Sunday, June 28, 2015

All inclusive sudenkuopat

All inclusive kuulostaa mukavalta, mutta on siinä ainakin kaksi sudenkuoppaa: ruoka ja juoma. Vielä kun erilaisia ravintoloita on tarjolla useampia ja juomat kannetaan nenän alle hiekkarannalle, niin vahvinkin liha heikkenee. 


Aamut aloitin hedelmillä. Lautaselle päätyivät varmimmin hedelmät jotka olivat paikallisia, kuten mango ja papaija. Aloin epäillä, että työntekijät lähetettiin iltavuoron jälkeen keräämään hedelmäsatoa. Sama henkilökunta kun tuntui olevan paikalla aamusta iltaan ja hedelmät olivat ihanan tuoreita. Maistoin uusiakin tuttavuuksia, kuten otaheiti apple ja nase fruit. Jälkimmäinen maistui mämmille. Aamiaisen kruunasi smoothie, vastapuristettu appelsiinimehu ja mimosa. Appelsiinmehu muuten tuntui kelpaavan vain harvoille ja valituille. Puristinautomaatti oli kyllä keskeisellä paikalla, mutta mehu ei ollut ollenkaan niin makeaa kuin tölkistä kaadettava. 

Aamiaistarjoilu oli niin runsas ja monipuolinen, että pelkällä aamupalallakin olisi jaksanut koko päivän. Kananmunat eri tavoin valmistettuina (munakkaat, paistetut, keitetyt jne.), aamiasmakkarat, pekoni, kalaruuat, leivonnaiset, puurot, pannukakut, french toast... Kaikkea oli tarjolla. 


 Aamiasikattaus


Ennen lounasta piti jo hakea pikkupurtavaa. Rannassa puhisi oikea pizzeria leivinuuneineen ja italialaisine pizzamaakareineen. Otin pizzeriasta aina välillä mukaan pizzan, kun arvelin jälkikasvun jossain vartovan nälkäisenä. Olivat muuten taivaallisen hyviä. Välillä lapset itsekin kävivät tilailemassa. Pizzat olivat enemmän eurooppalaisia kuin juustohöttöä, johon täällä Amerikassa olen tottunut.


Ja joskus kävi myös niin, että piti saada tukevampaa välipalaa ennen lounasta tai illallista. Askel veti grillikiskalle. Otin pari kertaa mahi-mahi wrapin, kerran maistoin jamaikalaista jerk chicken ja patties (vähän kuin suomalainen lihapiirakka eri täytteillä) maistelin myös. Oi voi, vieläkin vesi nousee kielelle. 





Alueen yhdeksästä ravintolasta vain yksi jäi käymättä, sushi-baari. Sikäli harmillista, että tykkäämme sushista kaikki (paitsi yksi joka ei tykkää yhtään mistään). Kaikki paikallset ruuat olivat erinomaisia. Itse söin useinmiten kalaruokia. Vihannekset olivat erinomaisia, tomaatitkin ihan eri makuisia kuin täällä kotona. Japanilainen Kimonos ravintola ja italialainen iltaravintola vaativat ennakkovaraukset. Nämä kaksi olivat myös ne, joihin näin jälkikäteen voisin jättää menemättäkin. Ruuat olivat hyviä ja tarjoilu ystävällistä, mutta enemmän jamaikalaisia valmistusperinteitä ja raaka-aineita sisältävät herkut vain niin paljon parempia. Creme Brulee oli erinomaista, mutta rommi-kookosleivonnainen vei kielen. 




Enkä mä tietenkään muistanut ottaa ruokakuvia... Lautanen oli tyhjennetty ennen kuin kuvaaminen tuli mieleenkään. Eniten pidin rannalla olevasta kalaravintolasta, Stew Fish. Esimerkiksi kookosmaidossa haudutettu kala oli äärettömän hyvää. Kalat olivat useinmiten mahi-mahi tai snapper. Päivän erikoiset olivat kertakaikkisen maukkaita. Voih, kaipuu on kova jo  nyt kalapatojen ääreen.


Rantaravintolasta ei ole kuin kaksi iltakuvaa. Nekin merelle päin. 



Kaksi allasbaaria sekoitteli drinksuja sen minkä ennätti. Yllätyin ensimmäisen kerran, kun rannalla pötkötellessä ystävällinen sielu tuli kysymään että haluaisikos rouva jotain juotavaa. 



Ja halusihan rouva. Yhtenä päivänä mies poistui hetkeksi viereltäni ja läheltä alkoi kuulua huutoa "miladi, miladi, miladi". Havahduin katsomaan, että hukkuuko siellä joku. Ei. Minä olin se miladi (ei todellakaan mikään maileidi tai mylady vaan miladi). Sillä tavoin yksin hyljättynä maistuisi varmastikin jokin juotava :)

Ensimmäisen kerran mua kutsuttiin miladiksi, kun yhtenä päivänä lounastin yksikseni. Henkilökunta näki vaivaa viihtymiseni hyväksi. Jokainen kävi vuorollaan pitämässä seuraa ja kautta rantain selvitti, että en ole yksinäni matkalla. Miladille käytiin kertomassa kuinka ruuan valmistuminen etenee, vesilasi täytettiin tuhka tiheään ja muuta juotavaa olisi tuotu ilomielin. Miladi oli hyvin tyytyväinen. 


Joka päivä oli tarjolla päivän drinkki special. Tietysti  myös vanhoja tuttuja sai tilattua. Yläkuvassa on juoma Jamaican lipun väreissä. 



Tämä taitaa olla Temptation. 


Lasissa on joko gintonic tai sitten Ambrosia.


Drinksun sisällön sai tarkistaa liitutaululta. Berry berry oli mukavan mustaherukkainen. 


Rannalle tuli kärryt, joista jaettiin kookoksia. Kookos avattiin viidakkoveitsellä ja kookosveden sekaan sai halutessaan tujauksen rommia. Paikallinen Donna-rouva kertoi, että hänelle on opetettu että ainoa vesi joka menee suoraan sydämeen on kookosvesi. Elektrolyytit tekevät hyvää. 

Vaikka juomia oli tarjolla aamusta iltaan ja vielä baarikaappikin täytettiin viineillä ja oluella, niin koko aikana en nähnyt yhtään selkeästi päihtynyttä. Joku oli illalla ehkä vähän väsynyt, mutta ei hoipertelu-väsynyt. Kohde on amerikkalaisten suosiossa ja meidän kulttuuriin ei kuulu humalassa esiintyminen collegevuosien jälkeen. Juoda saa, mutta humaltua ei. Suomalaisittain ajatellen voisin kuvitella esimerkiksi monen pikkulapsen vanhemman kavahtavan viinalla läträämistä. Minkälainen esimerkki siinä nyt annetaankaan lapsille. Amerikkalaisittain ajatellen taas tiedän, että jokainen tuntee rajansa. Pikkulapsista ja vähän isommistakin huolehditaan, vaikka drinksu tai kaksi olisikin otettu. 


Mun ehdoton suosikki oli Cafe de Paris. Kahvilassa tarjottiin erinomaista Jamaica Blue Mountain -kahvia espressona, lattena, americanona, mokkana... Lisäksi oli valikoima erilaisia jäätelöitä, leivonnaisia, creps, digestives. Täyden palvelun kahvila siis. 

Haimme täältä usein kahvit nuorimmaisen kanssa parvekkeella nautittaviksi. Parvekkeen nähdessään nuori mies totesi, että täällä me äidin kanssa juodaan sitten kahvit. Ja niinhän me tehtiin. Joimme Jamaica Blue Mountain -juomia, arvioimme leivoksia, googlailimme kahvin hintoja. Pauna (vajaa puoli kiloa) tätä kahvia maksaa Amazonilla viitisenkymmentä dollaria. 


Leivonnaiset olivat onneksi kohtuullisen pieniä. Niitä saattoi maistella siis useammankin päivässä. 



Kaikesta ylenpalttisesta herkuttelusta ja tarjonnasta huolimatta mä laihduin matkalla. Ensinnäkin herkuttelin hedelmilä, vihanneksilla ja kalalla. Toisekseen maistelin, mutta vähän ja harkiten. Viinaksien kanssa herkuttelin myös, maistelin uutuuksia, uudenlaisia sekoituksia. Ja vettä join reilusti. 

Etukäteen googlailin ihmisten arvioita resortin ruuasta. Monessa sanottiin, että ruoka on hyvää, mutta vähän mautonta. Mielessäni ajattelin, että se on kai sitten sellaista tyypillistä suurtaloussapuskaa. Multa jäi tärkeä pointti ymmärtämättä. Arviot olivat amerikkalaisten kirjoittamia. Ikävä kyllä moni nykyinen maanmieheni arvostaa ruokaa jos siinä on tarpeeksi suolaa, sokeria ja rasvaa. Mun makunystyrät nauttivat täysillä vähäsuolaisesta, vähämakautetusta, puhtaista raaka-aineista tehdystä ruuasta. Olin ihan taivaassa. Kroppakin huomasi viikossa eron. Voin monella tapaa paremmin. Mulla onkin aivan erityinen ikävä paikallisia ruokia. Lapset arvselivat, että satoa ei ole päästy geenimanipuloimaan. Mä arvelen, että asialla olivat taivaalliset jamaikalaiset kokit. 

Pitää alkaa lotota. 

Thursday, June 25, 2015

Minne lemmikki loma-ajaksi? Ja saunaprojektia

Felixin hyvinvointi loman aikana tuotti päänvaivaa. Kenneliin emme halunneet koiraa laittaa. Felix olisi joutunut parhaissakin paikoissa olemaan häkissä. Aika lähellä on koirien täysihoitola. Nettisivuilla kaikki näyttää oikein hyvältä, paitsi  mun oli vaikea sulattaa yhden dollarin ($1) rapsutusmaksua. Siis eikö tosiaankaan niitä  koiria rapsutella joista ei makseta yhtä ylimääräistä taalaa?  Olen myös nähnyt mikä on extrahinnasta tarjottava kävelylenkki: viitisen minuuttia tien reunaa yhteen suuntaan ja sitten toiseen. 


Päädyimme siihen, että Felix on kotona ja kotona käy hoitaja. Firmoja löytyi haulla vaikka kuinka monta. Arvioita lukiessa raakkasin jo muutaman pois. Pariin lähetin sähköpostin, pariin yritin soittaa ja  jätin viestin. Yksi näistä firmoista vastasi kahden vuorokauden sisällä. Heilläkään ei ollut kapasiteettia ottaa uusia asiakkaita. Ja minä kun luulin, että homma hoituu vain yhteyttä ottamalla.

Saimme pari ystävällistä tarjousta ottaa Felix matkan ajaksi hoitoon. Tyttären fysioterapeutti oli toinen näistä. Ongelmaksi tulivat terapeutin kissat. Felix ei oikein kissoista välitä. Emme voineet myöskään antaa Felixiä paikkaan, jossa karkaamisriski olisi suuri: ei aidattua takapihaa ja paljon liikennettä sisälle ja ulos. Felix kun saa vainun jostain, vaikka pikkulinnusta, niin kaikki järki katoaa ja metsästysvietin viemänä mennään vaikka auton alle jos ei kokonaan kadota maisemista.

Mietin pääni puhki mitä tehdä. Muistin sitten babysitterin, joka vuosia aiemmin kävi muutaman kerran vahtimassa lapsia. Hän oli silloin itse 15-vuotias neitonen, nyt jo collegessa viimeistä vuottaan aloittava. Ja se naula veti! Taylor ja sisarensa Tara lupautuivat tulla huolehtimaan Felixistä aamuin ja illoin. Lisäksi ystäväperheen toimeliaat tyttöset kävivät pitämässä koiralle seuraa iltapäivisin. 

Yksinäiset yöt huolettivat eniten. Ostin Felixille hyvissä ajoin katollisen nukkumakopin, kun nyt ei olisi kukaan peittelemässä. Koiruli on hyvä nukkuja ja tykkää muutenkin rauhallisista yksinäisistä hetkistä, mutta kyllähän tilanne mua hirvitti. 

Hoitajat kävivät muutaman kerran tutustumassa jo etukäteen. Varasin Felixille herkkuja ja vannotin hoitajia ottamaan yhteyttä heti jos jotain epätavallista ilmenee. Olin valmis lentämään aikaisemmin kotiin jos näyttäisi siltä,  että Felix ei pärjäisi. Tilanne oli koiralle stressaava, koko lauma kadonnut. 

Tämä koirahan on taistelija ja selviytyjä ja sen lisäksi tavattoman älykäs. Toisen päivän iltana pikkuinen oli ymmärtänyt, miten kuvio toimii ja hoitajat olivat selvinneet huomattavasti vähemmillä haukuilla. Mua lohdutti, että Felix sai kuitenkin olla tuttujen hajujen lähellä omassa kodissa ja omalla takapihalla. 

Tulimme iltamyöhällä kotiin. Odotin, että Felix olisi juossut ovelle vastaan. Talo oli hiljainen ja koiraa ei näy missään! Mielessä kävi jo, että jotain on sattunut ja hoitajat päättivät jättää kertomatta ettei lomamme menisi pilalle. Ja sitten Felix jo olikin toisen kerroksen portaiden yläpäässä, katseli meitä hetken kuin ei tuntisi. Jo alkoi häntä heilua ja koira rynnisti kohti.

Felix alkaa olla toipunut kokemuksesta. Ensimmäisen päivän aikana koira vahti laumaa herkeämättä ja aloitti älämölön jos joku puuttui. Nyt olemme palanneet arkeen ja ei haittaa, vaikka kaikki vähäksi aikaa häviäisivätkin.

Lomalla katselin Felixin kuvia ja tuo yläkuva sai mut poraamaan. Kuinka voikaan olla ikävä! Joo, oon mä vähän höpsö.


Sauna etenee hitaasti, mutta varmasti. Rakentamiseenhan tuli viikon breikki, kun olimme lomalla. Eihän tänne voinut rakennusmiehiä päästää Felixin kiusaksi.


Kaupungin tarkastaja on ihailtavan huolellinen. Joka vaiheen jälkeen hän käy katsomassa, että työ on tehty asetusten mukaan. Eilen tulivat eristeet ja tarkastaja kävi aamutuimaan hyväksymässä työn. Nyt päästään pintamateriaaleihin.


Olen odottanut saunaa niin kauan, että kyllä tässä vielä viikko pari menee. Sitten alkaa siepata, jos joulusaunaan emme pääse :)

Monday, June 22, 2015

Häät Jamaicalla

Viikon aikana näin viitisen hääparia. Ehkä joku pariskunnista oli uudistamassa vain vihkivalojakin. Yksi seurueista oli hulvattomon suuri ja loput huomattavasti pienempiä. Vihkipaikka oli suoraan parvekkeemme edessä :) 

Jos häät Jamaicalla kiinnostavat voi palveluja, paketteja ja hintoja kurkkia vaikka tästä linkistä (klik, klik).


Yleisvaikutelma oli, että kohteessamme kaikki toimi tehokkaasti ja kellontarkasti. Ja tietysti myös äärettömän ystävällisesti ja hienotunteisesti. Kokemusta häiden järjestelystä on varmasti laidasta laitaan. Vihkivalojen uusijoille ja häämatkalaisille on omat pakettinsa. 



Gazebolta aukeavat näkymät valkoiselle hiekkarannalle ja auringonlaskun aikaan on vaikea löytää romanttisempaa paikkaa. 


Jollakin oli muutaman hengen orkesteri soittamassa. Jollekin riitti kitaran säestys. Ihan gazebon vieressä on musta-valkoinen shakkilauta. 


Suuri hääseurue oli valinnut viettopaikaksi kuitenkin valkean hiekan. Hiekalle oli pystytetty puinen katos ja tämän sillan yli hääpari asteli alttarille. 


Suurempi seurue voi juhlia reilun kokoisen katoksen alla. Paikka näytti valtavan kauniilta katettuna ja tunnelmallisesti valaistuna. 


Kahden kesken voi nautiskella pienessä huvimajassa. Rannalle katetut illallispöydät olivat aivan yltiöromanttisia. Mikäs sen ihanampaa kuin herkutella kynttilöiden valossa rakastetun kanssa. Henkillökunta ilmestyy paikalle silloin kun tarvitaan, muuten he odottavat diskreetisti rannan varjoissa. 


Pääosin morsiamet olivat pukeutuneet valkoisiin. Suuren seurueen morsiamella oli lähes kuvan kaltainen puku: pitsiä, vyötäröllä hiekan värinen nauha, kädessä yksinkertainen oranssinsävyinen kukka. Morsiusneitojen mekot eivät olleet täyspitkiä, väri oli myös hiekkaa ja käsissään heillä oli oranssit kukat. Seremonian loppupuolella he avasivat turkoosit, valkoiset ja oranssit päivänvarjot. Sulhanen ja hänen seurueensa olivat pukeutuneet valkoiseen ja liivit olivat hiekansävyjä. 


Upea ilmestys oli merenneitohelmaiseen pukuun pukeutunut morsian. Tyylistä saa osviittaa kuvasta. Puvun väri oli kuitenkin enemmän vihreää ja turkoosia, pääntie oli leikattu syvään ja kaulus oli haltermallinen, edessä syvä halkio. Ja kaikki viimeistelty paljeteilla. 

Tapasin morsiamen illalla ja itse asiassa koko resort tanssi heidän kanssaan One love -biisin reggae-bändin säestämän. Morsiusneitojen puvut olivat alaosasta turkoosit ja yläosaltaan valkoiset. 


Sulhanen oli pukeutunut rennosti turkoosin/aquan väriseen pellavapaitaan ja valkoisiin housuihin. 

Nyt ei pidä ajatella, että mä meidän parvekkeelta vakoilin. Itse asiassa hienotunteisesti kiersin hääpaikan jos seremonia oli meneillään, kun talsin kotiin ja parvekkeellekaan en könynnyt. Kuten ei näyttänyt tekevän kukaan muukaan. Mun ammatti on ollut pukeutuminen lähes 20 vuotta ja sinä aikana mä opin pistämään yksityiskohdat merkille yhdessä vilauksesssa. Niin pitkälle pääsin, että erotin messuilla pienen pienestä kangastilkusta oliko se italialaista vai saksalaista villaa :) Pukeutumisen kirjo on tullut tutuksi urheilujalkineista morsiuspukuihin saakka. 


Annoin merenneito-morsiamelle halauksen ja kerroin kuinka kaunis hän ja hänen pukunsa ovat. Tiedättekös, joskus tulee vain sellainen olo, että joku tarvitsee halauksen, joku tarvitsee muutaman kauniin sanan. 


Morsiuskimppukaan ei varmasti maltaita maksa jos valitsee pukettiin paikallisia kukkia. Luonnossa kasvoi mitä näyttävämpiä, veistoksellisia kukkasia. 

Meidän piti miehen kanssa matkustaa Jamaicalle häämatkalle lähes 20 vuotta sitten. Menimme Suomessa naimisiin ja kaksi viikkoa häiden jälkeen matkasin miehen luokse Kaliforniaan. Emme vaan tienneet, että kaksoset olivat jo lyöttäytyneet matkaseuraksi. Muistan, kun sanoin miehelle San Franciscossa tullitarkastuksessa, että sano niille että rouva ei jaksa jonottaa kun odottaa kaksosia. Noin viikon ajan olin ollut kummallisen väsynyt, juhannuksena eivät alkoholipitoiset juomat maittaneet ja nukutti. Purskahdin kyyneliin, kun illastaessamme Helsingin keskustassa näin punaisen Ferrarin kaartavan mutkaan....

Ja niinhän siinä kävi, että häämatka lykkääntyi. Sinä loppukesänä teimme nopean matkan Suomeen, kun tiesimme että kohta on turha tunkea lentokoneeseen. Jamaica jäi. Mutta olipahan ihana mennä sinne nyt niiden samaistan kaksosten ja yksösen kanssa! Kaksoset ovat jo pidempiä kuin vanhempansa ja kaikki kolme tietävät kaiken paremmin kuin isä ja äiti. 

Kirjoitan vielä jutun, pari. Olen ollut vähän allapäin matkan jälkeen. Sain reissussa niin paljon energiaa ja iloa, että paluu arkeen on ollut raskasta. Mun pitää alkaa lotota. 

Thursday, June 18, 2015

Welcome Home!

Matkalaukut alkavat olla tyhjiä ja pyykit pestyjä. Meillä oli kyllä tosi vähän matkatavaroita ja vähempikin olisi riittänyt. Viisihenkinen perhe selvisi viikosta yhden ison matkalaukun ja kolmen käsimatkatavarapakaasin kanssa. 


Mun piti alunperin matkata Suomeen kaksosten kanssa. Kaikki ei mennyt kuitenkaan ihan suunnitelmien mukaan. Alkoi näyttää siltä, että voisimme lomailla koko perheen voimin. Mies antoi vaihtoehdot Costa Rica tai Jamaica. Valitsin mielestäni pienemmän pahan ja pari päivää myöhemmin mies ilmoitti varanneensa matkat Jamaicalle. Uimakoutsit kävivät kuumina, paras harjoittelukausi meneillään ja  lapset lomalla.  

Tunnustan, mä en ole rantalomien suurin ystävä. Ensinnäkin palan helposti. Hiekka varpaissa ja lakanoissa ei soita kelloja. Auringon paahteesta tulee surkea olo ja joudun verhoamaan itseni päästä varpaisiin. En jaksa innostua ruokapaikkojen metsästyksestä - siitä loputtomasta vaelluksesta pitkin katuja kun pitäisi löytää kaikille ja lompakolle sopiva murkinapaikka. Ja sitten aurinkorasva ja vesipullojen rahtaaminen.... You get the picture. 


Sydän vai joutsenia? Sängyn päälle väkerrettiin joka päivä taideteos.

En lähtenyt matkaan ihan riemumielin. Tunnelmat olivat paremminkin odottavat, uteliaat. Toteutui toinenkin "kauheus": lomapaikka oli all inclusive. Mulla on ennakkoluuloja kaikenlaista all inclusive kohtaan. Sieluni silmin näen pönöttäviä ja punottavia turisteja notkumassa allasbaarin kupeessa. 


Näkymä parvekkeelta. Lehvien takana on hiekkaranta.

On kuulkaa ihanaa tulla todistetuksi, että on perinpohjin väärässä kaikkien ennakkoluulojensa kanssa! Olisin tällä  kertaa voinut jatkaa lomaa vielä muutaman päivän. Missään en ole tuntenut oloani niin hyväksi ja hemmotelluksi. Loved it! Tytär sanoi kun olimme selvittäneet tulomatkalla Miamin tullin, että äiti, täällä vaan yksi ihminen toivotti welcome home. Jamaicalla kaikki sanoivat saapuessa, että welcome home. 


Resortin lobby

Kaikki oli tehty niin helpoksi. Montego Bayn lentokentällä oli vastassa resortin edustaja. Matkatavarat jätettiin odottamaan ja matkustajat pistettiin loungeen. Tarjolla oli virvokkeita. Red Stripe -olutta olisi saanut hanoista ja jokaiseen janoiseen suuhun löytyi kostuketta. Vartin odottelun jälkeen meidät ohjattiin bussille. 

Oli se elämys huristaa vasemmalla puolella, kun kamikatseautoilijat kaahasivat vastaan milloin oikealla milloin vasemmalla kaistalla. Pakokaasuja, värikkäitä rakennuksia, kauniita ihmisiä, kiemurtelevaa tietä, merenrantaa, vuoristoa, vuohia. Mä olin jo ihan tunnelmissa.


Resortin lobby

90 minuutin vuoristorata-ajalun jälkeen olimme perillä. Meille ojennettiin kylmät sitruunantuoksuiset pyyheliinat. Mies oli varannut sviitin, jonka varustuksiin kuuluivat consigliere -palvelut. Meidät johdateltiin toiseen lobbyyn, käteen tuotiin shamppislasit ja chek-in saattoi alkaa. Maailman mukavin check-in.


Resortin lobby

Oppaamme kierrätti meitä vähän yleisissä tiloissa ja saattoi sviittiin. Tavarat tulivat kotvan kuluttua ja olimme omillamme. Tai siis useamman kymmenen ellei satojen ihmisten hemmoteltavina. 


Resortin lobby

Kaikki olivat niin ystävällisiä. Minibaarissa odotti veden ja tavanomaisten virvoitusjuomien lisäksi sopivan kylmä pullo kuoharia ja valkkaria. Punkku oli huoneenlämpöistä. 


Yleisiä tiloja

Nälkäiset matkalaiset suunnistivat yhteen alueen yhdeksästä ravintolasta. Mulla meni alueen kartan hahmottamiseen useampi päivä, mutta  muu perhe oli kuin kala vedessä. 


Toinen kahdesta uima-allasalueesta

Ennätimme rantsuun. Ennätimme nauttimaan iltaohjelmasta. Mulle alkoi valjeta all inclusive -systeemin hyvät puolet. Ja jamaikalaisten vailla vertaa oleva käsitys palvelusta. Se ei ole ulkoaopittua "miten voin auttaa" -liturgiaa vaan sitä, että kun turisti näyttää punaiselta kuin rapu kysytään, että are you ok? 


Mies oli valinnut lomamme kohteeksi Negril Beaches -resortin (klik klik). Paikka on valittu Karibian parhaaksi lomapaikaksi perheille. Negril on n. 70 km pitkä valkea hiekkarannikko ja rannalla on monenlaisia lomapaikkoja. Perhekohteemme vieressä oli vain pareille suunnattu lomakohde. Löytyy paikkoja, joissa voivat lomailla vain yli 18-vuotiaat. Ja jos lomailu jonkinalaisessa kaislarakennelmassa kiinnostaa, niin sekin varmasti järjestyy. Maalaistyttönä mä olen kokenut riittävän monta ulkohuussia ja hyttysen puremaa, joten maalattiamajoitus ei houkuta. 

Kirjoitan vielä postauksen pari. Mua harmitti eniten se, että vaikka olisin halunnut käsittää minkälaista paikallisten elämä oikeasti on jäi kokemus muutaman keskustelun asteelle. Googlailin, että perusviikkopalkka on n. $50 (USD). Työtunteja siihen kertyy n. 9-12 päivittäin. Mulle jäi kuitenkin sellainen käsitys, että resortin työntekijät ovat vähän etuoikeutettuja. Vaikka päivät on pitkiä ja työtahti hirmuinen, niin asiat ovat hyvin. On kuitenkin työ ja toimeentulo (työttömyysaste vähän yli 14% ja nuorien työttömyys tuplat), työympäristö on siisti ja turvallinen. 


Wednesday, June 17, 2015

If there is a problem it's not a problem.

You are in Jamaica. 


Näillä sanoilla meitä tervehdittiin reilu viikko sitten. Seuraavaksi sanottiin, että työtä ei saa tehdä, relax. Drinksulasin kantaminen on raskain suoritus. Eikä sitäkään tarvinnut tehdä edes rannalla itse. 


Mä luin kirjaa


ja annoin silmien ja sielun levätä Karibian turkoosin ja hiekanruskean maisemissa. 

Kunhan saan pyykkejä pestyä, matkatavaroita purettua ja kuvia tutkittua, niin kerron lisää. Mutta löytyi sieltä sauna! Tää meidän saunaprojekti on vielä vaiheessa. Juhannus saattaa tehdä tiuikkaa...

Friday, June 5, 2015

Hei, me ollaan ilkeitä!

Tapanani on lukea heti aamutuimaan Suomen iltapäivälehdet iPadiltä. Viikonloppu- ja loma-aamuisin  sängyssä maaten. Kouluaamuina herätän lapset, hiippailen alakertaan ja varmistan että kaikki on aamupalalle valmista. Kellahdan sohvaan ja luen sillä aikaa kun lapset valmistautuvat.


Mielestäni uutisointi on muuttunut vuosien varrella rajusti. Sain hillittömän naurukohtauksen yksi aamu, kun Suomen hallitusneuvottelujen ohi oli ajanut Kardashianin vauvaodotus. Sitä karjuttiin kissan kokoisilla kirjaimilla. Tosi-tv on toinen juttu, jota en oikein tajua. Sitten on tietysti pakolliset listat (yleensä 5 tai 10 kohtaa) sukupuolielimistä ja niiden toiminnasta, orgasmista, parisuhteesta, laihdutuksesta, pettämisestä. Kuinka omaperäistä ja mielenkiintoista. 

Mua kiinnostaisi ihan vaan ne hallitusneuvottelut, Fifa-käryt, talousuutiset, maailman tapahtumat - kaikki  keski-ikäinen ja tylsä. 


Mutta vielä enemmän kuin uutiset ovat muuttuneet ihmisten kommentit. Tosissani kyllä mietin, että onko musta tullut vain herkempi. Ihmisten kirjoittamat kommentit ovat mulle vähän sama asia kuin ajankohtaisista asioista jutustelu kahvitauolla. Luen, koska haluan tietää mitä muut kulloisestakin asiasta ajattelevat. 

Olen nyt muutaman kerran jättänyt kommentit sikseen. Ei jaksa. Tuntuu, että ilkeilystä on tullut kilpailulaji. Kuka vaan nyt kurjimmin ja ilkeämmin osaa asiasta sanoa. Usein näyttää siltä, että itse uutinen on jäänyt lukematta. Kuten, kun Anssi Kela päätti mennä mukaan Vain elämää -ohjelmaan. Moni kommentti huusi, että kelkka/takki on kääntynyt, sielu myyty, kun ei muuten kauppa käy niin mennään ohjelmaan. Jutussa lainattiin Kelan some-päivitystä, jossa hän totesi hyvin neutraalisti että juuri sillä hetkellä ohjelma ei tunnu omalta. Kommentista on aikaa useampi vuosi.


Toki iltapäivälehtien otsikot ja jututkin osin johtavat harhaan, mutta kyllä yleinen ilkeys tuntuu lisääntyneen. En ymmärrä miksi. Onko meillä ihmisillä niin paha olla nahoissamme? Toki trollit ovat luku sinänsä, mutta kun tuntuu että jokainen haluaa olla nyt se koulun tupakkapaikan kovin urho/gimma. Se, joka sanoo niin että kaikki menevät hiljaisiksi ja herkimpien pitää nielaista muutama kerta. Luu on kurkussa syvällä ja poikittain. 

Kuuntelin keskusteluohjelmaa, jossa Arianna Huffington kertoi Huffington Postin kommentoinnista. Alkuunsa kuka tahansa anonyymi sai kommentoida. Sitten piti ottaa hommiin moderaattorit ja ohjelmat, jotka moderoivat ihmisvastineidensa apuna. Nykyisin voi kommentoida vain rekisteröityneenä. 

 On kurjaa, että kun ihmiselle antaa vapauksia niin ihminen menee sieltä missä aita on matalin. Ei välitetä, vaikka toista satutetaan. Todetaan vain, että kyllä totuuden saa sanoa. Musta kuitenkin tuntuu, että monelle satuttamisesta tulee päätarkoitus. Kun elämällä ei ole muuta sisältöä, niin haukutaan karavaania. Ja haukutaankin niin, että tuntuu. 

Mihin unohtui se periaate, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa niin on parempi pitää ajatukset ominaan? Kun asiaa ajattelen, niin me ihmiset ei olla lajina vielä kovin pitkällä. Ihmisen äly riitti rakentamaan internetin, mutta viisautta ei ole sen käyttöön. 


Peruskoulun tokalla luokalla kiiltokuvavihkooni kirjoitti sijaisopettaja. Runossa taidettiin sanoa: "Kun sä poimit elon ruusun muista, että joka ruusun alla piilee piikki pistävä."  Meillä oli opean kanssa karmaiseva alku. Hän kuvitteli, että pudotin pulpetilta maapallonmuotoisen terottimen tahallani pari kertaa. Vahinkojahan ne oli. Terotin oli uusi ja en ollut sen kiikkerään jalkaan tottunut. Rangaistukseksi sijainen lukitsi mut pimeään ja kylmään vinttikomeroon. Muistan tämän lähinnä siksi, että mielestäni vahingoista rankaiseminen oli epäreilua. Mutta muistan kyllä senkin, kuinka open kanssa sijaisuuden loppupuolella välituntisin läiskytimme koulun pihalla käsiä yhteen, ristiin ja rastiin. Meistä tuli frendit.

Toivon, että me ihmiset opimme. Ruusun alla  väistämättä  on piikki, mutta ei sitä piikkiä tarvitse kanssaihmisten varta vasten hieroa ihoa vasten, tehdä haavaa. Päinvastoin. Meidän ihmisten tarkoitus on puhaltaa, kun piikki raapaisee. Meidän ihmisten tarkoitus on varmistaa, että jäykkäkouristusrokotus on voimassa. Meidän.  Ihmisten.