Tuesday, April 4, 2017

Miehemme maailmalla

En vieläkään tajua kuinka olin niin tyhmä, että en varannut tulevaa torstaita vapaapäiväksi. Lupauduin töihin, vaikka tiesin että lapsi ui silloin päämatkansa. Sen, jota varten on treenattu elo-syyskuusta alkaen seitsemän kertaa viikossa. Lapsi laittoi tekstarin, että tuletteko isän kanssa. Piti vastata, että mulla työpäivä. Cool oli vastaus. Kysyin sitten työnantajalta ja sain vaihdettua päiviä! Lapselta tuli tähän viestiin vastaukseksi awesome. 

Mulle aina sattuu tällaisia aivojäätymiä. Jos joku sanoo, että ei halua syntymäpäiväänsä muistettavan niin minä otan tosissani. Jos joku sanoo haluavansa poistua ravintolasta NYT niin minä otan tosissani. Sitten ihmettelen ulkona, että mitä tapahtui. Tyttökaveri räyhää, että meidän piti lähteä ravintolasta koska minä, siis Johanna, halusin. En ymmärtänyt, että se olikin sellainen peli, jossa sanotaan että ei kun tää on kivaa, ollaan vaan. Vai haluaisitko sinä lähteä? Ai et halua, no jäädään tottakai.  Loogisesti tälläkin kertaa ajattelin, että onhan niitä uinteja nähty ja näkeehän sen netistä. Kuinka väärässä olinkaan! Lapselle on merkitystä sillä onko siellä lehtereillä joku oman perheen jäsen, joku ihan oma ihminen. Olisi pitänyt kaikkien näiden vuosien jälkeen ymmärtää. Vaan pieleen meinasi mennä. 

Itselläni on omakohtainen kokemus siitä, miltä tuntuu kun kukaan ei ole paikalla. 14-vuotiaana ripille päästessä kirkossa ei ollut yhtä ainoaa perheenjäsentä, sukulaista. Isä asui toisella paikkakunnalla ja äiti oli lähtenyt lomanviettoon pikkusisaruksen kanssa. Muu perhe oli omissa menoissaan. Yksin aamulla kävelin kirkolle ja yhtä yksin palasin kotiin, jossa ei ollut ristin sielua (ai kun sopiikin hyvin tähän kirkko-aiheeseen). Ei ollut kukkia eikä kahvitteluja. Silloin en osannut pitää asiaa mitenkään kummana, vaikka kaikilla muilla rippilapsilla olikin kirkonmäellä perheet ja sukulaiset. Vasta nyt kypsällä iällä, äitinä olen tajunnut että eihän se ihan oikein mennyt. En voisi koskaan tehdä omalle lapselle moista. Vaan niinpä olin tekemässä :( 
Poika ei hirveästi reissusta ole viestitellyt. Sunnuntai-iltana tuli viesti ja kuva, että valmentaja jymäytti pahemman kerran. Kuvassa oli upouudet urheilujalkineet. Uimarit saivat aika kivan lahjapaketin matkaan lähtiessään: tekniset uikkarit hintahaarukka $300-$550, urheilukassi $80, t-paitoja, shortsit, dome-mallinen uimalakki. Lenkkareita poika kovasti odotteli, mutta ne annettiin vasta hotellilla. Valmentaja oli antanut ymmärtää, että tänä vuonna ei olisi varaa. Kuuden päivän ja viiden yön matka maksaa $850 ja hintaan sisältyy lahjapaketin lisäksi yöpymiset, aamiaiset, lounaat, illalliset, matkat sekä kuljetukset ja maksut kisapaikalla. Käytännössä lapset ostavat vain välipalansa. Meidän päävalmentajalla on hyvät suhteet sponsoreihin :)

Huonekaveriksi tuli hyvä kaveri, jonka kanssa poika hengailee muulloinkin kuin uinnin merkeissä. Ensimmäisenä pojat olivat saaneet lukittua vessan oven niin, että sinne ei päässyt. Kehotin kääntymään respan puoleen. Illalla kun piti vielä kahden miehen ajella sääri- ja muut karvat ja ottaa jääkylpyjä.

Tänään kuulin, että viime vuodesta viisastuneena oli ruokakaupassa paineltu heti suklaamaidon kimppuun. Kaikki haluavat suklaamaitoa, se on paras palautusjuoma. Jääkaappi on kuulemma pakastin. Ehdotin, että jos katsoisivat olisiko kaapissa termostaatti. Ei maksa vaivaa, me sulatetaan maito hiustenkuivaajalla. 

En ole näistä matkoista huolissani, vaikka matkassa onkin melkein 50 teiniä, osa jo täysi-ikäisiä. Ensinnäkin joukkueen säännöissä sanotaan selkeästi, että jos jää päihteistä tai tupakasta kiinni niin ei tarvitse enää seuran asua pukea ylle. Toisekseen mukana on kaksi erinomaista esiliinaa. Rouvat ovat varautuneet aikamoisella arsenaalilla ja mitä ei ole se hankitaan. Mm. partakoneita ja vaahtoa on niille, joilta tarvikkeet jäivät kotiin. Hetki sitten toinen esiliina lähetti kuvan ja viestin, että tässä se teidän poika pitää motivaatiopuhetta muulle joukkueelle. Sekin on kiva tapa. Aikataulu on koko päivälle ja luppoaikaa ei jää. Mukana on aika monta valmentajaakin, joten aina löytyy joku jolta voi kysyä apua ja neuvoa. 

Tuo ylempi koru sopii muillekin kuin vuorikiipeilijöille. Kyllähän tämä elämä on joskus sellaista ponnistelua, että pitää välillä muistuttaa itseään että kaikista kokemuksista voi ammentaa viisautta ja voimaa. Ainakin sen verran, että ei toista tekemiään virheitä. Ainakaan kovin usein. 

Tämä alempi on taas mulle hyvin omakohtainen. Tämä vuosi tuntuu erityiseltä vuosien ketjussa. Jollain tapaa tiedän olevani vedenjakajalla, löytämässä sitä naista joksi haluan tulla, joka haluan olla. Monta vuotta olen ollut etupäässä äiti, kuljettaja, huoltaja. Omat tarpeet, haaveet ja ajatukset on pitänyt lykätä tuonnemmaksi, odottamaan  oikeaa ajankohtaa.



10 comments:

  1. Onnea ja menestystä elämäsi tähän vaiheeseen, niitä vaiheita tulee vielä lisääkin, sanoo hän, joka elelee seesteistä vanhuutta maalla, kaukana kaikesta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sinä olet kiivennyt vuorenrinnettä vähän korkeammalle ja näköalat ovat paremmat :)

      Kiitos Unelma!

      Delete
  2. Voi miten surulliset rippiäismuistot sulla onkaan! Tuntuu käsittämättömältä... Onneksi (niitäkin vasten) sait vapaapäivän järjestymään <3

    ReplyDelete
  3. Onneksi pääsit katsomaan!
    Surullinen tuo muisto rippikouluajalta.
    Mutta tälle ajanjaksolle isot halaukset ja tsempit<3

    ReplyDelete
  4. Sinulla on surulliset muistot ripille pääsystä,tsemppihali:)
    Hieno kokemus uimareille,tarkoittaako tuo että kaikki on sponssattu,kiitos valmentajan?
    Ja kaikkea hyvää tulevalle Johanna;ota se oma aikasi,nyt on sen aika:)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Jael! Laitoin tuohon alemmaksi vastauksen rippillepääsymuistoista.

      Matkaa ja varusteita on sponsoroitu runsaasti ottaen huomioon, että varusteista jo yksinään tulee melkein tuo 850 dollaria jonka uimari itse maksaa. Pojan tekninen uikkari oli lähes 400 - eivät ole ihan halpoja. Mutta kyllä ajasta jonkin verran tippuu, kun uikkarit ovat kohdallaan :)

      Delete
  5. Voi kun mua kosketti tuo sun rippimuisto! Itse kun olen tällainen juhlahössö, niin tuntuu aivan käsittämättömältä tämmöinen asia! Onneksi olet päässyt asian yli :-)!

    ReplyDelete
  6. Vastaan teille kaikille ihanille nyt yhdellä viestillä poikkeuksellisesti. Tilannehan oli silloin sellainen, että mulle varmaan sanottiin että nyt ei oikein onnistu juhlien järjestäminen eikä taida kukaan päästä kirkkoonkaan, eihän haittaa. Olen ollut aina melko kiltti ja halunnut tehdä yhteistyötä ja varmasti sanonut, että ihan ok. Silloin se tuntui ihan normaalilta. Muutenkaan mun synttäreitä tai muita ei juhlittu. Täytekakku oli ja onniteltiin, mutta ei sen kummempaa.

    Luulen, että juhlaperinteet ovat myös syynä siihen että en ole osannut olla juhlinnan kohteena. Ylppärit järkkäsin bestiksen kanssa hänen kotonaan. Itse siivottiin ja leivottiin bestiksen kanssa. Häät olivat sulhon kanssa piipahdus maistraatissa.

    Vasta joku vuosi sitten ymmärsin, että mulla ei olisi itselläni pokkaa ehdottaa lapselle että ei juhlta tai ei tulla kirkkoon. Ymmärrän nyt, että se ei ollut sellainen päätös josta mun pitäisi ajatella että itsepähän tein. Enemmänkin se oli sellainen, että vaihtoehtoja ei ollut ja myötäilin mukana kun tiesin että this is it.

    Mutta kiitos teille! Olette ihanan myötätuntoisia. Pilven hopeareunus on, että valokuvaaja nappasi ryhmä kuvan ensimmäisestä ehtoollisesta juuri silloin kun itse olen sen saamassa :)

    ReplyDelete
  7. Mulla on melkein samanlainen riparimuisto. Olin leirillä kaukana kotoa ja konfirmaatio oli siellä. Äiti ja vanhin sisareni tulivat leirikonfirmaatioon, mutta eivät tuoneet kukkia (kaikilla muilla oli, byää) ja kun illalla päästiin kotiin, äidillä ja siskolla oli joku meno, isä ja veljet kesämökillä eikä mitään juhlia mulle (byää). En ollu etukäteen ymmärtänyt mitään juhlia odottaakaan, koska itselläni ei ollut mitään kokemusta rippijuhlista, mutta leirillä olin kuullut muitten suunnitelmista.

    Minua kyllä muuten oli aina juhlittu sekä syntymä- että varsinkin nimipäivinä, että siitä ei ollut kyse. Luulen, että kyse oli siitä, etteivät vanhempanikaan tienneet, että rippijuhlia oli tapana juhlia. Heidän nuoruudessaan juhla oli vain kirkossa ja vanhempien sisarusteni ripille pääsystä oli siitäkin jo 20 vuotta eikä silloinkaan ollut mitään juhlia kukaan viettänyt. Perheen tuttavilla ei ollut ikäisiäni lapsia, joten meillä ei kenelläkään yksinkertaisesti ollut tietoa, että rippijuhlia juhlitaan muutenkin kuin siellä kirkossa. Lahjoja kyllä sain: ainakin polkupyörän ja kultasormuksen (rippiristiä en, koska olin saanut ristin pyhäkoulusta käytyäni sitä 10 vuotta). Ja koska en ole niin kauhean kiltti, niin jälkikäteen pidin armotonta pirrakkaa siitä, ettei ollut mitään juhlia, vaikka kaikilla muilla oli... Hihii, niinpä äiti sitten järjestikin ylioppilaspäivänäni mahdottomat hulabaloot, joihin kutsuttiin kaikki mahdolliset äidin ompeluseuratutuista ja isän entisistä työkavereista lähtien (joita en ollut koskaan nähnytkään) ja em. sisarkin kutsui kaikki lähimmät ystävänsä perheineen (heidät kyllä tunsin) ja sukulaiset serkkuja ja pikkuserkkuja myöten. Ja ruusuja sain sylikaupalla ja lahjashekkejä ison kasan :-)
    - Kaima

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hei Kaima! Sinullakin on ikimuistoinen ripille pääsy :) Mutta olipa aika kivasti hyvitelty. Ja tekevälle sattuu, varsinkaan kun ei tiedä mikä on tapana. Mun täytyy täällä aina etukäteen yrittää urkkia ja kurkkia miten on tapana toimia missäkin tilanteessa. Suomen tapakulttuuri ei päde.

      Mulla on ollut jokin sisäsyntyinen vimma tehdä asiat ajallaan, silloin kun niiden aika on: rippikoulu, ajokortti, ylioppilaaksi. En ole perheessäni vanhin, mutta olen ensimmäinen yo ja nämä muutkin asiat suorittanut ajallaan.

      Olen monessa asiassa myös väliinputoaja, se jonka kohdalla kurvit vedettiin suoriksi. Suvussa ja tutuilla vietettiin rippijuhlia ja niissä käytiin, varmasti vietiin kukatkin tai ainakin lähetettiin kortti. Vaikka mun komfirmaatio oli tiedossa hyvissä ajoin se ei vain natsannut muiden menojen kanssa.

      Delete