Tuesday, November 26, 2013

Ja sitten äidillä meni sormi suuhun

Vanhemmuus on sellainen juttu, että oikeastaan vasta sitten kun käärö (tai meidän tapauksessa kaksi kääröä) on käsivarsilla valkenee koko asia: matka on vasta alullaan. Vastuu on huikea ja olisiko ihan joku kurssi pitänyt käydä. Toisaalta mielen syövereistä nousee kuvia, miten on nähnyt jonkun toisen toimivan. Vaistot ohjaavat, luontoäiti neuvoo. Mutta sitten on niitä tilanteita, että sormi menee suuhun. Mitäs nyt? 


Edelleen puran muuttolaatikoita ja sieltä löytyi tämä Suuri Vauvakirja. Kirja auttoi pulassa jos toisessa. Tykkäsin ihan mahdottomasti. Jos amerikkalaista vastaavaa opusta selailin, niin neuvo oli kääntyä lääkärin puoleen. Vauvakirjan teksti sen sijaan sai tyyntymään, analysoimaan tilannetta. 

Nykyisillä tuoreilla äideillä on sitten vielä huomattavasti parempi tilanne. Sain kutsun osallistua Ainukerhon (klik, klik) kampanjaan. Silloin kun juniori syntyi sain Suomesta lahjaksi Ainun tuotteita. Olivatkin kivoja, vieläkin muistan hauskat puiset lelut ja Ainun tuttipullojahan keitettiin urakalla, tehtiin pullokeittoa kuten isommat sisarukset tilannetta kuvasivat.

Ainukerho tarjoaa ihan käytännön ohjeita, vastaa kysymyksiin, kertoo lapsen kehitysvaiheista. Voi pojat kun olisin aikanaan tarvinnut juuri tällaista tukea! Esimerkiksi hampaiden hoidosta on oikein kattava tietopaketti. Hampiharja vain käteen ja harjaamaan, vaikka ikenet vielä paljaana ovatkin :) 

Olen aikaisemmin kieltäytynyt muutamasta yhteistyökutsusta. Tämä tuntuu kuitenkin sellaiselta, että tartuin tilaisuuteen. Sen pienen käärön kanssa kun on toisinaan vähän neuvoton olo. Kerhoon liittyvät saavat lahjaksi Ainu-pupun (klik, klik). Mun tekisi mieli liittyä ihan pupun takia, mutta meidän vekarat ovat jo vähän yli-ikäisiä :)








Saturday, November 23, 2013

Kotilieden lämmössä

 Hip hei kaikki ihanat ihmiset!

Mä ihan oikeasti olen ollut hip hei -tunnelmissa. On ollut mukavia asioita, ihan yksinkertaisia ja monen mielestä  varmaan sellaisia että mitä sä tosta kohkaat. Esimerkiksi suomen kielistä luettavaa. Hallelujaa!!!  Ja  ihan bonuksena näimme perheen voimin Teemu Selänteen luistimilla. Livenä. Toisaalta on ollut sellainen olo, että mitä sitä voi ihminen sanoa, kun Tehosekoitin jo sanoi kaiken kauniin: "Kun unessa pikkusisko kuupurrellasi purjehdit ja aamutähti otsalla astelet yön laitoja." Eihän tuota voi enää edes parannella.

  Ja sitten vielä se yöllinen huoli: jos olen onnekas niin olen elämäni puolessa välissä. Joku ajattelee, että aikaa tulee lisää. Joku toinen, että kohta se on loppu. Mitä minä ajattelen? Huoli huomisesta, toivo tulevasta. Elä ja unohda vai miten se James Bond sanoi. 


Kotilieden lämmöstä nautin päivittäin useamman kerran. Lasten kouluun mukaan pakattu lounas on kylmä, siihen ei liettä tarvita. Mutta iltapäiväateria ja illallinen pyritään tarjoamaan lämpimänä. Siis minä pyrin. 

Jokunen päivä sitten sattui hassu juttu. Ystävä soittaa aamukymmeneltä. Nyt t:arvittais sun apua. No mitä? Ystävän vuokra-asuntoon muuttanut asukas on soittanut ja sanonut että asuntoa pitää tulla siistimään.Vuokralainen on ensimmäinen asukas, asunto uuden uutukainen, loppusiivous ja tarkastus tehty pari kolme viikkoa sitten. Siivota pitää. Ystävä suostuttelee: Molly Maids tulisi, mutta aikaa saattaa mennä kokonainen päiväkin, etkö millään.

Kyllähän minä. Millään. Ihan jo vain uteliaisuudesta. Siinä vaiheessa kun selkä hajosi (en kävellyt muutamaan päivään vuonna 2007 ja seuraavana vuonna sama tarina, ylimääräinen nikama ja muutama aste vaille skolioosi oli diagnoosi) palkkasin omilla säästöilläni siivoojan perheelle. Joten tiesin mitä siistijällä on mukanaan. Pakkasin mahdollisimman oikeannäköisen työkalupakin. 

Soitin ovikelloa ja kapeaakin kapeammasta oviaukosta kurkki ystäväni vuokralainen. Cleaning service, good morning! How may I help you? Kurkistimme yhdessä vessanpönttöön, hyvä etteivät päät kolahtaneet yhteen. Siellä oli lika. En kyllä nähnyt, mutta ehkä se oli joku piilosta leikkivä bakteeri. "Cobweb" osoitti asukas. No olihan siinä keittiösaarekkeen reunassa ainakin neljä senttiä jonkinlaista hämähäkinseittiä. Tumma lattiakin oli pölyinen. Ja baaritiski. Nyökyttelin, kokeilin pintoja ja lupasin, että kyllä tämä tästä. 

Vuokralainen nappasi kainaloihinsa kaksi mahdottoman suloista pikku koiraa ja puikkelehti matkoihinsa. Pidin tarkan luvun, että siivosin kaiken mainitun ja vähän ekstraa. Kuten hammastahna roiskeet peilistä ja käsienpesualtaasta ja leivän murut työtasolta. Siirsin paikoiltaan kaiken mahdollisen. Ruiskuttelin pesuainetta altaisiin. Nenähän se viimeistään paljastaa siivouksen laadun ja tason. Hinkkasin sikapölyisen saarekkeen moneen kertaan. Vuokralainen palasi. Kerroin tekemäni ja pyysin tarkastamaan lopputuleman. Rouva tutkaili, nyökytteli. En viitsinyt sanoa, että en eritellyt erityisemmin roskaa joka oli tullut huonekaluja ja muuta muuttokuormaa muutettaessa ja mikä ehkä ja kenties asunnossa oli aikaisemmin. Asiakashan on aina oikeassa.  

Ystäväni sai tyytyväisen palautteen. Asukkaan ongelmaan oli reagoitu nopeasti ja asiantuntevasti (öhöm!). Hain lapset koulusta ja kerroin mitä mamma puuhaili päivän aikana. Lapset katselivat kuin jonkinlaista varttihullua ja pukivat sanoiksi hämmennyksensä: miksi se vuokralainen ei itse siivonnut sotkuja? 

Joo, mä olen nähtävästi kasvattanut lapsista liiankin omatoimisia. Etten sanoisi suomalaisia. Minäkin olisin vetäissyt rätillä tasot, hämähäkinverkot ja pyöräyttänyt harjalla vessanpöntöt. Amerikkalainen sen sijaan vaatii service. Jos asunto on uusi ja loppusiivous tehty niin sitten se on Spic 'n Span. Ja kaikki muu vaatii asiantuntijan (öhöm!) apua. 

Kokemus oli opettavainen. Toisaalta asiakaspalvelua ja asiakkaan tarpeisiin vastaamista parhaimmillaan. Toisaalta funtsin, että tältäkö tuntuu simputuksen kohteesta intissä. 

Mutta mikä mua tietysti jurppii on se, että arvoisa vuokralainen ei ymmärtänyt tipata. Olisihan siivouksen arvosta 15-20 % kuulunut siistijälle :) Tämä epäkohta kai kertoo enemmän asiakkaasta kuin siistijästä. 

 

Tässä vielä Felixin poseerausa. Kuvasta välittyy mielestäni hyvin se itsevarmuus ja mielihyvä mitä kuka tahansa meistä kokee ollessaan varmoissa käsissä. Omistajan ylpeys ja etuoikeus. Kuka on kuka - onko sillä niin väliä.

Friday, November 8, 2013

Slipping through my fingers

Sain Pauskalta blogista Pauskan Elämää haasteen (klik klik). Pitäisi näyttää kodista tai blogin aihepiiristä jotain sellaista, mitä ei ennen ole blogissa näyttänyt. Uusi kuvakulmakin riittäisi. 


Tämä nyt pisti silmään. Vanhemman pojan oveen ilmestyi ilmoitusluontoinen plakaatti. Jos ei olisi ollut tuota mainintaa "trespassing" niin olisin keksinyt jonkinlaisen jäynän. Mietin jo, että pakastan ämpärillisen jäätä ja menen huoneeseen kairaamaan sitä. Viinipullon kierreavaajalla tosin kun kairaa ei ole. 

Meillä on nyt talossa murkkuja ja yksi esimurkku. Mun on pitänyt ottaa käyttöön järeitäkin keinoja kuten vastaaminen samalla sävyllä kuin minulle puhutaan. Se on herättänyt ansaittua riemua ja kommentteja, että ei toi suomeksi toimi. On vain jotenkin niin vaikea tottua, että ne suloiset pellavapäät kulkevat hiukset silmillä ja murahtelevat. Kaikille muille kyllä jaksavat olla aurinkoisia ja reippaita, mutta minä olen se joka saa kokea myös vesisateen. No, parempi niin. 


Mutta älkää ihmiset hyvät missään nimessä katsoko Youtubesta Meryl Streepin esitystä Abban biisistä Slipping Through My Fingers.

 Katson joka aamu, kun lapset reput selässään vaeltavat koulubussille. Huikkaavat ovelta vähän poissaolevasti i-love-you ja bye-bye. Jaamme päivän aikana muutaman hymyn, naurun, mutta jotenkin tuntuu että en saa ajasta otetta. Kaikki tärkeät hetket soljuvat ohi. 

Aamiaispöydässä nuokkuvat pellavapäät valmistautuvat tulevaan päivään, kouluun ja treeneihin. Urahtelemme vähän väsyksissä kaikki. Ajattelin viedä lapset niin moniin paikkoihin: Pariisiin. Roomaan, Lontooseen, eväsretkelle, teatteriin, konserttiin. Hetket katovat, vilistävät ohi. Mihin aika kuluu? 

Aikaa ei voi pysäyttää. Tätä päivää ei voi pistää piirongin laatikkoon ja ottaa esille sopivampana hetkenä. 

Löysin muuttolaatikosta kuvan, jossa kaksoset poseeraavat reput selässä valmiina ensimmäiseen pre-school päivään. Tuntuu, että se oli vasta hetki sitten. Oikeasti siitä on kohta kymmenen vuotta. Slipping through my fingers. 

Saturday, November 2, 2013

Now I have seen it all

Aika monta Halloweenia ja juhlan viettäjää olen nähnyt. Vaan nytpä näin jotain ennennäkemätöntä. Herra oli pistänyt perheensä ja muutaman ystävänkin peräkärryyn, joka oli vuorattu heinäpaaleilla. Karkki- tai kepposkiertue sujui leppoisasti traktorilla päristellen. Herra itse oli pistänyut stetsonin päähänsä. Olen aika varma, että juuret ovat jossain päin Teksasia. Sen verran isosti oli tämäkin asia ajateltu. Now I have seen it all, mikään ei enää yllätä :)


Mua harmitti, kun kamera oli viedä kadoksissa kun tinasotilasjoukko tuli ovellemme. Porukassa oli kymmenisen poikaa ja heillä kaikilla samanlaiset tinasotilaan vaatteet  yllä. Ihan huikea näky! 


Tällainen punasilmäinen luuranko kurkki meidän nurkilla. Vanhempi poika hoiteli namien jakamiset,  kun isosisko vei kaverinsa kanssa nuorimmaisen vielä kiertelemään taloja. Middle Schoolin aloittamista pidettiin aikaisemmin rajana sille, että enää ei karkkeja käytäisi hakemassa. Kokemukseni mukaan tästä kyllä tingitään ja ihan isotkin lapset käyvät vielä kiertämässä. Kivaahan se on. Halloween on kerran vuodessa, joten kyllä sitä pitää juhlistaa.