Saturday, April 8, 2017

Lapseksi jälleen? Vai törkyturvaksi?

Keskustelu on jälleen virinnyt huonosti käyttäytyvistä lapsista. Pari julkkisäitiä on saanut tuta mitä on olla pienten kanssa ravintolassa. Aihe herättää intohimoja puolesta ja vastaan ja siksi minäkin siitä kirjoitan. Harmittaa, että kuten monen muunkin asian suhteen yksi riehakas lapsiasiakas, tai siis lapsen vanhemmat, mustamaalaa kaikkien lapsiasikkaiden maineen. Kokemukseni mukaan valtaosa lapsista käyttäytyy hyvin ja iälleen sopivalla tavalla. Valtaosa vanhemmista osaa huolehtia jälkikasvustaan niin maalla, merellä kuin ilmassa. Ravintoloista puhumattakaan. 

Olosuhteiden pakosta olemme ottaneet lapset ravintoloihin mukaan. Kerran on mennyt pipariksi. Jos ajatellaan, että kaksoset ovat olleet ravintolassa vanhempiensa kanssa pari kertaa viikossa 17 vuoden ajan niin ravintolakäynttejä on n. 1700 ja risat. Yksönen tietysti on ollut mukana näillä keikoilla n. 1500 kertaa. Mukana on niin pikaruokalat, buffetit kuin vähän fiinimmätkin ruokapaikat. Sen yhden kerran muistan. Oli toinen äitienpäiväni ja ruokailimme La Jollassa Kaliforniassa aasialaisessa ravintolassa nimeltään Roppongi. Kesken lounaan yksivuotiaan tyttären täytti hirmu kiukku. Isä kantoi lapsen ulos ja minä jäin pojan kanssa aterioimaan. Muista pöydistä ehkä vilkuiltiin, korkeintaan hymyiltiin. Tarjoilija tuli kysymään josko tarvitsisimme jotain ja myhäili laatuajasta pojan kanssa. 

Lääkepurkin tekstin voi ymmärtää monella tapaa

Ravintolat tietävät, että asioinnin helppous tuo lisää rahaa. Lapset otetaan huomioon. Ei mitään peuhupaikkoja vaan värikynät ja pienet askartelupaperit pöytään ja väki viihtyy. Viihtyvä asiakas tilaa enemmän, viipyy kauemmin ja tilaa vielä vähän lisää. Lapsiasiakkaat ovat asiakkaita kuten muutkin. Omasta mielestäni kaiken maailman peuhupaikat ja puuhanurkat ovat ihan vihoviimeinen idea: eihän siitä tule kuin trafiikkia pöydän ja leikkipaikan välillä. Lapset villiintyvät. Ja yhdessähän sitä on tarkoitus ruokailla. 

Manhattanin Marriott Hotel Marquisen kattoravintolan hovimestari ei kakistellut, kun ilmaannuimme paikalle illastamaan tuplarattaiden ja kahden nukkuvan kymmenkuukautisen vauvan kanssa. Diskreetisti järjestyi pöytä vähän syrjempää, palvelu pelasi. Vauvat nukkuivat, me söimme ja joimme. Kun vauvat vihdoin havahtuivat ja aloittivat pulloruokailun oltiinkin jo jälkiruuissa. Hovimestari kävi tervehtimässä vironneita asiakkaita ja kertoi, että henkilökunta on äänestänyt heidät vuoden parhaiten käyttäytyviksi asiakkaiksi. Oli meillä suunnitelma myös parkukohtauksen varalle: toinen lykkii rattaat ulos ja takaisin hotellihuoneeseen, toinen maksaa laskun ja tuo syömättä jääneet ruuat dogibägeissä. No big deal. 

Mietin sitäkin, että mahtaa olla todella tylsää seuraa jos pienen asiakkaan älähdyksiä ja mölähdyksiä ennättää naapuripöydistä seurata. Minä ainakin syödessäni, juodessani ja hyvässä seurassa olen niin muissa maailmoissa että en huomaa taustamusiikkia, ihmisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Keskityn omaan elämään, nauttimiseen. 

Surettaa, että me ihmiset niin vieraannumme elämän kiertokulusta. Mua hirvittää jo nyt, että mitä jos tulee muistisairaus? Minkälainen lapsi minusta jälleen tulee? Olenko hyväntuulinen jokeltelija vaipat jalassa vai kehkeytyykö minusta törkyturpa? Sen tiedän, että lapsena rääyin enemmän kuin laki sallii. Koliikki valvotti muitakin kuin allekirjoittanutta. Pahoitteluni näin jälkikäteen, mutta en sille kyllä silloin mitään mahtanut. Mikä saa meidät unohtamaan, että elämän alkutaipaleella kommunikoidaan ääntelemällä, itkemällä? Siinä samalla unohtuu se riemu, jonka näkee jokaisen ensimmäisiä askeliaan ottavan pienokaisen silmissä, koko olemuksessa. Hei, mä kävelen! Mikä saa meidät katsomaan karsaasti pientä ihmistä elämänsä alkutaipaleella? Katsomaan karsaasti lapsukaisen vanhempia?

Omalta osaltani olen päättänyt tehdä sen minkä voin. Jos palveluja tarjoavan yrityksen ovessa viitataan lapsiasikkaisiin muutoin kuin mielellä tervetuloa, niin minä en heidän palvelujaan tarvitse. Musta on aika itsestään selvää, että vanhemmat/kaitsijat katsovat lastensa perään. Jos joku joskus on erehtynyt tekemään jotain älyvapaata, niin turha siitä on koko asiakaskuntaa leimata. Toisekseen autan, jos näen lapsen seuralaisineen  hädässä. Yritän jutella, hymyillä, kysyn voinko auttaa. Olen ystävällinen. Mun tehtävä ei ole tuomita. 

Suomessa käydessä on pitänyt olla lasten kanssa erilailla varpaillaan. Mannerheimin tielle olisin tuplarattaiden kanssa kuollut jos katseet voisivat tappaa. Voi sitä vihaisten tuijotusten määrää, hyvä ettei perään syljetty, kivitetty. Oli nääs tietyömaa ja jouduin rattaiden kanssa onnettoman pienelle väylälle jonka sitten tietenkin täytin. Menin kyllä niin nopeasti kuin kintuista pääsin, mutta kyllä olo oli kuin teloituskompanjan edessä. Sorry vaan. Jos olisin tiennyt, en olisi siitä kulkenut. Ajoradalle en viitsinyt, kun hesalaiset autoilijat on suhteellisen agressiivisia. 

Alkoholipitoisten juomien tilaaminen aterian yhteydessä on myös kokemukseni mukaan Suomessa erittäin tuomittavaa silloin, kun on pikkuisia mukana. Sen nyt ymmärrän, että oluttuoppia juovaa äitiä katsellaan alta kulmain. Mutta perhana, se faija otti kokonaisen tuopin! Pienet lapset, äiti vieressä lasten kanssa ja ukko ryystää olutta keskellä kirkasta päivää pizzan kyytipojaksi! Paheksunta oli käsinkosketeltavaa. Toisen tuopin tilaamisesta olisi varmaan tullut jo pelastuslaitos paikalle. 

Ja sitten on se yksi ihana kokemus. Kruunuhaassa etsin päivällispaikkaa seitsemänvuotiaille kaksosille ja viisivuotialle yksöselle. Miehellä oli iltameno ja ei huvittanut kokata asuntohotellissa. Ravintola Rodolfo (klik, klik) näytti kivalta ja ruokakin kaikkien makuun sopivalta. Meistä pidettiin niin hyvää huolta, että muistan sen vieläkin. Miestarjoilija jutteli lasten kanssa välillä englanniksi ja minäkin uskalsin tilata viinilasin ruuan kanssa. Palasimme majapaikkaan massut täynnä ja mieli hyvänä. 

Mulla olisi paljon enemmänkin sanottavaa tästä aiheesta. Tämä on yksi niitä asioita, jotka kokemukseni mukaan on paremmin Amerikassa kuin Suomessa. En välitä, vaikka vain rahan vuoksi ravintolat kohtelisivat lapsia mukavasti. Pääasia, että kaikki asiakkaat ovat tervetulleita. Ihmisten suhtautuminen lapsiin on täällä lämpimämpää, mutkattomampaa. Olin unohtanut kuinka monta hymyä ja iloista katsetta sain kun omat lapset olivat pieniä. Pienten hoidokkieni kanssa liikkuessa ne ajat taas palautuvat mieleen. Vastaantulijat huomaavat pienet kulkijat, hymyilevät hyväksyvästi, ilahtuneina. Jos joskus joudun nappaamaan jonkun kainaloon kiukkukohtauksen vuoksi, niin silloinkin ilmeillä näytetään hyväksyntää, kannustusta. Ihan kuin haluttaisiin sanoa, että muistan tuon ajan, kyllä se siitä, sattuu kaikille. 

Lapset tarvitsevat hyväksyntää. Vanhemmat tarvitsevat hyväksyntää. Kaikki tarvitsevat kannustusta. Ei me muuten ihmiskuntana päästä eteenpäin. 

8 comments:

  1. Täälläkin lasten kanssa ulkona syöminen on paljon helpompaa kuin Suomessa,ja sen vuoksi lapsia näkeekin ravintoloissa,eikä kukaan pane siitä pahakseen. HIeno postaus Johanna:)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Jael! Ihmiset oli kyllä muutenkin ystävällisiä. Tel Aviv on suurkaupunki, mutta niin vain tultiin kysymään että tarvitsetko apua kun näkivät turistin huuli pyöreänä. Minulle jäi kivoja muistoja. Esimerkiksi postittamisessa joku tuntematon auttoi ja siinä meni vähän hänen aikaansakin.

      Delete
  2. Hyvä kirjoitus :)

    Tuulikki

    ReplyDelete
  3. Anne-Marie, Tuulikki, Mari - kiitos kannustuksesta! ❤❤❤

    ReplyDelete
  4. Olen niin tismalleen samaa mieltä kanssasi! Myös meidän lapset ovat olleet paljon mukana ravintoloissa - pizzapaikoista hienompiin ja samat on kokemukset kuin sinullakin Suomessa. Ulkomailla ei koskaan ole mitään ongelmia ollut - lapset kuuluvat elämään. Suomessa olen yhden ainoan kerran joutunut lapsia - tai oikeastaan meidän tytärtä - ojentamaan, kun hän oli n. 3-vuotias ja erään hotellin aamiaisella päätti kesken aamiaisen esiintyä ja oikein kovalla äänellä kiljaista sen yhden kirosanan, jonka osasi;)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ainakin kyky nähdä oikea aika ja paikka maksimihuomiolle on tyttärellä siis hallussa :) Sehän tässä elämässä on välillä hyvinkin tärkeää.

      Olen tätä asiaa pohtinut ja teoriani on, että koska Suomessa ravintolakulttuuri on ollut ihan viime vuosikymmeniin saakka harvojen herkkua sitä vieläkin pidetään jotenkin "pyhänä". Pukeudutaan, tällätään, syödään ja juodaan fiinisti. Täällä meillä vähän fiinimmissäkin paikoissa pukeutuminen ja käyttäytyminen on sekä asiakkaiden että henkilökunnan puolelta rennompaa. Luulen, että tässä on se suurin syy. Suomalainen menee ravintolaankin vähän kuin kirkkoon näin kärjistäen.

      Delete