Saturday, January 11, 2014

30 000

 Ilma on lämmennyt ja tänään on jo 20 C astetta. Illaksi on luvassa myrskyn poikanen, toivottavasti ei hurjaksi heittäydy. 


Sain tiikeriraidallisen kuumavesipullon joululahjaksi muutama vuosi sitten. Ajatus kai oli, että mulla on lämmin tiikeri kainalossa niinäkin öinä kun mies on matkoilla... Pullon on valmistanut saksalainen Fashy ja tästä kun klikkaa, niin pääsee ihailemaan googlen kavalkadia ao. pulloista. Suosittelen lämpimästi. 


Mä ajan vuodessa 30 000 km. En tiedä riittääkö edes tulevalle vuodelle. Eilen perjantaina herätin kaksi lasta aamulla klo 4 ja puolta tuntia myöhemmin kiidimme nukkuvan osavaltion pääkaupungin keskustan katuja. Aamuharkat alkoivat klo 5. Harkkojen jälkeen nopeasti kotiin, ruokailua ja vaatteiden vaihtoa ja auton nokka kohti koulua. Iltapäivällä takaisin koululle, lapset kyytiin ja harkkoihin. Illalla sitten ennen kahdeksaa kävin hakemassa kaksi lapsista kotiin. Yksi pääsi isän kyydillä jo aikaisemmin. Luppoaikoina kävin kaupassa, lenkkeilytin koiran, laitoin ruokaa ja pesin pyykkiä. 


Bensalaskun lisäksi tietysti hirvittää hiilijalanjälki, mikä tästä toiminnasta jää. Ainoa lohtu on, että siinä missä monet vanhemmat kuljettavat yhtä lasta mulla on yleensä lastina kolme omaa lasta ja muutama lainattu. 

Eiliset aamuharkat eivät olleet ihan tavanomainen juttu. Puolentoistatunnin treeneihin osallistuminen oli vapaaehtoista ja kysyinkin lapsilta monta kertaa, että haluatteko te todella mennä. Varsinkin, kun edellisenä iltana harjoituksista palattiin lähempänä iltayhdeksää. Lupasin kuitenkin, että kuljetan ja kenenkään ei ole pakko lähteä. Aamu-uniset lapset olivat menomatkalla aika vaitonaisia, mutta tullessa kuin jonkun taivaallisen energialatauksen saaneita. Energia ja hyvä tuuli säilyi koko eilisen päivän loppuun saakka. Tällä hetkellä mies on treenimatkalla kuuden tenavan kanssa. 

Vanhempana mietin hiilijalanjäljen ja bensalaskun lisäksi sitä, että palavatko lapset loppuun. Tarkkailen ja seuraan jaksavatko. Harmittaa, kun mitään ei oikein voi harrastella. Kaikki pitää ottaa niin tosissaan. Joulun alla sain huutia lasten koulun kuoronjohtajalta ja urheiluvalmentajilta, kun lapset eivät voineet olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Kuoronjohtaja ilmoitti, että olen saattanut hänet noloon asemaan. Korjasi toki lausuntonsa, kun kävi ilmi että meidän lapset ovat jo joululomalla kun kuorolla oli esiintyminen. Urheilukisojen alla taas ei olisi voinut olla yhtä päivää treeneistä poissa. 

Tärkeintä tietysti on, että lapset nauttivat. Olen alkanut arvostaa ihan eri tavalla vanhempia joiden lapset urheilevat. Huoltojoukkojen homma käy kokopäivätyöstä. En koskaan ymmärtänyt minkälaista sitoutumista ja panostusta harrastaminen vaatii. Toden sanoakseni pidin kai tällaista elämäntapaa vähän omituisena :) Niin se elämä taas opettaa. Parin vuotta pitäisi vielä jaksaa suhata, sitten meillä on kaksi autoilijaa perheessä lisää. 

4 comments:

  1. Niin kauan kun lapset itse nauttivat ja haluavat lähteä, ei ole hätää jaksamisesta. Mutta toivottavasti jaksaa äitikin vielä ainakin sen pari vuotta!
    Oikein hyvää viikonloppua sinne kauas♥

    ReplyDelete
  2. Itse harrastin "kunnianhimoisesti" koko lapsuuteni ja nuoruuteni ja silloin se ei tuntunut liian raskaalta. Aikuisuuden kynnyksellä - tavallaan jälkeenpäin - tuli kuitenkin masennusjakso ja eräänlainen loppuunpalaminen - kun tuntui, että opiskelupaikan, itsenäistymisen, ulkonäön, sosiaalisten kuvioiden asiat alkoivat kaikki tuntua vaatimuksilta ja suorittamiselta. Perusluonne kun on vielä perfektionisti, niin kuvio oli valmis. Minulta on vienyt vuosia toipuminen ja kasvu rennompaan elämänasenteeseen - mukaan lukien ilon löytämiseen myös pienistä asioista, jotka eivät liity ulkoisesti mitattaviin asioihin. Kauan on kestänyt myös se, että olen oppinut luottamaan, että lähimmät ihmiset pitävät minusta myös silloin, kun olen "heikko" tai epäonnistun jossakin asiassa. Mutta olen siis jo voiton puolella näissä asioissa.

    En usko missään nimessä, että näin käy jokaiselle kovasti harrastavalle nuorelle. Paljon vaikuttaa kodin ilmapiiri (teillä tuntuu olevan mahtava perhe!), arvomaailma ja myös perimä (meillä masennusalttiutta suvussa).

    Halusin kuitenkin kertoa tarinani, kun itse otit postauksessasi "huolesi" äitinä esille. Samoja asioita mietin omien lapsieni kanssa - kolme lasta, joista kaksi harrastaa kilpailullista joukkuelajia. Tuntosarvet herkkinä kuskataan ja kannustetaan :)

    ReplyDelete
  3. Meillä ei tenavat harrasta mitään sellaista, mitä ei omalla paikkakunnalla olisi ja pääsisis itse. Mutta paljon on tuttuja, joiden lapset harrastaa esim. jääkiekkoa tai pesistä, niin siinä saa jo kuskata ihan tosissaan töiden jälkeen. Mutta niin kauan kun lapset nauttivat, se on mielestäni ok :)

    ReplyDelete
  4. Lapsen oma innostus ja kilpailuvietti määräävät tahdin. Toiset löytävät oman juttunsa helposti, toisilla se on enemmän hakusalla. Toiset haluavat vain harrastella (mikä valitettavasti on lähes mahdotonta nykyään), toiset ovat kilpailuhenkisiä. Niin kauan kun homma ei muodostu taakaksi kenellekään, ei myöskään kuljettajalle/huoltajalle, niin harrastukset antavat pelkästään positiivisia asioita.

    ReplyDelete