Sunday, March 29, 2015

Pääsiäisviikko

Olen tykännyt pääsiäisestä aina ihan hillittömästi. Ehkä sen pitkän lomankin vuoksi. Pienenä tunnelma oli niin harras, että esimerkiksi pitkäperjantaina ei kylille lähdetty. Toisaalta sitten pääsiäiseksi tuli usein sukulaisia ja sehän oli jännää jos mikä: nukuttiin siskonpedissä ja sukulaisten tuomat pääsiäismunat olivat aina jotenkin hienompia. Noita Nokinenän pääsiäishypyt olivat parasta viihdettä! Kuuntelin kuunnelmia korvat höröllä. Korvissa kaikuvat vieläkin roolihahmojen äänet. 


Virpomista ei lapsuudessani harrastettu. Yhtenä vuonna saimme lapsilauman kanssa päähän, että olemme trulleja ja teemme oikeita noituuksia. Naapurin vanhapoika ei tykännyt, kun kävimme ripustamassa hänen kesäpaikkansa kattilat ja pannut pihakoivuun. Toisaalta ei siitä sen kummempaa nuohaakaan tullut, kunhan kävimme laittamassa tavarat paikoilleen. Mun puolustus on, että olin porukan pienin. Se, joka ei edes ylettänyt minnekään. 

Aikuiset sitten keksivät meille lapsille noituuksia pitkäperjantain yöksi. Silloinhan trullit liikkuivat. Monta vuotta silmät pyöreinä uskoin kaikenlaista tapahtuneeksi. Jossain vaiheessa alkoi epäilys kyteä. 

Koulussa koristelimme pajunkissoja silkkipaperille ja höyhenillä. Olen pitänyt sitä aina - jo silloin - ihan älyttömänä touhuna. Pajunkissat ovat niin kauniita luonnostaan! Eivät ne tarvitse markkinahömpötystä ympärilleen. 


Ja sitten tietysti pääsiäisen ruuat. Mämmiä olen syönyt lahjakkaasti pikkulikasta. Kermaa ja sokeria kyytipojaksi ja tuokkonen sai kyytiä. Vasta myöhemmin pasha alkoi maittaa. En edes muista olisiko sitä saanut lapsuudessani kaupasta ostaa valmiina kuten nyt saa. 

Rehellisesti kun sanon, niin en edes tiedä minkälainen on perinteinen amerikkalainen pääsiäinen. Värjättyjä kananmunia ja pääsiäismunan muotoisia pikkuleipiä on kaupoissa ja lampaanlihaa on enemmän tarjolla. Parina vuotena olen värkännyt pashan, mutta kun itsekseni olen saanut tehdä selvän herkusta niin en ole sitä viime vuosina valmistanut. Sama ongelma on lampaan kanssa. Yleensä syömme kalaa. 

Tuttavani toi Suomesta tullessaan mämmiä. Tullimies oli käännellyt tuokkosta ylös alas ja mutissut what the... Mämmi kuitenkin sai jatkaa matkaa. 


Ja oikeita yllätysmuniahan meiltä ei saa. On laitonta myydä munia, joiden sisällä on yllätys. Tukehtumisvaara. Monta vuotta kyselin Kinder-munien perään, kunnes joku osasi kertoa että ovat kiellettyjen herkkujen listalla. 

Ihmettelen edelleen miten sänkyni alle lapsena saatiin suklaamuna ujutettua niin, että en herännyt. Tarkoitushan oli vahtia milloin pikku tipu saapuu korinsa kanssa. Ja voi että, kun amerikkalainen Kim nauroi kun kerroin että tipu toi suklaamunat lapsuudessani. Että miten muka sellainen pikkuinen tipu ne raahaa! Pupu se olla pitää. 

Tarjolla on jättimäisiä yllätyskoreja lapsille. Korit saattavat olla lapsen kokoisia ja niissä on nalleja, namia, värityskirjoja, jalkapalloja - ihan kaikkea. Meidän lapset joutuvat tyytymään suklaapupuun ja muutamaan muuhun suklaaherkkuun. Ja kyllä vain, musta on ihana hiippailla piilottamaan nameja sängyn läheisyyteen. Enää niitä ei voi jättää lattialle, jotta Felix ei saa suklaata suuhunsa. 


Täällä vasta olen ymmärtänyt kuinka paljon kristinusko suomalaista elämänmenoa rytmittää. Ei meillä ole puhettakaan, että olisi ylimääräistä vapaata tulevana viikonloppuna. Jollekin amerikkalaiselle yritin selittää, että Suomen ammattiliitot ovat ajaneet pääsiäisen pyhiksi pitkät vapaat. Ei mennyt läpi. Hän oli sitä mieltä, että silkkaa uskontoahan tuo on. Kuten onkin. Ilman kristinuskon vaikutusta kai olisi reiluinta antaa tietty määrä vapaapäiviä vuodessa niin, että jokainen voisi käyttää ne uskonsa, vakaumuksensa tai tarpeensa mukaan. 

Mennyt viikko oli vapaata uinneista ja pari spring break päivää oli koulustakin. Ajattelin etukäteen, että ei tarvitse ajaa minnekään ja saan laittaa hyvää ruokaa, järjestellä valokuvat, leipoa pullaa ja laulaa luritella. Talo tuli onneksi siivottua edellisellä viikolla. Tein pari puolikasta päivää ja yhden päivän heiluin aamu yhdeksästä puolilleöin. Mies sanoo aina, että siivoojaksi musta ei ainakaan ole - olen liian yksityiskohtiin orientoitunut. Nytkin meni reilusti aikaa, kun hinkkasin maalipintojen naarmuja.

 Ja mitä siihen ajamattomuuteen tulee, kumi kärysi! Lapset halusivat tietysti treffata kavereitaan, käydä keilaamassa, pelata jalkapalloa, mennä leffaan eli tehdä kaikkea sitä mihin ei yleensä ole aikaa. Kohta tämäkin ongelma helpottaa. Meidän ysiluokkalaiset viettivät pakolliset 12 tuntia autokoulun autossa viime viikolla. Ensimmäisen rupeaman jälkeen autokoulun opettaja tuli juttelemaan ja sanoi, että olivat parhaat oppilaat pitkiin aikoihin. Vähän meinasi nopeus nousta, mutta osasivat liikennesäännöt ja käsittelykin oli erinomaista. Musta tuntui, että ope sanoi nämä asiat vilpittömästi mutta ehkä hän sanoo ne kaikille. Olihan se hurjaa, kun ajatteli että siellä highwayllä kaksoset kiitää toinen toistansa kyyditen. Ja kyllä mä liikutuin, kun tytär parkkeerasi autokoulun auton siihen mun auton viereen. 

Seuraava yö menikin murehtiessa, että enää kolme vuotta ja lähtevät collegeen. Mistä helkutista mä ne opiskelurahat kaivan ja miten koulin, että pärjäävät?

Pääsiäisviikko on hiljentymisen aikaa. Meillä sen sijaan alkaa taas täysi tohina, koulua ja uintitreenejä, ehkä harjoitusluvatkin lasten ajamiseen. 

Mulle on selvinnyt miksi olen niin melankolinen ja aina vähän kaipailen jonnekin. Kirjoitan siitä tuonnempana. Silkkaa perimää... Nyt mä haluaisin kuulla Noita Nokinenän pääsiäishypyn, nukkua viattoman unta ja herätä siihen, että sängyn alla on suklaamuna jonka sisällä on salaperäinen sormus. Nimittäin kaikki muut härpäkkeet siellä munan sisällä ovat vääriä. Sormus se olla pitää :)



Monday, March 23, 2015

Ystäviä

Lauantaina seisoin piirissä ystävien kanssa uintikisojen "hospitality" huoneessa. Vieraanvaraisuushuoneko se olisi suomeksi? Se paikka, josta vapaaehtoiset ja muutamat harvat palkatut saavat ruokaa ja juomaa vaivojensa palkaksi? 


Siinä me turistiin lasten ja urheilun yhteensaattamat naiset: norjalainen, saksalainen, eteläafrikkalainen ja suomalainen. Nuoruutta muistellessa huomattiin yksi yhdistävä tekijä lisää: viinin maistelu aloitettiin valkoisella Lieb Frau Milchillä. Paitsi eteläafrikkalainen, joka maisteli vanhempiensa laseista eteläafrikkalisia viinejä. 

Eilen istuimme kolmisin jälleen norjalaisen ja amerikkalaisen ystävän kanssa. Missäs muualla kuin uimakisojen lounastauolla auringonpaisteessa. Juteltiin lasten koulutuksesta, valinnoista, tulevaisuudennäkymistä. Yhteistä kaikille meille on, että olemme muualta tulleita, myös amerikkalainen Karen. Hän on muuttanut pohjoisesta ja perhettä on kova ikävä. 


Olemme täällä vähän oman onnemme nojassa. Apua jos tarvitaan on läheisillä pitkä matka rientää apuun. Olemme tottuneet pärjäämään omin nokkinemme. Kaikkien miehet matkustavat työnsä vuoksi paljon. Ollaan kuin merimiesten vaimot ennen muinoin. Ison ongelman edessä voimme turvata toisiimme. Mulle avun pyytäminen on vaikeinta. Ajattelen aina, että säästän siihen jos en enää muuten pärjää. En halua vaivata toisia. Ystävät sanovat, että sun pitää päästä tuosta ajatuksesta eroon. 


Olen tänään ollut kuin orpo piru. Uinneista on viikon spring break. Kouluun lapset joutuvat meneään kolmena päivänä korvatakseen lumipäiviä. Korvattavaa jää vielä tuonnemmaksikin. Ihmettelen, että mitä tekisin. Eikö nyt tosiaankaan tarvitse ajalla minnekään. Viikonloppu painaa kyllä vielä jaloissa. Olin altaan äärellä kellottamassa aamu yhdeksästä iltapäivälle neljään. 

Pitkistä päivistä selvittiin kuitenkin ystävien voimin. Yksi hoiti hospitalityä ja kiikutti mulle kahvia silloin tällöin. Parin muun kanssa lyöttäydyimme pariksi (kellottajia on radallaan aina kaksi). 200 vapaauinnin ja 400 sekauinnin aikana ehtii puhua jo pitkät pätkät. Yhden session vietin uuden tuttavuuden kanssa. Sain opettaja-äidiltä hyviä vinkkejä valinnaisten suunnitteluun ja minä yritin auttaa uima-asujen valinnassa.

Ystävyys ja ystävystyminen tuntuvat aina olevan vähän onnen peliä. Harmikseni moni suomalainen ystävä ja tuttu on vuosien varrella jäänyt elämästäni pois. Blogin kautta olen löytänyt ihania ihmisiä. Tiedät kyllä kuka olet! Ja kiitos kun olet! Parhaat ystäväni täällä ovat muita maahanmuuttajia, maassa muuttaneita. Vain pari paikallista on juurtunut elämääni. Kai jonkinlainen juurettomuus yhdistää. Maahanmuuttajan kokemuksia on ulkopuolisen vaikea ymmärtää. Moni ei edes halua kuulla elämästäni Suomessa tai maahanmuuton haasteista. 

Jokainen tarvitsee Tommin ja Annikan. Tai Pepin. Eläinystävät on luku sinänsä. 



Sunday, March 8, 2015

Lucky Duck

Mikäänhän ei ole niin hyvää maidon kanssa kuin pikkuleivät, cookies and milk (siis mikä mieletön aasinsilta tosta edellisestä postauksesta!)

Tytär oli tänään pelaamassa hyvätekeväisyystapahtumassa pyörätuolikorista. Itse en ennättänyt paikalle katsomaan peliä, mutta paikallislehti tekee jutun tyttöjen joukkueesta joten enköhän ainakin näe kuvia. Mun päivä, kuten eilinenkin, meni siivotessa. Olin ystävän apuna putsaamassa häädön saaneen vuokralaisen jäjiltä asuntoa. Sen lisäksi, että vuokrat jäi maksamatta jäi loppusiivouskin tekemättä. Ei tainnut kyllä olla alku- eikä välisiivoustakaan. Onneksi mitään ei oltu rikottu. Muutto tuli siinä vaiheessa mieleen, kun sheriffi olisi mennyt siirtämään tavarat asunnosta. 


Kyllähän nämä ihmiskohtalot saavat ajattelemaan. En jaksa uskoa, että kukaan ihan pahuuttaan päästää asiansa siihen jamaan että ei voi huolehtia asumismenoistaan. Asunto on aika tärkeä. Tälläkin asukkaalla oli alaikäinen huollettava. Ystäväni sai puhuttua asiat sille mallille, että asuntoa päästiin näyttämään varteenotettaville vuokralaisille. Olin sitten pari kertaa asuntoa esittelemässä. En voinut olla huomaamatta, että lapsen vuoteessa ei ollut liinavaatteita. Kylpyhuoneessa oli sama nuhruinen lapsen pyyheliina molemmilla kerroilla. Tuntui kovin pahalta. Ilman lakanoita ja tyynyliinoja nukkuminen pinttyneissä vuodevaatteissa... Enkä mä todellakaan kyylännyt tai nuuskinut. Joitakin asioita ei voi vain olla huomaamatta. Asia tuntui niin pahalta, että pakkasin paketin jossa oli liinavaatteet ja pyyheliinat lapselle ja vaivihkaa vein ulko-oven taakse. 


Tytär tuli hyväntekeväisyysmatsista iloa puhkuen. Onnetar oli suosinut. Tytär voitti arpajaisista lajitelman tyttöpartiolaisten pikkuleipiä. Omia suosikkejani ovat Caramel Delight, ennen kulkivat nimellä Samoa. Mukin olen saanut palkaksi siitä, että kerroin partiotytöille Suomesta. Parituntisen esitelmän ansiosta tytöt saivat yhden rintamerkin lisää. Ja minä ihanan mukin! 

Girl Scouts on viime aikoina ollut vastatuulessa. CEO eli pääjohtaja on saanut huutia reilusta palkastaan.Viimeisin vuosiansio näyttäisi olevan puolen miljoonan kieppeillä. New Yorkin 5th Avenuella sijaitsevalla pääkonttorilla tehtiin kallis remppa. Kyllähän siihen saa pikkuleivän poikineen myydä. Aikaisemmin pikkuleivät maksoivat $3.50 paketti, nyt hinta on 4 dollaria. Mutta ei tämä tyttöpartiolaisten pomon palkka ole mitään verrattuna poikapartiolaisten pomon palkkaan. Näyttäisi olevan tuplaten tyttöjen palkan verran. Kyllä siihen saa myydä popcorneja. 


Tässä jokin aika sitten puhuttiin ystävien kanssa siitä kuinka vaikea on luottaa hyväntekeväisyysjärjestöihin. Niin kummilapsien adoptoiminen Afrikasta kuin vaatteiden lahjoittaminen Goodwilille tuntuvat tukevan ihan muita kuin lahjoituksen kohteita. Toki ammattijohtaja on palkkansa ansainnut, mutta missä menee kohtuuden raja. 

Adoptoimme Felixin paikallisen pelastusyhdistyksen kautta. Felix oli yhdistyksen huomassa saanut monenmoista hoitoa. Rokotukset, tunnistussiru, lääkärin hoitoa... Kauppahinta $200 tuntui hyvin kohtuulliselta. Mieluummin tuenkin pieniä paikallisia hyväntekijöitä kuin jättimäisiä organisaatiotia. Varsinkin jos pääkonttori on Manhattanilla. 


Saturday, March 7, 2015

Maahan kaatunut maito

Suomen uutisia seuratessa oppii aina uusia termejä. Nyt oli revennyt maitoraivo. Maidontuottajat ovat pahoillaan, kun S-ryhmä ja Prisma mainostavat hintojensa halpenemista kalliilla maidolla. Kun asuntokauppakin on tyssännyt kalliin maidon vuoksi...

Kertanäkemältä mainos oli ihan hauska enkä edes osannut ajatella, että maidontuottajia erikseen panetellaan. Kyllähän ruoka on kallista. Niin Suomessa kuin täällä meilläkin.

Mun kaupparetkistä osa suuntautuu maidonhankintaan. Ei ole ihan yksinkertainen juttu. Maitoa ei niin vain ostetakaan joka paikasta. Varsinkin laktoosittoman orgaanisen maidon hankinta on joskus aikamoista salatiedettä. Olen löytänyt kaksi kauppaa jotka maitoa tarjoavat: Target ja Harris Teeter. Targetilta maito on yleensä loppu. Harris Teeteriltä löytyy parikin vaihtoehtoa. On kyllä ihan myyjän markkinat. Hinnankin saavat päättää mielivaltaisesti. 

Yksi lapsista ja minä voimme juoda tavallista orgaanista maitoa. Hinnan vuoksi ajelen yleensä Aldille. 1.89 litraa maksaa $3.39 ja verot 2% päälle. Laktoositon versio niin ikään 1.89 litraa maksaa alkaen $4.99 - $5.49 ja verot 2% päälle. Meillä menee maitoon päivittäin vähintään $10. Ja tähän ei ole laskettu suklaamaidot, joita lapset juovat harkkojen jälkeen. On tutkitusti paras palautusjuoma urheilijalle.


Orgaaniseen maitoon olemme päätyneet kahdesta syystä: ensinnäkin maku on paljon parempi. Tai oikeastaan maidossa ei ole sivumakua. Toisekseen maidossa on enemmän hyvää Omega kolmosta. Eihän sitä nyt tietenkään niin paljon ole, että maito riittäisi ainoaksi Omegan lähteeksi, mutta edes vähän. Niin, ja saahan 2.4 dl peräti 25% päivän D-vitamiinitarpeesta. Sekin on ihan plussaa. Meille ei muuten missään vaiheessa lasten ollessa pieniä puhuttu lastenlääkärillä D-vitamiinin tarpeesta. Mä en edes ymmärtänyt, että lapsille pitäisi ylimääräistä syöttää...


Pari viikkoa sitten mulla oli ihan oma maito -gate. Aurinkoisena lauantaiaamuna heräilin hyvillä mielin. Mies oli jo aamupalaa laittamassa. Ihmettelin, kun kahvia ei ole. Äh, maito on loppu. Meillä ei aamukahveita ilman maitoa nautita. Uniset lapset kömpivät aamiaiselle yksi toisensa jälkeen. Munat ja pekoni ei nyt passaisi, muroja pitäisi saada. Minä siihen, että kun ei ole maitoa. Yksi lapsista katsoo mua kuin vähä-älyistä ja sanoo, että tosi tyhmää. Siinä se mun maito sitten kaatui ja itkin kuin pikkuinen paimentyttö maahan kaatunutta maitoaan.

Olen viimeiset 15 vuotta huolehtinut siitä, että suuhun on löytynyt aina sopivanlaista maitoa. Kaksoset olivat aika syöppöjä ensimmäiset elinkuukaudet ja kun oma maito ei riittänyt löytyi tarjolle myös korvikkeita, ympäri vuorokauden, milloin nyt sattui nälkä yllättämään. Olen rahdannut maitoa lastenrattaissa, kantaa roikottanut, tunkenut tila-auton täyteen. Nykyisin ajan useamman kaupan kautta, että herrasväki saa passelia maitoa. Sitten yhtenä aamuna maitoa ei olekaan ja kiitos näistä kaikista vuosista on, että tyhmää. 

Joo, kyllähän mä vähän syyttä suotta herkistyin. Toisaalta soimasin itseäni, että miksi en tarkistanut edellisenä päivänä toista jääkaappia että siellä on tarpeeksi kaikkea. Toisaalta tuli olo, että nämä kermapeput eivät ymmärrä kuinka hyvin heidän asiansa ovat. 

Yksi asia on kuitenkin varma: maito puhuttaa, ihan intohimoon saakka. Vaikka se kuinka olisi tarkoitettu lehmän lapsille, niin näköjään ihmislapsikin siitä riehaantuu. 

Tuesday, March 3, 2015

Huoltojoukoissa

Viimeksi päivittelin viikko sitten. Niinhän siinä kävi, että koko loppuviikoksi pistettiin koulujen ovet säppiin. Torstai-iltana piti lähteä lasten uintikisoihin, mutta kisojen alku siirrettiin perjantaille talvimyrskyn vuoksi. Tiet olivat vielä perjantainakin epävakaat, joten jätin suosiolla vanin kotiin ja lähdin matkaan miehen nelivedolla. Matkaa on n. 100 mailia kisapaikalle, yleensä ajoaika on puolisentoista tuntia. 

Kisat olivat kauden tärkeimmät, osavaltion ikäkausimestaruudet. Oli kyllä aika kivaa, kun kaikki kolme alittivat karsinta-aikoja. Ensimmäisenä päivänä oli vain pari kisaa ja pääsimme hyvissä ajoin hotellille. 


Koska mä olen huoltojoukoissa, niin suosiolla luovutin vuodepaikat urheilijoille. Iltapalan jälkeen virittelin lattialle ilmapatjan ja sen päälle makuupussin. Veto lattianrajassa oli ihan muuta kuin muhkeissa punkissa. Katuvalothan ne pilkistelivät oven karmien välistä. Pyyheliinoilla tilkintää ja unten maille. Glamooria matkustelua etten sanoisi. 

Kohtalon oikusta satuin vielä Kipinä-Mikoksikin. Huoneen lämpöpuhallin päätti aloittaa julmetun tärinän ja paukkeen päästyään tavoitelämpötilaaan. Ensimmäisellä kerralla luulin, että roska-auto saapui asumuksemme viereen illan hämyssä. Heräsin yön aikana kuutisen kertaa sammuttamaan laitteen ja hetken kuluttua laittamaan sen uudelleen päälle. Pakkasyön etuihin kuului, että kerta kerralta huone kylmeni nopeammin ja tavoitelämpötilan pääsyyn meni pidempi aika. 


Aamulla reippaana tyttönä klo 6 aikoihin aloin valmistella aamupalaa. Hotellin aamupalalla uimarit olisivat painuneet altaan pohjaan kuin kivet - viinereissä, muffinsseissa ja vohveleissa on toki hiilareita, mutta tähän tarkoitukseen vähän vääränlaisia. Rasvasta puhumattakaan. Fiksuna tyttönä jätin kylmälaukun autoon yöksi ja muroihin tarkoitettu maito olikin mukavan hileistä. 

Tässä mun lauantain aikataulu: 

Klo 6 aamupalan virittely 
Klo 7 kaksi uimaria uimahallille lämmittelyihin (välimatka on vain parisen mailia suuntaansa)
Klo 9 seuraamaan uimareiden kisoja
Klo 10:30 kahden uimarin kanssa hotellille
Klo 11:45 katsomaan yhden uimarin uintia ja yhden jättäminen lämmittelyihin
Klo 12:30 kahden uimarin kanssa lähiostarille lounaalle
Klo 13:30 kaksi uimaria hotellille
Klo 14:30 katsomaan yhden uimarin kisoja ja paluu hänen kanssa hotellille kisan jälkeen
Klo 16 kaksi uimaria lämmittelyihin
Klo 16:15 yksi uimari myöhäiselle lounaalle lähiostarille
Klo 17:30 seuraamaan iltakisoja
Klo 21:30 Wendy's  hamppareille (joo, kaikki muu järkevä oli jo kiinni)
Klo 22 yöpuulle virittelyä 
Yön yli Kipinä-Mikkona

Aamulla hyvin levänneenä lämmittelyihin, kisoihin, lounaalle vaihtelevalla kokoonpanolla ja vihdoin viimein KOTIMATKALLE! Jännitysmomenttina vielä säätiedotuksen lupaama jäätävä sade, jonka vuoksi päivän ohjelmaa siirrettiin muutamalla tunnilla. Felix otti meidät lämpimästi vastaan. Pikkuinen nuoli mun naaman läpimäräksi. Miehellä oli yllätys yllätys, josta mä taidan postata seuraavaksi :)

Kuvat kertovat meidän talvimyrskyn seurauksista. Puita ja oksia on tullut tonttiin niin, että kaupungin pihajäteautot eivät vieläkään ole ehtineet keräämään aarteita meidän kulmilta. Ajomatkalla näin niin paljon kaatuneita puita, että välillä tuli mieleen sotatanner. Varsinkin männyt kasvavat niin nopeasti, että niistä tulee hyvin hauraita. Ne eivät kestäneet lumen ja jäätyneen veden painoa. 

Sotatantereesta. Kisoissa törmäsin oheistuotteita myyvään vanhempaan herraan. Hän oli myyntikojunsa kanssa paikalla aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kävin katselemassa tuotteita (uskokaa pois, mulla oli aika hypistellä vaikka mitä!). Tervehdysten vaihdon jälkeen herra kysyi mistä olen kotoisin. Skandinaviasta. Mistä sieltä? From Finland. Aaa... Suomi. Minä ihmettelemään, että mistä tiedät että Suomi. 

Asuin pienenä poikana Virossa. Katsoin siitä lahden yli Suomeen, että siellä se vapaus on. 

Paljastui, että keskustelukumppanini oli alunperin Ukrainasta. Hänellä oli hyvin vankka käsitys mitä venäläisille pitäisi tehdä. Totesi vielä, että Suomikin on osansa Venäjästä saanut. 

Mulle tuli hyvin vajavainen olo. Minä en tiedä vapaudesta mitään. Varsinkaan sen puutteesta. Tämä herra oli katsellut Suomenlahden yli, haikaillut vapautta. The land of free on koti ja työtä tehdään tauotta. Minä ja ikäpolveni länsimaalaiset otamme vapauden itsestäänselvyytenä. Monelle se ei sitä ole koskaan ollut.