkistelun mieheltäni ja itseltäni. Ajelimme kohti vuoristomökkiä Kalifornian tummassa yössä ja mies pysäytti auton, jotta voimme ihailla täydellistä kuutamoa. Ja kuulkaa kun mun ei auttanut kuin pyytää jatkamaan matkaa! Oli kaksoset vatsassa ja piti päästä toilettiin. Niin mielelläni kuin olisinkin kuuta katsellut. Niitä raskauden iloja. 

Illalla nämä samaiset kaksoset tulivat harkoista yhdeksän korvilla kotiin ja istahtivat päivällispöytään. Me muut olimme jo syöneet. Poika rämplää puhelintaa ja lähtee ovelle. Takaisin pöytään palaa poika ystävänsä kanssa, sellaisen Jack Blackin näköisen iloisen kaverin kanssa. Vierailuaika on vähän kummallinen, mutta syy selviää tuota pikaa: pojat ovat lähdössä katsomaan kuuta ja pikkuvelikin pyydetään mukaan. Kuuntelen puolella korvalla nuorison keskustelua: ajankohtaista politiikkaa vähän (on ollut aika matalalentoa, kirjoittajan kommentti) ja sitten analyysiä Shakespearen Julius Ceasarista. Joku kohtaus on ollut ihan rakastamisen arvoinen, niin on tarina temmannut mukaansa. 

Ruokailun jälkeen pojat lähtevät skeittilautojen kanssa kuuta katsastamaan ja minä jään eväiden teon lomassa miettimään. Nämä nykypojat ovat ihan erilaisia kuin oman aikani pojat. Pojat tuntuvat olevan sinut itsensä kanssa niin, että mitään machopullistelua ei tarvita ryydittämään olemassaoloa. On ihan yhtä luonnollista lähteä katsomaan kuuta kuin mennä autonäyttelyyn, puhua näytelmistä kuin höpötellä ajankohtaisista meemeistä. Ja tavatkin ovat hyvät: Hei rva M. Mitä teille kuuluu? 

Mulle kuutamo on aivan erityinen. Olen saanut syntyä valoon, jossa taivaalla ovat yhtä aikaa aurinko ja kuu, kesäpäivä pisimmillään, iltayön pehmeys ympärillä. Jotenkin en voi olla ajattelematta, että sellainen alkutervehdys jättää jälkensä, jää mielen sopukoihin.

Tänään tein apilankukista hoidokin kutreille seppeleen. Siinä muuten olikin ihmettelemistä, sekä hoidokilla, vanhemmilla että leikkipuiston väellä. Sanoin kyllä, että tämä on ihan helppoa mutta ihailua ja arvostusta seppele sai suuremmankin taideteoksen edestä.

P.S. Kuvat on otettu hyvin mielenkiintoisen rouvan farmilla. Hän vetää päivätyönään omaa lainafirmaansa, asuntolainoja. Kaiken muun ajan viekin ihan hillittömän kokoinen farmi, jossa on kotieläimiä joka lähtöön, mm. lampi koi-kaloille. Vuohien synnytyksiä hän on ollut valvomassa vuohien tallirakennuksessa, pelloilla laukkaavat hevoset ja kasvimailla kasvavat luonnonmukaiset kasvit ja marjat. Kaikki kissat ja koirat on pelastettu eläinsuojista. Vapaa-ajalla rouva käy kuvaamassa eläimiä ympäri maapallon sekä vetämässä spinning-tunteja. Toisinaan tulee mieleen, että mitä sitä itse saa aikaiseksi ja voisi saada aikaiseksi. Mutta matkallahan tässä ollaan, best is yet to come.





Tuesday, May 9, 2017

Testing, testing

Yksi juttu mua ärsyttää amerikkalaisessa koulumaailmassa: jatkuva testaaminen. Lapset ovat kolmasluokkalaisista (siis alakoulu) saakka osallistuneet vuosittain kouluvuoden loppupuolella osavaltion testiin. Vuoropäivinä on testattu matematiikkaa, englantia, reaaliaineita. Olen ollut joskus valvomassa koetilaisuutta ja on kyllä surkeaa, kun pienet kolmosluokkalaiset (8-vuotiaita) paineen alla purskahtavat itkuun. 

Lukiossa on lukuvuoden päättyessä finals, loppukokeet. Niiden vaikutus arvosanaan onneksi on vain 20%. Koe on sama koko koulupiirin alueella, joten paljon on kiinni siitä mitä opettaja on ymmärtänyt opettaa. Joskus on ollut ihan uppo-outoja juttuja. PSAT -koe (luettu, kirjoittaminen, matematiikka) on valtakunnallinen ja sitä on harrastettu lukion alusta alkaen vuosittain. Koe testaa tavallaan yliopistovalmiutta ja ennustaa menestymistä varsinaisessa SAT -kokeessa. PSAT ei ole pakollinen, mutta olemme katsoneet hyväksi harjoitella. Nyt on kaksosilla ensimmäinen oikea SAT -koe takana ja kohtuullisen hyvinhän se meni. Lapset aikovat ottaa kokeen vielä kaksi kertaa ja ennen seuraavaa kertaa he käyvät preppauskurssin. Siitä ilosta pulitamme n. $500 per lapsi. Kaksosten mukanaan tuomia iloja. Pisteitä pitäisi saada vielä jonkin verran lisää. 

Testaamisessahan ei välttämättä pärjää hyvin sellainen, joka osaa asiat hyvin. Testit ovat hyvin paljon strategiaa ja sitä, että osaa lukea testiä oikein. Pitkälle pääsee jo sillä, että valitsee the letter of the day, päivän kirjaimen. Siinä vaiheessa kun sormi menee suuhun on parempi vain veikata yhtä kirjainta vaihtoehdoista eikä hajauttaa. Kysymyksen asettelusta voi lukea paljon jne. En ole asiantuntija, mutta lapset toivottavasti ovat kurssin jälkeen. 

Oma ilonaiheensa ovat lukion AP -kurssit (advanced placement). Ne ovat kursseja, joista voi saada joko opintoviikkoja yliopistoon tai sitten niiden perusteella voi päästä yliopistossa opiskelemaan seuraavaa vaativampaa tasoa. Esimerkiksi matematiikassa voi ohittaa perusopinnot. Mun on ollut vaikea ymmärtää miksi lukiossa pitäisi opiskella yliopiston kursseja, mutta enhän mä nyt mitään ymmärräkään. Lapset ovat ottaneet lukion ensimmäisen vuoden jälkeen pari AP -kokonaisuutta vuodessa. Yliopistot odottavat, että AP -kursseja on muutama, jossain sanottiin että 5-6 on hyvä määrä. AP:t ovat teettäneet kyllä huomattavasti enemmän töitä kuin muut opinnot. Testit ovat lukuvuoden lopussa. Yliopistot hyväksyvät yleensä arvosanan jos se on 3-5 (asteikko 1-5). 

Kyllä siis lapsiparkoja koetellaan. Juuri tänään meidän "yleisradio" taas mainitsi, kuinka Suomessa testataan vain 10% opiskelijoista ja näillä tiedoilla saadaan riittävästi osviittaa opetuksen tasosta (joka on erinomainen). Lasten ei tarvitse päntätä testejä varten kuukausikaupalla, vaan kokeeseen mennään tuosta noin vaan. Meillä lopputentteihin opiskellaan koulussa viikkoja. Tuntuukin, että enemmän opiskellaan testiä varten kuin oppimista varten. 

Kuvat eivät liity mitenkään juttuun. En ole täällä testeistä tuohtuneena leikannut peukaloa irti. Osui silmiin hauska leikkuulauta, joka löytyy mm. Amazonilta haulla Splash Mustard Cutting Board. Toinen kuva on vinkkinä käsityöihmisille. Näistä 5 cm leveistä lautasliinarenkaista pyydetään $30 kuudelta kappaleelta. Jollain on hyvä liikeidea. Toisaalta mun pitäisi pulittaa, sillä en osaa tuollaisia virkata. 

Mukavaa keskiviikkoa! Iloitkaa Suomen koulusta, joka ymmärtää jättää turhat testit sikseen ja keskittyy opettamiseen. Tai niin mä ainakin luulen :)






Sunday, May 7, 2017

Ei ämpäreitä vaan jääteetä ja tortillachipsejä

Olemme nykyisin sikäli onnekkaita, että Pohjois-Carolina ja pääkaupunkimme Raleigh kasvavat kohisten. Kaupunkimme on tällä hetkellä mm. toiseksi paras työllistyä ja löytää töitä teknologia-alalta. Nuorille perheille kaupunkimme on kolmanneksi paras vaihtoehto koko maassa ja Raleigh on koko maan koilliosien paras suurkaupunki. Ja tämä näkyy. Rakennusprojekteja on joka puolella, ruuhkat maanteillä kasvavat kasvamistaan, teitä levennetään. Ja mikä parasta, palvelut lisääntyvät. 

Ruokakauppa kilpailee hiki hatussa. Noin viiden kilometrin säteellä talostamme on kaksi Harris Teeter -kauppaa, 2 Food Lions -kauppaa, Walmart, Sam's Clubin yksi suurimmista kaupoista (Wal Martin versio tukkukaupasta), Target, Aldi, paikallinen ketju Lowes Foods. Muutama kuukausi sitten aukesi Publix ja parin kuukauden päästä avataan jättikokoinen Lidl. Näihin kaikkiin siis hurautan alle 10 minuutissa. Sen lisäksi on Pharmacy/Drug Stores - äkkiä laskien neljä n. viiden minuutin matkan päässä. Ravintoloita, pesuloita, huoltamoja tulee kuin sieniä sateella. Meitä hemmotellaan.

Vanhat kauemmin maisemissa olleet kaupat ehostavat kasvojaan. Joka paikassa on remontti käynnissä. Ei tätä seutua tunnistaisi enää 10 vuoden takaisesta. 

Pari vuotta sitten äimistelin, kun katsoin lehtikuvaa suomalaisista jonottamassa ilmaisia ämpäreitä. Harris Teeter -ruokakauppa on harrastanut ilmaisia viikonlopputuotteita jo hyvän aikaa. Tänä viikonloppuna sain maksutta 2.6 litraa jääteetä ja 255 g tortillalastuja. Eikä tarvitse jonottaa. Alkuaikoina jotkut tuotteet loppuivat ennen kuin viikonloppu oli ohi, mutta nykyisin osaavat mitoittaa kysynnän ja tarjonnan. Kaupalla on muutoinkin hauska politiikka: jos tuotteen hinta on kassalla väärä tuotteen saa ilmaiseksi, samoin jos tuotteessa ei ole hintaa tai koodia ei pysty lukemaan. 

Koko osavaltiossa on vain yksi Ikea ja se on neljän tunnin päässä Charlottessa. Viime aikoina on huhuttu, että Ikea olisi tulossa n. 40 minuutin matkan päähän. Ihmettelen, että kauppaketju ei ole tänne laajentunut enempää, sillä ostovoimaa on. Aika pienellä pläntillä on pari miljoonaa asukasta. Toisaalta kaikki eivät kauheasti arvosta itsepalvelua: tavaroiden kerääminen kaupassa koetaan vaikeaksi ja mööpeleiden kokoaminen vielä hankalammaksi. Ihmiset ovat tottuneet palveluun. 

Amerikan alkuaikoinani join jonkin verrankin jääteetä. Nykyisin ehkä vain kerran tai pari vuodessa. Lapset ymmärtävät juoman päälle enemmän, mutta helpotuksekseni hekin näyttäisivät olevan  vesimiehiä ja -naisia. 

Ihanaa viikkoa! Tänään ilahduin aivan erityisesti Ranskan vaalituloksesta. Maa saa aivan huikean ykkösnaisen. Toivottavasti presidenttikään ei ole sen hassumpi. Aamulla lähden viiden jälkeen treffaamaan puolivuotiasta asiakastani. Seurustelun lomassa harjoitellaan kääntymistä, tarttumista, luetaan ja kokeillaan erilaisia materiaaleja. Toivottavasti voimme jutella, viimeksi valloittavien hymyjen lisäksi sain kuunnella kaikenlaisia kurlutuksia ja kiljahteluja. Erityisesti tämän asiakkaan kohdalla tulee kyllä usein mieleen, että kaiken tämän muun hyvän lisäksi tästä vielä maksetaan. Päivä on pitkä, kymmenisen tuntia mutta kyllä se hyvässä seurassa sujuu :)



Thursday, May 4, 2017

24 tunnin kello

Kaipaan sitä, että aika ilmoitetaan 24 tunnin kellolla, siis klo 19, 20 jne. En ymmärrä miksi elämästä pitää tehdä hankalaa ja kirjoittaa kellonajan jälkeen am tai pm. Sain tänä aamuna taas karvaasti kokea, että eurooppalainen tapa OLISI parempi. Olin asiakkaan oven takana klo 5:30. Hämmentynyt asiakas ihmettelee, että mitä siinä teet, illallahan sun piti tulla. Aijaa. Tarkistettiin tekstari ja viestin perässä ei lukenut am tai pm, pelkkä aika. Vaikea olisi ollut päätelläkin, sillä yleensä teen tälle perheelle töitä aamuisin. 

Kohti kotia. Kävin matkalla hakemassa lapsille aamupalalle donitsit. En oikein kovasti aamupaladonitseja ja --muffinseja harrasta, joten lapset ilahtuivat epätavallisesta herkusta. Tämäkin turha retki olisi voitu jättää tekemättä ilmoittamalla kellonaika 17:30. 

Toinen hämäävä juttu on päivämäärä. Kuukausi kirjoitetaan ennen päivää ja vuosi tämän perään. Meillä on tänään siis 5/4/17. Jos pitää olla ihan varma viestin perillemenosta kirjoitan kuukauden aina kirjaimin. Ja tokihan mä kaipaan metrijärjestelmää. 

Kasvit ovat alkaneet kukoistaa, koko pihamaa vihertää. Eilen istutimme raparperejä. Ne ovat kaupassa aivan törkeän hintaisia, 450 g maksaa 4 dollaria. Kukoistuksen ikävämpi puoli on, että tästä kesästä veikataan kaikkien aikojen runsaslukuisinta punkkikesää. Enkä nyt puhu Sex Pistolsista...


P.S. Iltavuorosta palattu. Mut haluttiin loppujen lopuksi aikaisemmin paikalle ja myöhemmin päästettiin kotiin. Iskin kyllä oikein jackpottiin: kaksi oksennustaudin kourissa olevaa lasta. Ei sen enempää, mutta kyllä Niagaran putoukset olisivat olleet kevyttä tämän rinnalla. Piti stripata ennen kuin astuin kotikynnyksen yli. 

Tuesday, May 2, 2017

Prom 2017

Tytär oli tietysti meidän vanhempien mielestä ihan mahdottoman viehättävä lauantaina promeihin valmistautuessaan. Läksimme kahdella autolla. Minä ajoin takapenkiltä suuntaohjeita antavaa tytärtä ja mies tuli kameran kanssa perässä. Kesken matkan nuorten kokoontumispaikka muuttui ja minä ajoin tyttären kanssa miehen ja kameran perässä. Puisto oli tupaten täynnä promi-nuoria vanhempineen. Autoja paikoitettiin hyvän aikaa. 

Tyttären ryhmässä oli kymmenkunta tyttöä. Läheisimmät ystävät kuvattiin ja sitten tytär istahti kuljettajan paikalle. Hän ajoi kahta muuta ystäväänsä. Kuvausaika jäi tosi lyhyeksi, sillä tyttöjen pöytävaraus oli tunnin sisällä. Olen kyllä hurjan ylpeä siitä, että muut vanhemmat luottavat lapseemme niin paljon että hyväksyivät hänet kuljettajaksi. Kaikki vanhemmat kyllä lupasivat, että jos et jaksa ajaa poispäin puolenyön tietämillä, niin tullaan hakemaan, no problems. Oli kiva seurustella toisten vanhempien kanssa, kilvan kehua toistemme jälkikasvua. Siinä sekä antaa että saa. 

Sovimme, että Senior-vuonna tytär jättää aamu-uinnit väliin. Nimittäin siitä mun hiustenlaitosta ei tullut kuin paha mieli, siis minulle. Tytär oli ok, mutta suunnittelemani kampaus oli mulle ihan liian vaikea, vaikka helppo olikin. Aika loppui kesken ja hiukset piti vain jättää osittain auki ja laittaa solki hiuksiin. Olisi ihana hemmotella tytärtä vuoden kuluttua kampaajalla, meikillä, koko helahoidolla. Nytkin osa tytöistä oli jo viettänyt päivän ammattilaisten käsittelyssä. 

Tytär on kyllä monella tavalla aivan uskomaton. Yksi aamuyö sain tekstarin klo 3: äiti, jätän tänä aamuna aamuinnit väliin, sopiiko. Hän oli siihen saakka lukenut tenttiin ja nukkumiselle olisi jäänyt vain tunti ennen aamuharkkoja. Tottakai sopi! Tytär tekee paljon töitä sekä koulussa että harkoissa, auttaa muita. Suunnitelmat ovat aika selvät opintojen suhteen ja olen siitä onnellinen. Kaiken muun lisäksi hän ei oikeastaan koskaan pyydä mitään. Tänä vuonnakin olisi lähtenyt pari vuotta vanhalla koltulla juhliin, äidin vanhalla. Olin niin onnellinen, kun nyt työtätekevänä naisena saatoin ostaa uuden mekon, sopivat korut ja jalkineet. Kaikki tietysti ihan superalennuksin, sillä etsintä alkoi jo tammikuussa. Mä olen hoitanut tähän saakka lasten vaatetuksen ja hetkittäin se on ollut vähän hankalaa kotiäidin tuloilla (joita ei ole). Vuosi sitten myin kultakorujani, jotta sain lapsille kisauikkarit. Korut unohtui viimeistään silloin, kun näin lasten ilmeet ilmoittaessani että uikkarit hankitaan, ei tarvitse niillä puhkikuluneilla mennä. Uinti on välinelaji. 

Nuoret kävivät ruokailemassa ennen promeihin menoa. Promeissa käsittääkseni lähinnä tanssitaan, jutellaan, tanssitaan lisää ja napostellaan & juodaan virvokkeita. Opettajakunnan nuorimmat ovat valvojina. Tytär ajoi kaverit koteihinsa ja jäi yökylään yhden ystävän luokse. Luokka-asteiden opiskelijat on High Schoolissa nimetty: Freshman, Sophomore, Junior ja Senior. Luokat ovat 9-12. Juniorit ja Seniorit saavat osallistua promeihin ilman kutsuja, mutta nuoremmat tarvitsevat kutsun. Sisäänpääsy maksoi tänä vuonna ennakkkoon ostettuna 50 dollaria. Tyttären kaksoisveljeä kehotin asennoitumaan niin, että Senior-vuonna hänkin promeihin menee. Saavat ottaa Sophomore-veljensä mukaan. 

Edeltävänä sunnuntaina löytyi jalkaan sopivat kengät. Läksimme etsimään kullanvärisiä keveitä kenkiä, mutta loppujen lopuksi tytär valitsi jalkineiksi Clarksin Cushion Soft varpaista auki olevat avokkaat. Oiva valinta! Jalkineet ovat sekä klassiset että tuovat sääret kauniisti esille. Ja koroista huolimatta tanssi sujui koko illan. Kengät löytyivät DSW Shoes -kaupasta. Kävin muuten kyseisen ketjun putiikissa ensimmäistä kertaa San Fransiscossa vuonna 2002 ja ostin Clarksin sandaalit. Olin ihan ihmeissäni hinnasta, voiko tämä olla totta. Niin vain oli, kuten nytkin: avokkaat maksoivat alle 50 dollaria. 




Tuntuu, että en osaa vieläkään suhtautua promeihin riittävällä vakavuudella. Kirjoitin ensimmäisen kerran aiheesta keväällä 2015. Ympäristön reaktioista päätellen oli aika huikeaa, että tytär Freshman -vuonna pääsi kutsuttiin promeihin. Muuten, silloinen kavaljeeri oli tänä vuonna koulun uintijoukkueen apuvalmentaja. Ensi vuonna mun pitää laittaa jonkinlainen Amerikka Prom -lakki päähän ja ajatella SUURESTI. Tai ainakin sen kokoisesti kuin perheen varsinaiset juhlijat haluavat.