Thursday, July 30, 2015

Almost there

Valoa alkaa näkyä tunnelin päässä. Saunan ja kylpyhuoneen lopputarkastuksen pitäisi olla viikon päästä torstaina. Mä uskon kyllä vasta sitten kun näen. 


Tänään tapahtui taas paljon. Saunan oven yläpuolelle askarreltiin valot. 


Ja saunaan laitettiin skylight. Mitenhän tämä nyt suomeksi kääntyisi. Kuvan katon tötteröstä tulee siis luonnonvalo, mutta ikkuna se ei sikäli ole että siitä jotain näkyisi. Valoa tulee niin paljon, että koko tila valaistuu.


Ja eihän kunnon amerikkalaista saunaa ole ilman varoituskylttiä. Tällainen oli laitettu kiukaan päälle. 


Lauteen keskellä on leima "Hand crafted in USA". Tätä katsoessa tuli kyllä vähän ristiriitainen olo. Miksi siinä ei ole leimaa, jossa sanotaan että Suomessa tehty, vanhoja perinteitä kunnioittaen? 

Valmistumisen häämöttäessä alan käydä kärsimättömäksi. Tuntuu, että koko kesä on mennyt odotellessa tuleeko joku töihin vai ei, mihin pistän Felixin, pitääkö olla avaamassa ovia.  Onhan alkuperäinen valmistumisaika kohta ylitetty kahdella kuukaudella.

Tänäänkin oli kolmenlaista työporukkaa: putkimies, kattoikkunan tekijä, puuseppä. Putkimiehellä ja kattoikkunan tekijällä oli jälkikasvua mukanaan. Niin on ollut monella muullakin. Näyttäisi olevan tapana, että omat lapset palkataan apumiehiksi. Putkimies on käynyt useamman kerran ja välillä on mukana poika, välillä tytär. Tänään oli tytär, sillä poika oli häämatkalla. Tyttären kanssa asentelivat näppärästi hanat ja suihkut. Olisihan se upeaa osata ihan oikea ammatti. 

Jos kaikki menee hyvin, niin viikon päästä saunotaan. Ja sitten alkaa selvitä minkälainen sauna on rakennettu. Hirvittää jos löylyt eivät satukaan kohdilleen. Onko liian kuiva, kostea, kipakka, haalea...

Monday, July 27, 2015

Matkalla tyttären kanssa

No joo, siis matkalla ja matkalla. Läksimme tyttären kanssa perjantaiaamuna aikaisin ajamaan uintikisoihin. Takaisin tulimme sunnuntai-iltana. Kisat menivät hienosti. Tytär teki yhden aivan erinomaisen ajan, kolme tosi hienoa aikaa ja sitten yksi uinti meni penkin alle. Kolmannen päivän vika uinti vaan ei enää lähtenyt. 


Aikaa kun oli kävimme kävelemässä läheisellä mallilla. Kävimme myös hautausmaalla ja etsimme kauniita nimiä. Nettie, Ina, Martha olivat ihan parhaimmasta päästä. 


Hää- ja juhlapuku liikkeessä kiertelimme tovin jos toisenkin. 

Alakuvan siniharmaan mekon väritys on ihan täydellinen. 


Olen aikaisemmin tehnyt uintimatkan vanhemman pojan kanssa ja huomasin, että on tämä vähän erilaista. Seisoimme nimittäin tyttären kanssa valmiina lähtöön hotellin oven edessä. Sitten tytär hoksaa ja kysyy, että odotatko sä että mä aukaisen oven. Kyllä vaan, molemmat kädetkin täynnä. Pojan kanssa liikkuessa mun ei tarvitse koskaan aukoa ovia, kantaa tavaroita. Poika pakkaa tavarat autoon ja purkaa autosta kuin isompikin herrasmies. Samoin ravintolassa hän tyhjentää pöydän ja vie roskat roskiin. Toista se oli meidän tyttöjen kesken. 


Aamupalalla huomasin pienen pojan, joka pontevasti kertoi äidilleen "I WANT" eli minä haluan. En kuullut ihan mitä poika halusi, mutta mieliteko oli vahva. Äiti kumartui pojan puoleen ja supisi jotain korvaan. Hetken kuluttua poika näytti ikään kuin korjaavan ryhtiään ja aloitti "I'd like to have..." ja lopetti pyynnön oikeaoppisesti "Please". Poika sai haluamansa, osoittautui viinerin puolikkaaksi. Kysäisin lähtiessä pojan ikää ja kokonaista neljä vuotta oli jo mittarissa. Kehuin, että on niin hyvätapainen nuorimies. Nice manners!


Viime viikkoina on Suomen iltapäivälehdissä taas kirjoitettu kauheista kirkuvista kakaroista ja kuinka he eivät osaa käyttäytyä ja lapset pitää saada ihmisten silmistä heti pois. Tuntuu kovin surkealta, että tuosta noin vain moni on valmis luopumaan niinkin hauskasta seurasta. 

Olen miettinyt jonkin verran sitä, miksi suomalaiset lapset muka ovat niin kurittomia ja huonotapaisia. Mä luulen, että suuri syy on kielessä. Suomessa kun ei ole konditionaalin lisäksi oikein muuta kivaa tapaa pyytää. Saisinko, voisinko, antaisitko kuulostavat aika vaatimattomilta. Toisekseen sinuttelun yleistyminen kyllä taisi olla vihon viimeinen asia. Ms., Mrs. ja Mr. sukunimeen (toisinaan myös etunimeen) liitettynä ilmaisevat jo kunnioitusta  ja auktoriteettiä. 

Mä olen siitä ikäpolvea, joka opetettiin niiaamaan. Koulun kevätjuhlassa todistusta haettaessa opettaja käteltiin ja niiattiin. Niin tehtiin käsipäivää sanottaessakin. Puhelimeen piti vastata "Virtasella, Veera puhelimessa". Ja olin kyllä aika otettu, kun isäni kertoi naapurin kehuneen hienoa puhelinkäyttäytymistä.

Vihon viimeisin juttu on, että Suomessa näyttäisi yleistyneen lasten peuhupaikat ravintoloiden yhteydessä. En ymmärrä. Peuhupaikka oikein kutsuu heittämään vapaalle ja miten se vapaalle heittäytynyt lapsi sitten malttaa pöydässä istua. En ole täällä nähnyt leikkipaikkoja muualla kuin McDonaldsilla. Pöytään tuodot väriliidut väritettävine kuvineen vielä menettelevät, mutta ei lapsi ihan hirveitä tarvitse viihtyäkseen.

Olen sitä mieltä, että lapsi ei opi hyviä tapoja muutoin kuin olemalla mukana siellä missä perhe menee ja missä tapahtuu. Nuorena on vitsa väännettävä. 

Kun ajoimme Amerikan halki päätimme, että autoon ei osteta lapsille videosysteemiä. Ajattelin silloin ja ajattelen edelleen, että pääosin tämä elämä on ajan tappamista, aika asiapitoista ja vähän tylsääkin. Tärkeintä on oppia viihtymään tylsyyden ja arkisuuden kanssa. Koko ajan ei voi olla huvipuistoa ja pellehermannia. 

Silloin 3-vuotiaat kaksoset ja 9 kk vanha yksönen selvisivät road tripistä oikein hyvin. Ei tullut kyyneleitä eikä pulinoita. Viihtyivät keskenään ja kun ei jaksanut enää viihtyä silmät laitettiin kiinni.  




Tytär iski silmänsä yläkuvan turkoosiin mekkoon. Sitten kun hän menee ihan oikeasti promiin, niin tuollainen olisi suotava löytää ylle. 



Wednesday, July 22, 2015

Juhlitaan elämää

Meidän uintijoukkue on aika iso, yli 500 uimaria. Toisaalta sitten kaksosten ryhmässä on ollut vain 30 uimaria. Vuoden aikana lapset ovat tulleet tutuiksi. 

Alkusyksystä tytär kertoi, että oli joukkuehengen nostatusharjoitus. Jokainen sai kertoa itsestään. Mukana oli myös pari vanhempaa, jotka olivat jääneet katsomaan harkkoja. Claire-tytön  äiti oli kertonut sairaudestaan, syövästä. Sairaus oli voitettu.


Maaliskuussa lapset kertoivat, että joukkuekaverin äidin syöpä  oli uusiutunut. Taistelu kesti muutaman viikon ja toukokuussa valmentaja lähetti kutsun hautajaisiin.

Täällähän on tapana muistaa perhettä mm. viemällä ruokaa surutaloon. Toki kukkasia ja kortteja lähetetään, mutta perhettä halutaan auttaa ihan konkreettisesti. Surun hetkellä ei ruuanlaitto ole päällimmäisenä mielessä. Joukkueemme keräsi perheelle lahjakortin ja siivousapua järjestettiin. Claire on perheen vanhin lapsi, 15-vuotias. Hänellä on neljä nuorempaa sisarusta. 

Äiti tiesi, että hän ei enää toivu. Äidin viimeinen toivomus oli, että hänen hautajaisissaan juhlitaan elämää. Kukaan ei saanut pukeutua mustaan, kaikilla piti olla värikkäät vaatteet yllä.

Moni Clairen joukkuetoveri osallistui siunaustilaisuuteen tukemaan ystäväänsä. Tytöt olivat kukkamekoissaan, pojat värikkäissä paidoissa. Jotenkin näky oli samalla kertaa sekä riipaiseva että lohduttava. 


Claire on kultainen tyttö. Sellainen, joka kannustaa muita, jopa sitä joukkueen ilkiötä. Ilkiö oli sanonut Clairelle "shut up" ja arvatkaas vaan kuinka siitä kohistiin. Alkukesästä Claire päätti lopettaa uinnin ja alkaa hoitaa perheenäidin hommia, huolehtia neljästä nuoremmasta sisaruksesta. Iso vastuu. Mun mielestä liian iso vastuu niin nuorelle tytölle, mutta kuten joku sanoi vaihtoehdot olivat vähissä. Claire sai kuitenkin jäädä kouluun josta tykkäsi. Uintiharkkojen poisjäänti mahdollisti pidemmät koulumatkat. 

Luin Hesarista artikkelin, että me nykyihmiset olemme etääntyneet kuolemasta. Onhan se pelottava ajatus. Kukapa sitä kovin mielellään ajattelee. Olen vuosien saatossa kertonut lapsille toiveitani. Yksi on se, että minä myös haluan että elämääni juhlitaan. Saa nauraa ja soittaa hyvää musiikkia. Lasten ollessa pieniä kerroin, että läheisen kuolema on vähän kuin punainen ilmapallo karkaisi. Menetys tuntuu suurelta, mutta sitten pitää katsoa miten tuuli palloa kuljettaa, huiskuttaa sille hyvästiksi ja toivottaa hyvää matkaa.

Pari päivää sitten lapset alkoivat jutella, että kuka pitäisi pelastaa onnettomuudesta ensin. Solidaarisina (tietävät mistä ruoka- ja kuljetuspalvelut tulevat) ehdottelivat, että jos äiti pelastettaisiin ekaks. Kitiin kovasti, mutta kehotin pelastamaan ensin toisensa. Jos aikaa ja resursseja piisaa, niin sitten voi pelastaa äidinkin. Minä olen kuitenkin saanut elää niin vaiherikkaan ja täyden elämän, että ahneeksi ei parane ryhtyä. Heillä on elämä edessään ja he tarvitsevat toistensa tukea. 

Mutta miten sitä oppisi vielä juhlimaan elämää kun on täällä elävien kirjoissa? 

P.S. Olen luvannut lapsille, että tulen kummittelemaan jos se vain suinkin on mahdollista. Sellaista lempeää ja hyväntahtoista kummittelua. Vähän kuin suojelusenkelin toimintaa valeasussa. 



Monday, July 20, 2015

Ei tule lasta eikä saunaa

Saunaprojekti ei edisty. Kahden viime viikon aikana on tapahtunut jotain suurin piirtein yhtenä päivänä viikossa. Tänään, maanantaiaamuna, ei tullut ketään. On ollut monta päivää, jolloin sauna olisi ollut paikallaan.



Eilen muistin, että onhan meillä amme. Tai itse asiassa niitä on kolme, mutta tässä master bedroomin yhteydessä olevassa kylppärissä on sellainen poreileva malli (onks se poreamme?, nyt alkaa olla suomen kielen sana hukassa). Olemme asuneet tässä kohta kaksi vuotta ja tämä taisi olla neljäs kerta kun ammeeseen pulahdin. 


Ja olihan se ihanaa viinilasillisen kanssa. Oikein rentouttavaa ja mukavaa. 




Olen aina vähän ihmetellyt amerikkalaisten viehtymystä kylpyammeisiin. Jotenkin itsestä ne tuntuvat vähän epäkäytännöllisiltä. Hyvin harvoin tulee kylvettyä. 

Saunaprojektin alku oli niin lupaava. Miehet olivat  paikalla nakutettuina ja yhden vaiheen loputtua saatiin toinen heti käyntiin. Ymmärrän kyllä meidän kontrahtoria. Hän varmaan kilpailee näistä urakoitsijoista toisten kontrahtoreiden kanssa. Mutta kyllä tämä päivästä päivään odottaminenkin on tylsää. Tässä on nyt mennyt koko kesä. Mun pitää olla avaamassa ovia, huolehtimassa että Felix pysyy jaloista poissa. Se yhdistettynä kolmiinkin eri harkkoihin päivässä, kisoihin ja yhden koululaisen kuljettamisiin alkaa nyppiä. Puhumattakaan siitä, että talossa häärää aina vain vieraita ihmisiä. Sopimuksen mukaan valmista piti olla 30 päivän kuluttua siitä, kun urakka alkaa. Hiljalleen alkaa tulla mieleen Peter Mayle ja Vuosi Provencessa. 

Toisaalta ryttyilystäkään tuskin mitään hyvää seuraa. Työn jälki näyttää toistaiseksi hyvältä ja haluamme sen olevan sitä edelleen. Epäilen, että moni muu on samanlaisessa tilanteessa. Ehkä tämä on niitä tilanteita, jossa se koviten huutava saa ensimmäisenä palvelua. Amerikkalaiset ovat vaatimisessa kyllä hyviä. Me suomalaiset ehkä turhankin suurpiirteisiä. 






Mutta rentoutuuhan sitä kylvyssäkin. 

Onnellista viikkoa! Kiva, kun kävit lukemassa. Mun kaikki blogikuvat taitaa olla tyyliin tukka hajalla ja ilman meikkiä (johtuu kai siitä, että sellainen olen valtaosan ajasta). Pitää pynttäytyä joku päivä ja ottaa kuva pari. En mä aina ole ihan näin karmea harakanpesä. Mutta musta toi ilme kertoo aika paljon olotilasta. Enjoy. Lather. Soak. Unwind.

Thursday, July 16, 2015

Ajan kepeän raskas olemus

Illalla väsäsin kalakeittoa. Tytär vieressä leipoi cupcakes. Katsoimme Netflixiltä Cupcake Wars ja veikkailimme voittajaa. Niin se aika vierii. 


Ainakin aikaisemmin lukijoissani on ollut taaperoiden äitejä. Muistan sen ajan kun kaksi kaksivuotiasta ja yksi vauva täystyöllistivät, kun oli kolme vaippaikäistä. Mä en suoraan sanoen tiedä kumpi on rankempaa: olla yhden tenavan leikkikaveri kokoaikaisesti vai estää kolmen taaperon tuhoja kolmella rintamalla. Molemmat rassaavat aika ajoin. 


Ja sitten tuleekin se päivä, että lapsi lukee reseptiä, sekoittelee ainekset, koristelee leivonnaiset. Ihan kuin olisi koko ikänsä leiponut. 

Taaksepäin kun katson, niin paljon on tapahtunut. Eteenpäin tähytessä näkyy vain kiristyvä tahti, kasvava nopeus, suuremmat muutokset. Hui! Miksi kuikaan ei kertonut ennen vanhemmaksi ryhtymistä?


Aika kuluu niin kepästi, ihan ohimennen, melkein olkapäitä kohautellen. Kuitenkin pohjavire on raskas: on aika valmistautua tulevaan, pakastaa marjoja, säästää opiskeluun ja eläkkeeseen, ajatella terveyttä, tehdä oikeita ja hyviä valintoja. Pitää opiskella, pitää löytää mielekäs ja hyvä työ. Pitää tehdä valintoja haluaako perheen.... Niin kivalla tiellä me kuljetaan, mutta bootsit on välillä raskaat. 


Silloin kun oikein väsytti, vanne kiristi päätä ja olisi tehnyt mieli mennä autoon päikkäreille (sieltä ne pienet vintiöt eivät olisi heti saaneet käsiinsä).... Jos joku olisi näyttänyt nämä kuvat ja sanonut, että kohta lapsi siinä sun rinnalla leipoo ja yhdessä jännitätte ohjelman lopputulosta... Olisin halannut kuvien näyttäjää. 

Ja sulle taaperon äiti (ja miksi ei myös isä): vielä tulee päivä jolloin pääset ihan rauhassa vessaan ja suihkuun. Tosin vieläkin aika ajoin joku siellä oven takana huhuilee :)

Sunday, July 12, 2015

Mintje ja Monica - ihanat ystävät

Oli taas kolmipäiväiset uintikisat. Kun kisapaikkana on kuplahalli ja ulkona lämmintä 35 C astetta ja risat, niin siinä rassataan sekä uimareiden että kannustajien sielun- ja ruumiinvoimia. Uimarit istuivat vielä kaiken hyvän lisäksi ulkona. Ilmankosteus oli aikamoinen. Ystäväni tuomaroi koko lauantain. Hänen piti olla tuomarina vain kahdessa sessiossa, mutta joutui sitten tekemään kolmannenkin. Hän näytti aika kypsältä oltuaan jalkeilla klo 9-19. Järjestävällä seuralla ei ollut tarpeeksi tuomareita omasta takaa. Ilman ystäväni työtä olisi kolmas sessio jäänyt pitämättä. Ajanottajia ja juoksutyttöjä sen sijaan oli, joten mä sain nauttia kerrankin tekemättä mitään.


Saksalaisen ystäväni Monican kanssa istuimme vieretysten. Puhe siityi jouluun. Kerroin, että tänä jouluna saattaisi olla asiat niin hyvin että saisimme ensimmäisen kerran perhettä vieraisille.  Monica kertoi, että he ovat kerran viettäneet saksalaisen joulun. Ystäväni silmät kyyneltyivät. Hän kaipasi joulun rauhaa, perhettä, ruokia, tunnelmaa. Minä kerroin omasta haaveestani viedä perhe joskus Suomeen joulunviettoon. Ehkä Lappiin, niin että olisi lunta. Siinä me haaveilimme silmät kosteina oikeasta joulusta. Ymmärsin heti mistä Monica puhui. Täällähän jouluksi ei hiljennytä samoin kuin Suomessa tai Saksassa. Kaupat ovat auki, kaikki pyörii. "Silent" oli sana jota molemmat käytimme. 

Kuvat ovat tanskalaisen ystäväni Mintjen talosta. Talo on ihan tässä meidän lähellä. Ja nyt se on tyhjä. 



Tapasimme viime keväänä, kun Mintje oli perheineen ollut vuoden verran maassa. Hänen miehenstä työsopimuksen piti jatkua vielä kaksi vuotta. Kesäkuun alussa ystäväni kertoi, että miehelle on tarjottu hyvää paikkaa Tanskasta ja he lähtevätkin jo vuotta aikaisemmin. Kaikki kävi sitten todella nopeasti. Muuttoauto oli pihassa ennen kuin huomasinkaan. Mintje perheineen on takaisin Tanskassa.

Mulla on merkillisen haikea olo. Olen melkein vähän kateellinen ystävälleni. Hän on palannut kotiin, tuttuun ja turvalliseen. Mintjeä rassasi kovasti kotona olo. Puhuimme siitä muutaman kerran. Varsinkin tanskalaiset ystävät kyselivät usein, että etkö ole vielä mennyt töihin ja miten saat aikasi kulumaan. Alunperinkään ystäväni ei ollut tarkoitus työskennellä, mutta silti omatunto kolkutteli. Pitää tuottaa. 

Toisaalta Monica on ollut kotiäitinä koko täällä oloaikansa. Niin hän olisi varmasti myös Saksassa. Ei hän edes haikaile työn perään. Hänen työnsä on koti ja lapset. Mies matkustaa ja pyörät pitää pitää pyörimässä. 

Välillä mulla on sellainen olo, että se oikea elämä olisi Suomessa. Että täällä mä olen jotenkin elämästä syrjässä, ikuinen turisti. Niin hullua se on, että kadehdin vähän jo sitä viileää ja sateista kesääkin. Meillä vain paistaa ja paistaa, päivästä toiseen. 

En oikein osaa sanoa mikä kaihertaa. Mulla on koti-ikävä, Suomi-ikävä. Haluaisin mennä marjametsään ja syödä metsäsienistä tehtyä salaattia. Haluaisin katsella suomenkielistä näytelmää ja lukea Hesaria aamukahvilla. Haluaisin kävellä vesisateessa neuletakki yllä ja taivastella sään viileyttä. Haluaisin porhaltaa töihin ja tuntea itseni tärkeäksi. 

Ja sitten toisaalta tiedän, että mulla olisi aina ikävä tänne, tätä elämää, tätä aikaa. 

Tuesday, July 7, 2015

Ihmisen ikävä riippumaton luo - koulu alkoi

Suomessa taitaa olla lomakuukausi parhaimmillaan. Ainahan kaikki halusivat silloin aikoinaan olla heinäkuun lomalla. Vieläkö on sama tilanne? Muistan sen kahnauksen, kun kaikki eivät voineet olla yhtäaikaa lomalla. Jonkun piti joustaa ja yleensä minä lapsettomana joustin ja pätkin lomani pieniin osiin. Kerrankin olin varannut Pariisin matkan ja sopinut pomonkin kanssa asiasta. Sitten pomon tuuli kääntyi ja Pariisi sai väistyä tuonnemmaksi. Fiksuissa paikoissa oli kiertävä lomakalenteri ja jokainen sai lomansa vuoron perään.


Juniorin Middle Schoolin viimeinen vuosi starttasi tänään. Ensi vuonna sitten lukioon. Vanhemmat lukijat varmastikin muistavat meidän ympärivuotisen koulun, mutta tästä linkistä (klik klik) voi käydä lukemassa postaustani koulujärjestelmästä.

Ympärivuotinen koulu lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että oppilaat on jaettu neljään eri ryhmään ja kolme ryhmää on vuorollaan koulussa ja yksi koulusta poissa. Vuosi rytmittyy neljään yhdeksän viikon työputkeen ja yhtä moneen kolmen viikon lomaan. Mulle tämä oli alkuunsa vähän hankala, mutta kun totuin niin huomasin edut. Ainakin sen, että opittu asia säilyy mielessä eikä karkaa matkoihinsa pitkän kesäloman aikana. Toisekseen jos matkailusta tykkää, niin loma-ajat ajoittuvat muihinkin ajankohtiin kuin vuoden ruuhkaisimpiin turistisesonkeihin.

Ympärivuotisen muut edut ovat myös varteenotettavia. Kouluja ei tarvitse rakentaa niin suuriksi, kun säästetään muutaman luokkahuoneen verran. Esimerkiksi meidän koulussa tämä tarkoittaa kaiketi 12 luokkahuonetta. Kuvittelisin, että lasten hoitokin on helpompi järjestää työssäkäyville vanhemmille. Leirejä ja iltapäiväpaikkoja on hyvin tarjolla. Olen joskus miettinyt, että miksi Suomessa tähän malliin ei ole tartuttu kun Suomi kuitenkin on kouluasioissa edelläkävijä. Vai ajatellaanko, että kesä on niin lyhyt ettei kolmen viikon loma riitä lataamaan akkuja. 

Tämä ja edellinen kesä ovat olleet haasteellisia, sillä vanhemmat lapset ovat traditionaalisessa koulussa (ihan kuin Suomessa) ja nuorimmalla on pirstaleisempaa. Ensi kesästä lähtien puksutellaan taas yhtä tahtia. 

Tänään ajoin yhden lapsen aamuharkkoihin, yhden kouluun, hain yhden lapsen aamuharkoista, vein kaksi lasta iltaharkkoihin, vein yhden lapsen iltaharkkoihin ja toin kaksi lasta kotiin. Mies toi yhden lapsen harkoista kotiin. Ihan mielipuolista. Vanhemmat lapset aloittavat nyt herkistelykauden, joten harkkoja ei ole enää  onneksi kuin yhdet päivässä. 

Joku ehkä muistaa kakkapussimysteerin (klik klik). Kirjoitin siitä huhtikuun lopulla. Loman aikana oli hävinnyt kyltti "No Dumping" ja pussejakaan ei enää ilmestynyt. Mun teoria oli, että joku oli jäänyt kiinni niin perusteellisesti ettei enää kehdannut naamaansa näyttää.

Eilen illalla juttelimme koiranulkoiluttajien kanssa ja paljastui, että kakkapussien jättöpaikkaan oli asennettu riistakamera. Taisin osua oikeaan. Huhu kertoo, että asialla oli iäkkäämpi labradorinnoutajan isäntä... 

Friday, July 3, 2015

Vierivät kivet eivät todellakaan sammaloidu

Pari iltaa sitten meitä hemmoteltiin. Mies tuli vähän aikaisemmin töistä. Pakkasimme mukaan rouskuteltavaa ja cooleriin juomia. Haimme nuorimmaisen yksistä harkoista ja kaksoset toisista. Pikainen illallinen Tropical Smoothie Cafessa ja auton keula kohti stadionia. The Rolling Stones ja Zip Code Tour olivat saapuneet kaupunkiin. 


Stadionin parkkarilla piti tietysti ottaa virvokkeita. Tailgate party oli jo hyvässä alussa, kun saimme auton paikoitettua. Miehen kanssa pistimme taiteen sääntöjen mukaan retkituolit pystyyn ja otimme oluet käteen -  paitsi mä join vettä. Mutta pitihän sitä yrittää. Viereisissä autoissa oli kyllä meininkiä sitäkin enemmän, viskileka kiersi, oluttölkit nasahtelivat auki ja jostain tuli imelä saunavihdan tuoksu. 

Sää suosi. Pari viimeistä viikkoa on ollut kuumia, lämpötilat reilusti yli 30 C asteen. Vaan nytpä jäätiin alle 30 C asteen ja sadettakaan emme saaneet. 

Lapsille kokemus oli uusi. Emme ole koskaan olleet heidän kanssaan stadionkeikalla. Oli se mullekin tavallaan uutta. Olen nähnyt Rolling Stonesin aikaisemmin kaksi kertaa Helsingissä ja kerran Prahassa, mutta tämä stadion oli kyllä huikean suuri. Ja tietenkään mä en tajunnut ottaa kuvia screeniltä keikan aikana. Jalka vipatti ja piti vaan eläytyä. Ei tullut kuvaaminen mieleen. Mutta sitä mietin miltä katsomo  mahtaa näyttää lavalta käsin, 40 000 ja risat katsojaa jammailemassa. 

Istuimme permannolla. Suomessa olen tottunut seisomaan siinä keskikentällä, mutta tänne olikin viritelty tuolit. Nice. 

Etukäteen kuulin paljon muka-hauskoja vitsejä herrojen muusikoiden iästä. Nestori Watts on 74-vuotias, Richards ja Jagger 71-vuotiaita ja juniori Wood 68. Joku oli sitä mieltä, että pyörätuoleilla artistit työnnetään lavalle. Toisen mielestä konsertti varmaan alkaa ajoissa, jotta vanhukset pääsevät nukkumaan. 

Jumpin´ Jack Flashillä aloitettiin. Ehkä vähän laahaten, mutta olin niin iloinen nähdessäni veijarit lavalla että väliäkös tuolla. Ja alku ei kertonut mitään lopusta! Gimme Shelter  oli kuudenneksi vika biisi ja siinä alettiin päästä todella asiaan. Taustalaulaja Lisa sai varpaankynnet rullalle. Sai ne bändin pojatkin. Siitä sitten huikeaa musisointia kahteen encore-biisiin saakka. Ensin You Can't Always Get What You Want. Esitykseen oli pestattu paikallisen yliopiston kuoro. 

Laulu oli upeaa, mutta olisittepa nähneet miten kuoron tytöt silmäili Jaggeriä. Wau! Kuten täällä sanotaan, tytöt olivat ihan smitten. Rokkarin tenho puree edelleen. 

Lopuksi sitten oli sellainen ilotulitus, että alta pois. Richards aloitti Satisfactionin riffit. Mä olin onnistunut olemaan koko illan ilman kyyneleitä, mutta nyt kyllä aukenivat jotkut hanat. Ehkä asiaan vaikuttaa, kun luin Richardsin elämänkerrasta (Life) miten hän kokee biisin. Kirjassa hän kertoo, että tuntuu kuin olisi lentoon lähdössä. Kitarasta purkautuvat tutut riffit ja hän vilkaisee olan yli ovatko kaikki mukana. Selkärangan antaa Watts rummuissa, hei nyt mennään. 

Tämä liveversio oli ihan omaa luokkaansa. Herrat todistivat, että ainoa jolla alkaa ikä painaa on korkeintaan yleisö. Mäkin istuin tuolillani hetken. Vauhti ja meininki vaan lisääntyivät loppua kohden. 

Ja sitten se oli ohi. Charlielle autettettiin takki päälle koko bändin voimin. Mick sulki vetoketjun. Ehkä se oli jokin sisäpiirin vitsi. Esimerkkiähän tästä pitää ottaa. Jos mä jaksan seitsemänkymppisenä heilua kuin Jagger, näyttää yhtä onnelliselta kuin Richards, käyttää yhtä huikeita tossuja kuin Wood ja ennen kaikkea paukuttaa rumpuja yli kaksi tuntia kuten Watts... Lapsille sanoin, että jos löydätte homman jota haluatte tehdä hamaan hautaan saakka ja näytätte yhtä onnellisilta kaikkine uurteinenne niin go for it. 


 Konsertin jälkeen olisi sauna maittanut. Siitä on tosiaankin 20 vuotta, kun ekan kerran heidät näin. Ja 17 vuotta viimeisimmästä kerrasta. Nämä molemmat keikkamatkat päättyivät  aikoinaan saunaan. 

Laattapojat ovat tehneet töitä kolme päivää. He valoivat myös lattiat, joten kyllähän siihen aikaa kuluu. Aivan älyttömän ahkeriakin ovat, kaksi työpäivää oli 12 tuntisia. Työn jälki on uskomattoman siistiä. Ja mullehan tämä on vallan hauskaa, kun suunnitelmista en tiedä tuon taivaallista. 


Yritämme tehdä tästäkin pesutilasta samanlaisen kuin talon muut tilat ovat. Kaikissa oppaissa sanotaan, että uudet rakennelmat kannattaa tehdä entisen henkeen. Ehkä tää nyt ei ihan ideaali ole, mutta lämmin ja kotoisa kuitenkin. Suihkutilan penkki oli meille yllätys. Mutta kyllähän sitä saunan jälkeen joskus tarvitsee. 




Tekijät eivät olleet ensimmäistä kertaa laattahommissa. Kivoja, kohteliaita ja ahkeria meksikolaisia. 


Pesuaineillekin oli suunniteltu oma kotelo. 


Ehkä ensi viikolla jo  pääsemme paiskomaan löylyjä. Sen jälkeen en kyllä saunomista lopeta... If you start me up I'll never stop.