Monday, March 23, 2015

Ystäviä

Lauantaina seisoin piirissä ystävien kanssa uintikisojen "hospitality" huoneessa. Vieraanvaraisuushuoneko se olisi suomeksi? Se paikka, josta vapaaehtoiset ja muutamat harvat palkatut saavat ruokaa ja juomaa vaivojensa palkaksi? 


Siinä me turistiin lasten ja urheilun yhteensaattamat naiset: norjalainen, saksalainen, eteläafrikkalainen ja suomalainen. Nuoruutta muistellessa huomattiin yksi yhdistävä tekijä lisää: viinin maistelu aloitettiin valkoisella Lieb Frau Milchillä. Paitsi eteläafrikkalainen, joka maisteli vanhempiensa laseista eteläafrikkalisia viinejä. 

Eilen istuimme kolmisin jälleen norjalaisen ja amerikkalaisen ystävän kanssa. Missäs muualla kuin uimakisojen lounastauolla auringonpaisteessa. Juteltiin lasten koulutuksesta, valinnoista, tulevaisuudennäkymistä. Yhteistä kaikille meille on, että olemme muualta tulleita, myös amerikkalainen Karen. Hän on muuttanut pohjoisesta ja perhettä on kova ikävä. 


Olemme täällä vähän oman onnemme nojassa. Apua jos tarvitaan on läheisillä pitkä matka rientää apuun. Olemme tottuneet pärjäämään omin nokkinemme. Kaikkien miehet matkustavat työnsä vuoksi paljon. Ollaan kuin merimiesten vaimot ennen muinoin. Ison ongelman edessä voimme turvata toisiimme. Mulle avun pyytäminen on vaikeinta. Ajattelen aina, että säästän siihen jos en enää muuten pärjää. En halua vaivata toisia. Ystävät sanovat, että sun pitää päästä tuosta ajatuksesta eroon. 


Olen tänään ollut kuin orpo piru. Uinneista on viikon spring break. Kouluun lapset joutuvat meneään kolmena päivänä korvatakseen lumipäiviä. Korvattavaa jää vielä tuonnemmaksikin. Ihmettelen, että mitä tekisin. Eikö nyt tosiaankaan tarvitse ajalla minnekään. Viikonloppu painaa kyllä vielä jaloissa. Olin altaan äärellä kellottamassa aamu yhdeksästä iltapäivälle neljään. 

Pitkistä päivistä selvittiin kuitenkin ystävien voimin. Yksi hoiti hospitalityä ja kiikutti mulle kahvia silloin tällöin. Parin muun kanssa lyöttäydyimme pariksi (kellottajia on radallaan aina kaksi). 200 vapaauinnin ja 400 sekauinnin aikana ehtii puhua jo pitkät pätkät. Yhden session vietin uuden tuttavuuden kanssa. Sain opettaja-äidiltä hyviä vinkkejä valinnaisten suunnitteluun ja minä yritin auttaa uima-asujen valinnassa.

Ystävyys ja ystävystyminen tuntuvat aina olevan vähän onnen peliä. Harmikseni moni suomalainen ystävä ja tuttu on vuosien varrella jäänyt elämästäni pois. Blogin kautta olen löytänyt ihania ihmisiä. Tiedät kyllä kuka olet! Ja kiitos kun olet! Parhaat ystäväni täällä ovat muita maahanmuuttajia, maassa muuttaneita. Vain pari paikallista on juurtunut elämääni. Kai jonkinlainen juurettomuus yhdistää. Maahanmuuttajan kokemuksia on ulkopuolisen vaikea ymmärtää. Moni ei edes halua kuulla elämästäni Suomessa tai maahanmuuton haasteista. 

Jokainen tarvitsee Tommin ja Annikan. Tai Pepin. Eläinystävät on luku sinänsä. 



4 comments:

  1. "Maahanmuuttajan kokemuksia on ulkopuolisen vaikea ymmärtää." Varmasti, sillä se surumielinen tunne mikä lukiessa tuli on varmasti vain kalpea aavistus niistä oikeasti yksinäisistä hetkistä, joita tulee vastaan :( Onneksi Tommeja, Annikoita ja Peppejä on, kun vaan päästää heidät elämäänsä :) Iso rutistus sinne rapakon taa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Äh. Mä en edes ymmärtänyt, että teksti oli jotenkin surumielinen.

      Nyt juuri pistetään kasaan rouvien (ja yhden herran) kanssa kesä-heinäkuun carpoolia. Kyynärpäitä myöten ristissä ovat kädet, että voin pitää mihin olen sitoutunut. Kesä on hankalaa, kun harkkoja on vanhemmilla lapsilla kaksi kertaa päivässä ja nuoremmalakin kerran. Mutta saman edessä ollaan kaikki. Ja mitä muuta sitä tekisi kesäaamuna. Ja sitten illalla uudestaan...

      Delete
  2. Voi että, nuo tunteet ovat niin tuttuja. Monta maata ja monta kertaa muuttaneena on aina tunne, että parhaat ystävät ovat aina eri maassa kuin itse. Nyt monen, monen vuoden jälkeen alamme todella kotiutua tänne Espanjaan. Onneksi en antanut periksi pari vuotta sitten, kun tuntui ettei tästä tule mitään.

    Onneksi myös nykyajan tekniikka auttaa, mutta ei ole sama asia puhua skypessä kuin istua vierekkäin ja puida asioita pidemmän kaavan kautta.

    Lapset varmaan kuitenkin auttavat. Heidän kauttaan löytyy ystäviä vanhemmista ja heidän harrastuksistaan. Minä myös lähetän virtuaali halauksen!

    Tarja

    ReplyDelete
    Replies
    1. Karen ystävällä on tämä vaihe, pari kolme vuotta jo täällä, mutta ei tunnu kodilta. Lapset sen sijaan ovat juurtuneet, löytäneet ystävät ja harrastukset.

      Mullekin muutto San Diegosta tänne oli hankala. Kuitenkin ihan eri mentaliteetti ja elämisen rytmi. Nyt voisi olla hankala lähteä minnekään. Mutta kummasti sitä ihminen tottuu. Viime kerran kipuilun jälkeen päätin, että mennään minne vaan niin suhatudun reippain mielin.

      Kiitos halista! Ja Päivityksille kans. Taidatte tietää mistä mä puhun.

      Delete