Wednesday, September 24, 2014

Kuka siivoaa ravintolan lattiat?

Meillä lattian siivoukset helpottuivat huomattavasti Felixin tultua taloon. Pikkukaveri nuohoaa häntä heiluen lattiat mennen tullen ja pöydätkin käsittelisi jos saisi luvan. Mutta kuka putsaa ravintolan lattialle pudonneet ruuat tai juomat?


Se Hesburgerin jupakkahan tässä tietysti on taustalla. En ota nyt sen enempää kantaa tapahtuneeseen. Oli kuitenkin upeaa, että ravintolassa oli edes yksi ihminen, jolla oli sydän ja pää paikallaan. 

Itse olen ravintolassa ollut pöydässä, jossa on kaatunut viinilasi ja toisessa vesikannu. Molempien siivousta aloittelimme itse, mutta kyllä ravintolan väki sitten hoiteli asian näppärästi. Uusi viinilasillinen ja vesikannukin ilmestyivät ilman erillistä pyyntöä tai maksua.

Pikaruokaravintoloissa apuun rientää ravintolan henkilökunta kuten myös kaupoissa, jos lattialle on pudonnut tai särkynyt jotain. Syykin on ihan selkeä: jos joku toinen asiakas vaikka liukastuisi rasvaiseksi jääneellä lattialla olisi ravintola tai kauppa korvausvelvollinen. Oikeudessa sitten pähkäiltäisiin, että maksetaanko kuinka monen vuoden ansionmenetykset ja paljonko krooniselle kivulle laitetaan hintaa. Yleensä lattiat pidetään muutoinkin siisteinä. Kuka sitä nyt haluaisi ostaa kuraisesta kaupasta mitään tai ruokailla ravintolassa, jossa on tahmea lattia. 

Olen vieraillut Hesburgerissa muutaman kerran. Ihan siksikin, että lapset ovat sitä mieltä että heidän hampurilaiset on parempia kuin mitkään muut. Odottavat kovasti, että ketju alottaisi Amerikan valloituksen. Saisi sitten täältäkin kunnon pikaruokaa. Toisaalta lapset eivät suostu syömään Burger Kingin anteja ja KFC on ihan kuraa... Kaiken tämän tietävät ilman käymistä  ihan vain kavereiden kertomana.

 Itseäni hämmästyttää, että Hesburger on käsittääkseni pikaruokaketju. Niillä kerroilla kun olen käynyt syömässä on näyttänyt ihan siltä, että töissä ei ole kuin muutama ihminen. Sillä tavoin ei kyllä ruoka kovin pikaisesti asiakkaalle kulkeudu. Kuten ei ole kulkeutunutkaan. Viiden hengen aterioita on saanut odotella hyvän aikaa. Myös tuijottava henkilökunta  hämmensi. Täällä on tottunut siihen, että kassalle astellessa työntekijä huikkaa hi ja mitäs laistetaan. Keski-Suomessa tyyli näytti olevan kiinteä tuijotus ilman sanaakaan. Siitä piti ymmärtää että nyt on mun vuoro.

Kantoapuakin saa yllättävän usein. Lapset tykkää Chic-fil-A -ravintoloista. Poikkeuksetta niissä henkilökunta hätistää meidät pöytään tiskin sivulta odottelemasta ja tuovat ruuat sinne. Kerran olivat jopa niin lutuisia, että valmistivat lounasmenun aterian vaikka lounaan alkamiseen oli rutkasti aikaa. Yksi sandwicheistä on pojan suosikki ja olin luvannut viedä sen kouluun lounaaksi. Tosin itse en nykyisin enää syö Chic-fil-A -ravintoloissa. Jokunen vuosi sitten CEO toi pontevasti esille kantansa homoliitoista, tai siis että hän on niitä vastaan. Että avioliitto voi olla vain naisen ja miehen välillä. Mä syön nykyisin mieluummin Mäkkärissä :) 

Jos joku pudottaa tarjottimensa, kauppakassi hajoaa tai tuuli lennättää papereita taivaalle niin voi olla jokseenkin varma, että monta käsiparia on nopeasti apuna. Itsekin olen auttanut monet kerrat. Mulle tulee  hyvä mieli jos voin kassalla avittaa jos edellisen asiakkaan rahat eivät ihan riitäkään. Olen ollut huomaavinani, että saan useinmiten antamani korkoineen takaisin. Tämä on yksi niitä harvoja asioita, jotka mua Suomessa ärsyttää. Se, että toisia ei auteta. Ollaan kuin Amerikan republikaanit, kukin hoitakoon itse itsensä ja jos ei kykene niin parempi sitten päätyä muihin ratkaisuihin. Kuten pysyä kotona jos sellainen nyt sattuisi olemaan. 

Friday, September 19, 2014

It's rubbish but it's Scottish rubbish!

On siinä iso ero vaan jos jokin on hölynpölyä tai sitten, että se on skotlantilaista hölynpölyä. Niin ainakin meillä :)


Itsenäisyysäänestystä jännitettiin. Kalifornian Karhu sai siirtyä Skotlannin Leijonan tieltä. "The Lion Rampant" on niin kirkkaan keltainen, että pilvisenä päivänäkin tuntuisi aurinko paistavan. Lupasin syödä perinteistä skotlantilaista jälkiruokaa cranachan, jos maa itsenäistyy. Ei olisi tarvinnut kuin ammentaa astiaan viskissä lioteltuja ja paahdettuja kaurahiutaleita, kermavaahtoa, vadelmia ja hunajaa. 


Meillä on kotona kaikenlaista aiheeseen liittyvää, kuten suloisen lämmin villahuopa. 

Historiallisesta kartasta selviävät niin klaanit kuin kylät, verisimmät sodat ja perheiden motot. Muuten, tämä samainen kartta on tavallaan johtanut mieheni ja mut yhteen. Ilman yhtä mieleenpainunutta yksityiskohtaa olisi jäänyt yhteydenotto tekemättä..  


Välillä katselen lapsia ja mietin, että miten heissä näkyy neljäsosa skottilaisuus. Ainakin osaavat olla tarpeen tullen säästeliäitä. Palkkarahat pistetään talteen ja tarkoin harkitaan, mihin käytetään. Omalla tavallaan he ovat myös hyvin vieraanvaraisia ja anteliaita. Kavereiden ja perheenjäsenten lahjoihin käytetään itse tienattuja rahoja ja onnittelukortteja suunnitellaan tuntitolkulla. Tyttärelle on kai periytynyt hurjapäisyys. Välillä olen huomaavinani syyn miksi roomalaiset päättivät rakentaa muurin ja jättää barbaarit toiselle puolelle. Tyttö on peloton ja hurjapäinen. Lapset tykkäävät myös juhlista ja ovat iloluontoisia. Ei käy aika pitkäksi, kun heidän seurassaan hölpötyksiä kuuntelee. Ihmisrakkaita ja huomaavaisiakin ovat. Skotlantilaisia siis parhaimmillaan.  

Mun monikymmenvuotisena haaveena on ollut päästä tarpomaan ainakin osa keisari Hadrianuksen muurin viertä. Olisi kiva mennä koko  perheen voimin ja tavata miehen sukulaisia. En varmaan puheesta ymmärtäisi mitään, mutta eihän se haittaisi. Ei varmaan haittaisi sade ja viimakaan, pistäisin vain Aran-neuleen ylle ja maistelisin viskejä. 


"The point of this book is that being Scottish turns out to be more than just a matter of nationality or place of origin or clan or even culture. It is also a state of mind, a way of viewing the world and our place in it..."

Wednesday, September 17, 2014

Jollain on aina suurempi 101 (lyhyt oppimäärä)

Olen yrittänyt opettaa lapsille, että useimmiten kannattaa pitää kerskailu kurissa jos tulisi mieleen jollain kehuskella. Jollain on nimittäin aina suurempi, nopeampi, parempi, kalliimpi. Joku toinen varmasti päihittää uintiajat ja arvosanat. Tyytyväinen saa ja pitääkin olla. Mutta kehuskella ei. Aiheesta saatiin oppitunti keväällä.



Reilun viiden tytön ryhmä alkoi suunnitella koulunlopettajaisjuhlia. Tytöt ovat niitä suosituimpia, tästä meidän naapurustosta. Omakin tyttäreni heidän kanssaan treffaili vielä Middle Schoolin alussa, mutta sitten alkoivat ystävät vaihtua. Tytär on hakeutunut vähän poikamaisempien, koulussa hyvin pärjäävien ja urheilullisten tyttöjen seuraan. Hän ei ole niin social butterfly -tyylinen. 

Toukokuun alussa oli juhlat, vieraat, vaatteet ja tarjottavat selvillä. Tyttöjen lisäksi juhliin tulisi muutama vähän kuumempi poika. Yllä olisi Tory Burchia, Lilly Pullitzeria ja Vineyardvinesia. Juhlista oli kohistu jo useampi viikko ja kyllä kai moni arvaili lankeaisiko kutsu kohdalle. Itsekin havahduin tuossa vaiheessa ja tajusin että Middle Schoolhan tosiaan loppuu ja kai sitä pitäisi jotenkin juhlia. Lupasin lapsille, että voivat pyytää koulusta läheisimmät kaverit, syödään pizzaa ja kuppikakkuja. 

Olimme saaneet vieraslistan valmiiksi, kun pari viikkoa ennen koulun loppua tuli The Kutsu. Yksi luokkatoveri oli kutsunut koko ikäluokan neljä luokkaa eli n. 120 lasta uima-allasjuhliin. Teema oli Great  Catsby -elokuvasta. Olikin turkasen hieno kutsu. 

Alkoi spekulaatio. Me tietysti suosiolla jätimme omat kutsut toimittamatta, kaikki kaverithan näkisivät uima-allaspartyssä. Kurja juttu oli, että Suosittujen tyttöjen ja Uima-allasjuhlien ajankohta oli sama. Ei mennyt monta päivää, kun Suosittujen tyttöjen juhliin lupautuneet pojat olivat kääntäneet kelkkansa ja vastanneet kyllä uima-allaskutsujalle. 

Ja olivathan ne olleet aika juhlat! Tarkoitukseen oli vuokrattu läheisen clubin ulkotilat. Tarjolla sukaata lähteestä kauhoen (miten chocolate fountain suomeksi kääntyy), kultapöly pikkuleipiä, mini fajitaksia ja hors d'oeuvres joista muuta ei kerrottu kuin hyviä olivat. Lapset olivat innoissaan ja hurmoksissa. Mahtava meininki toden totta. Ja mikä parasta, kaikki pääsivät mukaan.

Juhlista puhuttiin vielä monta kertaa kesän aikana. Olihan se aika hauskaa nähdä tutut luokkakaverit uima-asuissa. Pojan puhelimeen paukkui viestejä monena päivänä. Tytön olivat huomanneet treenatun sixpackin. Tytär taas oli saanut uida kilpaa useamman pojan kanssa. Illalla lähtiäisiksi oli halattu kavereita ainakin 20 sekuntia. Sellainen siisti kylkihalaus, mutta pituudeltaan jo omaa luokkaansa.

Juhlista puuttui reilut viisi tyttöä. Olivat olleet aika  nyrpeitä viimeiset koulupäivät. Jostain kumman syystä tyttöjen vanhemmat lasten päättäjäisissä istuivat omassa ryhmässään  ja muita ei juuri tervehditty. 

Sunday, September 14, 2014

Pikkuinen vieras

Olin lähdössä viemään poikaa kaverilleen. Muina naisina astelin autotallissa auton ympäri, kuljettajan puolella. 


Pieni oranssi-vihertävä kilpikonnahan se siellä tuijottaa takaisin. Että mä säikähdin. Kiljuin oikein naisellisesti ja juoksin sisälle hakemaan miehen hätiin. Lukitsin auton ovetkin, ettei kilpikonna vaan pääse autossa jo istuvaan lapseen käsiksi. Lapsi ihmetteli, että mitä se mutsi ravaa ja kiljuu ja yritti autosta ulos. Hälytys alkoi ujeltaa ja siinä sitä sitten olikin jo kaaosta. Kilppari yritti auton alle piiloon.


Mies tuli ja pelasti. Kilpikonna sai lapiossa kyydin takapihan pikkuiselle purolle. Luonnossa väritys oli upea yhdistelmä vihertävää ja oranssia. Onpa konna tehty kauniiksi. 

Viikonloppu oli kiva. Tytär pääsi pelaamaan isojen tyttöjen kanssa vesipalloturnausta. Tälle vähintään viisi vuotta nuoremmalle urheilijalle olikin elämys olla osana aikuisten joukkuetta. Joukkuetoverit olivat antaneet vinkkejä,  neuvoja. Toivon, että tyttö oppi miten hänen taas on hyvä käsitellä nuorempia uintijoukkuekavereitaan. 

Poika kutsui muutama kuukausi sitten viisi kaveriaan kylään. Pojat pelasivat ja minä tarjosin pizzaa ja pikkuleipiä. Ekalla kerralla oli vain yksi isompi pelinäyttö, toisella kerralla jo kaksi. Muut vanhemmat innostuivat myös ja nyt pojat kokoontuvat kerran pari kuukaudessa jonkun kotiin pelaamaan ja hengailemaan. 


Nyt mä odottelen miestä ja tytärtä pelireissulta kotiin. Reilu tunti sitten sain tekstarin, jossa pyydettiin keräämään ruokahalua. Jostain matkan varrelta oli löytynyt kuubalainen leipä.Vesi on herahtanut kielelle jo useamman kerran. Elokuvan Chef jälkeen olen miettinyt pääni puhki, miiltä tällainen kuubalainen herkku maistuisi. 

Ihanaa alkavaa viikkoa. Älköön autosi alla lorvaile kilpikonna. 

Wednesday, September 10, 2014

Vuosi

Viime aikoina olen miettinyt, että vuosi ihmiselämässä saattaa olla hyvinkin merkittävä. Vuosi sitten muutimme uuteen kotiin. Aika on mennyt siivillä. Kaksi vuotta sitten en osannut edes ajatella, että asuisimme juuri tässä, koti olisi tällä kohtaa kävelyreittiä. Kuljin ohi kuitenkin melkein päivittäin. Moni asia on helpottunut ihan vain siksi, että tilaa on enemmän. Lapset eivät kinastele niin kärkkäästi, kun kaikilla on omat huoneet. Mä en panikoidu kun ovikello soi. Entisen kodin eteinen oli usein aikamoisessa  kaaoksessa. Täällä kaikki on siististi mudroomissa.


Hääpäiväkin tuli vietettyä, tosin ihan vain omin nokkineni. Mies oli matkalla, mutta lähetti toi kukkaset. Yhä edelleenkin lähetin ojentaessa kukkasia ajattelen, että ihan kuin amerikkalaisissa elokuvissa :) Hartaasti aina toivon,  että juuri lähetti ei ollut se joka kirjoitti viestin korttiin. On ihanaa, kun kumppani on romantikko mutta kyllä mua joskus vähän punastuttaa... 

Ruusut sinnittelivät maljakossa muutaman päivän, mutta toivotin miehen kotiin tervetulleeksi valkoisilla kukilla. Tosin samoilla vihreillä lehvillä. Tunnustan, mä olen aika halpa. 


Vuosi sitten kaivelin kaappien kätköistä musta-valkoiset Laura Ashleyn verhot  ikkunoihin. Väliaikaisesti vain. Vieläkin ne ovat esillä. Olen jo katsonut tilalle toiset, musta-valkoiset. Jostain syystä pidän näistä niin kovin. Valo pääsee kauniisti läpi ja kuviointi on mieluisa. 

Lasten harkat alkoivat tänään. Huomenna pitää  jo seisoa päällään ja tehdä jonglöörintemppuja kyyditysten onnistumiseksi. Yritän stoalaisesti ajatella, että vuoden kuluttua kaikki voi olla taas ihan toisin. Toivottavasti hyvällä tavalla toisin. 

Runontekijän sanoin:

Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta: en päivää joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.

Kun niin osaisikin elää. 

Saturday, September 6, 2014

Jolie-Pitt Hääkuvat

Meillä on tyttären kanssa jotain yhteistä: Angelina Jolien esittämä Lara Croft on meidän mielestä verraton! Kun eilen tulin People -lehden kanssa kotiin tytärkin ilmoitti lukevansa lehden. Epätavallista sikäli, että hän ei ole mikään hääfanittaja. Kuninkaallisten häät eivät voisi vähempää kiinnostaa. 


Angelina Joliella ja  minulla on jotain yhteistä: molemmat menimme hillitysti naimisiin. Ja meillä on kaksoset :) 

Itse menin elämäni ainoan kerran naimisiin niin hillitysti, että todistajatkin olivat maistraatin puolesta. Vaikka olisin voinut hyvin käyttää valkoista pukua päädyin kuitenkin punaiseen. Ranteessa oli saman sävyinen gerbera. Hiukset taisivat olla avoinna, kiharoilla ja ripsiväriäkin laitoin. Mies ei voi ainakaan syyttää, että viime metreillä olisin yrittänyt huijata ulkonäön suhteen. Olin niin naturel, että nyt melkein jo nolottaa. Ikääkin kuitenkin oli jo yli 30 vuotta. Puvun laitoin viimeksi ylleni, kun vietimme kymmenvuotishääpäivää (onks tää yhdyssana?). 


Joten mua puhutteli, kun pari joka voisi matkata vaikka kuuhun päättikin viettää häänsä läheisten läsnäollessa ja antoivat suuren vastuun lapsilleen. Jokainen toki juhlii tavallaan. Toiset nauttivat suuremmista ja näyttävämmistä juhlista, toisille riittää yhdessäolo läheisten kanssa. 

Joskus kun katson stressaantuneita häävalmistelijoita ja hääparia tulee kuitenkin mieleen, että olisiko lopputulos onnellisempi pienemmällä reuhtomisella. Siinä vaiheessa kun kutsukortteja on sommiteltu puoli vuotta ja morsio saa hermoromahduksen liian tummasta tai vaaleasta musteen sävystä haluaisin sanoa, että roskiin ne menevät kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Ei sen ole niin väliä.

Jotenkin meidät on saatu uskomaan, että elämässä on yksi päivä jonka pitää olla täydellinen. Toisen täydellisen päivän pilaavat lapsivieraat, yksi kärsii sateesta ja kolmas itkee  kun anoppi aivasti just silloin kun piti sanoa tahdon. 

Ja jos ei muuta, niin kautta rantain kuuluu kuinka on laitettu tahditon lahjalista. Tai pyydetty pukeutumaan teeman mukaan. Ainakin tarjolla ollut kana oli kuivaa ja peruna kumia. You know what I mean. 

Ja sitten ihan toinen katsantokanta elämän juhlahetkeen: juhlitaan kaikkein rakkaimpien kanssa. Kuten kuvasta näkyy Jolie-Pitt -perhe ei ainakaan halunnut viettää lapsettomia häitä. Jos tarina pitää paikkansa nimenomaan lapset halusivat vanhempiensa avioituvan.  


Tätä päivää ei tainnut pilata edes se, kun pienet sormusten kantajat pudottivat aarteensa. It happens! Jos elämässä ei putoa muuta kuin tavaroita asiat ovat hyvin. Häistä puhumattakaan.


Itse naimisiin mennessä olin umpirakastunut. Meillä ei ollut hääkakkua, hääkuvaa, häävieraita, häävalssia, marssia, lahjoja eikä mitään muutakaan. Oltiin vain me. Näytti ihan siltä, että mies siinä vieressäni oli ihan yhtä umpirakastunut. Kaksi viikkoa avioitumisen jälkeen muutin miehen luokse Kaliforniaan. Kaksosetkin olivat jo matkassa, vaikka sitä en silloin tiennyt. 


Jouduin kuitenkin muutama vuosi sitten miettimään, että olisihan asiassa voinut toimia toisinkin. Tytär kyseli silloin mun hääpuvusta, meidän hääkuvasta. Mekko oli näyttää, mutta sekin punainen. Nyt tytär on sitä mieltä, että ihan cool mutta hänen kavereidensa mielestä se oli outo juttu. Vielä oudommaksi asia tulee, kun kirkossa mieheni ja minut kuitenkin kuulutettiin ja edelleenkin olen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Avioliittokin oli ensimmäiseni ja lapsiakaan ei ollut. Miksi siis punainen puku? Dean Martinia lainaten, It's amore. Rakkautta, rakkautta vaan Dave Lindholmin sanoin. Punainen on rakkauden ja intohimon väri ja siltä musta juuri silloin tuntui.




Tytär oli innoissaan, kun Angelina Jolie ei pettänyt tälläkään kertaa. Puku oli sekä klassinen että vähän punk-henkinen. Tosin kapinointikin oli tehty perhe ja lapset huomioiden. Voiko kauniimpaa ajatusta olla.



Alakuvassa mua ilahduttaa erityisesti lasten valoisat ilmeet. Hei kattokaa nyt, mutsi ja faija pussaa! 


Tässä kuvassa ovat Brad Pittin vanhemmat. Hauska nähdä, mistä ulkonäkö periytyy.


Kakkumestari Pax kolmantena vasemmalla tarkkailee kakun leikkaamista.




Muutaman viime vuoden aikana mua on alkanut aavistuksen harmittaa, että en 
  silloin aikanaan hankkinut valkoista, perinteikästä morsiuspukua. En käynyt kampaajalla ja meikattavana. Olen ajatellut, että tälle asialle pitää tehdä jotain. Olenkin jo löytänyt hääpuvun, tai oikeastaan kaksi (tämä on tämä Kaksos-merkkisten ongelma, aina kaikkea kaksin kappalein!), ja jonain kauniina päivänä pujottelen ne ylleni. Käyn kampaajalla, käyn meikattavana ja menen valokuvaajalle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mahtaa mies yllättyä :) 

Wednesday, September 3, 2014

Syksyn kuumin asuste

Joskus pitää poistua neljän seinän sisältä ja matkustaa n. 50 mailia johonkin suuntaan, jotta saa tolkun päivän pukeutumistrendeistä. Näin teimme miehen kanssa sunnuntaina. Päätimme käydä katsastamassa  n. 60 000 asukkaan pikkukaupungin, jonka tienviittojen ohi aina vain ajamme milloin mistäkin kotiutuessa. 

Mun olisi pitänyt tietysti ottaa kuvia Downtownista. Se oli rosoisuudessaan tavallaan hyvinkin kuvauksellinen. Mutta jos kuvittelet Tampereen muutama vuosikymmen sitten, tehtaat hiljenneinä ja kadut autioina niin siltä se keskusta näytti. Kaupunki oli rakennettu aikanaan puuvillatehtaan ympärille ja patruuna oli rakennuttanut työläisilleen somia pieniä mökkejä. Niin mä ainakin luulen. 

Actionia piti hakea sitten kauempaa. Ja sellaistahan löytyi ison tien varteen rakennetulta ostosstripiltä. Vähän kuin Vegas, mutta pelkästään kauppoja. Kovin meininki oli Walmartilta, joten se valikoitui huoltopaikaksi. 


Ovella odotti vartija reukku vyötäröllä ja ulos tulevat asiakkaat esittivät kiltisti kuitin ja ostokset tarkastajalle. Vähän matkaa kävelimme käytävillä ja sitten löytyi tämän syksyn kuumin asuste. Ne eivät ole nuo mustat sukat, jotka lähemmin tarkasteltuna näyttivät olevan tukisukat. 


Asuste on tietysti lantiolla kotelossaan roikkuva ase. Sanoisin, että pistooli, mutta saattoihan se olla revolverikin. 

Vaikka täällä etelässä olenkin, niin tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin jonkun ottavan näin tosissaan 2nd amendment, the right to bear arms (perustuslain toinen lisäys, oikeus kantaa aseita). Mua on vain aikaisemmin huvittanut, kun esim. lasten oikojahammaslääkärin ovessa on kehotus jättää aseet toimiston ulkopuolelle. 

Voin sanoa, että turvallisuuden tunne ei lisääntynyt. Luikahdin heti hyllyjen väliin. Mietin mitä olisi tapahtunut, jos joku african american tai latino olisi marssinut kauppaan ase lonkallaan. 

Olen itsekin opetellut ampumaan ilma-aseilla ja pari kertaa harjoitellut pistoolilla. Olen vannonut, että puolustan uutta kotimaatani aseella jos tarve niin vaatii. Silti tämä aseiden kanniskelu vyötäröllä ei istu mun pirtaan. Toivon, että muoti ei leviä.