Wednesday, June 11, 2014

Muuttamisen parhaita puolia

Mä mistä alkaisin? Aloitetaan tärkeimmästä. Kiitos teille kaikille kultaisille ihmisille! Olen lukenut kommenttinne useampaan otteeseen. Niissä on valtavasti viisautta ja empatiaa. Kannustavia ja rohkaisevia ajatuksia ja sanoja. Kotiäidin malja vuosi yli. Myötätunto on hyvin vaarallista, siinä saattaa hetkeksi mennä pasmat sekaisin :) 

Palaan kommentteihin myöhemmin varmasti useampaankin otteeseen. Löysin niistä postauksen aiheita. 


Mutta sitten muuttamisen auvoisuuteen. Ihan parasta on, kun pihamaa alkaa tarjota antejaan. Kasvit ja kukinnot ovat yllättäneet jo useampaan otteeseen. Mikä se tämäkin kukka on nimeltään? Muistan näitä nähneeni Suomessakin, joten mikään kovin eksoottinen lajike ei ole kyseessä. Nyt kuitenkin vasta ensimmäistä kertaa pysähdyin kasvia tutkailemaan. On se vaan merkilliseksi - ja kauniiksi - tehty. Musta on käsittämätöntä, että tällaisia pelkistetyn kauniita, symmetrisiä aarteita versoo maan povesta. Eihän tällaista osaa ihminen edes suunnitella. 


Ja siitä kotiäidin kriisistä. Ystävä lupasi, että voin alkaa vaikka maalata tauluja. Hän sitten ripustaa niitä vuokrakämppiensä seinille ja asiakkaat kilvan haluavat vuokrata asunnot ihan vain mun maalausten vuoksi. Harmi vaan, kun kotiäidin taiteilu on jäänyt morula-asteelle. Sisäisen picasson kaivelu olisi pitkällinen prosessi. Löytyisikö edes.

Olen yrittänyt panna sormen pulssille ja tunnustella mikä saa rytmihäiriöitä aikaiseksi. Kyllähän se melkein on rutiini. Samat kommervenkit toistuvat päivästä toiseen. Ja vaikka kuinka ajattelisin, että tee työtäs laulellen niin jossain vaiiheessa alkaa ahistaa. Kiitos ja arvostus pitää kehitellä jotenkin vihjeistä: kukaan ei äkäile tai kaikki ovat tyytyväisiä. Kaikilla on vatsa täynnä ja ehjät vaatteet yllä. Talossa vilistävät villakoirat ovat pieniä ja jauhokaisat ja riisihäröt loistavat poissaolollaan. Jotenkin ei vain tule taputtaneeksi itseään olkapäälle ja sanoneeksi, että hyvin tehty. Siihen tarvittaisiin jonkun toisen käsi.  


Mulle on tärkeää, että kaikki ovat hyvällä tuulella, viihtyvät. Sikäli olen tyypillinen kolmas lapsi, että tunnustelen ilmapiiriä, hipsuttelen varpailla ja vitsailen vaikka maailman tappiin. Olisi helpompaa, kun en niin välittäisi rauhasta ja harmoniasta. Joskus olisi paikallaan marssia saluunaan ovet paukkuen, iskeä reukku pöytään ja tilata tuplaviski. Siis noin henkisesti. Vaikka hyvin käsitän, että en vastaa toisten tunteista niin silti yritän. Ollaan nyt happy, hyvällä tuulella. Kaikkihan on loppujen lopuksi hyvin. Onko tämä hömpän yltiöpäistä positiivisuutta vai pelkurin halua välttää konflikti - sitä voi sitten taas miettiä yön hiljaisina hetkinä :)

Tätä ei pidä tulkita väärin. Kyllä mä saan sapelin käteen kun mua oikein ahdistetaan. Annan vain asioiden yleensä mennä liian pitkälle ennen kuin ryhdyn puolustuskannalle. 

Muutama päivä sitten autoillessa kuuntelin kirjailija David McCullough, Jr. haastattelua hänen kirjastaan "You Are Not Special and Other Encouragements". Amerikkalainen kulttuuri opettaa: you are special. Muistelisin, että näin koetaan Suomessakin. On tärkeää kokea olevansa ERITYINEN. Oli jotenkin helpottavaa kuulla, että erityiseen ei ole pakkoa. Kaikkien ei tarvitse olla special. Näin olen ajatellut itseni suhteen useinkin. Toki olen ainutlaatuinen perheelleni. Kuten juniori sanoo: you are my best mom. Joskus mietin, että ehkä yksilöllisyyden opettamisen lisäksi olisi tärkeä opettaa myös lajikkeellisuutta. Eihän se DNA niin kovin paljon poikkea yksilöstä toiseen (0.1%) ja simpanssiinkin eroa on vain reilu prosentti. Näitä kun funtsii, niin on aika käsittämätöntä että maailmassa ei vallitse rauha ja Kain ja Abel edelleen matsaavat...

Mikään ei ole niin ihana kuin murkkuikäinen poika. Tänään lapsi alkoi kysellä, että mitä sä äiti haluat synttärilahjaksi. Sanoin, että jos te kolme pesette mun auton ulkoa, imuroitte sisältä ja pyyhitte pölyt niin olen tavattoman onnellinen. Lapsi jatkoi tivaamistaan. Loppujen lopuksi hän koko 14-vuotiaan miehen varmuudella täräytti, että mä en ole ostanus sulle mitään 14 vuoteen, nyt on aika. Lupasin miettiä jotakin.

16 comments:

  1. Kukka on Lilja (ainakin mun mielestä). Meillä noita kasvoi mummolan pihalla koska olivat mummin lempikukkia.

    Kuule, se taulujen maalaus ei ole ollenkaan hullumpaa jos siihen on intoa ja kiinnostusta! Vuosia kummitätini tienasi rahaa tauluillaan lomareissuihin ja muuhun elämiseen, piti pieniä näyttelyitä yksin ja yhdessä muiden kanssa. Anna mennä vaan!!

    Minä olin ennen se tasainen joka halusi että kaikki viihtyy ja kaikilla on kaikki hyvin. vanhin tyttö, keskimmäisenä vahvan pojan ja vahvan siskon välissä ja isosiskona myöhemmin vuosia myöhemmin syntyneille siskoille ja veljelle.
    Elämä potki välissä päähän ja minustakin kuoriutui jonkinsortin junkkari. Ilman puukkoa on sentään pärjätty mutta välissä sanon kipakastikin ja pistän itseni toisinaan etusijalle lähipiirin kanssa. Omat lapset on edelleen aina ykkösenä ja heidän hyvinvoinnin eteen teen työtä koko ajan. Mutta se että joskus tekee niinkuin itse haluaa eikä niinkuin toiset odottaa on ollu hirveen vapauttavaa :)

    Voi, mielenkiinnolla odotan mitä poikasi keksii sinulle lahjaksi! Tai mitä toivot. Ihanan huomaavaista!

    Leppis

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla alkoi jossain mielen sopukoissa kellot kilkattaa ja mieleen nousi Tiikerililja. Googlailin vähän kuvia ja tämä voisi hyvinkin olla se. Olen mä kyllä varsinainen hortonomi...

      Olen kerran elämässäni yrittänyt maalata öljyväreillä taulun. Jostain syystä kyhäelmässä yhdistyivät minttuun vivahtava vihreä ja violetti/lila. Hyvin oli abstrakti :) Maku on pelkistynyt noista ajoista, ehkä päätyisin nykyisin reilukokoisen sudin vetäisyyn kankaan poikki.

      Meille tytöille niin kovin terotetaan kiltteyttä. Koulussakin kiltit tytöt ainakin minun aikoinani pärjäsivät paremmin. Mulla on edelleenkin ongelmana, että menen ihan jumiin kun joku heittäytyy röyhkeäksi. Suurin piirtein niin, että kun joku sanoo, että anna mulle toi rannekoru kun se ei sulle oikein istu, niin hölmönä ojennan korun ja sanon ole hyvä. Itselle kun ei tulisi mieleen edes toisen korua omia.

      Olen yrittänyt miettiä lahjaa. Poika käy edelleen hankkimassa taskurahoja leikkaamalla entisen naapurin nurmikon. Sen pitäisi olla jotain tarpeellista, jotain mitä varmasti käyttäisin ja maksaisi mahdollisimman vähän. Ja nyt kai ei parane toivoa kotitaloustarvikkeita, ettei reppana joskus lahjoita tyttöystävälle kattilaa tai tiskiharjaa...

      Delete
    2. Minä olen paljon sairastellut ja viettänyt aikaa sairaalassa ja leikkauksissa. Oman itsensä puolustaminen on noissa tilanteissa erityisen hankalaa kun on kipeä ja väsynyt. Mies onneksi puolustaa ja vaatii hoitoa ja apua sekä tutkimuksia!
      Ennen hänkin oli ujo ja hiljainen mutta työvuodet on koulineet sen verran että ihan mihin tahansa ei suostu, ei itsensä, minun eikä lastemme kohdalla. Oikeudenmukaisuus ja inhimillinen kohtelu on hänen vaatimus. Joskus joutuu sitten olemaan röyhkeäkin, mutta niissäkin tilanteissa aina asiallinen <3 Itsehän pillahdan itkuun aina kun joku sanoo ikävästi tai menee pieleen...

      Leppis

      Delete
    3. Onpas upeaa, kun miehesi tämän ymmärtää ja on tukenasi. Mun sairaala kokemukset rajoittuvat lasten syntymään. Silloinkin tuntui, että laitostuin pikavauhtia. Äkkiä kyky puhua itsensä puolesta niissä olosuhteissa häviää. Tuki on tarpeen.

      Delete
  2. Olen täällä nähnyt noita kauniita kukkia mutta mikä niiden nimi on,no idea! Kiva nähdä taas täällä postaus:) Ja oma puutarha on ihana;kasvaako siellä myös syötäviä kasveja?
    Ihana murkkupoika!

    ReplyDelete
    Replies
    1. On meillä yksi mustikkapensas. Tiedän sen siitä, kun pensaassa on vielä lappu tallella :) Muutama marjanraakile siinä on, mutta veikkaan että linnut vievät ennen kuin ehdimme syödä.

      Hän on kyllä hyvin huomaavainen. Lahjojen ostelua hän ei ole aikaisemmin harrastanut kuin pikkuveljen suhteen. Mikä lie nyt tullut miehisyyden puuska. Toisaalta mä kuskaan hänet kerran viikossa sinne entiselle naapurille ruohoa leikkaamaan. Yhdessä lastataan ja puretaan autosta ruohonleikkuri, trimmeri, puhallin, bensakanisterit. Ehkä tämä on hänen tpansa sanoa kiitos :)

      Delete
  3. Muuttaminen on ihanaa! On niin mukava aloittaa alusta, tavallaan puhtaalta pöydältä ja antaa asioiden ja tavaroiden etsiytyä paikoilleen ;) Meillä on kahden viikon päästä edessä muutto ja se on mun elämäni nro 30. Järkyttävä määrä, mutta muutimme lapsuudessa isän työn perässä kymmenisen kertaa ja loput on sitten tapahtuneet aikuisiällä.... Mutta aina yhtä ihanaa ja kutkuttavaa se on! Ja on osaltaan syykin tähän mun tän hetkiseen uuteen ammattiin sisustusalalla, kun sain jo pienenä näyttää muuttomiehille kaapin paikan!

    Kaunis kukka on muuten lilja, niinkuin edeltäjätkin vinkkasivat ;) Keräävät ainakin Suomessa riesakseen liljakukkoja (ötökkä) ja sisälle tuotuina kukat tuoksuvat voimakkaille. Niistä kannattaakin napsia kukintojen keskellä olevien emien päistä "tupsut" pois, kestävät paremmin maljakossakin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olet kyllä ihan oikeassa. Meillä meni vaan turhan pitkään, kymmenisen vuotta, kahden muuton välillä. On vapauttavaa, kun pääsee ylimääräisestä eroon. Ja kyllä se uusi koti aina tekee ainakin hetkellisesti ihmisen joka pyrkii parempaan :)

      Kiitos kukkavinkistä. Päätin jättää kukkimaan ulos. Mulla meinaa mennä hermot hämähäkkien kanssa (meillä on kaksi tosi myrkyllistä, joita en tunnista joten pitää listiä kaikki). Muita ötököitä en nyt kaipaa :)

      Delete
  4. Kukka on nimeltään keisarinlilja. Ja voi miten ihana poika! Ota ilolla vastaan hänen vilpitön halunsa muistaa äitiään syntymäpäivälahjalla. Varmasti keksit jotain sopivaa toivomuslistalle. Iloa arkeesi toivottaa toinen 14-vuotiaan äiti

    ReplyDelete
    Replies
    1. Keksin! Mä rakastan kirjoja ja niiden ei tarvitse olla ihan vastajulkaistuja. Kahvi on toinen rakkaus :)

      Olen kuullut myös keisarinliljasta nyt kun sen mainitsit. Harmi, kun nämä puutarha-asiat ovat menneet ohi korvien silloin kun olisi ollut aika asiaa oppia.

      Delete
  5. Hienot kuvat ! Noita kukkien yksityiskohtia täytyisi pysähtyä katsomaan useammin - aivan upeita. Mielenkiintoista tuo kolmannen lapsen juttu - arvaatko että tällä on myös kolmas lapsi ? Hyvää viikonloppua !

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Leena! Oikeastaan vasta kuvista vasta taas äkkäsin tämänkin luojan luoman kauneuden. Sitä vaan aina katsoo että kas, kukkahan se siinä.

      Nykyisen perheeni kolmas lapsi, siis kaksosten jälkeen se seuraava, on niin posketon vitsiniekka että siitä voisi olla vaikka ammatiksi. Rentouttaa tunnelman kuin tunnelman. Itse en ole koskaan ollut niin hyvä. Mutta tasapaino on ollut aina tärkeä.

      Delete
  6. Ihana nuori mies siellä!
    Keksit varmasti jotain pientä ylellisyyttä itsellesi ;-)

    Isäni puolella on paljon taiteellisia ihmisiä,mutta minä en ole uskaltautunut maalailemaan öljyväreillä. Olen töherrellyt omaksi ilokseni lyijykynillä ja hiilillä ;-) sieltä löysin oman sisäinen Picassoni ;-)

    Mukavaa juhannusviikkoa sinulle ja teille <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ahaa, ihan uusi puoli Sinusta! Mä taas ajattelen niin, että öljyväri on helppo. Viivan ei tarvitse olla tarkka, kunhan sutii. No, tämä kai kertoo enemmän mun taiteellisista kyvyistäni kuin mistään muusta.

      Mulla on pari uutta tarinaa tästä samaisesta pojasta. Osaa kyllä olla aika fiksu. Mistä lie perinyt :)

      Delete
  7. Hei Johanna! Kiitos kirjoituksistasi, joiden pariin eksyin vahingossa. Miten ihana ihminen, empaattinen ja viisas tunnut olevan. Olisipa omassa perheessänikin ollut tuollainen harmonian ja kauneuden luoja sisaruksena... Kaikesta näkee, että sinua on rakastettu ja osaat rakkautta antaa eteenpäin. Rehellinen ja aito ihminen. Kiitos! Kaikkea hyvää elämääsi
    -Armi

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Olipas ihana ja sydämellinen kommentti. Mä olen kyllä livenä riivinrauta :) Mutta kyllä mä yritän aina kun muistan. Siis yritän tehdä asioita vähän paremmin tai eri tavoin kuin aikaisemmin. Kiitos!

      Delete