Friday, April 28, 2017

Yhdet haalarit nurkkaan

Lasse Mårtensonin "Laiskotellen" on aina saanut hyvälle tuulelle: On taaskin sunnuntai, ja haalarit jo nurkkaan jäädä sai... Tosin tänään on perjantai ja ylle piti kiskoa toiset haalarit. Laiskottelin nannyn hommista ja tein firman hommia. Virallisesti olen VP eli vice president, mutta tässä puljussa se tarkoittaa samaa kuin siivooja ja juoksutyttö. Kiirettä meinasi vähän pukata, sillä avaimet luovutettiin  illalla. 

Vuokranantaja, täkäläisittäin landlord, ei ole korkeassa huudossa. Landlord on kaiken pahan alku ja juuri ja alan opuksissa kerrotaan, että haaste raastupaan kuuluu asiaan. Ajankohta vain vaihtelee.  Siitäkin on kokemusta. Mielenkiintoista on miten jokainen tulkitsee missä kunnossa asunto pitäisi jättää seuraavalle vuokralaiselle. Sopimuksen mukaan se pitäisi olla "commercial cleaned" eli ammattimaisesti siivottu. Siivousfirmaa ei tietenkään tarvitse palkata kunhan jälki on hyvä. Moni muuttaja palkkaa yrityksen pesemään kokolattiamatot ja hoitamaan loppusiivouksen. On tielle sattunut vuokralaisia, jotka piutpaut välittävät minkäänlaisesta siivouksesta ja sitten on niitä, joille tulee vain kiire. Muuttokuorma lähtee tuhansien mailien päähän ja kaikkea ei ehdi tehdä. Tänään onneksi oli sellainen loppusiivous.

Vajaan neljän tunnin huhkimisen jälkeen kysyin GM:ltä (general manager) että kelpaako. Kelpasi. Tunnustan, että tällä kertaa en jynssännyt ehkä ihan niin perusteellisesti kuin yleensä. Mulla on taipumusta alkaa tönkiä hammastikulla kaikenlaisia saumoja ja syvennyksiä. Olen viime aikoina nannyn hommissa päässyt seuraamaan miten ammattilaiset siivoavat ja mä teen aivan liian tarkkaa työtä. Erityisesti mua kiehtoo miten lattiat pestään pienellä vesikipollisella vettä. Vedetön siivous näyttäisi muutenkin olevan kovin suosittua. Tällä kertaa käytin kyllä vettä ihan reilusti, ehkä seuraavalla kerralla sitten. 

Musta on ihana ajatella, että uudet asukkaat kantavat tavaransa sisälle, huokaisevat helpotuksesta ensimmäisenä iltana uudessa kodissa, käyvät hyvillä mielin nukkumaan. Haluan, että koti on siisti ja mukava. Tämä asunto on houkutellut erityisesti nuoria pareja, pareja jotka ovat perustamassa perhettä, säästävät ensimmäiseen omistusasuntoon, muuttavat ensimmäisen kerran saman katon alle. Siinä on kuulkaa toivoa! Ihmisten iloa ja toiveikkuutta on vaikea sanoiksi pukea, mutta jos se olisi nuotio niin lämpöä riittäisi pitkälle helmikuun pakkasöihin. 

Vuokrasopimus käydään yleensä kirjoittamassa lähimmällä Starbucksilla. Tarjoamme kupin kahvia ja juttelemme niitä näitä. Mä haluaisin jättää shamppispullon jäihin muuttajille, mutta GM on eri mieltä. Meillä VP tekee kuten GM sanoo. 

Tämä asunto on sikäli erikoinen, että kolme makkaria ja kaksi kokonaista + yksi puolikas kylpyhuone ja keittiö sekä ruokatila ovat kolmessa kerroksessa. Olemme miettineet, että asunto sopisi myös Airbnb kohteeksi. Sijainti on hyvä ja asuntoon mahtuisi melkein kolmekin pariskuntaa. 

Katselin kätteni töitä ja mietin, että olisi kyllä ollut aika huikea ensiasunto. Naapurustossa on club house ja uima-allas, joten vapaa-aikakin sujuu ihan mukavasti. Kivenheiton päässä on greenway, metsään rakennettu reitti polkuineen, siltoineen ja joki, jota voi lasketella kanootilla tai kumiveneellä. Kauppoja ja ravintoloita on alueella paljon ja lentokentälle n. 30 minuutin matka. Ensiapu, emergency room, on melkein kulman takana. Ja sitten tietysti vielä picket fence, valkoinen aita. Aikalailla erilainen kuin mun ensimmäinen vuokra-asunto. 



Olen Youtubesta katsellut miten tehdä kampauksia. Tytär lähtee huomenna promeihin ja mun osalle lankesi kampauksen teko. Ei ole ihan ominta alaa, mutta eiköhän me jotain keksitä. Tytär lohdutti ja sanoi, että ei tämä vielä niin tärkeää ole, vasta Junior-vuosi. Vuoden päästä kun ollaan Senioreita on tosi kyseessä. Lisäsi ryökäle vielä, että sulla on mun täysi luottamus, osaat mitä vaan...

Kaunis kuunsirppi kurkistelee taivaalla. Taidan luikkia saunaan. Viikko oli kiireinen, pisin päivä 12 tuntia. Ja törmäsin nopean toiminnan joukkoihin. Siitä mun pitää kirjoittaa toisen kerran. Olen vieläkin ihan pyörryksissä. 

Halauksin,

Johanna

Tuesday, April 25, 2017

Hiekkakakku

Hiekkalaatikon reunalla istuskellessa toisinaan tuntee olevansa maailman toisella laidalla tai jossain toisessa todellisuudessa. Muutama päivä sitten hämmästyin, että miten mä tähän olen päässyt? Minä Keski-Suomen kasvatti etelävaltion pikkukaupungin leikkipuistossa vahtimassa touhulaisia ja juttelemassa toisten nannyjen kanssa. Yksi nanny oli saapunut Thaimaasta. Hänen huollettavansa sai syödä pieniä kukkia, minä komensin omani sylkemään ne suusta pois. Ei ollut aavistustakaan kukan laadusta. 

Pohdiskelin myös mielessäni, että on tämä elämä aika hurjaa: vanhemmat tekevät ympäripyöreitä päiviä jotta voivat maksaa talot, autot, ruuat, nannyt. Matkustavat viikottain ja tekevät muutoinkin pitkiä päiviä. Ovat erossa perheestä ja lapsista.  Minä taas saan mansikat kakun päältä, vietän aikaa lasten kanssa vastasiivotussa talossa täyden jääkaapin ja ruokakaapin tuntumassa, vehreällä takapihalla, hauskassa leikkipuistossa. Istun kampaajalla, kun pienet kädet väkertävät kampauksia hiuksiini, leikin autopesulaa, ravintolaa ja kauppaa, väritän prinsessakuvia ja puhaltelen saippuakuplia, katson jakson Mikki Hiirtä ja luen satuja, pelaan jalkapalloa ja krokettia, käyn katsomassa ankkoja ja kilpikonnia. Ja kaikesta tästä mulle vielä maksetaan. Yhden perheen kanssa teen joskus 13-14 tuntisia päiviä ja mulla on lupa myös nukkua lasten päikkäreiden aikaan. Ensimmäisellä kerralla tuntui hassulta torkkua muutamia kymmeniä minuutteja täydellä palkalla, mutta kyllä siihen tottuu. Ja sitten kun ilta koittaa voin sulkea oven, jättää perheen kiirehtimään ilta-askareitaan ja hurauttaa kotiin saunomaan. 

Eilen oli sadepäivä ja mies halusi opetella leipomaan pullia. Tuumasta toimeen. Kätevästi hän värkkäsikin pari pellillistä korvapuusteja. Mun kelpasi taas illalla lähteä kaitsijaksi. Oli hauska katsella, kun perheen vanhemmat valmistautuivat treffeille, lapset loikkivat pyjamissa ja vähän ujostelivat. Iltasadun aikaan istuivat jo sujuvasti mun kyljessä ja hampaatkin sain harjata. Kotiin palasi vanhemmat, jotka säteilivät iloa, pulppusivat hyvää tuulta ja keskinäistä lämpöä. Elämä on oikeastaan aika ihanaa, kun asiaa tulee ajatelleeksi. 

Tyttären kanssa kävimme kenkäostoksilla sunnuntaina. Lauantaina on promit ja puku on muutoin hankittu, mutta kenkiä piti vielä harkita. Tytär löysikin kauniit jalkineet ja on korkeissa koroissa mua jo varmaan päätä pitempi. Poikkesimme Target -marketissa  (vähän kuin Prisma) tulomatkalla. Tytär suuntasi vanhasta muistista hakemaan leivontapisteestä pikkuleivän, mutta tarjottimen viereen oli ilmestynyt lappu. Pikkuleivät on tarkoitettu alle 12-vuotiaille ja lisäksi voi nykyään valita myös hedelmän välipalaksi. Kiva ele marketketjulta. 




Mutta siihen hiekkakakkuun. Hämmästelen, kun nykylapsilla ei ole hajuakaan siitä miten tehdään hiekkakakku. Kädestä pitäen saa näyttää kuinka kaivetaan syvältä kasasta märkää hiekkaa, kuinka se pakataan muottiin ja muottia kopisutellaan. Toisaalta lapsikullat osaavat kaikenlaiset opettelu- ja muistikortit etu- ja takaperin. 

Friday, April 21, 2017

Hersheyn muistolle

Felixin aamukävelylenkin varrelle oli ilmestynyt laatikko ja plakaatti. Laatikko pursusi palloja aamupäivällä. Otin kuvat illalla ja pallot olivat tehneet kauppansa. Hersheyn isäntäperhe oli päättänyt ilahduttaa muita koiria ja  koiranomistajia  koiransa kuoleman vuosipäivänä. Felix valitsi mukaansa pienen oranssin pallon. 


Kyltin sanoma on vapaasti käännettynä: 

Muistathan elää elämäsi kuten koirasi:

1. Juokse ja leiki päivittäin
2. Ole lojaali, uskollinen ja anna anteeksi nopeasti
3. Juo paljon vettä
4. Kuuntele vaistojasi 
5. Toisinaan on vain parasta istua vieressä ja kuunnella
6. Nauti kävelylenkin yksinkertaisista iloista
7. Vältä puremista silloin kun pelkkä murina riittää
8. Kaiva niin kauan että löydät haluamasi
9. Ota vastaan elämän ilot kiitollisena 
10. Rakasta varauksetta 



En tuntenut Hersheyä enkä isäntäperhettään, mutta olisipa ollut ilo tutustua. Felix iloitsee pallostaan. 


Monday, April 17, 2017

On siis kevät

Tavaramarkkinoiden haikea "Kevät" on aina jotenkin kutkutellut sisimpääni. On Hakaniemenrantaa, sadetta, tuulta, poikia jotka tarjoavat salmiakkia. Tosin nykyisin ei haittaisi, vaikka joku tarjoaisikin salmiakkia, kunnollista suomalaista salmiakkia. Hakaniemenrannassa mielelläni talsisin ainakin silloin tällöin tuulessa ja rännässä. 



Pohjois-Carolina on yksi kurjimmista paikoista allergioista kärsiville. Meillä kukkii ja paljon & koko ajan. Luonnon rehevyys on kyllä ilo silmälle ja sielulle. Nyt on ihan pahin siitepölyaika ja toivotankin sydämellisesti tervetulleeksi tämänpäiväisen sateen mikäli säätiedotus pitää paikkansa. Kuvat ovat aamuiselta kävelylenkiltä, kun miehen kanssa ulkoilutimme Felixiä. Keskipäivällä on jo liian kuumaa koirulille ja nytkin oli mukana vesipullo juottamista varten. 


Kello on tasan 12 juuri nyt ja lämpömittari näyttää 28 C astetta. Äitini aina totesi, että ei lämmin luita riko, mutta kyllä se jatkuessaan tekee ihmisestä pahapäisen. Ensimmäinen vuosi Kalifornian jälkeen oli mulle aika tuskaa. Muutimme pahimmoilleen toukokuussa ja vasta syyskuun lopulla alkoi taas tuntua viileältä. Ulos uskalsin aamuvarhaisella ja yömyöhällä, päivät olivat piinaa. Olen jo tottunut, mutta en edelleenkään kuumuudesta nauti. Kosteus tekee kaikesta miljoona kertaa pahempaa. Kun Suomessa yritetään pitää lämpö sisällä talvisaikaan, niin meillä on pyrkimyksenä säilyttää kylmä ilma sisällä kesäaikaan. 

Etelä-Kalifornia oli ihan oma lukunsa, eternal sunshine, aurinkoa tauotta vuoden ympäri. Pukeutumista ei tarvinnut sen enempää mietiskellä, shortsit ja t-paita passasivat aina. Onneksi merituuli teki elämästä mukavaa, mutta kaipasin sadetta, vuodenaikoja. Sen kerran kun satoi läksin sateenvarjon kanssa kävelylle. Oli nautinnollista. 

Lapset lähtivät aamulla kouluun. Pääsiäispäivällisen valmisti nuorempi poika ja tuliset katkaravut tekivät kauppansa. Nuorimmaisen kanssa on ilo kokata: kolmannen lapsen tavoin hän vitsailee herkeämättä, meininki on hyvä ja (iltapäivälehtien suosikkisanaa lainatakseni) hulvaton. Äidille nauretaan ihan estoitta, kun äiti leikkii pääsiäispupua. Tosin pupun tuomat suklaat kyllä maittavat. Kävimme miehen kanssa katsomassa tyttären vesipallopelin, joten urheiluakin sunnuntai sisälsi. Nyt ollaan sitten taas arjen syrjässä kiinni, eväitten laittamista, koulua, harkkoja, pihatöitä. 

Kauemmin juttujani lukeneet tietävät, että naapurustomme on rakennettu golfkentän ympärille. Aamulla olikin paljon pelaajia, vanhemmat herrat näyttivät olevan liikkeellä. Naapurustomme on sikäli harvinainen, että jalkakäytäviä on runsaasti. Vuonna 2003 tänne muuttaessamme olin oikeastaan ainoa, joka jalkakäytäviä käytti lasten kanssa. Nyt lenkkeilijöitä ja kävelijöitä on paljon. Niin ne ajat ja tavat muuttuvat. 

Kivaa pääsiäisen jälkeistä viikkoa! Kesää kohti mennään. Mutta sitä salmiakkia...



Saturday, April 15, 2017

Kaikki munat samassa korissa

Pitkäperjantain aamupäivän olin töissä. Perheen lapset olivat aivan tärinöissään, sillä isovanhemmat saapuivat Floridasta pääsiäistä viettämään. Mistään ei meinannut tulla mitään. Pienempi ei vielä oikein ymmärtänyt, mutta isomman sisaruksen levottomuus tarttui. Riemu repesi, kun vieras auto kaartoi pihaan. 

Olen tavannut isovanhemmat aikaisemminkin. Täkäläisittäin on ihan tavanomaista, että isovanhemmat lentelevät kuukauden parin välein lapsiaan ja lapsenlapsiaan tapaamaan. Tulevat jopa hoitamaan, kun kaikki muut keinot on käytetty. Jotkut isovanhemmat muuttavat samaan naapurustoon ollakseen apuna aina kun tarvitaan. Tervehdimme jo kuin vähän paremmmatkin tutut. Onhan meillä yhteinen kiinnostuksen kohde, hoidokkini. Edellisenä päivänä tapasin myös yhden isoäidin. Hän tuli vain tuomaan jotain, mutta jäikin leikkiteekutsuille. Tältä kanadalaiselta isoäidiltä kyselin pääsiäisenvietosta Kanadassa. Hän aloitti: koska olen nunnien kasvattama, niin... Yksi syy miksi tämä maa ja ihmiset ovat niin upeita, tarinat ja taustat ovat niin erilaisia. 

Myös setä oli tullut hoidokkejani treffaamaan. Aamulla olikin suru puserossa, kun setä vähäksi aikaa lähti asioilleen. Perheen äiti oli tulossa työmatkalta myöhemmin iltapäivällä ja isäkin oli vain asioita hoitamassa. Tänään lauantaina saapui lisää sukulaisia. Tuli haikea olo. Mieleen kumpusivat omat lapsuuden pääsiäiset, kun tädit, sedät ja serkut saapuivat kylään. Täti toi aina suuret ja erityisen hienot pääsiäismunat, nukuttiin siskonpedissä ja radiosta tuli Noita Nokinenä. Aikuiset tekivät kepposia, sanoivat pääsiäistrullien olleen asialla. Töistä kotiin ajellessa oli apea mieli. Taas yksi sellainen asia jota en ole kyennyt lapsille tarjoamaan: sukulaiset, perhe laajemmassa merkityksessä. Meidän lapset eivät ole saaneet pomppia jännityksestä soikeina odottamassa, että isovanhemmat tulevat, serkut saapuvat. Mun toive onkin, että voin joskus olla se isoäiti jota odotetaan. 

Tänään oli ihana, lämmin päivä. Lämpötila karkasi jo lähemmäksi 30 C astetta. Tytär pelaa kolmipäiväistä vesipalloturnausta. Pojat ovat haahuilleet kavereiden kanssa, pompottaneet koripalloa pihassa, katsoneet huonohuumorisia leffoja. Itse pyörähdin kaupoilla. Yllätys oli aikamoinen, kun täkäläisen Alkon ovessa oli lappu että putiikki on suljettu maanantaina, toisena pääsiäispäivänä. Jotkut kaupat ovat kiinni myös huomenna sunnuntaina. 

Otsikon puujalkavitsi saattaa aueta vähän hankalasti: meikäläisittäin pääsiäinen on ainoa sovelias aika, kun kaikki munat voi suositusten vastaisesti pistää samaan koriin. Tällä viitataan egg hunt -perinteeseen ja lasten munakoreihin. 







Hyvää pääsiäistä! 

Halauksin,

Johanna

Saturday, April 8, 2017

Lapseksi jälleen? Vai törkyturvaksi?

Keskustelu on jälleen virinnyt huonosti käyttäytyvistä lapsista. Pari julkkisäitiä on saanut tuta mitä on olla pienten kanssa ravintolassa. Aihe herättää intohimoja puolesta ja vastaan ja siksi minäkin siitä kirjoitan. Harmittaa, että kuten monen muunkin asian suhteen yksi riehakas lapsiasiakas, tai siis lapsen vanhemmat, mustamaalaa kaikkien lapsiasikkaiden maineen. Kokemukseni mukaan valtaosa lapsista käyttäytyy hyvin ja iälleen sopivalla tavalla. Valtaosa vanhemmista osaa huolehtia jälkikasvustaan niin maalla, merellä kuin ilmassa. Ravintoloista puhumattakaan. 

Olosuhteiden pakosta olemme ottaneet lapset ravintoloihin mukaan. Kerran on mennyt pipariksi. Jos ajatellaan, että kaksoset ovat olleet ravintolassa vanhempiensa kanssa pari kertaa viikossa 17 vuoden ajan niin ravintolakäynttejä on n. 1700 ja risat. Yksönen tietysti on ollut mukana näillä keikoilla n. 1500 kertaa. Mukana on niin pikaruokalat, buffetit kuin vähän fiinimmätkin ruokapaikat. Sen yhden kerran muistan. Oli toinen äitienpäiväni ja ruokailimme La Jollassa Kaliforniassa aasialaisessa ravintolassa nimeltään Roppongi. Kesken lounaan yksivuotiaan tyttären täytti hirmu kiukku. Isä kantoi lapsen ulos ja minä jäin pojan kanssa aterioimaan. Muista pöydistä ehkä vilkuiltiin, korkeintaan hymyiltiin. Tarjoilija tuli kysymään josko tarvitsisimme jotain ja myhäili laatuajasta pojan kanssa. 

Lääkepurkin tekstin voi ymmärtää monella tapaa

Ravintolat tietävät, että asioinnin helppous tuo lisää rahaa. Lapset otetaan huomioon. Ei mitään peuhupaikkoja vaan värikynät ja pienet askartelupaperit pöytään ja väki viihtyy. Viihtyvä asiakas tilaa enemmän, viipyy kauemmin ja tilaa vielä vähän lisää. Lapsiasiakkaat ovat asiakkaita kuten muutkin. Omasta mielestäni kaiken maailman peuhupaikat ja puuhanurkat ovat ihan vihoviimeinen idea: eihän siitä tule kuin trafiikkia pöydän ja leikkipaikan välillä. Lapset villiintyvät. Ja yhdessähän sitä on tarkoitus ruokailla. 

Manhattanin Marriott Hotel Marquisen kattoravintolan hovimestari ei kakistellut, kun ilmaannuimme paikalle illastamaan tuplarattaiden ja kahden nukkuvan kymmenkuukautisen vauvan kanssa. Diskreetisti järjestyi pöytä vähän syrjempää, palvelu pelasi. Vauvat nukkuivat, me söimme ja joimme. Kun vauvat vihdoin havahtuivat ja aloittivat pulloruokailun oltiinkin jo jälkiruuissa. Hovimestari kävi tervehtimässä vironneita asiakkaita ja kertoi, että henkilökunta on äänestänyt heidät vuoden parhaiten käyttäytyviksi asiakkaiksi. Oli meillä suunnitelma myös parkukohtauksen varalle: toinen lykkii rattaat ulos ja takaisin hotellihuoneeseen, toinen maksaa laskun ja tuo syömättä jääneet ruuat dogibägeissä. No big deal. 

Mietin sitäkin, että mahtaa olla todella tylsää seuraa jos pienen asiakkaan älähdyksiä ja mölähdyksiä ennättää naapuripöydistä seurata. Minä ainakin syödessäni, juodessani ja hyvässä seurassa olen niin muissa maailmoissa että en huomaa taustamusiikkia, ihmisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Keskityn omaan elämään, nauttimiseen. 

Surettaa, että me ihmiset niin vieraannumme elämän kiertokulusta. Mua hirvittää jo nyt, että mitä jos tulee muistisairaus? Minkälainen lapsi minusta jälleen tulee? Olenko hyväntuulinen jokeltelija vaipat jalassa vai kehkeytyykö minusta törkyturpa? Sen tiedän, että lapsena rääyin enemmän kuin laki sallii. Koliikki valvotti muitakin kuin allekirjoittanutta. Pahoitteluni näin jälkikäteen, mutta en sille kyllä silloin mitään mahtanut. Mikä saa meidät unohtamaan, että elämän alkutaipaleella kommunikoidaan ääntelemällä, itkemällä? Siinä samalla unohtuu se riemu, jonka näkee jokaisen ensimmäisiä askeliaan ottavan pienokaisen silmissä, koko olemuksessa. Hei, mä kävelen! Mikä saa meidät katsomaan karsaasti pientä ihmistä elämänsä alkutaipaleella? Katsomaan karsaasti lapsukaisen vanhempia?

Omalta osaltani olen päättänyt tehdä sen minkä voin. Jos palveluja tarjoavan yrityksen ovessa viitataan lapsiasikkaisiin muutoin kuin mielellä tervetuloa, niin minä en heidän palvelujaan tarvitse. Musta on aika itsestään selvää, että vanhemmat/kaitsijat katsovat lastensa perään. Jos joku joskus on erehtynyt tekemään jotain älyvapaata, niin turha siitä on koko asiakaskuntaa leimata. Toisekseen autan, jos näen lapsen seuralaisineen  hädässä. Yritän jutella, hymyillä, kysyn voinko auttaa. Olen ystävällinen. Mun tehtävä ei ole tuomita. 

Suomessa käydessä on pitänyt olla lasten kanssa erilailla varpaillaan. Mannerheimin tielle olisin tuplarattaiden kanssa kuollut jos katseet voisivat tappaa. Voi sitä vihaisten tuijotusten määrää, hyvä ettei perään syljetty, kivitetty. Oli nääs tietyömaa ja jouduin rattaiden kanssa onnettoman pienelle väylälle jonka sitten tietenkin täytin. Menin kyllä niin nopeasti kuin kintuista pääsin, mutta kyllä olo oli kuin teloituskompanjan edessä. Sorry vaan. Jos olisin tiennyt, en olisi siitä kulkenut. Ajoradalle en viitsinyt, kun hesalaiset autoilijat on suhteellisen agressiivisia. 

Alkoholipitoisten juomien tilaaminen aterian yhteydessä on myös kokemukseni mukaan Suomessa erittäin tuomittavaa silloin, kun on pikkuisia mukana. Sen nyt ymmärrän, että oluttuoppia juovaa äitiä katsellaan alta kulmain. Mutta perhana, se faija otti kokonaisen tuopin! Pienet lapset, äiti vieressä lasten kanssa ja ukko ryystää olutta keskellä kirkasta päivää pizzan kyytipojaksi! Paheksunta oli käsinkosketeltavaa. Toisen tuopin tilaamisesta olisi varmaan tullut jo pelastuslaitos paikalle. 

Ja sitten on se yksi ihana kokemus. Kruunuhaassa etsin päivällispaikkaa seitsemänvuotiaille kaksosille ja viisivuotialle yksöselle. Miehellä oli iltameno ja ei huvittanut kokata asuntohotellissa. Ravintola Rodolfo (klik, klik) näytti kivalta ja ruokakin kaikkien makuun sopivalta. Meistä pidettiin niin hyvää huolta, että muistan sen vieläkin. Miestarjoilija jutteli lasten kanssa välillä englanniksi ja minäkin uskalsin tilata viinilasin ruuan kanssa. Palasimme majapaikkaan massut täynnä ja mieli hyvänä. 

Mulla olisi paljon enemmänkin sanottavaa tästä aiheesta. Tämä on yksi niitä asioita, jotka kokemukseni mukaan on paremmin Amerikassa kuin Suomessa. En välitä, vaikka vain rahan vuoksi ravintolat kohtelisivat lapsia mukavasti. Pääasia, että kaikki asiakkaat ovat tervetulleita. Ihmisten suhtautuminen lapsiin on täällä lämpimämpää, mutkattomampaa. Olin unohtanut kuinka monta hymyä ja iloista katsetta sain kun omat lapset olivat pieniä. Pienten hoidokkieni kanssa liikkuessa ne ajat taas palautuvat mieleen. Vastaantulijat huomaavat pienet kulkijat, hymyilevät hyväksyvästi, ilahtuneina. Jos joskus joudun nappaamaan jonkun kainaloon kiukkukohtauksen vuoksi, niin silloinkin ilmeillä näytetään hyväksyntää, kannustusta. Ihan kuin haluttaisiin sanoa, että muistan tuon ajan, kyllä se siitä, sattuu kaikille. 

Lapset tarvitsevat hyväksyntää. Vanhemmat tarvitsevat hyväksyntää. Kaikki tarvitsevat kannustusta. Ei me muuten ihmiskuntana päästä eteenpäin. 

Thursday, April 6, 2017

0.01 sekuntia

Kisoissa on käyty ja lapsi jäi parhaasta ajastaan 0.01 sekuntia. Sama aika muuten kuin reilu kuukausi sitten osavaltion koulujenvälisissä kisoissa. Tarkkaa on. Poika ei ollut tyytyväinen. Puhtia ei ollut enää yrittämään tosissaan uudelleen kisan jälkeen ns. time trials eli "aika-ajoissa". Näin, että poika ei lämmitellyt puoleentoista tuntiin ennen uutta yritystä. Tuntui pahalta. Teki mieli soittaa ja patistaa. Mutta minkäs teet. Nämä on niitä hetkiä, kun pitää antaa tehdä omat ratkaisut, joita voi sitten miettiä jälkikäteen. Olisiko pitänyt ottaa siitäkin tilaisuudesta vaari... 

Tapasimme pojan lyhyesti. Vanhemmat ovat tervetulleita moikkaamaan, mutta urheilijat asuvat joukkueen kanssa omissa oloissaan hotellissa. Näin, että ketutti kuin kuulua oravaa talvella kun käpy on jäässä. Tekstailimme vielä iltapäivällä. Helpotus oli suuri, kun lapsi kertoi jutelleensa toisen tiimikaverin kanssa jolla ei ihan mennyt putkeen. Nuoret olivat purkaneet tuntojaan keskenään ja olo oli helpottunut. Mukana oli taas jo vähän huumoria ja uhoa. Poikaa lohduttaakseni kerroin omasta karvaasta kokemuksestani 30 vuoden takaa. Priimusstipendi hävittiin 0.1 heikommalla keskiarvolla. Sanoin, että mua harmittaa vähän vieläkin. Stipendi olisi ollut ihan otettavissa. 


Pääsiäinen on jo melkein ovella. Meillä on tänä vuonna pajunkissoja! Pussy willows, kuten täkäläinen nimi kuuluu. Sain kimpun Kiitospäivän tietämillä, kun tytär hoiti naapurin kissoja muutaman päivän. Rouva oli ostanut omalle tyttärelleen kimpun, mutta tytär ei niistä huolinut. Naapuri ilahtui kovin, kun pajunkissat nähdessäni niitä kehuin. Siitä saakka kimppu on odotellut tositoimia eli pääsiäistä. 

Kinder-suklaamunia metsästin vuosikaudet. Vasta ihan muutama vuosi sitten mulle selvisi, että lelutäytteisiä suklaamunia ei voi meiltä ostaa. Ne on laissa kiellettyjä. Jokuhan niihin vielä tukehtuu. Kuuntelin vastikään radiohjelman aiheesta. Maassamme asuu ihmisiä, jotka salakuljettavat lelutäytteisiä suklaamunia. Niitä on kiva tarjoilla vähän vaikka fiinimmilläkin aterioilla jälkiruuaksi. Moni minulle silmiään pyöritteli, kun kyselin pieniä suklaamunia joissa on leluja sisällä. Ymmärrän nyt, että täytyi kuulostaa aika oudolta...

Meidän urheilijoilla alkaa perjantaina loma. Viikkoon ei tarvitse mennä kouluun eikä uimaan. Luulen, että viikon päästä ovat taas valmiita molempiin. Sitä ennen on kotona täysi hulabaloo, kun kolme säntilliseen elämään tottunutta varsaa kirmailee sinne tänne. Päivä pari on kivaa, nähdään kavereita, ajellaan leffaan, aamiaiselle tai iltapalalle kavereiden kanssa. Pelataan online, katsotaan Netflixiä ja lähetellään viestejä. Muutaman päivän päästä ollaan joltisenkin turhautuneita ja ihmetellään, että mitä tällä kaikella ajalla tehdään. Maanantaina 17.4. palataan tyytyväisinä sorvien ääreen jos vanhat merkit paikkansa pitävät. 

Pajunkissat on pääsiäislistasta ruksittu yli. Enää puuttuu Kinder-yllätysmunat, Mignon-munat ja mämmi. Toivotaan, että joku Kyöpelivuoren noita kuulee toiveeni ja muutaman vuoden päästä näitä löytyy lähikaupasta. Jogurtti- ja leipätarjonta ovat ainakin muuttuneet huimasti viimeisen lähes parinkymmenen vuoden aikana. 

Tuesday, April 4, 2017

Miehemme maailmalla

En vieläkään tajua kuinka olin niin tyhmä, että en varannut tulevaa torstaita vapaapäiväksi. Lupauduin töihin, vaikka tiesin että lapsi ui silloin päämatkansa. Sen, jota varten on treenattu elo-syyskuusta alkaen seitsemän kertaa viikossa. Lapsi laittoi tekstarin, että tuletteko isän kanssa. Piti vastata, että mulla työpäivä. Cool oli vastaus. Kysyin sitten työnantajalta ja sain vaihdettua päiviä! Lapselta tuli tähän viestiin vastaukseksi awesome. 

Mulle aina sattuu tällaisia aivojäätymiä. Jos joku sanoo, että ei halua syntymäpäiväänsä muistettavan niin minä otan tosissani. Jos joku sanoo haluavansa poistua ravintolasta NYT niin minä otan tosissani. Sitten ihmettelen ulkona, että mitä tapahtui. Tyttökaveri räyhää, että meidän piti lähteä ravintolasta koska minä, siis Johanna, halusin. En ymmärtänyt, että se olikin sellainen peli, jossa sanotaan että ei kun tää on kivaa, ollaan vaan. Vai haluaisitko sinä lähteä? Ai et halua, no jäädään tottakai.  Loogisesti tälläkin kertaa ajattelin, että onhan niitä uinteja nähty ja näkeehän sen netistä. Kuinka väärässä olinkaan! Lapselle on merkitystä sillä onko siellä lehtereillä joku oman perheen jäsen, joku ihan oma ihminen. Olisi pitänyt kaikkien näiden vuosien jälkeen ymmärtää. Vaan pieleen meinasi mennä. 

Itselläni on omakohtainen kokemus siitä, miltä tuntuu kun kukaan ei ole paikalla. 14-vuotiaana ripille päästessä kirkossa ei ollut yhtä ainoaa perheenjäsentä, sukulaista. Isä asui toisella paikkakunnalla ja äiti oli lähtenyt lomanviettoon pikkusisaruksen kanssa. Muu perhe oli omissa menoissaan. Yksin aamulla kävelin kirkolle ja yhtä yksin palasin kotiin, jossa ei ollut ristin sielua (ai kun sopiikin hyvin tähän kirkko-aiheeseen). Ei ollut kukkia eikä kahvitteluja. Silloin en osannut pitää asiaa mitenkään kummana, vaikka kaikilla muilla rippilapsilla olikin kirkonmäellä perheet ja sukulaiset. Vasta nyt kypsällä iällä, äitinä olen tajunnut että eihän se ihan oikein mennyt. En voisi koskaan tehdä omalle lapselle moista. Vaan niinpä olin tekemässä :( 
Poika ei hirveästi reissusta ole viestitellyt. Sunnuntai-iltana tuli viesti ja kuva, että valmentaja jymäytti pahemman kerran. Kuvassa oli upouudet urheilujalkineet. Uimarit saivat aika kivan lahjapaketin matkaan lähtiessään: tekniset uikkarit hintahaarukka $300-$550, urheilukassi $80, t-paitoja, shortsit, dome-mallinen uimalakki. Lenkkareita poika kovasti odotteli, mutta ne annettiin vasta hotellilla. Valmentaja oli antanut ymmärtää, että tänä vuonna ei olisi varaa. Kuuden päivän ja viiden yön matka maksaa $850 ja hintaan sisältyy lahjapaketin lisäksi yöpymiset, aamiaiset, lounaat, illalliset, matkat sekä kuljetukset ja maksut kisapaikalla. Käytännössä lapset ostavat vain välipalansa. Meidän päävalmentajalla on hyvät suhteet sponsoreihin :)

Huonekaveriksi tuli hyvä kaveri, jonka kanssa poika hengailee muulloinkin kuin uinnin merkeissä. Ensimmäisenä pojat olivat saaneet lukittua vessan oven niin, että sinne ei päässyt. Kehotin kääntymään respan puoleen. Illalla kun piti vielä kahden miehen ajella sääri- ja muut karvat ja ottaa jääkylpyjä.

Tänään kuulin, että viime vuodesta viisastuneena oli ruokakaupassa paineltu heti suklaamaidon kimppuun. Kaikki haluavat suklaamaitoa, se on paras palautusjuoma. Jääkaappi on kuulemma pakastin. Ehdotin, että jos katsoisivat olisiko kaapissa termostaatti. Ei maksa vaivaa, me sulatetaan maito hiustenkuivaajalla. 

En ole näistä matkoista huolissani, vaikka matkassa onkin melkein 50 teiniä, osa jo täysi-ikäisiä. Ensinnäkin joukkueen säännöissä sanotaan selkeästi, että jos jää päihteistä tai tupakasta kiinni niin ei tarvitse enää seuran asua pukea ylle. Toisekseen mukana on kaksi erinomaista esiliinaa. Rouvat ovat varautuneet aikamoisella arsenaalilla ja mitä ei ole se hankitaan. Mm. partakoneita ja vaahtoa on niille, joilta tarvikkeet jäivät kotiin. Hetki sitten toinen esiliina lähetti kuvan ja viestin, että tässä se teidän poika pitää motivaatiopuhetta muulle joukkueelle. Sekin on kiva tapa. Aikataulu on koko päivälle ja luppoaikaa ei jää. Mukana on aika monta valmentajaakin, joten aina löytyy joku jolta voi kysyä apua ja neuvoa. 

Tuo ylempi koru sopii muillekin kuin vuorikiipeilijöille. Kyllähän tämä elämä on joskus sellaista ponnistelua, että pitää välillä muistuttaa itseään että kaikista kokemuksista voi ammentaa viisautta ja voimaa. Ainakin sen verran, että ei toista tekemiään virheitä. Ainakaan kovin usein. 

Tämä alempi on taas mulle hyvin omakohtainen. Tämä vuosi tuntuu erityiseltä vuosien ketjussa. Jollain tapaa tiedän olevani vedenjakajalla, löytämässä sitä naista joksi haluan tulla, joka haluan olla. Monta vuotta olen ollut etupäässä äiti, kuljettaja, huoltaja. Omat tarpeet, haaveet ja ajatukset on pitänyt lykätä tuonnemmaksi, odottamaan  oikeaa ajankohtaa.



Sunday, April 2, 2017

Bordertown / Sorjonen

Perjantai oli onnenpäivä: Sorjonen aloitti Netflixillä. Ensimmäinen suomalainen sarja koko Netflixin historian aikana! Olemme olleet Netflixin asiakkaita ihan alkuajoista saakka. Silloin vaan lähetettin DVD-levyjä postissa. Lainassa sai olla yhtä aikaa kolme tallennetta. Sitä edestakaista postittelua! Tuntui muuten hurjan modernilta ja vaivattomalta siihen verraten, että käy vuokraamosta hakemassa. Lainauslista oli jo sentään nettisivuilla ja sen mukaan Netflix lähetti postia.

Mutta Sorjoseen. Meillä se tunnetaan nimellä Bordertown. Hetki meni ennen kuin totuin suomenkieliseen puheeseen. Piti oikein höristellä korvia. Tytär oli sitä mieltä, että englanninkielinen teksti ja alkuperäinen puhe eivät ollenkaan täsmää. Tekstien lukeminen on vähän vaikeaa, kun siihen ei ole tottunut. 

Olen ihan innoissani. Sarja tuntuu hyvältä ja jotenkin niin raikkaalta. Ihmiset näyttävät oikeilta eivätkä vahanukeilta, juoni kulkee ja maisemat ovat kauniita. Perjantai-iltana töistä kotiuduttua katsottiin yksi jakso ja eilen kaksi. Tänään taas jos pääsisi telkkarin ääreen. 






















Viikonloppu on ollut sekä työteliäs että hauska. Lauantaina vietin muutaman tunnin hyggen merkeissä. Meillä tämä tarkoittaa ihan puhtaasti siivousta. Sen verran hyggeä sain meininkiin, että imurin suodattimeen tiputtelin muutaman pisaran aromaattista öljyä. Puhtaat valkeat lakanat vain tuoksuivat, kun vetelin reippaat 400 neliötä pölyttömiksi. Pesin pöytäliinat, pyyheliinat, pyyhin pölyt, pesin pytyt, kävin kaupassa, laitoin sapuskaa, valmistelin yhden lapsen viikon matkaa ja toisen lapsen yökyläilyä täällä kotona.

Pojat on poikia ja en ollut ollenkaan varma kuinka monta poikaa yökylään tulee. Kaksi sitten saapui. Illalla kaverukset istuivat nuotiolla, tekivät hodareita ja smorseja. Iloinen metakka kantautui sisälle ja aikaa kului melkein kolme tuntia. Tuli on viihdyttävä elementti.

Tänään saattelin toisen pojan viikon matkalle uintikisoihin. Kisat ovat vuoden päätapahtuma ja karsinta-ajat ovat aika kovat. Päämatkaansa poika ei ole uinut nyt moniin aikoihin kilpaa, joten ehkä aika paranee. Suotavaa se olisi, sillä harjoittelu on ollut kovaa. Harkat ovat jo seitsemän kertaa viikossa. Iltaisin koulun jälkeen kolmisen tuntia ja lauantait päälle. Yhtenä aamuna viikossa pitää harkkoihin lähteä viideltä, käydä uimassa puolitoista tuntia. Sen jälkeen kouluun ja illalla takaisin harjoittelemaan. Ihailen lasten sitoutuneisuutta ja jaksamista. Mulle jää eväidentekijän hommat. Ja eväitä kuluu... Ennen bussiin nousua poika tuli vielä halaamaan ja sanoi kiitos äiti. En itkenyt. Ei ainakaan näkynyt, aurinkolasit oli päässä.

Onnellista huhtikuista viikkoa!

Halauksin,

Johanna

Friday, March 31, 2017

100 ja yksi tarinaa

Tästä viikosta olisi taas kerrottavana ainakin 101 tarinaa. Mä tarinani mistä alkaisin? Tämä on aika helppo: jos joku sanoo rakastavansa, niin siitä on paha laittaa paremmaksi. Yksi huolehdittavani kutsui 5-vuotissynttäreilleen. Vähän toppuuttelin ja sanoin, että vanhemmat päättävät. Monet haluavat läheisen perheen ja ystävät synttäreille. Vastaus oli: but I love you. 

Seuraava tarina voisi olla siitä, kun tytär totesi olevansa siinä kunnossa että kouluun ei ole meneminen. Oivallus tapahtui klo 2:3o aamuyöllä. Mutta katsottuaan kelloaan tytär päätti lähettää tekstarin äidille vajaat neljä tuntia myöhemmin. Jotta äiti saa nukkua. 

Tämä tarina on jo aika mones. Opettaja kutsui tyttären pöytänsä ääreen. Tiedätkös, olen seurannut sinua tässä pari kuukautta. Näyttää siltä, että missä tahansa ryhmässä teet töitä, niin ryhmä suoriutuu paremmin. Ryhmä esittää enemmän yksityiskohtia, kokoaa "big picture" monelta kantilta ja esiintyy yhtenäisenä. Nimittävä tekijä on sinä. Ok, maailmassa on aivan upeita opettajia! 

 Ja sitten se 101. Tulin töistä illalla vähän nuukahtaneena, flunssaa tai jotain pukkaa. Lapsi rynnistää ovelle. Äiti, oleks sä kunnossa? Kuulin, että olet vähän down. Onhan kaikki hyvin? Voinko mä auttaa? Tarinan opetus: se vanhempi joka on poissa saa täyden huomion. Ihanaa viikonloppua! 

P.S. Sattui silmiini kiva mallisto erilaisia kasseja ja laukkuja. Olin sitä mieltä, että nyt ovat menneet suunnittelijalta sekaisin Pariisi, Tukholma, Helsinki ja Stockmann. Vaan googlailun jälkeen paljastui, että Pariisissa on perinteikäs firma nimeltään Stockman, joka tekee mallinukkeja.






Laukkujen valmistaja on Le Papillon.

Wednesday, March 29, 2017

Eternity Ring

Nannyn hommia tehdessä on tullut väkisinkin mieleen, että ihmiset ovat aika varakkaita. Vähän päälle kolmikymppisillä on isot omistustalot hyvillä paikoilla, nannyt ja siivoojat käyvät. Autot ovat uusinta mallia ja ulkona ruokailu ja matkailu normimeininkiä. Lasten leluista nyt puhumattakaan. Yltäkylläisyys näkyy monessa asiassa. 

Yksi isä tekstaili pääsisinkö ex tempore -iltavahdiksi. Ikävä kyllä olin lupautunut muualle. Juttelimme sitten seuraavalla kerralla tästä tapahtumasta. Aviomies oli päättänyt ilahduttaa vaimoaan kesken raskaan työviikon. Illallisen aikana vaimo sai rakkauden ja arvostuksen osoituksena eternity ring -mallisen sormuksen. Kyselin, että oliko hääpäivä tai jokin muu merkkipäivä. Ei, vaimokulta vaan tekee niin kovasti töitä. Hmm. Ihanaa ja lutuista etten sanoisi. Ystävänpäiväksi tilattu kukkakimppu hakkasi mennen tullen hotellien aulojen runsaat kukka-asetelmat...



Yhdessä perheessä sisustetaan. On ihan kiva mennä ja katsoa, että mitä uutta on ilmaantunut. Lapsen huoneeseen tulee kokonainen kalusto lipastoineen, sänkyineen, hyllyineen. Pikkuinen näppärästi katoaa Queen -size sänkyynsä. Olen usein se, joka lähetykset kuittaa. Valaisimet uusitaan kautta talon kerralla ja puutarha myllätään uuteen malliin. 

Vauraus ja elämisen helppous on jotenkin käsittämätöntä. Palveluiden ostaminen on tavallista. Me suomalaiset (ainakin mun ikäpolvi) yritämme viimeiseen saakka suoriutua kaikesta itse, alusta loppuun. Ruuanlaitto ei ole mikään jokapäiväinen paha, ruuan voi käydä hakemassa mieluisasta ravintolasta. Jos ei palkata nurmikonleikkaajaa niin ainakin hoidetaan homma pikkuisella traktorilla. Aikaa jää ystäville ja perheelle. Ei tarvitse tapella kuka imuroi ja kuka keittää potut. Isovanhempien kanssa seurustellaan, kun nanny hoitaa vahtimispuolen. 

Tyttärelle sanoin leikilläni, tai ainakin puoliksi leikilläni, että kannattaa sitten ottaa amerikkalainen mies. Yhteistä näille perheilleni on, että äitiä todella ainakin NÄYTETÄÄN arvostavan, naiset päättävät. Eihän kaikki tietysti ole sitä miltä näyttää, mutta jostain sekin kertoo, kun isä nappaa lapset kainaloonsa työpäivän jälkeen, pukee ulkoilutamineisiin ja vie leikkipuistoon jotta äiti voi rentoutua työpäivän jälkeen. Tai kun isä viipottaa lapsi kainalossa grillin ja keittiön väliä, hoitaa ruuanlaiton ja lapset jotta äiti voi seurustella.

Monday, March 27, 2017

Mature and Humble Nanny

Joulukuu antoi suurimman sysäyksen työn etsiskelyyn. Mies oli koko kuukauden kotona. Väärin ei kannata ymmärtää, mies on elämäni rakkaus mutta liika on liikaa. Varsinkin kun hän kuvitteli mut henkilökohtaiseksi avustajakseen. Aamuisin herättyäni mietin päivän ohjelman valmiiksi ja mm. kyyditysten vuoksi joskus pitää miettiä melkein minuutilleen: milloin ollaan missäkin, kuinka kauan ruuan valmistaminen kestää, missä välissä kauppaan, paljonko aikaa varataan kuhunkin matkaan. Mies ei ollenkaan ymmärtänyt, että mulla on oma aikataulu, ohjelma suunniteltuna. Mieleen pilkahti, että jos luoja suo niin tällaista tämä on seuraavat 30-40 vuotta. Jotain piti tehdä. Aika hakeutua muihin töihin.

Katsoin monenlaisia töitä. Muistui mieleen myös lapsuuden toiveammatti: lastensairaanhoitaja. Aloin katsella nannyn ja babysitterin paikkoja. Kysyntää on vaikka kuinka paljon, nyt revitään kaikki kynnelle kykenevät töihin. Äidit ja isät töissä ja nanny hoitamaan lapset. Opin aika äkkiä "lukemaan" ilmoituksia. Hauskin oli ehdottomasti tuo otsikon paikka: mature and humble nanny, varttunut ja nöyrä lastenhoitaja. Ei tullut vastattua ilmoitukseen.

Valtaosin työnantajat ovat olleet ihania, maltillisia. Ja kun jätän jo hakematta paikkoihin jotka vihjaavat erilaiseen elämäntyyliin tai ajatusmaailmaan ei ongelmia ole juuri ollut. Mutta yksi puhelinhaastattelu oli ikimuistoinen. Hain hoitamaan alle kolmivuotiaita kolmosia. Palkka oli ilmoituksessa ihan ok, mutta puhelun aikana selvisi että se olisikin n. 10 dollaria tunnilta. Ehkä. Tottahan toki olin valmis lasten päiväunien aikana tekemään valmistelut lasten ruokailua varten, pesisin heidän pyykkejään, järjestelisin huoneet kuntoon, hoitelisin tiskit. Lista ei kuitenkaan päättynyt näihin perustarpeisiin vaan jatkui mm. ikkunoiden pesulla, vessan kuuraamisella, lattioiden luuttuamisella, töihin tullessa voisin tehdä ruokaostokset ja kotimatkalla poiketa pesulan kautta. Lisäksi toivottiin, että askartelemme paljon, luemme kirjoja, harrastamme museoita ja teatteria, tanssimme ja laulamme. Ikävä kyllä laulajaksi minusta ei ole. Ystävällisesti päätin puhelun ja mietin, että oliko se jonkin hupiohjelman nauhoitus. 

Ystäväni kanssa juteltiin ja hän arveli, että tokko enää jaksaisi pikkuisten kanssa touhuta.  Itse muistan omien lasten vauva- ja taaperoajat hatarasti. Hänellä oli samanlaisia tunteita. Meillä oli vähän yli kaksivuotiaat kaksoset kun yksönen liittyi seuraan. Päivät menivät välillä aika sumussa. Nyt harmittaa. Kun katson hoitolapsiani ja näen kuinka kehitys kehittyy ja kuinka paljon kaikkea tapahtuu - tuntuu että omien lasten pikkulapsiaika jäi kunnolla elämättä. 


Iloitsen vilpittömästi päivistäni hoidettavieni kanssa. Luulen, että tältä tuntuu olla isovanhempi. Voi päivät touhottaa huoleti ja nauttia hauskasta ja virkistävästä seurasta. Ei tarvitse valvoa öitä, murehtia näiden lasten koulutuksesta ja tulevaisuudesta. Työaikana ei tarvitse miettiä ruuanlaittoa, pyykkejä, tulevia päiviä. Voi keskittyä hetkeen ja lapsiin. Joskus oikein pitkän päivän jälkeen olen ryytynyt, mutta yleensä tulen kotiin hyvällä tuulella. Mikäs siinä, kun on koottu palapelejä, piirrelty, pelattu jalkapalloa, luettu kirjoja, tehty pikkuleipiä, osallistuttu kirjaston satutunnille, keinuttu... Ajankuluksi on mukava viikkailla perheen pyykit ja tyhjentää tiskari, viedä roskat.  

Eilen täytin tiedä taas kuinka monetta kertaa tiskaria täällä kotona. Mieleen tuli, että puolentoista vuoden päästä tiskiä on paljon vähemmän kun kaksoset ovat collegessa. Nyt pitää yrittää vain nauttia jokaisesta haarukasta ja veitsestä, kupista ja lautasesta. 


Tässä huoneentaulussa on paljon omia sanomisiani: syö vihannekset, no maista edes. Elämä ei ole oikeudenmukasta, life is hard and then you die. Mitä kohtaa sanasta EI et ymmärrä. En välitä kuka aloitti, nyt lopetatte kaikki. Koska mä sanon niin! Hoitolasten kanssa en ole ihan näin ärjy, nämä viisaudet on omille lapsille varattuja. 

Tämän päivän huippuhetki: pikkuinen parivuotias vesseli on oppinut mun nimen. Ms. Anna, Ms. Anna kuuluu luolamiesmäisenä ärähtelynä. Johanna on vielä vähän liian hankala. 

Saturday, March 25, 2017

Kuinka uros kellistetään

En nyt varsinainen parisuhdeneuvoja ja flirttikonsultti ole, mutta näin kevään korvalla on hyvä muistella miten uros kuin uros kellistetään. Tai ainakin kesytetään. Kuvasarja havainnollistaa tapahtumat vaihe vaiheelta. 

Aloitus: makoillaan pehmeällä taljalla, takan ja kynttilälyhtyjen loimussa, kaikki omissa mietteissään.


Siirretään katse kohteeseen. Tästä eteenpäin mitä tahansa teetkin, niin kuten meillä sanotaan: KEEP EYE ON THE BALL. 


Kun katseet on lukittu siirrytään silittelyyn. Mieluummin myötäkarvaan.


Ja voilà, kellistetty on! 



Vatsan kautta sydämeen pääsy on myös hyväksi havaittu ja kelvollinen menettely. Yhteiset lenkit ja leikkiminen vahvistavat suhdetta.


🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓🍓

Kaunis aurinkoinen viikonloppu on alkanut mukavasti. Aamulla heräsin viideltä sen verran, että katsoin päältä lasten lähtöä uintikisoihin. Elämä on kyllä muuttunut valtavasti sen jälkeen, kun kaksoset saivat ajokortit. Kolmikko hyppäsi autoon ja huristeli matkoihinsa. Meet mobile -sovelluksesta seurasin tuloksia myöhemmin aamupäivällä. Illalla lähden mukaan finaaleihin. Lasten päivä on ollut sen verran pitkä, että tarvitsevat illalla kuskin. Huomenna sama uudelleen, mutta ajattelin mennä aamun alkukarsintoihin mukaan. 

Ihmeiden aika ei ole ohi. Pitempään blogiani seuranneet ehkä muistavat tuskailuni, kun tarvittavia raaka-aineita ruuanlaittoon ei löydy. Rahka, smetana, creme fraiche on lähes mahdottomia löytää sellaisenaan. Kreikkalainen jogurtti, sour cream ja kerma erilaisina yhdistelminä ovat paikanneet aukkoa. Eilen löytyi uudesta Sprout -kaupasta quark -purkki: maitovalmiste jossa vähän rasvaa ja paljon proteiinia! Kalifornian mansikat maksoivat dollarin paunalta (vajaa 500 g), joten mansikkarahka oli illan jälkiruoka. 

Onnellista, iloista viikonloppua! Me siirryttiin kesäaikaan pari viikkoa sitten. Pahin aamu-unisuus on jo ohi. 

Halauksin,

Johanna

Thursday, March 23, 2017

Thanks a lot Zara!

Osuipa lehtijuttu silmiin, jossa sanottiin Zaran printtitakin olevan taas tarjolla vähän uudistettuna. Kulttitakiksihan tätä sanotaan. Innoissani aloin tutkia online sivuja. Hintakaan ei lehtijutun mukaan ollut pahan paha. 

Siinä tutkiessa alkoi hiljalleen muistua mieleen miksi minulla ei ole Zaran vaatteita. Ihan vain siksi, kun meillä hinnoissa on jokin Amerikka-lisä. 70 euron takki maksaa 130 dollaria. Ei mene jakeluun. Muistan tätä pähkäilleeni joskus aikaisemmin mekko-ostoksen yhteydessä ja kysyin asiaa Zaralta. En saanut siihen jostain syystä koskaan vastausta. Ihana tarjoussilkkimekko oli meillä suunnilleen hinnaltaan kaksinkertainen Suomeen verrattuna.









Olisihan sieltä löytynyt paljon muutakin mielenkiintoista. Muiden tuotteiden kohdalla Amerikan hinnat eivät olleet ihan niin suolaisia. 

Entisessä elämässäni toimiessani muodin ja pukeutumisen parissa kuului työkuvioihin käydä Zaran liikkeissä kun maailmalla matkaillessa sattuivat kohdalle. Toinen innoituksen lähde oli Gap. Olihan se ihmettä, kun Gap tuli Sokoksille. Näistä ajoista on kohta 20 vuotta, mutta vieläkin muistan minkälaisia elämyksiä nämä kaupat olivat Pariisissa ja Lontoossa. Siinä oltiin isojen asioiden äärellä :) Gap on hävinnyt monelta meidän ostarilta ja ei sitä enää näe ihmisten ylläkään samalla tavoin. Gap -printti on kokenut inflaation. 

Multa nyt jää Zaran kuviotakki ostamatta. Kaunis ja klassinen, mutta ilmankin pärjää.

Tuesday, March 21, 2017

Villasukat

Täällä on kuulkaa kevättä rinnassa. Aurinko paistaa ja mittari näyttää 26 C astetta. Viikko sitten sunnuntaina satoi pikkiriikkisen lunta ja myrskysi. Villasukkahommiksi meni. Yksi mun työpaikoista on niin viileä, että alun kursailun jälkeen olen pakannut pässinpökkimät mukaan ja vetänyt ne kylmän viileästi jalkoihin. Talo on rakennettu muutama vuosikymmen sitten ja vaikka kaunis onkin, niin kylmyys on hyytävää.

Pikkuinen hoidokkini on muuttanut Floridasta ja muutama taistelu on käyty, kun rumaa (oikeasti kaunis!), isoa (sopivan kokoinen) ja jäykkää (topattu) takkia ei vaan voi laittaa päälle. Sukat eivät millään meinaisi mennä jalkaan ja koko meidän Pohjois-Carolina on ihan kökkö, kun on kylmä. Floridassa on kivempaa. Olen yrittänyt opettaa kerrospukeutumista. Hyvähän se sun on pukeutua kerroksittain kun olet aikuinen oli topakka vastaus. Mutta ihmeitä tapahtuu. Muutama päivä sitten pikkuinen pukeutuja kiskoi lipastosta pari t-paitaa ja pitkähihaisen puseron ja pakkasi päälleen. Nyt me molemmat pukeudutaan kerroksittain.

Mutta mulla on ihan oikea kysymys jos joku lukijoista olisi käsityöihmisiä. Toisin kuin minä. Löysin nämä kauniit sukkatossut tai tossusukat mieheni lapsuudenkodista kun sitä jokunen vuosi sitten tyhjensimme. Uskoisin näiden kuuluneen mieheni äidille. Siinä tapauksessa ne ovat monen vuosikymmenen takaa. 


En millään raaskinut ottaa tossuja käyttöön, mutta Konmarini luettuani tulin siihen tulokseen, että käytettäväksi nämä on tarkoitettu. Varmistin vielä mieheltä, että asialle on hänenkin siunauksensa. Ja kuten Tuhkimo, niin minäkin olin siinä siunatussa tilassa, että jalkani oli ainoa johon tossu meidän talossa mahtui. Pienijalkaisia ollaan kaikki, mutta mulla on nykyisin perheen pienin jalka. Olen myös perheen tappi, lapset ovat huristaneet ohi. 


Kysymys kuuluukin, että onko tällaisia vaikea tehdä? Onko tällaisille tossuille ohjetta olemassa? Minä sureksin etukäteen jo sitä päivää, kun olen käyttänyt sukat loppuun. Nämä ovat kertakaikkisen ihanat. Töihin en laita, ainoastaan kun istun fiinisti illalla sohvalla Netflixiä katsellen. Mieluiten vielä saunapuhtaana ja hampaat harjattuina. Ovat sen verran spesiaalit. 


Mulla on ollut sukat kutimella nyt seitsemän vuotta. Ihanaa punaista Seitsemän Veljestä lankaa. Kotiin löysi maailmalta (kesäpaikan vintiltä, sinne olin pakannut säilytykseen) myös kirja pari vuotta sitten, jossa on oiva sukan ohje. Nyt kun yhdistän nämä kaksi asiaa, niin kohta on kotona tehtyjä sukkia meidänkin lapsilla. Lapset nimittäin rakastavat villasukkia! Väkisin piti vanhemman pojan jaloista riistää raidalliset sukat pesuun. Ne ovat jostain syystä niin rakkaat, että ennakkoluulottomasti ne asustetaan Vanseillä ja muilla jalkineilla. Sukat ovat isotädin tuomisia, siksikin varmasti aivan erityiset. Eikä kenelläkään muulla ole samanlaisia. 


Hoitopaikan isäntä vähän hämillään katseli, kun taas yksi aamu kiskoin sukkia jalkoihini. Kerroin, että Suomessa sukkien kutominen on kansallisurheilua. Meille kehkeytyikin mukava rupattelu sukista ja näytille tuotiin myös miehen kylmän kelin sukat. Eivät ne niin kauheasti poikenneet mun kotonatehdyistä. Tosin niitä käytetään vain lasketellessa. 

💜💜💜💜💜💜💜💜💜💜💜💜💜

Ja sitten se tärkein: kiitos teille kaikille edelliseen postaukseen puumerkin jättäneille! Teidän viestit on lämmittäneet enemmän kuin kaikki maailman villasukat yhteensä. Kyllähän mä näin, että blogissani oli välillä aika paljonkin kävijöitä, mutta jotenkin aina kuvittelin että kunhan lämpimikseni kirjoittelen. On ollut ihana huomata, että mulla on ollut ihan oikeita lukijoita! 

Sunday, March 19, 2017

Pitkästä aikaa

Heissulivei kaikki!

Olen viimeksi päivittänyt blogiani kaiketikin puolitoistavuotta sitten. Suunnilleen. Monia kivoja asioita on tapahtanut. Ja joitakin vähemmän kivoja, mutta elämäähän se vain on. Meidän perheen suhteen kaikki on ennallaan: kolme lasta, yksi koira, yksi aviomies ja yksi vaimo. Lapset ovat nyt kaikki High Schoolissa ja mulla on välillä omasta mielestäni aika kovat paineet. Lääkärin mukaan oikein hyvät ja tasaiset, keski-ikäiselle naiselle erinomaiset. 


Anu, Ritva, Leena, Piia ja Päivi kyselivät jossain välissä blogini perään. Kiitos teille! Mulle tuli sellainen olo, että olen jollain tapaa tärkeä, että joku oikeasti välittää mitä minulle kuuluu. Tiedättekös, sellaista fiilistä ei voi rahassa mitata. Kiitos. En ajatellut sen enempää blogin päivittämistä kuin lopettamistakaan - mulla vaan alkoi olla aika kiire ja ruuti märkänä. Ei syttyttänyt eikä lähtenyt. Silloin on parempi olla hiljaa. Sekä maailman karmivat tapahtumat että oman elämän tahkoaminen saivat bloggaamisen tuntumaan hölmöltä. 

Felix on aikamoinen kahvinkeittäjä. Tassunjälki maitovaahdon pinnalla kruunaa koko komeuden. Darling Fi! Ja ukkokulta! Ymmärtävät mistä naruista nykiä, jotta aamulla taas virkoan.


Mutta niistä kivoista kuulumisista. Ajoin lapsia uintiharkkoihin syksystä 2015 kesänkorvalle 2016 aloittaen joka päivä klo 14 ja palaten kotiin vähän ennen klo 21. Työpäivähän se oli, vaikka monta tuntia meni siihen että piti keksiä itselleni ajanvietettä. Ennen ajon alkamista tein kotityöt, valmistin miehelle ja nuorimmaiselle ruuat, tein ruokaostokset, pyykkäsin, milloin mitäkin. Odotusaikaa oli iltaisin niin turkasesti käsissä, että oli pakko keksiä jotain järjellistä tekemistä. Ohjauduin läheiselle YMCA:lle. Ensin hikoilin kuntopyörien, askelkoneiden, soutulaitteiden ja muiden vempeleiden kanssa. Pikkuhiljaa aloin treenata lihaksia ja sitten päädyin joogatunnille. Halleluja! Ei musta koskaan tule päällä-, tai edes käsilläseisojaa, mutta kaiken muun otan avosylin vastaan. Käsiseisontaakin yritän, mutta tulokset ovat laihoja. Olen kokeillut hathaa, vinjasaa ja restorative joogaa. Yhden ohjaajan kanssa harrastetaan kosmista uintia, toisen kanssa leikitään laskuvarjoja. Mulla on sellainen olo, että olen jollain tavalla saapunut kotiin. 

Toinen iso uutinen on, että olen jälleen työelämässä. Lapset eivät tarvitse kuljetusapua oikeastaan juurikaan, joten olen vapaa kuin taivaanlintu. Mitä kotitöiltä ennätän. Toisaalta mies on nyt kotona täysipäiväisesti ja koira on sitä mieltä että hän ei kahta isäntää tarvitse... Mä olen nanny. Toisinaan myös babysitteri. Olen löytänyt muutaman  perheen, jotka tarvitsevat apua joko useamman tunnin viikossa tai aina silloin tällöin. Amerikkalainen perhe-elämä ja varsinkin pikkulapsielämä ovat avautuneet ihan uudella tavalla. 

Surullisin uutinen on, että äitini nukkui pois vuosi sitten. Meidän suhde ei ollut ihan helppo, mutta yritän ajatella niin että jos voin välttää jotkut aika autoritäärisen, hyvin uskonnollisen äitini sudenkuopat niin hyvin menee. Äidin kädenliikkeet ovat selkäytimessä karjalanpiirakoita leipoessa. Rakkaus kirjoihin on hänen perujaan, luulisin. Joskus huomaan kauhukseni suuni avatessa, että äidin äänihän se sieltä kaikuu. Tai ainakin ajatukset. Toisaalta tiedän olevani monessa asiassa suvaitsevaisempi, rauhaa rakastavampi, oikeudenmukaisempi. Edesmenneelle isälle sanon näistä asioista kiitoksen. Molemmat olivat tavattoman ahkeria. 

En lupaa mitään. Kirjoitan ja päivitän blogia niin kauan kuin hyvältä ja mielekkäältä tuntuu. Ja entiseen tyyliin kirjoitan sydämenkyllyydestä. Mulla on niin monta juttua jo mun uusista asiakkaista, nannybisneksestä. Joogasta, hyvästä olosto & mielestä, koulusta, terveydestä, ruuasta, sisustuksesta, ehkä vähän pukeutumista, elokuvia, kirjojakin. Politiikkaan en paljon kajoa, sillä sen kanssa menee tasapaino ja mielenrauha. Keskiviikkona 9. marraskuuta tuntui maa järkkyvän ja musta nielu aukeavan, oli mahdotonta uskoa että niin monta pölvästiä tästä maasta löytyy. Jooga auttoi tähänkin, olen hengittänyt sisään ja ulos, ajatellut hyviä ajatuksia. Pimeintä on ennen auringonnousua. 

Jätä puumerkki jos kävit lukemassa. Kerro mistä haluaisit kuulla. Mun on ollut ikävä monia tuttuja lukijoita, bloggareita, kommentoijia. 

Namaste!

Johanna

sähköpostini on: Omamaamansikka1@yahoo.com