Saturday, December 27, 2014

Mä tarinani mistä alkaisin

Jouluun oli tänä vuonna totisesti pitkä matka. Vaikka se sitten melkein yllättikin. Aamuisin ennen silmien avaamista mietin aina päivän aikatalut. Vähän kuin palapeliä kokoaisi: klo 6 ylös, 6:15 lapset ylös, 6:45 kaksoset ajaen kouluun, klo 9 kauppaan (tässä vaiheessa mietin kaappien kätköt), 12:30 potut kiehumaan, 13:45  lapsen harrastuskamat autoon, 14 tien päälle....Nyt vain oli paljon muutakin mietittävää. Postiin, lahjaostoksille, koulujen menoihin, harrastusten ylimääräisiin rientoihin. Viikko ennen joulua alkoi perhe sairastua, yksi kerrallaan kuin dominonappulat kaatui jokainen vuorollaan sänkyyn. 

Lasten ajoitus oli ihan nappi, sillä koulutyöstä ei paljon jäänyt paitsi. Toisaalta isot kisat oli kisailtu ja autokoulukaan ei vielä alkanut. Ja kyllä vaan, meidän alle 15-vuotiaat kaksoset ovat nyt autokoulussa. Ensi viikolla on vielä kolme päivää teoriaopintoja, sitten alkavat ajotunnit ja sen jälkeen ajeleminen vanhempien kanssa. Vuoden päästä on kortit takataskussa ja kumitassut alla. 


Minä sairastuin viimeisenä. Juuri kun olisi pitänyt valmistella joulua oikein urakalla, leipoa ja leikkiä, askarrella ja laulaa :) Olen oppinut vähän väkisinkin pyöristelemään kulmia ja lasten koulun uintijoukkueen illanistujaisiin lähetin tällaisen tekeleen: 


Terveellistä, maukasta ja oikein hyvän makuista jos ei muuta. Hedelmävadin kokoaminen oli siinä vaiheessa suurin ponnistus johon jaksoin ryhtyä. Pipareiden paiston jätin suosiolla  muille.


Kuume oli jo jättänyt, joten ei tästä varmasti kukaan tartuntaa saanut. Ainakin toivon niin. 


Lahja-asioita miettiessä ymmärsin, että yksi hyvä ystävä on jäänyt listalta pois. Suunnittelemme matkaa Lontooseen ensi kesälle ja molemmat tykkäämme Downton Abbeystä. Googlailun jälkeen löysin nämä tuotteet: 


Jos toisen kerroksen väelle ei kelpaisi niin ehkä ensimmäisen kerroksen kuitenkin. Mulle tulee aina mieleen Dame Maggie Smith, Dowager Countess of Grantham, joka kysyy "What is a weekend?" 


Jouluaamu on taikaa. Visualisoin itseni laskeutumassa portaita alas ja katsomassa kohti joulukuusta, katettua aamiaispöytää. Yritän nähdä näkymän kuten lapset sen jouluaamuna näkevät. Ja kuulkaa niin kävi, että jouluyönä puolenyön tietämillä joulupukki lahjat tuodessaan vielä luuttusi lattiat ja silitti  pöytäliinan. Tai tässä tapauksessa Mrs. Santa. 


Jättikokoinen pähkinänsärkijä on joululahjani. Vielä marraskuun puolella vihjasin miehelle, että muuta en jouluksi tarvitsisi kuin tämän sotilaan seisomaan vahdissa. Yhtenä iltana ovikello soi ja parimetrinen pähkinänsärkijä seisoi oven takana.Tarkoitus oli jättää sotilas ulko-oven pieleen, mutta oli niin kylmää ja pimeää, että kutsuin veijarin sisälle. 


Lahjojen avaaminen alkaa yleensä joulusukkien tyhjentämisestä. 


Pyörittelin kotvan jos toisenkin tätä lahjaa käsissäni. Siis mitä ihmettä....?


Sisäpuolikaan ei juuri helpotusta tuonut. Hetken mietin, että mies on mennyt sekaisin ja  ehdottelee yhteistä huumetrippiä. Sitten alkoi raksuttaa. Tämähän on DNA-pakkaus, jolla selvitetään mun alkuperä. Paljonko on eurooppalaista, aasialaista ja afrikkalaista syntyperää. Itse veikkaan, että hyvin paljon lipsahtaa slaavilaisille alueille. Miten muuten voi selittää melankolian, koti-ikävän ja kaihon? Mutta kohta se tiedetään. Muutama sylkäisy putkeen ja sekin salaisuus on selvillä.


Olenko valmis siihen, että vielä alle 15-vuotiaat lapset ajavat autoa? No en. Ja muutoinkin ajatus siitä, että lapset kaasuttelevat omille teilleen 16-vuotiaina tuntuu aika hurjalta. Mutta maassa maan tavalla. Kai sitä tähänkin tottuu. 



Sunday, December 14, 2014

Vain 0.3 sekunnin tähden - kloorinhuuruiset muistelmat

Hei hulinaa vaan kaikille! Kuten otsikossa lukee on viime viikkojen muistot kloorin värittämiä. Jopa siinä määrin, että kun viikko sitten olin ottamassa aikoja piti kotona jo yökkiä. Klooria oli niin reilusti altaassa, että mulla tuntui palaneen kurkun värekarvat. Moni muu valitteli silmiään. On aika meininki, kun puolessa tunnissa ajastetaan lähes 600 uimaria. Munkin radalla pulahti uimari altaaseen puolen minuutin välein 50 vapaata uimaan. Lähdöt olivat sellaisia, että edelliset odottivat altaassa kun seuraava lähti. On aika huikeaa katseltavaa, kun matka kauhtotaan 20 sekunnin pintaan. Siinä kastuu kyllä ajanottaja päästä varpaisiin. Tosin yards, ei metrejä. Mutta silti. 

Jouluvalmistelut ovat alkaneet. Lyhtyjen seuraan liittyivät ankat jo muutama viikko sitten, mutta marjakranssi ihan vastikään. Kuusi tuli tupaan eilen. Joulukortit ovat työn alla. Yksi lapsi on ollut lomalla jo viikon. Pari lahjaakin on valmiina. Ei hullumpaa. 


0.3 sekuntia  on paljon. Viime aikoina olen alkanut ymmärtää huippu-urheilijoiden vanhempia. Meillä ei ole huippu-urheilijoita, urheilijoita ja vanhempia kylläkin. Kolmena päivänä viikko sitten läksimme aamulla klo 6 kisapaikalle. Alkukarsinnoista pääsi 8+2 jatkoon. Iltakisan paikka. Ja niinhän me olimme iltakisoissa. Perjantaina ehdotin lapsille, että voivat jäädä kotiin huilaamaan, mutta väenvängällä euforiaa puhkuen halusivat pariksi tunniksi kouluun. Jos tästä urheilusta ei jää muuta käteen, niin ainakin taju siitä että tuloksia tulee kun tekee töitä. Ajoimme illalla 45 minuuttia suuntaansa, lämmittelyt, oman kilpailun odotus. Useampi tuntihan siinä kului. Ja kaikki vain siksi, että vielä sai karsinta-ajasta 0.3 sekuntia pois. 


Joulumieli iski muhun eilen. Taas siellä altaan reunalla. Jokainen urheilua harrastanut tietää, että joukkueessa on yksi, joka rehentelee, vertailee, pitää itsestään melua ja on niin vallan mainio. Välillä pahoittaa joukkuetoverin mielen niin, että kaveri ei enää halua urheilla. Kiusoittelu äityy fyysiseksi, kun sanoilla ruoskiminen ei riitä. Urheilija erotetaan seurasta määräajoiksi, ajetaan altaasta pois. Soitetaan vanhemmille, pidetään puhutteluja. Vaihdetaan harjoittelupaikkaa seuran sisällä. Mutta ei kiusankappale opi. Muut oppivat karttamaan häntä. 

Eilen uitiin 500 vapaauinti. Kellotin naapurin poiikaa omien lasteni lisäksi. Naapurin poika on verraton freestyleri. Vieressä oli joukkueen kiusankappale. Kisa alkoi hyvin naapurin pojan kannalta. Kiusankappale pääsi nippa nappa altaanvälin. Hän palasi lähtöpäätyyn, kyynelsilmin. Ankara hatutus oli meneillään. Pojan isä yrittää kysyä varovasti, että mikä tuli. Lapsi sanoo, että no se sama. Mä en saa henkeä, en saa hengitettyä! Kaikki katselevat jonnekin muualle, valmentaja levittelee käsiään. Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämä urheilija saa kohtauksen.

Parin minuutin jälkeen uimari kömpii altaasta. Istuu ihan siihen lähelle. Isänsä näyttää neuvottomalta. Kysäisen haluaisitko mun pyyheliinan lämmikkeeksi. Ei. Isä lähtee vaivihkaa altaan reunalta ja poika jää yksikseen. Pojan äitikin on jossain lähellä, mutta ei tule luo. Äh, mua alkaa itkettää. Tässä nyt on se kaikkien karttama kiusankappale kyynelsilmin, märkänä, lähes alasti. Istun pojan viereen ja yritän keksiä jotain fiksua sanottavaa. Kuule, kun mä olin nuorempii niin mulle sattui paljon kaikenlaista. Kokeista tuli huonoja numeroita ja ei mennyt aina hyvin. Mun isä sanoi kuitenkin joka kerta, että yrität sitten seuraavalla kerralla paremmin. Olen oppinut, että se on aika hyvä neuvo. Seuraava kerta voi mennä paremmin. Tai sitä seuraava. Me kaikki tiedämme, että olet hyvä uimari ja nopea. Mä olen pahoillani sun puolesta tänään. Todella pahoillani. Mutta seuraavalla kerralla menee paremmin.

Ei kummoinen pep-talk, mutta ei siinä ollut ketään muutakaan. Hetken kuluttua poika nousi ja näin hänen menevän valmentajan luo.

Illansuussa katsoin kokkausohjelmaa muiden askareiden ohessa. Tänä vuonna olisi trendikästä valmistaa ankkaa joulupöytään. Ankan laardissa paistetut potut olisivat torta på torta ankkapaistin lisäksi. Jostain syystä on hankala ajatella, että joulupöydässäkin on trendejä. Että jos mä tykkään kalkkunasta niin nyt pitääkin olla ankkaa jotta on trendikäs. Aikani kun asiaa ajattelen tulen siihen tulokseen, että trendit ovat belzebuubista. Trendien tarkoitus on vain saada ihmiset tuntemaan olonsa mitättömiksi sellaisina kuin ovat. Heja kalkkuna! Ja kinkku! Ja miksei ankka ja joululanttukin. Mutta ihan muista kuin trendisyistä.