Saturday, May 31, 2014

Hupsan!

No nyt mulle kävi vanhanaikainen! Anteeksi! Viimeksi kun kävin täällä oli edelliseen postaukseeni tullut ehkä kahdeksan kommenttia. Kaikki siis ok. Ja nyt kommentteja on 28 ja osa vähän huolestuneita. Kaikki on hyvin, blogistilla vaan pukkaa kriisiä. 


On sattunut monta hyvää juttua:

- Lapsi pääsi National Junior Honor Societyn jäseneksi! Jee. Meillä oli jo "virkaanastujaisjuhlatkin". 

- Lapsi pääsi haluamalleen linjalle High Schoolissa. Piti lähettää hakemus esseineen, oli haastattelu, katsottiin arvosanat. Kerron tästä joskus enemmän. Kävi niin, että meinasi mennä koko hakuaika ohi. Toiseksi viimeisenä päivänä älysin ja siinä sitä puuhattiin hakemusta yötä myöten koko perheen voimin. Mutta pelien ja designin maailmassa sujuvat lapsen seuraavat neljä vuotta jos linja edelleen hyväksi havaitaan.

- Meillä on 2 x Freshman! En kyllä meinaa itsekään uskoa, että kaksoset ovat lukiolaisia. Mihin on hujahtanut aika? Parin kuukauden päästä saavat alkaa puuhata ajokortteja. Autoilun saa aloittaa 15-vuotiaana. Kortin saa sitten 16 vanhana. 

- Meidän tuleva seiskaluokkalainen pakersi muutaman arvosanan A:ksi. Menneen lukuvuoden aikana hän oppi opiskelemaan. 

- Avullani ystäväni löysi vuokralaiset. On muuten aika mukava tunne, kun on esitellyt asunnon ja sen seurauksena ystäväni saa vuokralaisen hakemuksen. 

- Felix pyydysti kaksi jänistä. Ensimmäisen hän kantoi rehvakkaasti isännän jalkoihin olohuoneeseen. Olin niin pöllö, että aloin kiljua. Onneksi mies ymmärsi koiraa kehua. Toinen pupu päätyi deckille saakka.  Sen pää oli hukkunut matkalla. Felixin kannalta mainioita uutisia. Mulla on mennyt hetki sulatellessa, että tämä maailman suloisin veijari on peto. No, ei ihmistä kummempi. Ja käyttää metsästykseenkin vain ihan luojan luomia aseita. 


Ja sitten mun kannalta se ehkä ihan mahdottoman mukava juttu: mies vei lapset huhtikuussa neljäksi päiväksi Floridaan Orlandoon huvipuistoihin. Ensimmäisen kerran yli 14 vuoteen olin ilman yhtäkään lasta vuorokauden. Tai siis neljä vuorokautta. Felixin kanssa mietittiin, että mitä tässä tehdään. Siivosimme talon, laitoimme ruokaa  vain itselle, katsoimme telkkarista mitä huvitti ja kävimme haistelemassa ulkoilmaa. Pari päivää perheen kotiutumisen jälkeen ihmettelin, että miksi mä en nyt ärjy kun lapset kinastelivat. Oivalsin, että mun hermot olivat saaneet lepoa. Ihmsiet eivät nähtävästi ärjy kun saavat joskus ajatella vain itseään. Ja koiraansa. 


Joskus luin elämänohjeen, että linnunlaulun kuuluessa pitäisi aina yrittää löytää äänen aiheuttaja. Tämän lintusen sain jopa kuvatuksi. Ohje on käyttökelpoinen. Sielu lepää, kun tekee jotain niin yksinkertaista kuin etsii katseellaan laulavan linnun. 


Kuvat ovat huhtikuulta. En missään vaiheessa varsinaisesti ajatellut pitäväni blogitaukoa. Jonkinlaista ikäkriisiä tämä vissiin on. 50 lähestyy ja moni asia käy ilmeisemmäksi. Kuten, että musta nyt ei tullut Nobelin fysiikan palkinnon voittajaa. Oscarit menevät ihan muille tähdille ja Pulitzer lehtimiehille. En saa aikaiseksi Venlan, Emman tai minkään muunkaan palkinnon arvoista suoritusta tässä elämässä... En saa edes elantoani raavittua kasaan jos niikseen tulee. 

Joskus maaliskuun lopulla katsoin blogiani ja mieleen jysähti, että miksi tätä kukaan lukisi? Ei ole muotia, kosmetiikkaan, matkailua, kokkailua, sisustusta, tyyliä, estetiikkaa, erotiikkaa, romantiikkaa, jännitystä... Ja kuka halvattu antaa blogilleen nimen "Omamaamansikka"? Voiko tylsempää olla. Nimen pitäisi olla tyyliin "Mutsi Helvetistä", "Vatun Hyvää Päivää", "Haistakaa Kukka ja Kimalainen", "Suklaata ja Seksiä, kermalla kiitos". Mutta ei, Omamaamansikkaan on älypää päätynyt. Kuvia kukista, taloista, puista... Ja läpertelyä perheestä. Kiviäkin kiinnostaa. Not. 

Ja musta alkoi tuntua, että blogi ilmentää niin sitä mitä ja kuka olen. Mielenkiinnoton, harmaa (tai no, olisi edes harmaa niin olisi trendikäs, väritön kai on oikea määritelmä) ja ankea tyyppi. Kertakaikkiaan sietämätön. Mitä tapahtui sille maailmanvalloittajalle, unelmoijalle, naiselle jonka ei pitänyt avioitua eikä varsinkaan hankkia lapsia? Jonka piti kiertää kaukaa kaikkinainen sitoutuminen ja nauttia vain elämästä? Mielellään businessluokassa ja mukavassa hotellissa. Hyvässä alussa kun jo oli. Businesmatkoja Lontooseen ja Pariisin, Kölniin. Haastava ja hyväpalkkainen työ. Vapaus mennä ja tulla. Arvostusta. Etenemismahdollisuuksia, lisäkoulutusta, hyvä maine. Täällä se kökkii kolmen lapsen kotiäitinä ja koiranvahtina päivästä toiseen. Joku joskus kysyi, että mitaliko pitäisi antaa kun vaihdoit urasuunnitelmat kotiäitiyteen.... Opiskelin journalistiikkaa ja valtio-oppia kymmenisen vuotta sitten. Online. Silloin se ei perheelle käynyt, vei liikaa aikaa vaikka tentit olivatkin yösydännä. Nyt ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tulevaisuus näyttää aika lohduttomalta. Lapset toivottavasti nousevat siivilleen ja lentävät. Mutta mitä tekee 50 nainen, joka ei oikeastaan osaa yhtään mitään? Jota ei niin moni juttu edes kiinnosta. Tuntuu, että monen asian suhteen etsikkoaika on ohi. Monen asian suhteen olisi kiire. 


Ja vielä yksi mielenmyrkyttäjä. Mun blogi on avoin kaikille. Jokin aika sitten oivalsin, että vaikka kuinka haluaisin, että lukijani olisivat hyväntahtoisia, hyväsydämisiä, sivistyneitä, onnellisia ihmisiä niin lukijoitaan ei voi valita jos blogin avoimena pitää. Joku lukee kuitenkin kuin piru raamattua. Toki tiedän, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos on paras lääke. Mutta silti. 

Ja se viimeinen niitti. KESKI-IKÄ: Keski-ikä on ok, olen ollut keski-ikäinen kai jo viimeiset 15-20 vuotta. (Milloin nuoruus päättyy?) Mutta KESKI-IKÄ pirulainen hyökkäsi  mun keskivartaloon. Siinä se alkoi oikein pullistella ja rehvastella ja minä vielä päälle, että tämä on tätä keski-ikää. Kunnes erään kerran suihkusta tullessa vilkaisin peiliin alastomaan minääni ja hoomoilasena ihmettelin että what the hell...? Takajaloille nostettu possu, perunasäkki, muodoton möntti... Ei löydy sanoja kuvaamaan. Ihmekään, että ihminen viihdy nahoissaan. Varsinkin kun nahka on levinnyt sinne ja tänne. Tilannetta on nyt korjattu. Mutta keskivartalo on edelleen kaukana pyykkilaudasta. Tuskinpa sitä siihen koskaan ilmestyy, mutta sellainen puolikupera juustokupu olisi tervetullut. 

Olen saanut viime päivinä yhteydenottoja sähköpostiini. Kiitos teille kaikille! Aina yhteydenoton jälkeen olen ajatellut, että illalla kirjoitan blogiin postauksen. Ilta on tullut ja olen ollut sitä mieltä, että huomenna sitten. Yleisesti ottaenhan huomenna on hyvä päivä. Olen viimeiset viikot hoitanut hommat jokseenkin yksikseni. Tänään aamulla kyyditin lapsia viitisen tuntia urheiluharkkoihin. Meni siinä neljä muutakin tenavaa. Sen jälkeen lounas. Yksi lapsi 30 mailin päähän juhliin, äkkiä kotiin, toinen lapsi sleepoverille, yksi lapsi odottaa kotona. Ja taas hakemaan lapsi 30 mailin päästä. Sleepoveri paikassa onkin kissa. Tai siis kaksi. Viimeksi lapsi kissojen kanssa tekemisiin joutuessaan päätyi ER silmät umpeen muurautuneina. Joten hopi hopi hakemaan antihistamiineja, silmätippoja ja lääkkeet lapselle ja kuskaamaan ne sleepovereille. Iltaruokaa kahdelle kakaralle. Koira ulos. Kello onkin huomaamatta jo 20 ja päivä hujahtanut ihan omia aikojaan. No, huomenna sitten.Tiskari täyteen, pyykit koneeseen, roskaposti silppuriin, rappusista äkkiä villakoirat harjan avulla veks ja nukkumaan...

Tiedän, että elän etuoikeutettua elämää. On perhe, katto, ruokaa, netti ja nähtävästi aivan liikaa aikaa, kun ehtii murehtia mistä saisi eläkesäästöjä tai lasten koulutusrahoja kasaan. Kun ennättää murehtia vyötärön vararengasta ja ilkeitä kommentteja. 

Kävin joskus aikoinaan psykologisissa testeissä ammatinvalintaa varten. Silloinkaan en tiennyt, että mikä musta tulee isona. Testien mukaan lahjoja riittäisi suomen kielen ja tekniikan saralla. Hoitoalalle taas ei kannattaisi laisinkaan ryhtyä. Herkkyyttäkin olisi sen verran, että mieluummin valitsisin erakoitumisen kuin ilkeät sanat. Aivan erityisesti kehotettiin lopettamaan filosofinen funtsinta. Ajatukset kantavat siinä vaiheessa liian pitkälle kun näkee itsensä tulitikun raapaisuna maailmankaikkeudessa. Iloisena totean, että enhän mä ole miksikään muuttunut 30 vuodessa. Surullisena puistelen päätäni: tähänkö sitä jäätiin. 

Siinä muuten oli psykologi paikallaan. Hän näki minut jouluapulaisena tavaratalon kassalla muutama viikko testien jälkeen. Käveli ohi ja palasi hetken kuluttua joulukukka kädessään. Ojensi sen minulle ja sanoi, että olet tämän ansainnut. Vieläkin sanon kiitos.

Tarvitseeko maailma suomenkielisiä perämoottorin käyttöohjeita runomittaan kirjoitettuna onkin sitten toinen juttu. 



33 comments:

  1. Voi IHANAA sä olet tullut takas ja olet täysissä hengissä ja sielun voimissa myöskin: Ollaan oikeesti oltu huolissaan ja harmittanut, että vitsit kun ei ollut sitä puhelinnumeroa, johon voisi sitten tarvittaessa pirauttaa.

    Täällä se kökkii kuule tämäkin allekirjoittanut neljän lapsen kotiäitinä ja syksystä alkaen myös koiranvahtina - päivästä toiseen. Vaikka ei toi nyt mitään lohduta. Mitäs ihmeen kivaa me keksittäis!!?

    ReplyDelete
  2. Voi, sulla on toivoa. Opinnot Suomessa, lehtijuttuja, menestyvä blogi. No hätä :)

    Pistetäänkö pystyyn karjalanpiirakkarejdas? Vai kalakukkofabriikki? Siinä sitä riittäisi puuhaa kaiken kyydittelyn ohessa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hehe, joo, muuten mä uskon että jos me mentäis myymään karjalanpiirakoita Nykin Central Parkiin, me oltais kohta kuule molemmat aika cool tyyppejä ja aika nopeesti kaikki haluaisi niitä ostaa. Hups. taisin paljastaa nyt turhan hyvän bisnesidean - olis pitänyt varmaan pistää tää privana :-)

      Delete
    2. Olen muuten miettinyt, että onko kukaan koskaan tosissaan yrittänyt ao. piirakkaa markkinoille. On nimittäin yksi niitä leivonnaisia, jonka amerikkalainenkin voi niellä nikottelematta.

      Delete
  3. Minua kiinnostaa rohkeiden ihmisten rehelliset kirjoitukset. Kuten tämä! Myötätuulta ikäkriisiin. Toivottavasti jatkat kirjoittamista, olet hyvä sanoittamaan ihmisen ihmismäistä elämää arkisine kommervenkkeineen ja niin lämpimällä otteella.

    ReplyDelete
  4. Sun blogi on mielenkiintoinen, sulla on kiva tyyli kirjoittaa elämänmenosta. :-) Hyviä pohdintoja elämästä. Tämmösiä vois itekin pohtia jos olisin pohdiskelevaa tyyppiä. Ite kun en pohdi juuri mitään syvällisemmin, elän hetkessä. Tarttis ehkä joskus jotain miettiäkin.. Tsemppiä ikäkriisiin. :-D

    ReplyDelete
  5. Mun mielestä filosofista funtsintaa ei kannata koskaan lopettaa! :) Itse tosin mietin jo kymppivuotiaana, että ehkä sitä funtsintaa pitää kuitenkin tasoittaa konkreettisella tekemisellä ("mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito"?). Muutenhan "vaarana" saattaa olla, että pää on pilvissä tai vieläkin pidemmällä (joskus on raskasta tulla takaisin...). Tosin saan palkkani tekemällä pilvipalveluja :D (ihana käännös järkevämmälle termille cloud computing).

    Syvissä vesissä voi mieli joskus sukellella. Uskon vahvasti, että näet itsekin hyvät, ihanat tai suorastaan mahtavat puolesikin. Minä näen ainakin ne täältä.

    ReplyDelete
  6. Olet sinä ihana!:). Ja ihanaa, että olet palannut tännekin. Ei saa kadota varoittamatta. On kuin ihan reaaliystäva olisi hävinnyt.

    Anoppi sanoi minulle yhdessä vaiheessa, kun kolme lasta oli vielä kotona, että Tuula elää nyt "elämän keskellä". Touhua riitti. Eikä oikein aikaa riittänyt itselle. Siinähän sitä on sitten kriisin paikkaa, oli sitten keski-ikäinen tai ei :). Sinä varmaan elät nyt siellä.

    Mutta sen sanon, ettei se oma elämä lopu viiteenkymmeneen. Katso nyt minuakin. Vaihdoin työpaikkaa ja alaa, olen alkanut opiskelemaan (ensin vähän "pakosta" mutta nyt omasta ilosta) ja haaveilen taas ihan toisesta alasta. Tämän päivän seitsemänkymppiset ovat meidän lapsuuden viisikymppisiä. Eli mitä ollaan me nykyiset viisikymppiset? :) Ihmisiä parhaassa iässä!

    Kaikkea hyvää Johanna! Toivottavasti pysyt meidän ilonamme täälläkin!

    ReplyDelete
  7. Tämä juttuhan vei mennessään. Luin joka sanan ihan alusta loppuun asti. Et oo ajatellut kirjailijaksi ryhtyä? ;O) Mukavaa sunnuntaita!

    ReplyDelete
  8. Tervetuloa "takaisin"!

    Ikäkriisi nousee välillä pintaan ja mietin eikö musta muuta tullutkaan, mutta yritän muistaa elämänfilosofiani, että olen hyvä tällaisenakin.

    Jatka vaan blogipohdintoja, niistä löydämme me muutkin ajatuksen aihetta.

    ReplyDelete
  9. Olipa mukava kuulla Sinusta. Blogisi on aivan mahottoman mukava, ei niitä pelkkiä päivän asuja ja oman vaatekokoelman esittelyä kukaan jaksa, harva meistä matkaileekaan tai elää mitään luksuselämää. Suurin osa ihmisistä on pieni- tai keskituloisia, jotka pärjäävät elämässään hyvin, ökyilijät ovat sitten erikseen.

    Noita samoja "ongelmia" jos niistä nyt edes sillä nimellä voi kutsua, on meillä kaikilla keski-ikäisillä, miten minusta lukiossa 52 kg painaneesta tulikaan tämännäköinen ja jotain pitäisi asialle tehdä. Monia muitakin samoja aatoksia olen läpikäynyt viime aikoina ja nämä leikkaukset pistivät aika monta elämänarvoa uusiksi tänä keväänä.

    Kiitos blogistasi, Sinua on ollut ikävä, siksi minäkin Sinua sähköpostissa huhuilin.

    Onnittelut hienoista saavutuksista koko perheelle, mukavaa, että sait omaa aikaakin :). <3

    ReplyDelete
  10. Ihana kuulla susta! :) Hei, tiedätkö, kun mä luin tätä juttua, mietin että siellä Usassa kotiäidit on varmaan tavallisempia kuin täällä Suomessa. Jo ihan sen vuoksi, että tuo lasten koulu/harrastaminen vie noin paljon energiaa ja aikaa kaikkine kuljetuksineen ja vapaaehtoistöineen. Sun on ehkä vaikea vaan ryhdikkäänä, itsenäisenä suomalaisena naisena sitä hyväksyä, sillä Suomessa jos asuisit, olisit taatusti töissä jossain vaikka lapsia olisikin. Kulttuuriero. Sussa ei siis ole mitään vikaa Johanna hyvä, sä vaikutat päinvastoin yritteliäältä, sisukkaalta naiselta, joka todentotta osaa myös kirjoittaa. Siinäkö se sun tulevaisuus olisi? :) Tsemppiä ja kirkkaita itsensä löytämisen ja hyväksymisen hetkiä sulle. Niitä on varmasti tiedossa!

    ReplyDelete
  11. Voi miten ihana oli huomata että blogia on päivitetty! Ja että kyse oli "vain" kiireistä ja ikäkriisistä yms. eikä kukaan ollut kuollut tai sairastunut vakavasti! Joka ainoa päivä olen vieraillut katsomassa blogia ja miehelle taivastellut että onkohan jotain kamalaa sattunut. Onneksi ei!

    En muuten lukisi blogia jos sen nimi olisi jokin noista aiemmin mainitsemistasi :) Minä lukisin jatkossakin mielellään näistä samoista aiheista kuin tähänkin asti!

    Leppis

    ReplyDelete
  12. IHANAA, että olet täällä!
    Yhdyn kaikkiin edellisiin ja kyllä täällä halutaan lukea kuulumisiasi!! Ei tämä arki täälläkään ole mitään glamouria tms.
    Jokaisella joskus kai näitä mielentutkiskelu hetkiä,mutta kaikki me olemme omalla tavallamme tärkeitä ja arvokkaita <3

    Halauksin <3

    ReplyDelete
  13. Olipa ihana yllätys huomata, että blogisi oli päivittynyt :) Täällä onkin kaivattu sinua! Blogisi on mielenkiintoinen ja odotan aina kirjoituksiasi. Kirjoitat ja pohdit tosi sujuvasti. Niin ja onnea perheen hienoista suorituksista! Jatka samaan tapaan vaan :)

    ReplyDelete
  14. Mukavaa lukea taas tavallisesta arjestasi. Lifestyle-blogit ovat nekin ihan kivoja ideoiden antajia, mutta elämän todellinen taito on arjen sietäminen! Tavallisen värittömästä arjesta lukeminen on varmaankin monelle meille lukijoille vertaistukea parhaimmillaan :). Terveiset Kööpenhaminasta! t Kirppu

    ReplyDelete
  15. Olen ihan samaa mieltä kuin edeltävä kommentoija (Kirppu). Nautin toki erilaisista blogeista, mutta sydäntäni lähinnä ovat aidot ja elämänmakuiset blogit joissa kirjoittaja kertoo elämästään ja arjestaan hetkessä eläen ja ns. kursailematta. Sitähän se elämä on, arkea ja myllerrystä :) Kiitos ihanasta blogistasi.

    ReplyDelete
  16. Kiva, että sinusta taas kuulee - nimittäin ihan turhaan siellä ihmettelet, etteivät juttusi kiinnosta. Sinua on kaipailtu. Minä tykkään monenlaisista blogeista, mutta erityisesti tykkään blogeista, joissa näkyy ihminen itse. Aitona ja rehellisenä. Ja tässä blogissa ja tässä kirjoituksessa näkyy.
    Ja tunnistan monia noista sinun keski-ikäpohdinnoistasi - minustakin piti tulla vaikka mitä, no tohtori nyt vähintään. Eipä tullut. Tuli tämän sekametelihuushollin laiska emäntä ja virkanainen, jonka eläkkeellä ei juhlita. Ja vatsamakkarat ilmestyivät tännekin vaikka mitä teki. Roikkuvat niin naama, tissit, vatsa ja persaus. Mutta silti - nyt 57-vuotiaana olen varmasti tyytyväisempi elämääni kuin esim. 35-vuotiaana. Nimittäin kun tämä elämä on tässä ja tänä päivänä - huominen pitää huolen itsestään. Jos se tulee. Tässä istun leveällä takamuksellani ja kirjoittelen sinne Amerikkaan naiselle, josta löydän sellaista sielunsisaruutta, että saisit olla lähempänä♥

    ReplyDelete
  17. Ihana kuulla sinusta! <3

    ReplyDelete
  18. Minäkin kiitän blogistasi. Ulkosuomalaisena kanssasisarena mietin usein samoja asioita. Elämä menee kuitenkin niin kuin sen on tarkoitettu. Toki asioihin ja niiden kulkuun voi vaikuttaa, mutta uskoisin, että jokin hiljainen "plan" meille jokaiselle on olemassa. Entä jos nousujohdanteinen urasi olisi jatkunut, mutta olisi maksanut sinulle esim. perheesi? Keski-iässä on aika lohdutonta olla menestynyt, jos koti ei ole oikein missään eikä siellä odota kukaan. Maasta ja kulttuurista riippumatta vanhemmat ihmiset, joiden kanssa olen jutellut, ovat järjestäin katuneet elämässään eniten sitä, ettei heillä ollut aikaa perheelleen. Tiedän, ettei tämä lohduta kriisihetkellä eikä tuo rahaa eläkekassaan. Jokainen elämä on kuitenkin tarkoituksellinen ja arvokas. Entä jos ryhtyisit hiljakseen kartoittamaan vahvuuksiasi ja kiinnostuksen kohteitasi, löytyisikö sitä kautta siemen johonkin uuteen? Paljon tsemppiä sinulle toivottaa toinen ulkosuomalainen äiti

    ReplyDelete
  19. Kuules nainen kriisin partaalla siellä: Mä olin aamulla niin huojentunut, kun Kreikassa, hotellihuoneessa luin sun päivityksen. Olin ihan varma, että jotain karmivaa on tapahtunut. Siinä periaatteessa sulle jo yksi hyvä juttu. Sulla on terveet ja varmasti menestyvät lapset ja elämä varmasti perusasioilta ihan mallillaan. Aloita alkuun vaikka paistattelemalla lasten loisteessa. Kyllä se oma juttu varmasti jossain vaiheessa vielä muokkautuu. Mullakin on homma joka kuukausi hakusessa, mutta sitten aina jostain löytyy se lanka, ihan vain kadotakseen taas hetkeksi, mutta löytyäkseen taas. Ups and downs.

    Nyt mä olen jo oman kodin sohvalla ja niin iloinen, että kirjoitit. Me kuule Hanniksen kanssa suunniteltiin jo vaikka mitä, että saadaan sut kaivettua esiin :D

    ReplyDelete
  20. Voi minkä tempun teit! Olin jo lähettämässä CIA:n etsimään sinua. Ihanaa, kun olet
    tullut takaisin.
    Eesaiina

    ReplyDelete
  21. Voi kuinka kiva että olet täällä taas,ehdimme tosiaankin vähän jo huolestua,kuten taisit huomata;D
    Kivat uutiset lapsiin liittyen ,onnea heille sekä äidillekin tietysti!
    Ja tuollaisia kriisejä taitaa tulla aika monelle,minullakin oli sellainen ollut kun jäin kuin nalli kalliolle sen jälkeen kun olin kiertänyt eksän kanssa maailmaa hänen työnsä mukaan ja mietin että mitäs nyt. Kyllä sinäkin vielä keksit jotain,olet fiksu ja resourceful my dear:)

    ReplyDelete
  22. Todella kiva kun olet päivittänyt blogiasi. Miehen kanssa jo pohdittiin että mitä ihmettä kun et päivitä. Mies tosin ei lue tätä, mutta jakoi huoleni :) Ja tämä kirjoitus oli tosi mukaansa tempaava. Olet nainen kaiken kiireen keskellä. Olet ansainnut oman aikasi. Mutta ensi kerralla vihjaa jotain, ettei me lukijat täällä härdätä mielessämme vaikka minkälaista kohtaloa sulle - kaikella rakkaudella! Hyvää kesää kun se nyt virallisesti on alkanut.

    ReplyDelete
  23. Ihanaa, etta tulit takas! En jaksa lukea yhtaan sisustus-, meikki- tai muuta loopalaapa -blogia. Tassa on asiaa. Kiitos!

    ReplyDelete
  24. Hei,
    Minä olen löytänyt blogisi aika vasta. Meidän perheellä, minä+mies sekä 4 lasta (10, 8, 5, 3), olemme muuttamas sinne meren taakse ensi vuoden puolella. Mielenkiinnolla lueskelen elämänmakuista blogiasi. Realiteetit kunniaan. Turha kruisailu pois. Jokainen meistä kuitenkin elää normaalia elämää. Ne on harvassa ne, jotka voi tehdä mitä haluaa..
    Ethän lopeta bloggailua, juuri kun sinut löysin. :)

    ReplyDelete
  25. Hei, minäkin kävin alussa aina kurkkaamassa, että joko olet tullut takaisin. Jostakin syystä en ollut kovasti huolestunut, ajattelin vain, että varmasti on niin ettei sinulla riitä aikaa eikä niin haluakaan päivittää blogia.

    Olen "taistellut" samanlaisten (ikääntyminen, ei uraa, ei työtä) asioiden parissa itsekin, ja tiedän todellakin miltä sinusta tuntuu. Mutta voin taata sen sinulle, että kun katsot muutaman vuoden päästä elämääsi taakse päin, niin varmasti huomaat että lasten kanssa vietetyt vuodet ovat olleet elämäsi PARHAITA.

    Itse olen jo päässyt siihen pisteeseen, että hyväksyn tämän elämäntapani, koska periaatteessahan en löydä tästä mitään valituksen aihetta. Ongelmani on lähinnä ollut se, että en ole voinut toteuttaa itseäni kodin ulkopuolella mitenkään, mikä kuitenkin on aika tärkeä asia ihmisen elämässä. Mutta näin se on mennyt, ja olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, sillä olen kuitenkin vielä terve ja työkykyinen, eikä sitä koskaan tiedä mistä itsensä löytää :). Luotan tulevaan, ja uskon että siellä on vielä minullekin jotakin :).

    Valitettavaa on kuitenkin, että nykyään (varsinkin Suomessa) naista arvotetaan yksinomaan hänen työnsä kautta. Ei niinkään sen kautta mitä on ihmisenä, tai vanhempana, puolisona, vaan mitä olet opiskellut, ja mitä työtä teet ja millaista palkkaa saat. Lasten kanssa kotona olemisesta ei saa kovastikaan pisteitä nykyään. Mutta jos omasta lähipiiristä löytyy usko ja luottamus, niin sitten varmasti jaksaa ja osaa arvostaa itseään, ja itseluottamus jopa kasvaa asian myötä. Näin uskon.

    Mukavaa kun olet tullut takaisin, muuta en osaa sanoa t. no name

    ReplyDelete
  26. Voi Johanna,miten sä osaatkin! Veit sanat suustani!
    Ja kyllä mä ainakin tulisin lukemaan jos päätät nimeä vaihtaa;)
    Vatun hyvää jne kuulostaa mielenkiintoiselta.. :D

    ReplyDelete
  27. Johanna, hyvä kun pidit "luovaa taukoa" ja sitähän sun ei tarvii keneltäkään kysyä, että voisko eli ei, pillit vain joksikin aikaa pussiin ja rukkaset naulaan...ja sillä siisti!

    Hyviä blogin nimiä kyllä heitit ja varmasti joku niistä kaapataan.....;D

    Budapestissa pyörii Suomalainen leipomo nykyään ja ruisleipä, karjalanpiirakoita ynnä muita herkkuja vehnäpullineen ja puusteinen! Sitä vetää suomalainen äiti joka toimii ja tekee tosissaan hommia. Peukutan ja kunnioitan häntä tosissani siitä miitä on saanut jo nyt aikaseksi.

    Hyvä oli kuulla lapsista, että kaikki toimii ja tietysti sua olisi mukava täälläkin nähdä! Tsemppiä ja hymyile peilille takas niin huomaat, että hymy tarttuu...hih-hi...;))

    ReplyDelete
  28. Hienoa,että olet jaksanut/ehtinyt päivittää blogia. Toisena ulkosuomalaisena seuraan blogiasi mielenkiinnolla. Vaikka meillä ei ole enää lapsia kotona on mietteet monesti samanlaisia kuin sinulla. Kun lukee toisen ajatuksia se tavallaan tuulettaa omiakin, ehkä liiankin luutuneita kantoja. Kiitos siitä!

    Aurinkoiset terveiset
    Tarja

    ReplyDelete
  29. Jospa jättäisin tämän kommentin ihan lyhyeksi ja ytimekkääksi. Eli että jos tämän blogin nimi (ja sisältö - yök) olisi tyyliin 'suklaata ja seksiä', tai muuta muka-trendikästä, niin en kyllä lukisi. Vaan tätä blogia luen, ja mielelläni luenkin! Just tällaisena, tavallisen naisen blogina, erilaisesta elämästä (ulkosuomalainen minäkin, osa jutuista tuntuu tutuilta omastakin elämästäni).

    Voimia siis sinne kriisiin. Kyllä joku ratkaisu tulee, koska niin on aina ennenkin käynyt!

    (ei tullutkaan ihan lyhyttä kommenttia :)

    Mervi

    ReplyDelete
  30. Tuo juustokupu olisi täälläkin ihan toivottu ja riittävän hyvä saavutus:) Onnea upeiden lasten saavutusten johdosta! Siinähän sitä jo on kylliksi kiirettä pitänyt. Nautihan elosta ihan täysin rinnoin, olet sen ansainnut. Mitä tuohon "tässäks tää nyt on" niin aika tuttu tunne mullekin. Jotenkin sitä joskus kuvitteli tekevänsä jotain ihan mieletöntä ja mullistavaa. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että minuakin on elämä kohdellut ihan mukavasti ja elän sellaista suht tasaisen onnelista elämää kaikesta huiskeesta huolimatta. Täytyy olla armollinen omille roikkuville alleille ja uimarenkaalle:)

    Mukavaa viikonloppua<3

    ReplyDelete
  31. Voi Johanna, sinulla on niin elämänmakuinen ja ihana blogi, että sitä lukee tosi mielellään. Älä kompastu turhiin negatiivisiin kommentteihin vaan ajattele, että "koirat haukkuu ja karavaani kulkee". Koskaan ei voi olla kaikille mieliksi ja myötsukaan.
    Ollaan erilaisia eikä meidän tartte olla mitään special. Jokainen täytämme paikkamme tässä maailmassa. Kukapa lapsiasi kuskaisi harrastuksiin, kuka hoitaisi koirulisi, kuka lataisi tiskikoneen tai roskasilppurin? Olet rohkea kun kerrot, että välillä ahdistaa. Niin tekee täälläkin. Mutta elämä on. Joskus itsekin turhauduin useaan otteeseen, mutta jotenkin rämmin ylös itsesäälistä ja surkuttelusta, joissa olin syövereitä myöten. Ahdistus ajan myötä helpottaa ja elämällä on tarjota ihania mahdollisuuksia kokea erilaisia asioita.
    Kirjoita blogia, se antaa sinulle ja meille muille paljon. Sinulla on sana hallussasi.
    Ja sanottavaa myös.

    Joskus tarvitsee jysäyksen, että muistaisi elää ja muistaisi huolehtia myös itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Minulle on sanottu, että "tee elämästäsi oman itsesi näköinen ja toteuta sitä täysillä". Ihan siihen en pysty, mutta yritän.
    Sinulla on vielä vuosikymmeniä edessäsi, nauti arkipäivän pikkuruisista iloista, ne rakentavat sillan onnellisuuteen.
    Kaikkea hyvää sinulle. Lämmin halaus täältä kotomaasta!♥

    ReplyDelete