Tuesday, June 20, 2017

Päiväunet

Olen yksi niitä onnettomia ihmisiä, joilla ei ole ongelmia käydä nokosille. Tai yöunille. Nukkuminen on yksi suurimpia nautintoja elämässäni. Oikein odotan iltaa ja sitä, että voin käydä nukkumaan. Olen kyllä toisaalta yöperhonen, tykkään toisinaan lepatella aamuyön tunneille. Illan virkku, aamun torkku, varhainen lintu vie kaikki madot nenäni edestä. 

Jos yöllä herään kesken unien, niin nautin hetkestä. Kohta taas nukutaan, pääsen uinumaan. Mikä ihana ajatus! Tiedän, että kaikilla asiat eivät ole näin. Olen oppinut kantamaan huonoa omaatuntoa siitä, että uni tulee. En ole kunnon ihminen, kun sillä tavalla vain nukun. Kunnon ihmiset eivät nuku, vaan pyörivät hereillä. Mussa on jotain vikaa. 

Mies toivoi ennen päivätyön lopettamista, että heräisin yhtä aikaa hänen kanssaan aamuvarhain. Yritin selittää, että olen  24 tuntia vuorokaudessa hälytysvalmiudessa, että silloin nukutaan kun on siihen aika. Olen tehnyt hommaa yli 15 vuotta. Hänen ei tarvitse herätä keskellä yötä on kyseessä sitten lapset, koira tai jokin muu. Näin jälkikäteen ajatelellen olin aika tyhmä, kun ajattelin että miehen ei tarvitse osallistua millään tavoin lastenhoitoon kun hän tuo leivän pöytään. Kolme alle kaksi ja puolivuotiasta oli aika työläs rupeama. Luulen, että jokin tärkeä side jäi syntymättä. Mun vika. Toisaalta on ollut kiva huomata, että kun nyt itse säntään töihin aamulla ennen kukonlaulua, niin mies vetelee hirsiä. Vetelee niitä antaumuksella hyvinkin pitkällä aamupäivään. Ei tulisi mieleenkään herätellä ihan vain seuraa pitämään. Tai siksi, että illalla olisi sama rytmi. Tai sanoa, että ei nyt voi lähteä motskarilla ajelemaan, perhe ensin.

Näin tämän plakaatin: Jos rakastat jotakuta, anna hänen ottaa nokoset. Olen tullut siihen tulokseen, että tosirakkaus on sitä että hyväksyy rakkaimpansa pienet torkut. Ja joskus vähän isommatkin. Puhumattakaan siitä, että arvostelisi kumppaninsa hyviä unenlahjoja. 

Sunday, June 18, 2017

Vanha koti

Vanha kotimme on tässä samassa naapurustossa ja vuokraamme sitä. Vuokrasopimus tehdään vuodeksi kerrallaan. Edelliset vuokralaiset viihtyivät kaksi vuotta. Talo on sikäli merkittävä, että se on ihka ensimmäinen tässä maassa ostamamme kiinteistö. Itse olisin halunnut toisen talon toisesta naapurustosta, mutta mies halusi tämän. Naapurustomme oli vielä alkutekijöissään ja naapuritontit tyhjinä, ei palveluja, ei mitään. Paljon on muuttunut 14 vuodessa. 

Oli vähän haikea käydä katsomassa kotia. Kauhukseni mies ja nuorempi poika harrastivat tikkailla seisontaa korkeilla paikoilla kun hurautin pihaan. Tämä ei suinkaan ollut se korkein kohta johon mies päätti kiivetä...


Vuokraamisen kurja puoli on, että kukaan ei kohtele toisen kotia kuin omaansa. Takapihalta oli kuollut istuttamani sireeni ja kieloja ei näkynyt missään. Jos olemme onnekkaita etupihan pensaat säilyvät nyt kun taas niitä kastelemme. Muuten on aika kallis paukku uusia ne. Nurmikko on mennyttä.

Uusi kaunis muisto talon historiaan on vihkitilaisuus, jonka asukkaat järjestivät takan edessä. To have and to hold...



Dining room oli mun yhdistetty toimisto, kirjasto ja tietysti ruokahuone. Ei ihan paras mahdollinen ratkaisu, sillä sisääntulijat näkivät ensimmäisenä sekasorron. Toisaalta mä näin etupihalle jos lapset sattuivat siellä leikkimään. Kuvan vasemmassa laidassa pilkottaa keittiön kaapisto. Myöhästyimme n. kaksi viikkoa ostohetkellä: jos olisimme olleet aikaisemmin liikkeellä olisimme voineet päättää mm. kaapistojen värit. En koskaan oikein lämmennyt puunvärisille kaapeille, olisin halunnut valkoiset. Toisaalta nykyisen kodin keittiön kalusteet eivät vieläkään ole valkoiset ja haluaisin harmaat. 




Taisin tykätä ihan eniten sisääntuloalueesta. Etenkin lamppu oli mun mieleen ja kaareva ikkuna. Ihan mahdoton tila puhdistaa hämähäkinverkoista, mutta valo oli juuri sellainen josta tykkäsin kovasti. 





Tyttären huoneessa oli myös kaari-ikkuna. Maalasimme huoneen vaaleanpunaisella ja vaaleankeltaisella. Ja sitten maalautimme sen turkoosiksi. Nyt väri on taas aika lähellä alkuperäistä. Sopii paremmin vuokralaisten tarpeisiin.


Talossa on vain kaksi kokonaista ja yksi puolikas kylpyhuone eli siis kolme toilettia. Tässä kylppärissä oli kouluaamuina aika vipinä. 


Master bedroomin walk-in closet. Muuton yhteydessä löysin monenlaisia aarteita tästäkin tilasta. 



Muistan kuinka pari ekaa kertaa käydessämme taloa katsomassa eksyin ja ihmettelin, että mistä sinne master bathroomiin pääsee. Talo on puolet pienempi kuin nykyinen kotimme, mutta silloin tuntui että tilaa on vaikka muille jakaa. Lapset olivat pieniä ja vähemmälläkin pärjäsi. 200 neliötä alkoi kuitenkin jossain vaiheessa tuntua pieneltä ja kolme kylppäriä riittämättömältä. 


Iltaisin oli kiva pulahtaa ammeeseen, josta näkymät on takapihalle. Kuvassa amme näyttää oikeastaan aika pieneltä, mutta kyllä siinä kaksi aikuista mahtuu hyvin pulikoimaan. 


Uusi sopimus kirjoitetaan alkuviikosta. Yritän saada lapset mukaan jonain päivänä, että voimme ottaa kuvia entisissä kuvauskohteissa. Olen käynyt siivoamassa taloa muutamana päivänä. Haluan, että se on taas putipuhdas seuraavia tulijoita varten. Katselin asumusta myös sillä silmällä, että mitä jos ottaisimme sen taas omaan käyttöön. Keittiön haluaisin valkoiseksi, ehkä kokolattiamattoja vähemmäksi yläkerrassa. Pation voisi rakentaa kunnon verannaksi, tehdä kunnollisen grillipaikan. Kolmannessa kerroksessa on tilaa kylpyhuoneelle, makuuhuoneelle/kirjastolle tms. Talosta ei sitten puuttuisi enää kuin sauna. Nykyinen kotimme on vuoden päästä taas vähän turhankin suuri, kun kaksoset aloittavat opiskelijaelämänsä. 

Thursday, June 15, 2017

Vällyt esille

Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvat tilkkutäkit ja viltit. No, ehkä oikeammin olisi sanoa, että koska energia on niin halpaa, niin taloja ei ole tarvetta tilkitä ja lisävällyillä saa näppärästi lämpöä. Olen ihastellut monen monta kertaa näitä seiniä vasten nostettavia tikkaita, jotka samalla kannattelevat vilttejä.


Siinä samalla tulee näppärästi kätkeneeksi tikapuiden taakse epätoivotut sisustuselementit kuten kaiken nettitoimintaan liittyvän. Takkahan meille amerikkalaisille on lähes ja melkein pyhä: mitä muuta kautta joulupukki pääsee taloon tuomaan lahjat? Tänään taas vastasin hoitolapsen kimurantteihin kysymyksiin, kun lapsi ihmetteli savupiipun päällä olevaa ritilää. Miten tosta Joulupukki pääsee muka läpi? Tarjosin sepityksiä tontuista, joita on paljon ja jotka ovat valmiit siirtämään mitä tahansa esteitä joulupukin tieltä (ok, muistuttaako tämä ketään muuta puoluepolitiikasta vai olenko vain se minä...)

p


Käsi ylös, joka lapsen koulupenaalista lykkää hornan kuuseen puoleksi käytetyt värikynät! Me too. Ei pitäisi. Valtaosa mun lukijoista on fiksumpia kuin minä, eli mun ei pitäisi, mutta en malta. Ensinnäkin: säästetään luontoa, käytetään loppuun kynät ja kumit eikä opetata lapsia saamaan aina vain uutta. Toisekseen, jo epäkelvoksi luokiteltu voi mennä vielä vaikka kuinka ja monta mailia (kilometriä). Tässä kohden mulle tulee mieleen aina amerikkalainen sananparsi "benefit of the doubt" eli uskotaan hyvää eikä taivuta alkutekijöikseen uskomaan pahaan. 

Wednesday, June 14, 2017

Kaksosille onnea!

Kesäkuu on puolessa välissä. Tuli yllätyksenä. Mun piti olla sitä ja tätä tässä vaiheessa vuotta. Ainoa mikä on toteutumassa on seuraava ikävuosi. Onnea kaikille muillekin kaksosten -merkeissä syntyneille! 

Tämä Maikun (Maijan monenmoista murua -blogi, klik, klik) maalaus sai mut käsittämään itseäni vähän toisella tavalla. Joskus on tuntunut, että mussa on kaksi ihan erilaista puolta. Osa kanssaihmisistä näkee vain toisen puolen ja luokittelee. Ehjäksi ja kokonaiseksi kai tässä elämässä olisi tarkoitus kasvaa, kehittyä. Toiset hakevat sitä kumppanin kautta, sieluntoveria etsitään. Minä haluaisin löytää tasapainon ihan omasta itsestäni, naisen ja miehen, yinin ja yangin. Maikun maalausta katsoessa mulle tulee aina juhlallinen olo: siinä olisi valmis Johanna jos tähän vaiheeseen joku päivä pääsisin: levollinen, ajassa elävä, sulava,  sielun tyttö ja poika somasti yhdessä toisilleen hymyillen.  

Astrologiasta en ymmärrä hölkäsen kölähtämää. Toisaalta uskon, että valo johon synnymme voi kummasti määrittää persoonaamme. Onhan siinä aika suuri ero jos maailma ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana näyttää päivänpaisteiselta melkein yötä päivää tai jos vastassa on sähkövaloilla kesytetty ikiyö aina kun silmänsä saa auki. Samoin kuvittelen, että kylmä talvi-ilma ja leppeä kesäsää totuttuvat pienokaista erilaiseen ympäristöön. 



Maikku on muuten ensimmäinen blogiystävä, jonka olen tavannut oikeasti. Toinen on ihana Leena. Molemmista tapaamisista olen iloinnut kovasti ja ne ovat mielessäni hyvin tuoreina.

Paras neuvo, jonka olen saanut Kaksoset -horoskoopilleni on, että aina pitää olla kaksi: kaksi kynää, kaksi avainta, kahdet aurinkolasit. Toinen kun on hukassa, niin toinen tuuraa. Toinen houkuttelee toisen luokseen. Uskoo ken tahtoo, mutta mulla tämä toimii :)

Saturday, June 10, 2017

Aika haipakkaa

Laskin, että kahdenksan päivän aikana mulla oli yhdeksän työkeikkaa. Moni oli todella lyhyt, muutama tunti, mutta aina kuitenkin piti nähdä valmistautumisen ja lähtemisen vaiva. 

Tämä päivä oli ihan oma lukunsa. Aamulla anivarhain lapsia kaitsemaan. Tytär on lupautunut lemmikkivahdiksi pariksi viikoksi, mutta tälle päivälle osui uintikisat. Onneksi tuuraaja löytyy läheltä. Olisi ollut myös asuntonäyttö, joka ikävä kyllä peruuntui. Olisi ollut lasten uintikisat, mutta mies meni kannustamaan ja etenkin kuljettamaan. Kivointi kuitenkin oli, kun sain auttaa ystävääni valmistujaisjuhlien toteutuksessa. Apuni oli vähäinen, valmiita ruokia autoin vähän pöytään, siistin, tiskasin pari mukia, poksautin shamppanjapulloja, tein salaatin (tosi helpon!). Mutta mulla onkin aivan ihana ystävä. Olen aina nauttinut enemmän keittiöhommista juhlissa kuin seurustelusta. Tosin seurustelinkin siinä samalla, tokihan ystävälläni on mukava ystäväpiiri :) Sunnuntaiaamuna starttaa auto klo 5:15 ja mamma kiidättää lapset taas altaan äärelle. Jos olemme kotona illalla ennen klo 22 niin päivä on sujunut mallikkaasti. 

Etelän naisia verrataan usein magnoliapuun kukkiin. Olen nähnyt kerran tai pari elokuvan Steel Magnolias (Teräskukat) ja pitäisi katsoa se uudelleen. Näissä etelän naisissa on jotain hyvin hauskaa. Ja kuten kuvista näkyy, magnolian kukka yhdistettynä metalliseen tarjottimeen toimii. En ole suuri tekokukkien ystävä, mutta magnolia onnistuu näyttämään hyvältä myös man made -versiona. 




The claw
Of the magnolia,
Drunk on its own scents,
Asks nothing of life.

Sylvia Plath, Paralytic

Thursday, June 8, 2017

College Visits - Vierailu yliopistolle

Olen yrittänyt olla mukana ensimmäisissä ja viimeisissä, siis niissä jutuissa joita lapset tekevät ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Eilen jäi väliin merkittävä ensimmäinen, kierokäynti yliopistoon. Kaksoset kävivät isänsä kanssa tutustumassa yhteen mahdolliseen opinahjoon.

Meille suomalaisille tämä on taas ihan käsittämätön juttu: että perheen voimin mennään etukäteen katsastamaan mahdollisia yliopistoja joihin ehkä haetaan opiskelemaan. Olemme kaiken lisäksi vähän jo jälkijunassa, monet aloittavat tutkimustyön paria vuotta ennen valmistumista. Meillä ei ole aikaa enää kuin muutama kuukausi. 

Eilinen kohde oli noin tunnin ajomatkan päässä, maan parhaita julkisia yliopistoja. Mahdollisia opiskelijoita vanhempineen oli tullut mm. Teksasista ja Kaliforniasta tutustumaan tänne meille Pohjois-Carolinaan. Se kertoo aika paljon siitä, kuinka vakavasti jatko-opinnot otetaan. 

Yksi äiti selvitti joitakin kuukausia sitten meikäläiselle tollolle (menin sanomaan, että emme ole käyneet vielä tutustumassa yhteenkään yliopistoon) kuinka tärkeää on ymmärtää esimerkiksi se, että siivoavatko opiskelijat itse kylpyhuoneensa vai kuuluuko siivous henkilökunnalle. Ovatko soluhuoneet viihtyisiä vai jotain muuta. Minä olen ajatellut niin, että kunhan löytyy sopiva yliopisto ja mieluisa ala niin kaikki muu kyllä sitten sujuu. Ei, amerikkalaiset shoppailevat tässäkin suhteessa. Ja toisaalta, jos pulittaa kymmeniä tuhansia vuodessa niin on kai hyvä päättää jynssääkö lapsukainen yhteistä wc:tä vai tekeekö sen palkollinen. 

Lauantaina tulin kahden ja puolen tunnin työpäivän jälkeen kotiin aikamoisessa kunnossa: tukka hajalla, housut märkinä, kengät litisten, puremajälkiä olkapäissä, kylmissäni vaikka ulkona oli yli 30 C astetta. Iski nimittäin Terrible Two, 2-vuotias pieni hurmuri hymykuopan ja mahdottoman hauskan "huumorin" kanssa: water table eli vesileikkipöytä kipattiin täysinäisenä hoitajan päälle ja kun hoitaja nappasi hoidokin kainaloonsa upotettiin pienet naskalihampaat olkavarteen, hiukset järjesteltiin uuteen uskoon. Sisätiloissa puhalsi viileä ilmastointi ja vilunväreet muuttuivat horkaksi. Opin, että on hoitopaikkoja joihin on syytä pakata vaihtovaatteet mukaan, ainakin kuivat sukat. Ja olkasuojat. 




Tuesday, June 6, 2017

Lopussa kiitos seisoo

Lasten kouluvuosi alkaa olla pulkassa. Kevätjuhliahan ei ole. Tällä viikolla on loppukokeita. Ei joka päivä ja toisinaan parit päivässä. 

Eilen aamulla poika tuli yllätyksellisesti kotiin jo klo 9 jälkeen. Loppukoe oli tehty. Mulle selvisi vasta pari viikkoa sitten mitä anatomian opinnot pitivät sisällään: pieneläinten ruumiinavauksia. Opinnot liittyvät lukion linjaan, joka suuntautuu designiin ja peleihin. En usko, että kukaan linjan pojista arvasi, että lopputyönä leikellään iäkäs  minkki. Opettajalle esiteltiin minkin hengitys- ja verenkiertoelimistö, viisi erilaista lihasta, aivot. Kaikki siististi esittelyalustalla, ruumiista irrotettuina. Harjoittelutyö tehtiin possulla. Sitä ennen opiskeltiin mm. sammakoiden ja kanojen anatomiaa. Varsinaisia leonardo da vincejä tulollaan.

Oikeuslääketieteen/kriminologian opinnot ovat myös olleet mielenkiintoisia. Yksi ilta lapsi tarttui käteeni ja alkoi luetella käden luiden nimiä latinaksi. Muutkin ihmiskehon luut käytiin läpi ja latinaa tuli kuin munkin suusta. Itselläni aikoinaan lukio sujui ihan ok, mutta olisihan ollut metkaa opiskella vaikka juuri kriminologiaa. 

Kuvasin muutaman meidän naapuritalon aamukävelyllä. Luonto on niin vehreä, että silmiä särkee. Ihmiset pitävät pihoistaan hyvää huolta. 







Alakuvan ranch -tyyppinen talo on sisältä suoranainen aarre. Talo osallistui aikoinaan meidän "asuntomessuille" ja voitti muistaakseni hopeaa. Ihastuin taloon ihan valtavasti: sopivan vaatimaton ulkoa ja paljon kauniita yksityiskohtia sisällä. Puoliksi vakavissamme miehen kanssa asiasta puhuimme, mutta silloin näytti että talo olisi ollut huoneen pari liian pieni. 


Tämä kahden viimeisen kuvan lintu (käsittääkseni Mourning Dove, vaikertajakyyhky, jonka laulu on surumielisen kaunis) oli pesänrakennuspuuhissa. Sinnikkäästi se poimi nokkaansa kerran toisensa jälkeen oksan ja vihdoin onnistuttuaan lennätti sen kotipesään. Oli mukava seurata sinnikästä puurtajaa, joka ei lannistunut vaan yritti uudelleen ja uudelleen. 



Sinnikästä keskiviikkoa!

Halauksin,

Johanna

Friday, June 2, 2017

It's A Good Day To Be Happy

Mitä nainen tekee vapaapäivänään? Siivoaa. Entäpä mies? Lukee kirjaa, ajelee moottoripyörällä, käy elokuvissa. Olen jo aikapäivää sitten päättänyt, että en siivoamisesta stressaa, koska se näyttäisi olevan yksi niitä asioita jotka on omistettu minulle yksinoikeudella. No, kyllä mä joskus stressaan hyvistä päätöksistä huolimatta ja aivan erityisesti silloin kun on vieraita tulossa ja vähän aikaa. Mutta nyt on taas mukavan siistiä ja itselläni hyvä mieli. Puhtaus on puoli ruokaa. 

Kun aloin tauon jälkeen taas kirjoittaa kerroin aloittaneeni joogan. Ekan kerran kävin joogatunneilla San Diegossa syksyllä 1999. Kaksoset painoivat kahdeksannen kuukauden kohdalla sen verran vatsassa, että jooga jäi. Toin paljon iloa joogakavereilleni silloin: takuuvarmasti taivuin kaikista vähiten. Etkö sä ton enempää mene kysyttiin kerran jos toisenkin. En mennyt. Naljailu oli hyväntahtoista, ei tarvinnut vedellä poroja sieraimiin.

Kuntoilin syksyllä ja talvella 2015 reilun puolivuotta säännöllisesti neljä viisi kertaa viikossa. Odotin samaisia kaksosia uintiharkoista ja aikaa oli tuhlattavaksi kolme tuntia vähintään. Aloin käydä YMCA:lla. Kun olin puolituntia jonkun stepperin kanssa hurvitellut teki mieli jo lyödä hanskat tiskiin. Kellon vilkaisu kuitenkin palautti tolkkuihinsa: en jaksaisi istua autossa odottamassa kahta tuntia, käydä kirjastossa tai shoppailla. Lisää hurvittelua toisenlaisten vimpaimien kanssa. 

Jooga on kiehtonut aina. Joskus 80-luvun alussa lainasin kirjastosta kirjan, jossa opetettiin perusteita. Luin ja yritin, mutta vähän hankalaa se oli omintoimin. Yksi aamu sitten uskaltauduin YMCA:lla joogaan, gentle yoga oli tunnin nimi. Kokemus oli ihana. YMCA tarjosi joogamatot, viltit, palikat. Opettaja osasi tarjota variaatioita vasta-alkajalle ja edistyneemmille. 

Pikkuhiljaa aloin seikkailla YMCA:n toimipaikkojen joogatunneilla. Parhaimmillaan kävin viikossa kokeilemassa neljää eri YMCA:ta. Lähin toimipaikka on vajaan 10 minuutin ajomatkan päässä ja sinne kulkeuduin aika usein. Ihmettelin, kun aamutunneilla oli paljon vanhempia naisia. Syy selvisi sitten ekalla tunnilla. Ohjaaja M. oli vähän vanhempi, charmantti herra, vivahdus ikihippiä. Tunnin jälkeen moni oppilas jäi halaamaan ja kiittämään, kertomaan kuulumisiaan.

Keskiviikon iltatunnille mennessä ihmettelin, että onpas paljon miehiä. Opettajan ilmaannuttua syy selvisi: Tsekistä kotoisin oleva J. oli varsin muodokas, pitkät liehuvat hiukset, seksikäs aksentti, antava kaula-aukko, heliseviä koruja ja iloinen ilme. Poikia ei tarvinnut komentaa eturiviin, asettuivat sinne ihan automaattisesti. Sikäli kiva, että mielelläni olen takarivissä. 

Olen nyt joogaillut enemmän ja vähemmän aktiivisesti reilun vuoden. Viime kesänä kävin viikottain neljä, viisi kertaa tunneilla. Viime aikoina tahti on ollut hitaampi. Tunnin jälkeen on käsittämättömän hyvä olo. Selkä on viimeisen 10 vuoden aikana vihoitellut, mutta jooga pitää sen kunnossa. Ei musta käsillä- tai päällä seisojaa tule, mutta ei se ole tarkoituskaan. Jokainen ottaa joogasta sen mikä hyvältä tuntuu. Mulle tärkeitä ovat hengitys, kierrot, venytykset, hiljentyminen, keskittyminen. 

Viime vuosina olen yrittänyt keskittyä elämässä siihen, mikä on hyvää. Olen luontainen murehtija, herään keskellä yötä vatvomaan tulevia. Isäni usein sanoi, että kyllä se siitä sitten. Vanhuksia on haastateltu ja kysytty mitä he eniten katuvat elämässään. Moni on vastannut, että turhaa murehtimista. Optimismin sanotaan olevan yksi avaimista menestykseen ja onneen. Viime päivinä olen iloinnut Mauno Koiviston ajatuksesta: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin". 

Musta tuntuu, että tänään on erityisen hyvä päivä olla onnellinen. 






Tuesday, May 30, 2017

Haikkaamassa

Eilen maanantaina pyörähdimme luontopolulle miehen ja Felixin kanssa. Felix-koira nauttii uusista maisemista ja nytkin oli pikkuisessa pitelemistä. Luonnonpuistossa oli paljon muita kulkijoita ja eväsretkeläisiä, vapaapäiväksi (Memorial Day) lähdettiin luonnon helmaan. Päivä oli jo sen verran lämmin, että oikein muualla ei olisikaan jaksanut tuntia paria kävellä. 

Projektit olivat illalla pulkassa. Tai niinhän mä luulin. Nuorimmainen muisti kuuden seitsemän maissa, että hänellä on espanjan projekti. Pitää valmistaa kalaruokaa ja videoida se. Selostus tietysti espanjaksi. Onneksi pakastimessa oli yksi lohi. Juniori värväsi vanhemmat sisarukset avuksi ja kala oli tuota pikaa pannulla ja nauha kasassa. Tänään näin valmiin teoksen ja siinä vaiheessa kun kala tirisee pannulla ja George Michaelin Careless Whisper pauhaa mahtipontisena meinasin pudota tuolilta. Puhutaan siinä videolla espanjaakin. Lapsia on muuten aina kehuttu vahvasta r-kirjaimesta. Ei meinaa onnistua ainoastaan eglantia äidinkielenään puhuvilta. 

Yksi lapsista oli kirjoittanut aineen siitä miltä tuntuu olla  maahanmuuttajan lapsi. Tarina oli hyvin kirjoitettu ja moni asia oli tuttu. Kuten, että olisi kiva kun olisi isovanhemmat lähellä tai että ei tarvitsisi nolostella vanhemman vahvaa aksenttia (minä). Ainahan vanhemmissa jotain nolosteltavaa on murrosikäisten mielestä. Koskettava oli kuitenkin se kohta, jossa lapsi sanoi että vanhempi ei aina puhu julkisilla paikoilla jottei herätä huomiota. Näille mulle kävi, kun mentiin lasten kanssa myöhään illalla Wendy's pikaruokapaikkaan. Taaksemme tuli mies, jolla ase roikkui lonkalla. Jotenkin tuli sellainen olo, että en halua hänen huomiotaan herättää. Mistä sitä tietää vaikka olisi ollut kuinka avarakatseinen ja ihana ihminen, mutta eipähän tehnyt mieli ottaa selvää. Maassa on viime aikoina tapahtunut järkyttävä muutos: ulkomaalaiset toivotetaan hornan tuuttiin hyvinkin napakasti. Toisaalta ihmiset, jotka ovat olleet ystävällisiä ja hyvätapaisia ovat sitä vieläkin enemmän. 

Ei ole ihan jokapäiväistä nähdä asetta kannettavan esillä. Niin pitää kuitenkin toimia jos ei ole aseenkantolupaa. Luvan kanssa aseen saa laittaa sitten piiloon. 

Kävelimme Sycamore lenkkiä. Näimme paljon oravia, muutaman pupun, monenlaisia lintuja ja kaksi peuraa. 




Luonnonpuistossa pitää lain mukaan pitää eläimet kiinni, ihan fyysisessä hihnassa. 


Katsoin ensiksi, että onpas kivaa kun on laitettu opastaulu luonnonantimista. Kuvissa oli viinirypäleitä, persimoneja, sieniä ja vadelmia. Mutta pikkutekstin lukemalla paljastui, että pyydettiinkin ettei näitä herkkuja kerättäisi tai syötäisi. Ne on tarkoitettu luonnonpuiston villieläimille.


Meidän pihamaan persimonipuussa on vaikka kuinka monta hedelmän alkua. Jos ne kaikki kypsyisivät, niin sykyllä voisimme jotain jo ehkä säilöä. Ja jäisi niistä peuroillekin pari :)

Sunday, May 28, 2017

Projekteja pukkaa - ja magnoliaa

Eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun opettajat ovat iskeneet viisaat päänsä yhteen ja äännähtäneet yhteistuumin sanan projekti. Meillä ei tehdä mitään muuta kuin projekteja. Joskus aikaisemmin, kun kirjottelin jostain lapsen projektista anonyymi kommentoija esitti ihmetyksensä miksi vanhempi tekee lapsen työtä.

Juttelin jokin aika sitten toisen High Schoolissa opiskelevan lapsen äidin kanssa. Hän kertoi, että lapsi sai työstään A:n. Sitten hän jatkoi, että kyllä sitä varten ostettiin tarveaineitakin. Ei lapsi erikseen pyytänyt, mutta äiti halusi että hyvä arvosana heltiää. Pohdimme sitä, että on se vaan niin väärin. Ei kaikilla ole varaa pistää kouluprojektiin 20-50 dollaria tai ehkä enemmänkin. Olemme myös oppineet, että sitä enemmän ropisee pisteitä mitä ammattilaisemmalta näyttää. 

Poika lähti eilen kahden kaverinsa kanssa haastattelemaan tiedemiestä läheiseen yliopistoon. Ensinnäkin matkanteko vähän hermostutti meitä vanhempia, alla oli kuitenkin V6:lla varustettu Chevrolet Camaro. Hiukan helpotti, kun kuulimme että auto on ollut omistajallaan jo pari vuotta ja lisää helpotti, kun näimme pojan kaverin. Mies lohdutteli vielä, että ei sentäään V8. 

Pojat olivat aika innoissaan. Tiedemies, tutkija, oli varannut neukkarin käyttöön ja sinne pystytettiin kaksi videokameraa taltioimaan. Ennen haastattelua oli juteltu niitä näitä. Onks sua ennen haastateltu? On kyllä. Onks lukio-oppilaat? Ei. Itse asiassa viimeksi haastatteli New York Times. 

Tässä piilee tämän maan vahvuus. Tutkija ottaa lauantaina vastaan kolme lukiopoikaa ja antaa haastattelun. Nyt on kuitenkin Memorial Day -viikonloppu ja kutakuinkin kaikki on rannalla. Kun lakimiehemme kuuli yhden lapsen opintoaikeista hän sanoi heti, että mielellään järjestäisi lounaan lapsen kanssa ja juttelisi kokemuksistaan. Kun yksi asiakkaani kuuli yhden lapsen opintoaikeista hän järjesti yhteyden San Franciscossa työskentelevän ystävänsä kanssa, jotta lapsi sai jutella suunnitelmistaan. Musta on aika ihanaa, että ventovieraat haluavat auttaa, toimia mentoreina. Mitään pakkoa heillä ei ole, mutta halua auttaa sitäkin enemmän. 



Yksi lapsi värkkää työtä 1900 -luvun amerikkkalaisista uskonnollisista kulteista. Sitä varten on rakennettu näyttämöä komeetesta, avaruusaluksesta ja innokkaista avaruusalukseen pyrkijöistä. Toinen lapsi rakentaa höyrykonetta ilman höyryä. Pitäisi toimia tuulivoimalla. Olen tänään käynyt kaupassa kolme kertaa ostamassa rekvisiittaa, sormet on maalissa ja aivonystyröitä on hierottu.

Nyt siihen kysymykseen, että miksi vanhempi tekee lapsen projektia. Se on maan tapa. Tämä on varmaan meille kaikille Suomen peruskoulun läpikäyneille vaikea konsepti. Ollaan totuttu, että itse tehdään ja osataan. Täällä taas on toivottavaa, että vanhemmat ovat juonessa mukana. Sekä Kindergarten että eka luokka meni multa kaksosten kanssa pieleen: tolkutin itselleni ja opettajille, että ollaan totuttu että laitetaan lapset kouluun ja siellä opettajat opettaa. Opettajat myhäilivät mukana, mutta mun olisi pitänyt naamasta nähdä että tämä naula ei vedä. Onneksi opin ennen kuin peruuttamatonta vahinkoa tapahtui. 

Olihan meillä tänään miehen kanssa hauskaa. Mulla on vieläkin sormet maalissa, kun apuna maalailin taivaankappaleita. Mies hykerteli käytellessään liimapyssyä lapsen apuna. Melkein yhdestä suusta hönkäisimme, että miksei meillä lukiossa ollut tällaisia projekteja. 

Ajansaatossa olen rakastunut yhä syvemmin ja syvemmin magnolioihin. Ne pärjäävät tässä tikahduttavan kuumassa etelän kesässä, kukkivat kauniina ja korskeina. 

Suloista toukokuun viimeistä viikkoa! 

Johanna 



Thursday, May 25, 2017

Stuff

Rompetta ja roinaa, sitähän meiltä jokaiselta löytyy. Veikkaan, että amerikkalaiselta perheeltä vielä keskivertoa enemmän. On tullut sellainen tunne, että tavaroilla hyvitellään sitä että ei aina voida olla läsnä, ollaan pitempiä aikoja poissa. 

Nuori neitokainen vietti synttäreitään muutama päivä sitten ja mun tehtävä oli kaitsea muita sisaruksia, jotta synttärisankari pääsi viettämään kolminkeskistä aikaa molempien vanhempien kanssa. Ihana idea! Toisia paimensin ulos leikkimään ja siinä samalla päivänsankari jo tivaa, että miksi noi pistää kenkiä jalkoihinsa? Useampi lapsisessa perheessä vanhempien ihan ikiomaksi saaminen on harvinaista herkkua.

Yhtä perhettä olen autellut harvakseltaan. He muuttivat tänne toisesta osavaltiosta ja ihastelin kotia, joka ei ollut tavaroilla täytetty. Nyt mietin, että jos joulusta selvitään, niin sitten pitää jo hankkia lisäsiipi. Uskoisin, että perheen asenne tavaroihin on hyvin tyypillinen. Jokaiselta kauppareissulta tuodaan pieniä lahjoja, sisustustavaroita. Vapaa-ajalla kierrellään lisää kauppoja ja vähän kirppareitakin. Mukaan tarttuu aina jotain. Autotalli ei ole autojen säilytystä varten vaan kaikkien tavaroiden säilytykseen. Samoin ullakko: siellä ovat joulu-, halloween-, 4th of July -koristeet. 

Meidän kulmille rakennetaan samassa suhteessa varastorakennuksia kuin asuntojakin. Storage Wars, Huutokaupan metsästäjät -tv-sarja on tehnyt nämä varastointiyksiköt tunnetuiksi. Mieleen tulee, että kuinka paljon tavaraa yksi ihminen tarvitsee. Ei tarvitse olla KonMari, kun ymmärtää että liika on liikaa, enough is enough (vai kääntyisikö tämä niin, että tarpeeksi on tarpeeksi). 

Jokunen vuosi sitten yllätyin, kun naapuri avautui. Kertoi sanoneensa toiselle naapurille, että kyllä toi M. Family tekee jotain oikein. Vaikka lapsilla ei ole kaikkia härpäkkeitä, niin hyvin näyttää sujuvan. Ihmettelin. Ihmettelin vilpittömästi. En toki ääneen. Olen oppinut aika hyväksi pokerinaamaksi. Ensiksi tietysti mieleen vilahti, että vai tällaista meistä puhutaan (muistui mieleen se kerta, kun naapuri ihmetteli lastemme hoikkuutta. Sanoi leikillään, että ottaa kyllä yhteyttä social service jos tarvetta ilmenee. Oliko se leikkiä?) Puuttuuko meidän lapsilta jotain? Aloin käydä mielessä inventaariota ja totesin, että ainakaan Happy Meal -krääsää ei ole. Eikä ollut taaperon ajettavaa sähköautoa. Yksi joulu sitä mietimme, mutta tulimme siihen tulokseen että potkulaudat oli parempi vaihtoehto. Siinä sentään joutui itse hikoilemaan. Ei meillä myöskään ollut kuin joku hassu peli xboxiin ja vielä vähemmän vaatteita Barbeille. Takapihalla jättisuuri trampoliini, keinut, liukumäki, hiekkalaatikko. Legoja ja kirjoja, nukkeja ja pehmoleluja, askartelutarpeita. Mikä nyt oli pielessä?

Ainoa selitys tälle on, että meillä ei ollut eikä ole ylenpalttisesti mitään. Tai no ehkä kirjoja. Olen elämäni aikana oppinut, että less is more. Ja vaikka koen, että meillä on tilpehööriä vaikka muille jakaa niin amerikkalaiseen tasoon en yllä. 

Mun oli hyvin helppo valita päivänsankarille lahja. Pinkkiä, pinkkiä, pinkkiä. Jotain, minkä parissa voi askarrella ja sitten jotain ylle puettavaa. Hennes & Mauriz oli isona apuna. Sieltä löytyi mansikkamekko. Ja helmiaskartelut ovat aina paikallan. Tykkään tehdä kauniita (omasta mielestäni) lahjapaketteja ja tällä kertaa pääsivät keijut valloittamaan juhlamieliä. Päivänsankarin isoäiti kyseli vaivihkaa, että mistä tuollaisen nätin mekon voisi ostaa. Olisi muitkin lapsenlapsia mekkoa vailla. Paljastin sekä isovanhemmille että vanhemmille, että kyseessä ei ole mikään perhekalleus vaan erinomaisesti hinnoiteltua käyttömuotia. Päivänsankari ilmoitti pukevansa mekon päälle, kun seuraavan kerran menee mansikoita poimimaan :) 

Suunnitelmani on, että siinä vaiheessa kun vedän viimeisen henkäykseni jälkeläisillä on pari matkalaukullista ongelmia. Ne tavarat, jotka haluan jättää jälkeeni. Joiden kanssa he voivat pohtia, että säilyttääkö vai hävittää. Olen ollut auttamassa kuolinpesän siivoamisessa ja se jos mikä on ihan vihoviimeistä hommaaa: historiaa ajatellen kaikki pitäisi säilyttää. Varastoinnin suhteen - ei ole mitään järkeä. 

Haluaisin panostaa enemmän muistoihin kuin materiaan. Luulen, että se jos mikä olisi tosi rikkautta. 






Sunday, May 21, 2017

Lion King

Mukava ja sopivan vaiherikas viikonloppu alkaa olla taas takana. Perjantai-iltana kävimme miehen ja tyttären kanssa katsomassa meidän High Schoolin musikaalin. Leijonakuningas oli koulun teatteriin tuotu tällä kertaa. Olen käynyt tyttären kanssa katsomassa useamman esityksen, vuodessa on kaksi näytelmää. Teatteritaiteen opettaja käy kerta kerralta kunnianhimoisemmaksi, produktiot ammattimaisemmiksi. 



Tällä kertaa mut yllätettiin suunnilleen housut nilkoissa, en osannut odottaa niin upeaa esitystä. Kun Rafiki aloitti yhdessä kuoron kanssa Circle of Life minä porasin jo valtoimenaan. Näyttämöllä hehkui valtava Afrikan aurinko, joukkokohtauksen tanssijat ja kuorolaiset olivat ihan mielettömiä upeissa asuissaan. Ensimmäiset 10 minuuttia meni hengitystä tasaillessa. Mies silitteli selkää, tyttärellä oli hauskaa äidin kanssa. Sain itseni kootuksi, mutta kyynel vierähti aina silloin tällöin poskelle. Ihan vain siksi, että nuoret tekivät mahdottoman hyvää teatteria. 

Usein ajattelen harrastelijateatterien esityksiä katsoessa, että Amerikassa voi nähtävästi repiä kenet tahansa lavalle ja kaikki osaavat laulaa ja tanssia. En tiedä mistä se johtuu, mutta tämäkin esitys kyllä peittosi Suomessa näkemiäni musikaaleja. Jyväskylän kaupunginteatteri esitti joskus Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalin ja nolostelin esityksen puolesta. Vieläkin muistan häpeän kuumotuksen poskillani, kun seurasin mustalaisprinsessan tanssia. Toivoin vain, että loppu tulisi mahdollisimman pian. 

Ehkä into ja esiintymishalu näkyvät yleisölle osaamisena. Mufasa ja nuori-Simba, Timon ja Pumbaa, joukkokohtaukset - kaikki toimi. Tänä vuonna koulun jättää monivuotinen pääroolien esittäjä. Kaveri on kuin Dustin Hoffman olemukseltaan ja pelastaa loistollaan vähän vaatimattomammankin vastanäyttelijän suorituksen. Tyttären kanssa jo haikailemme hänen peräänsä. 

Kulloisenkin näytelmän tuotolla kustannetaan seuraava produktio. Näytelmät ovat varsinkin lapsiperheiden suosiossa, nytkin yleisössä oli pieniä taaperoita. Liput ovat 10 dollaria. Vapaaehtoisvoimin tehdään paljon: lavasteet ja puvustus, meikkaus, kampaukset jne. Jonkin verran kuitenkin täytyy vuokrata rekvisiittaa ja sehän maksaa. Oli kiva nähdä, että katsomo oli täynnä. Uusia musikaaleja tiedossa! Teatteritaiteenopettaja muuten järjestää vuosittain retken New Yorkiin Broadwaylle katsomaan ainakin pari musikaalia ja kontaktiensa ansiosta lapset pääsevät osallistumaan workshops (kääntyykö tämä suomeksi "työpaja").

Lauantaiaamulla pyörähdin pariksi tunniksi yhden vakiperheeni apuun. Puolenpäivän paikkeilla läksin lasten kanssa ajelemaan uintikisoihin. Ajomatka on n. 100 mailia suuntaansa ja nopeastihan sen isoja teitä pitkin ajelee, vajaassa kahdessa tunnissa. Kisat olivat kuitenkin puolisentoista tuntia myöhässä ja päivä venyi pitkäksi. Onneksi poika halusi ajaa kotiin, itse aloin olla jo poikki. 

Sunnuntai on ollut mukavan rento: ruokaostoksia, kokkaamista, pyykkiä, valmistautumista tulevaan viikkoon. Sunnutait on mulle vähän kauhunsekaisia. Mies haluaa sunnuntaisin tehdä kaikkea sitä, mikä on viikolla jäänyt rästiin. Itse haluaisin enemmänkin pyhittää lepopäivän, nukkua pitkään, kokoontua yhteiselle aterialle. Sunnuntai on ainoa viikonpäivä, jolloin voimme istua yhdessä koko perhe ruokapöydän ääreen. Usein kuitenkin pitää puuhata projektia tai toista. 

Hakuna matata tulevaan viikkoosi! 

P.S. Ilta oli ihanan viileä (23 C astetta) ja läksin vielä juoksulenkille. Palatessani poika heitteli koripalloa koriin etupihalla. Hän keskeytti hommansa ja tuli vierelle. Äiti, onks sulla ollut hyvä päivä. Minä hölmistyneenä, että miten niin. Minä vaan ajattelin. Mulle on tärkeää, että mun äidillä on ollut hyvä päivä. Siihen oli helppo vastata, että päivä on ollut oikein hyvä. Sain vielä vielä fist bump siitä hyvästä, että kävin juoksemassa. 

Thursday, May 18, 2017

Oi niitä aikoja

Aina välillä unohtaa, että jollekin nämä nykyiset päivät ovat joskus vielä niitä vanhoja hyviä aikoja. Sitä aikaa, kun ihmiset tuijottivat pientä mötikkää ja hakkasivat sormet rakkuloilla tekstiviestejä, ajalivat itse autoillaan ja kävivät työpaikalla tekemässä töitä. Elämä oli helppoa ja huoletonta. Vaikea on kuvitella miltä maailma näyttää muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Jos kehitys on yhtä hurjaa kuin omana aikanani avokelanauhurista kännykkään, niin aika erilaiselta maailma näyttää. 

Jokunen päivä sitten kyselin mieheltä, että mitä luulet miten historian kirjoittajat viittaavat tähän ajanjaksoon: synkkä uusi-keskiaika, aika ennen ajanlaskun loppua, iditotismin aika, täyspimennys? Aika, jolloin Amerikka hukkasi kurssinsa ja juurensa, ryhtyi kansojen sulatuskattilasta kansojen painekattilaksi? Politiikka on mulle jonkinasteinen intohimo, mutta tällä hetkellä mun pitää ottaa etäisyyttä päivänpolitiikkaan. Muuten menee yöunet, usko ihmisyyteen ja tulevaisuuteen. On ollut iso apu, kun on voinut lukea näitä meidän uutisia suomalaisista lehdistä. Siinä on tullut jo pari kerrosta suodattimia matkaan mukaan. 

Usein mietin minkälaisia muistoja lapsille kodista ja meidän elämästä on jäänyt. Puhtaat valkeat lakanat eivät hulmua samalla tavalla kuin omassa lapsuudessani ja viihdettä on tarjolla moninkertainen määrä. Olemme tietoisesti yrittäneet vähän rajata viihtymisen määrää - taidetaan olla itäisen USA:n ainoa perhe jolla ei ollut minivanissaan videosysteemiä. Puhuimme siitä aikoinaan kun ajoimme maan halki lasten kanssa ja silloin päättelimme, että elämä on enemmän sietämistä kuin viihtymistä. Lapsista onkin tullut ihan hyviä matkamiehiä, eivät pienistä nurise. 

Olen muistutellut itselleni, että nämä ovat vanhoja hyviä aikoja. Jonain päivänä katson taaksepäin ja ajattelen, että oi niitä aikoja. Oli kiirettä ja menoa, mutta oli kuitenkin niin helppo olla. Kaikki oli avoinna ja tällaiseksi elämä muovautui. 
Päivälämpötilat ovat jo sellaisia, että usein olemme hoidokkien kanssa sisällä. Tekemistä pitää keksiä. Tänään pikkuinen meni omaan huoneeseensa, tarvitsi sanojensa mukaan "privacy". Vartin päästä huoneesta tuli varsin tyytyväinen ihmistaimi rannekorun kanssa. Olin ällikällä lyöty, koru oli tehty minulle. Sanoin, että tämä on varsinainen "statement" koru ja kannan sitä ylpeänä. Pikkuiset kädet kiinnittivät korun ranteeseeni ja järjestelivät vielä helmet paikoilleen. Ehkä jonain päivänä korumaakari muistelee niitä hyviä aikoja, kun nanny katsoi perään, aurinko paistoi ja korujen tekeminen oli päivän tärkeimpiä hommia. 



Sunday, May 14, 2017

Mitä kaipaan Suomesta

Katjan kommentti Kuutamolla -postaukseeni sai miettimään, että mitä kaikkea kotoa kaipaankaan. Siis koti-Suomesta. Kieli on tietysti ihan tärkein asia. On ihana mennä vaikka teatteriin, kun ymmärtää jokaikisen sanan, sanan vivahteen, merkityksen. Tai kuunnella musiikkia, kun sanoista saa selvän. Keskustella voi tasaväkisesti, kun kieli ja nyanssit ovat hallussa. Täällä tunnen itseni aika usein vähän tyhmäksi. Ja sellaisena minua varmasti pidetään ihan samasta syystä. 

Kommentoin Katjalle, että välillä tekee suomalaisia puolukoita niin paljon mieli että itkettää. Samoin ikävöin mustikoita, lakkoja, karpaloita, musta- ja punaviinimarjoja, vadelmia, mansikoita, karviaisia. Viinimarjoja ja karviaisia on joskus myynnissä ja lakkoja ja puolukoita ei koskaan. Muita marjoja saa, mutta hyvin harvoin niissä on suomalaisten marjojen mehevä, makea maku. Yleensä maistuvat vähän puiseville. Jos joku on nähnyt Nousukausi -elokuvan ja kohtauksen, jossa Tiina Lymi itkee itsekasvatettujen tomaattien perään niin siltä minusta tuntuu. 

Kuvan metsämansikat löytyivät niityltä, jossa hoitolasten kanssa seikkailin. En antanut lasten niitä edes maistaa, en voinut olla varma mitä niitylle on levitetty. Itse vaivihkaa maistoin ja pettymys oli valtaisa. Metsämansikat eivät maistuneet miltään. Maistoin vielä pari varmuuden varoiksi, mutta maku oli ja pysyi poissa. 

En ainoastaan kaipaa itse makuja, vaan tapahtumaa, marjanpoimintaa. Olisi ihana mennä marjametsään syksyisessä säässä. Pieni sadekin saisi yllättää. Lämpötila olisi viileän ja lämpimän välimailla, kahvia termarissa, eväsleivät ja -pulla maistuisivat. Ämpärit täyttyisivät ja ilma olisi niin raikas, että päätä huimaisi. Sammalten vihreä pehmeys upottaisi jalkojen alla. Puiden lomasta pilkottaisi järvi, johon heijastuisi taivas. Olisi hiljaista, rauhallista, turvallista. Metsä ympäröisi kuin lämmin, avara syli.

Metsäsienisalaatti. Toisinaan tuntuu, että olisin valmis aika moneen asiaan metsäsienisalaatin vuoksi. Kotona sitä kutsuttiin sienihakkelukseksi ja kerma taisi olla aika tärkeä osa herkkua. Kanttarellejä olen nyt metsästänyt viitisen vuotta, mutta tuoreita en ole löytänyt. Ostin kuivattuja kantarellejä kerran ja pettymys oli ihan hirveä. Ei niissä kantarellien makua ollut, näöstä puhumattakaan.

Alkuaikoina en löytänyt kunnon leipiä enkä jogurtteja. Nämä kaksi asiaa ovat kummasti korjaantuneet, mutta leivän kanssa vieläkin tuskailen. Ruisleipää tilaan joskus harvakseltaan New Yorkista ja hapankorppuja saa lähikaupasta. Kunnon sekahiiva- tai kauraleipää ei ole. Siggis -merkkinen jogurtti on vallannut kaupat viimeisen parin vuoden aikana ja niiden maku on kyllä kotoisa. Islantilainen yrittäjä on tuotteiden takana. 

Julkinen liikenne ja pyörätiet. Autolautat Ruotsiin ja Viroon. Tv-ohjelmat eri kielillä tekstitettyinä. Populaarimusiikki ranskaksi, espanjaksi, saksaksi, ruotsiksi. Meidän radiosta tulee vain ja ainoastaan englanninkielistä musiikkia. Koulu, jonne lapsi vain lähetetään ilman eväitä ja huolta että oppiiko vai ei. Terveysvakuutus eli käytännässä Kela-kortti. Lumi ja talvi.

Ihan erityisesti ikävöin kaupunkien keskuksia. Sitä, että voi kävellä joka paikkaan. Voi poiketa kirjakauppaan, galleriaan ja kahvilaan. Katsella ihmisiä ja vaeltaa päämäärättä. Tähän liittyvät myös torit ja kauppahallit. 

Politiikka. Vaikka Suomessakin vatuloidaan ja venkoillaan, niin aika rehdiltä meno vielä tuntuu. Kurssi korjaantuu suhteellisen nopeasti ja äänestäjiä kuunnellaan. Politiikka on siistiä, valeuutiset ja valheet eivät mene läpi. 

Kunnollisia villakangastakkeja. Meidän villakangas on kovaa, jäykkää. Muutenkin olen löytänyt parhaat takkini aina Suomesta. Niissä on sitä jotain. Leikkaukset ovat linjakkaita ja materiaalit hyviä. Takkeja ei ole tehty kertakäyttöä varten. 

Joulu. Juhannus. Kevätjuhlat. Vappu. Pääsiäinen. Juhlapyhät tuntuivat Suomessa juhlalta. Täällä arkea ja juhlaa on vaikeampi erottaa, kun kaikki palvelut toimivat ja kaupat on auki. Joulun hiljentymistä ikävöin eritoten. Rauhaa, kynttilänvaloa, kylmyyttä, lunta. Mun haave olisi tuoda lapset edes kerran joulunviettoon Suomeen. 

Joskus sitä miettii, että onko tässä kaikessa mieltä. Sydämen toinen puoli mennä viipottaisi niin mielellään toisella puolella maailmaa. Toisaalta tämä maa ja meidän kylä on se paikka, jonka lapset tulevat aina tuntemaan omakseen. Epäilen, että lapset nyykähtäisivät suomalaisen surumielisyyden, hiljaisuuden ja vakavuuden taakan alla. Periamerikkalaisia kälkättäjiäkään nämä lapset eivät ole, mutta ilo löydetään vaikka tikun nokasta. Tänään se taas todistettiin äitienpäivälounaalla, kun nuoriso pölisi keskenään enemmän ja vähemmän korrekteja juttuja.

Mun pitää lähteä nukkumaan. Kaipuunkohteita on ihan hirveästi. En tätä itsekään ihan ymmärtänyt ennen kuin aloin kirjata ylös. Juuri nyt nukkumaan mennessä olisi erityisen mukavaa avata suomalaisesta kirjastosta lainattu dekkari, lueskella mankeloitujen ulkona kuivatettujen lakanoiden välissä ja herätä aamulla alkavan kesän vaaleanvihreään odotukseen.