Wednesday, July 22, 2015

Juhlitaan elämää

Meidän uintijoukkue on aika iso, yli 500 uimaria. Toisaalta sitten kaksosten ryhmässä on ollut vain 30 uimaria. Vuoden aikana lapset ovat tulleet tutuiksi. 

Alkusyksystä tytär kertoi, että oli joukkuehengen nostatusharjoitus. Jokainen sai kertoa itsestään. Mukana oli myös pari vanhempaa, jotka olivat jääneet katsomaan harkkoja. Claire-tytön  äiti oli kertonut sairaudestaan, syövästä. Sairaus oli voitettu.


Maaliskuussa lapset kertoivat, että joukkuekaverin äidin syöpä  oli uusiutunut. Taistelu kesti muutaman viikon ja toukokuussa valmentaja lähetti kutsun hautajaisiin.

Täällähän on tapana muistaa perhettä mm. viemällä ruokaa surutaloon. Toki kukkasia ja kortteja lähetetään, mutta perhettä halutaan auttaa ihan konkreettisesti. Surun hetkellä ei ruuanlaitto ole päällimmäisenä mielessä. Joukkueemme keräsi perheelle lahjakortin ja siivousapua järjestettiin. Claire on perheen vanhin lapsi, 15-vuotias. Hänellä on neljä nuorempaa sisarusta. 

Äiti tiesi, että hän ei enää toivu. Äidin viimeinen toivomus oli, että hänen hautajaisissaan juhlitaan elämää. Kukaan ei saanut pukeutua mustaan, kaikilla piti olla värikkäät vaatteet yllä.

Moni Clairen joukkuetoveri osallistui siunaustilaisuuteen tukemaan ystäväänsä. Tytöt olivat kukkamekoissaan, pojat värikkäissä paidoissa. Jotenkin näky oli samalla kertaa sekä riipaiseva että lohduttava. 


Claire on kultainen tyttö. Sellainen, joka kannustaa muita, jopa sitä joukkueen ilkiötä. Ilkiö oli sanonut Clairelle "shut up" ja arvatkaas vaan kuinka siitä kohistiin. Alkukesästä Claire päätti lopettaa uinnin ja alkaa hoitaa perheenäidin hommia, huolehtia neljästä nuoremmasta sisaruksesta. Iso vastuu. Mun mielestä liian iso vastuu niin nuorelle tytölle, mutta kuten joku sanoi vaihtoehdot olivat vähissä. Claire sai kuitenkin jäädä kouluun josta tykkäsi. Uintiharkkojen poisjäänti mahdollisti pidemmät koulumatkat. 

Luin Hesarista artikkelin, että me nykyihmiset olemme etääntyneet kuolemasta. Onhan se pelottava ajatus. Kukapa sitä kovin mielellään ajattelee. Olen vuosien saatossa kertonut lapsille toiveitani. Yksi on se, että minä myös haluan että elämääni juhlitaan. Saa nauraa ja soittaa hyvää musiikkia. Lasten ollessa pieniä kerroin, että läheisen kuolema on vähän kuin punainen ilmapallo karkaisi. Menetys tuntuu suurelta, mutta sitten pitää katsoa miten tuuli palloa kuljettaa, huiskuttaa sille hyvästiksi ja toivottaa hyvää matkaa.

Pari päivää sitten lapset alkoivat jutella, että kuka pitäisi pelastaa onnettomuudesta ensin. Solidaarisina (tietävät mistä ruoka- ja kuljetuspalvelut tulevat) ehdottelivat, että jos äiti pelastettaisiin ekaks. Kitiin kovasti, mutta kehotin pelastamaan ensin toisensa. Jos aikaa ja resursseja piisaa, niin sitten voi pelastaa äidinkin. Minä olen kuitenkin saanut elää niin vaiherikkaan ja täyden elämän, että ahneeksi ei parane ryhtyä. Heillä on elämä edessään ja he tarvitsevat toistensa tukea. 

Mutta miten sitä oppisi vielä juhlimaan elämää kun on täällä elävien kirjoissa? 

P.S. Olen luvannut lapsille, että tulen kummittelemaan jos se vain suinkin on mahdollista. Sellaista lempeää ja hyväntahtoista kummittelua. Vähän kuin suojelusenkelin toimintaa valeasussa. 



12 comments:

  1. Niin,elämään pitäisi juhlia niin kauan kuin on mahdollista.Surullinen tarina,tsemppiä Clarelle ja hänen perheelleen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minä ihmetteli ja edellenkin ihmettelen Clairen vahvuutta. Heillä on onneksi perhettä lähellä, mutta kyllä hän on joutunut ottamaan valtavasti vastuuta.

      Delete
  2. Olen pitkään jo ihaillut sitä amerikkalaisten tapaa viedä ruokaa ja auttaa lahjakortein suruperhettä, todella ihanaa solidaarisuutta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Usein järjestetään ruokarinki. Organisaattori jakaa halukkaille vuorot, jolloin toimittavat perheelle aterian ja koordinoi myös että kaikki eivät vie mac and cheese. Näin toimitaan, kum on suuria muutoksia elämässä: uusi vauva, sairautta, kuolema.

      Meidän valmentaja oli kysynyt mitä perhe tarvitsee. Ruokaa oli jo yli äyräiden, joten rahamuistaminen oli paikallaan. Rahaan suhtaudutaan luontevasti. Kaikki ymmärtävät, että laskut on maksettava ja sairaus ja kuolema lisäävät laskuja. Tärkeintä on, että asianomaiset saavat sellaista apua josta on oikeasti hyötyä.

      Delete
  3. Suomessa jos erehdyt rahakeräyksen järjestämään niin jo on heti joku kateellinen ilmoittamassa verottajalle ja uhkailemalla poliisilla ja ties millä seuraamuksilla.

    Hiljattain ryhmä aikuisia keräsi 2€ per halukas lahjoittaja. Summalla olisi ostettu autoon bensaa jotta perheen äiti pääsee kulkemaan sairaalaan jääneen vastasyntyneensä luona ja viemään lypsämäänsä maitoa. "Olettehan tietoisia että teette rikoksen" oli ihmisten kommentit. Rikoksen auttamalla hädässä olevaa? =O Kaikkea sitä kuulee.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Onpas hurjaa! Joskus tulee mieleen ovatko nämä rikoksesta muistuttajat vain niin kertakaikkisen tunnollisia ja kunnollisia vai aavistuksen kuttumaisia. Kerrassaan upea ajatus! Suomessa kun matkustaminen maksaa menee sitten omalla kyydillä tai julkisilla.

      Voisi kai tuota tahankeräyssääntelyä purkaa. Esim. joku maksimi, jonka yksi henkilö voi lahjoittaa.

      Delete
    2. Ilmeisesti poliisilla oli tarkoituksena lähinnä suitsia isoa julkisuutta saaneen jutun myötä ilmestyneitä väärällä tilinumerolla kiertäviä keräyksiä. Valitettavasti kun niitä täysin moraalittomiakin ihmisiä on, ja suomessa on aika mahdoton tarkistaa tilinumeron omistajaa ennen kuin ne rahat on pistänyt liikkeelle. Laillista olisi kerätä kaveripohjalta kohtuullisia summia, tilinumeron jakaminen somessa ei.

      Delete
    3. Niinhän siinä varmaan käy, että hämärä hemmot ovat myös kärppänä paikalla.

      Go Fund Me -sivusto on hirmu suosittu. Apua voi kerätä mm. sairauskuluihin, opiskeluun, urheiluun. Keräyksen voi aloittaa kuka vaan ja linkkiä on tarkoitus jakaa somessa. http://www.gofundme.com

      Delete
  4. Ihana tapa siellä!
    Tuo on kyllä niin totta ettei ruoka ole päällimmäisenä mielessä ainakin surun kohdatessa! Ajattelen vieläkin lämmöllä miten naapuri toi meille lämpimät piirakat suru-uutisen kohdatessa . vaikka kyllä sitä taisi mennä pari päivää syömättä,mutta saivat lapset edes jotain ;-)
    Isoihin kenkiin on joutunut nuori tyttö astumaan, vaikka ei tietysti ole ollut paljon vaihtoehtojakaan.Voimia hänelle <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niinhän siinä kyllä käy, että syöminenkään ei ensimmäisenä tule mieleen. Mutta lapset eivät kyllä pelkällä kahvilla elä.

      Olipa sinulla mukava naapuri. Usein osanoton esittäminenkin on jotenkin hankalaa. Ruoka kuvastaa moni tavoin huolehtimista ja välittämistä.

      Delete
  5. Olen Suomessa omakohtaisesti kokenut sen, että todella ison ja järkyttävän tragedian edessä moni ystävä katoaa. He eivät ehkä uskalla ottaa yhteyttä tai auttaa, kun pelkäävät, että eivät osaa sanoa oikeita sanoja. Vaikka pelkkä halaaminen auttaisi selviämään juuri siitä päivästä.

    Pahimpana aikana jokainen päivä on yhtä vaikea, mutta pikku hiljaa elämä kantaa. Meille kävi vain niin, että moni näistä entisistä ystävistä jäi kokonaan pois elämästä, sillä he eivät halunneet/uskaltaneet/kehdanneet enää sitten jonkun ajan päästä ottaa lainkaan yhteyttä.

    Olen ajatelltu tätä asiaa paljon, sillä täällä Espanjassa elämä on niin perhekeskeistä, että tuntuu mahdottomalta ajatella, ettei ottaisi osaa toisen suruun. Olimme täällä kun kaikki tapahtui ja naapurit tulivat heti tarjoamaan apua, vaikka meillä ei ollut silloin vielä edes kunnolla yhteistä kieltä.

    Uskon että myös teillä auttaminen ja toisesta välittäminen on luontevampaa, eräänlainen opittu elämäntapa. Hienosti myös valmentaja opetti lapsia toimimaan tilanteessa oikein.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minäkin ajattelen, että asia on kuten kerrot. Suomessa sanotaan, että otan osaa, lähetetään kukkia tai adressi. Siinä on kai sitä, että ei haluta surijaa saattaa enää enempää murheenalhoon, halutaan olla hienotunteisia. Surunvalittelut mielletään kliseeksi.

      Olin niin onnellinen, kun ystävä mun surustani kuultuaan poikkesi ja antoi minun puhua surustani. Vähän itketti ja liikutti ja hän kuunteli.

      Käytännönläheisyys on niin tärkeää. Surun hetkellä pitää kuitenkin hoitaa arki. Ja siihen voi aina tarjota apuaan.

      Lapsiin suhtautuminen taitaa Espanjassa olla samanlaista kuin täällä. Lapset ovat mukana matkassa ja ravintoloissakaan ei ole erillisiä peuhupaikkoja. Paitsi McDonaldsilla :)

      Delete