Tuesday, July 30, 2013

You are a real blonde!

Tytär ei tykännyt ollenkaan, kun totesin hänelle joku päivä sitten että you are a real blonde. Lause lipsahti huulilta ennen kuin ehdin ajatella. Tytär on vain niin tavattoman rationaalinen aina, että ihan yllätyin. Käännyn hänen puoleensa esimerkiksi silloin, kun tarvitsen teknistä tukea av-laitteiden kanssa. Tytär sitten totesi mulle, että you are a real ginger.


Viime päivinä olen saanut tuta, että kyllä mustakin jonkinlainen blondigeeni löytyy. Miestä huvitti kovasti kun kysyin onko hän rukannut auton kelloa. Mulla on tapana pitää auton kello neljä minuuttia etuajassa. Jotenkin helpottaa, kun on neljä minuuttia enemmän aikaa kuin mitä kello näyttää. No, miehen mielestä kello tietysti oli väärässä ja se piti laittaa oikeaan aikaan. Mun mielestä se on nyt väärässä ajassa. Tai siis oikeassa, mutta mun kannalta väärässä. 


Eilen piti harrastaa vakavamielistä arkistoinita ja kirjoituspöydän järjestelyä, mutta toisin kävi. Törmäsin yllättäviin vastoinkäymisiin. Heräsin aamulla flunssaisena ja hetken murehdittuani päätin, että tästä ei lannistuta. Otin kaksi flunssapilleriä, joiden tiedän auttavan tukkoisuuteen ja jaksamiseen. Pillereiden ottamisen jälkeen tuntui kuitenkin, että tilanne kävi pahemmaksi, olin ihan poikki. En jaksanut yhtään mitään.

Illalla nukkumaan mennessä mies oli ystävällisesti asetellut taas kaksi pilleriä esille. Mun mielestä ne olivat kuitenkin väärän värisiä, tummansinisiä. Illalla pitäisi ottaa oransseja, niin unikin tulisi paremmin. Joo, mä olin sotkenut flunssarohdot. Otin päivällä yöksi tarkoitetut nukkumiseenkin auttavat tropit... 

Olen mä yhden yön nukkunut autotallissakin auton takapenkillä. Mies oli työmatkalla ja itse huomasin autotallissa valtavan hämähäkin. Nukkuvia lapsia piti suojella ja tärkkipullo apunani menin hämistä häätämään. Unohdin vain kääntää taloon johtavan oven lukon niin, ettei ovi mene lukkoon. Avainta ei ollut mukana. Tottahan toki suljin oven ettei hämähäkki tee rynnäkköä taloon. Ja siinä ovea sulkiessa muistin, että avainta ei ole. Kuin hidastetussa leffassa ovi sulkeutui, lukko kilahti. 

Soitin ovikelloa muutaman kerran. Lapset eivät heränneet. Kömmin sitten yöksi auton takapenkille ja ei ollut ylentävä kokemus. Tiesin, että kuulen autotalliin jos lapset yöllä heräävät. Siinä tapauksessa olisin rikkonut ovenpielestä lasin. Aamulla tytär laskeutui alakertaan ensimmäisenä ja kolkutin ovelle. Sanoin, että kävin hakemassa aamulehden ja jäin lukkojen taakse. En halunnut aiheuttaa traumoja ilman vanhempia nukutusta yöstä. 

Ja entäs se kerta, kun soitin eksyttyäni taksin. Vasta soittaessa älysin, että taksille pitäisi antaa jokin osoitekin... 

Tänään on arkistoitu ja onkin sujunut ihan hyvin. Kun otin niitä oransseja pillereitä. 

Sunday, July 28, 2013

Valmis!

Kirjoitin jokin aika sitten kirjoituspöytäprojektista. Nyt se on valmis. Mies ahersi projektin parissa useampana iltana. Tässä mä kirjoittelen uutuuttaan hohtavan kirjoituspöydän ääressä. 


Vielä pitää käydä ostamassa riippukansioita ja aloittaa vakavamielinen arkistoiminen. Mun arkistointi on tähän saakka ollut tyyliä pino 1, pino 2, pino 3 jne. Nyt mä kertaheitolla organisoidun ja musta tulee supertehokas! Ei ole hukassa enää lasten rokotustodistukset tai sähkölaskut. Öhöm!


Vetimet päätettiin säilyttää entisinä. Ne näyttävätkin ihan kelvollisilta uutta väriä vasten.


Pöydällä on tärkeitä juttuja, kuten tämä lapsen tekemä keramiikkamuki.


Kyseinen tarra seikkaili yhden jos toisen selässä päätyen mun selkään. Nyt se muistuttaa siitä, että välillä pitää osata nauraa itselleen. Tai antaa ainakin muiden nauraa. 


Mies osti soittorasian lahjaksi pihakirpparilta. Kuori on oikea linnunmuna ja sävelenä "My favorite things".


Vitamiinit ja krillöljyt jää ottamatta jos ne eivät ole käden ulottuvilla. Tällä tavoin mä muistan ottaa ne ainakin muutaman kerran viikossa. BW eli Business Woman -blogi (klik klik) sai mut aikanaan innostumaan Mega Red -krillöljystä. Kannattaa kokeilla. Olen ollut huomaavinani, että selkäkivut vähenevät sen lisäksi että kolestroliarvot pysyvät aisoissa :)

P.S.

M. Thank your for the babies and thank you for the desk.

Your loving wife,

Johanna

Friday, July 26, 2013

Random act of kindness

 Aikaisemminkin olen kirjoittanut amerikkalaisten ystävällisyydestä. Tänään se tuli taas todistetuksi. Läksimme Felixin kanssa aamulenkille. Lämpöä oli 21 C astetta ja jätin Felixin vesipullon kotiin. Ajattelin, että pärjäämme pari kilometriä ilman vettä. Eilenkin pärjättiin.


Felixin suunnitelmat olivat kuitenkin erilaiset. Viileästä säästä innostuneena Felix mutkitteli jalkakäytävän toisesta laidasta toiseen, intoili jokaisen hajun perään ja haukkui kaikki oravat, linnut, pupujussit. Ja vastaantulijat. Janohan siinä tulee. Väistin muita kulkijoita ajotielle ja taas kerran väistäessä Felix iski jarrut pohjaan. Tosikoira ei jalankulkijoita väistele. Vastaantulija sitten kysyi, että onko koira peloissaan. Ei, kun haluaisi vain jatkaa tuttua jalkakäytävää. Mutta koirahan on ilmiselvästi janoissaan. Saisinko tarjota vettä kysyi vastaantulija. Kieltämättä Felix vaikutti janoiselta ja ilahtuneena otin vesitarjoilun vastaan. Niin otti Felixkin.

Herra lorutti vettä pullostaan ja Felix lipitti. "Drink some more little pal, here is some more" herra vielä jutusteli juottaessaan. Kun jano oli tyydytetty otti Felix tanakan asennon ja haukahti.... ikävä kyllä ei ystävällisesti, vaan sillä tavoin että mitä sä siinä teet! Herra hyppäsi taaksepäin. Nolona nuhtelin Felixiä käytöstapojen puutteesta ja lupasin hyväntekijälle opettaa koiran kiittämään kauniimmin.

Kieltämättä mielessä kävi, että mitähän tämä herra musta ajattelee. Jokin orjapiiskuri, joka ajaa pikkukoiraparan nääntymyksen partaalle juoksuttamalla kuumia kävelyteitä pitkin? Eläintenkiduttaja? Empatiakyvytön psykopaatti? Kokemuksesta tiesin, että pääsemme kyllä kotiin. Olin valmis myös kantamaan Felixiä jos siltä näyttäisi. Felix RAKASTAA kävely- ja juokulenkkejä. Töhötys tarkoitti, että energiaa kyllä riittää. 


Jokin aika sitten kaupan pihasta lähtiessä rouva viittilöi vinhasti. Ruuvasin auton ikkunan auki. Sun auton alla on pikkulintu selvitti rouva. Ja niinhän siellä olikin. En tiedä oliko lintu poikanen, joka ei vielä hallinnut siipiään vai siipeensä saanut aikuinen, lento ei kuitenkaan luonnistunut. Pahaksi onneksi olin puoliksi siinä ajotiellä.Väkeä kertyi ympärille ja ihmeteltiin, että mitä nyt. Ei kuitenkaan mennyt kuin hetki, kun järkäleenkokoinen herrahenkilö kumartui auton alle, nappasi linnun ja kantoi turvaan. Tällä välin oli kuitenkin yksi autoilija pahoittanut mielensä. Vihaisesti hän mulkoili meikäläisen puoliväliin ajoväylää pysäytettyä autoa puikkelehtiessaan autollaan ohi.

Myönnän, päivä oli kuuma ja tunnelma hikinen. Niin ilmiselvästi myös Volvossaan istuvalla herrahenkilöllä. Hän parkkeerasi jonkin matkan päähän, edelleen ajoradan reunaan. Siihen, mihin ei missään nimessä saa pysäyttää jotta ei estä palokuntaa pääsemästä palopaikalle. Kun lintu oli pelastettu ja pääsin jatkamaan matkaa pysähdyin autoilijan viereen. Näytin autoilijalle, että avaapa ikkuna. Sitten pyysin anteeksi, että sillä tavalla tukin ajoväylän, mutta auton alla oli siipirikko pikkulintu enkä halunnut murskata sitä autollani. Toivotin hyvää päivänjatkoa, pahoittelin vielä kerran ja jatkoin matkaani.

Felix on oppinut, että lenkin jälkeen mennään talon sivulle juomaan vettä suoraan vesijohdosta. Tänään kuulin ihan erilaisen haukun kuin koskaan aikaisemmin. Kaksi lyhyttä ja aika terävää haukahdusta. Katsoin ikkunasta mitä takapihalla tapahtuu. Ilmiselvästi Felix oli saaliin perässä. Haukahdukset toistuivat. Luulen, että mä kuulin meidän pikku kettukoiran metsästyshaukun. 

Thursday, July 25, 2013

Pöh!

Eilen illalla oli kesäuintijoukkueen banketti. Kisoja oli kuudet. Meillä oli niin huono tuuri, että neljä kertaa jouduimme kisat ottamaan seuraavana päivänä uusiksi. Nimittäin jyrisi ja salamoi. Kausi saatii kunnialla loppuun ja meidän lapset olivat mukana kaikissa kisoissa ja uusintakoitoksissakin. 


Illalla syötiin fajitaksia ja suklaapikkuleipiä. Oikein kevyttä kesäherkkua :( 

Juhlatiloihin oli varattu myös valokuva-automaatti, jossa olisi saanut ottaa hassuja kuvia. Palvelun tarjoaja kuitenkin suutahti joukkueen presidentin puolisoon ja päätti poistua paikalta. 

Palkintojenjakoa odotettiin tietysti innolla. Perinteisesti on palkittu ikäluokassaan sekä tyttöjen että poikien sarjassa eniten kehittynyt uimari ja uimari joka tuo joukkueelle eniten pisteitä. Yksi lapsistamme on onnistunut aina olemaan hyvä kakkonen, tänä vuonna tuli voittoja ja hän oli ylivoimaisesti ikäryhmänsä paras. Vaan arvatkaas mitä: uusi presidentti oli päättänyt muuttaa palkitsemissysteemin ketään siitä informoimatta. Palkinnon sai jos teki joukkue-ennätyksen (näitä tuli meille kaksi)  tai jos pärjäsi viimeisissä kisoissa (me ei oltu näissä, kun eivät olleet varsinaisesti joukkueen ohjelmassa). Niinpä tämä uimari joka on monta kesää odottanut suurta hetkeä jäi vaille minkäänlaista palkintoa, edes nimeä ei mainittu. Yksinään hän kuitenkin ui joukkueelle sen verran pisteitä kuin yhdestä kisasta niitä kertyi. Aika hyvä, kun ottaa huomioon että joukkueessa on 160 lasta. 

Soimasin itseäni. Olin sanonut lapselle etukäteen, että eiköhän hän palkinnon saa. Pidin vanhaa käytäntöä itsestään selvänä. Koskaan, koskaan ei pitäisi mitään pitää itsestään selvyytenä! Niin aina jankutan lapsillekin. Lapsi oli toki pahoillaan. Ja tuntuuhan se kornilta, kun yhdet kisat ovat merkityksellisemmät kuin kuusi muuta. Varsinkin, kun nämä kuusi muuta kisaa ratkaisevat joukkueen menestymisen. Viimeisillä kisoilla ei ole puulaakissa sijoittumisen kannalta merkitystä.


Aamulla menin aikaisin miehen työpaikalle verikokeisiin ja verenpainemittaukseen. Testit pitää ottaa miehen työpaikan kautta tulevaa sairasvakuutusta varten. Numerot voi käydä tsekkaamassa muuallakin, mutta olen kokenut vaivattomimmaksi tämän työpaikalla tapahtuvan tarkastuksen. 12 tunnin paaston jälkeen kahvi taas maistui. Vähän mua harmitti illalla syöty raskas ateria, noinkohan suola ja muu saavat arvot näyttämään päin prinkkalaa? 


Mässäily vaati myös kurinpalautusta ja tästä me lähdimme Felixin kanssa lenkille. Pitkästä aikaa oli leppoisan lämmin päivä, lämpötila on 25 C ja pilvistä. Felix nautti. Ja oli mullakin ihan kivaa. 

Tuesday, July 23, 2013

Pikku Prinssi

Vauvauutiset ovat pitäneet pauloissaan. Tänään jo vierähti kyynel poskelle, kun katselin miten Kate ja William esittelivät uuden tulokkaan koko odottavalle maailmalle. Kaikkea hyvää heille. 
Tietysti tällainen tapahtuma herkisti muistelemaan niitä kahta kertaa, kun on itse lähtenyt sairaalasta nyytti kainalossaan. En koskaan unohda, miten ensimmäisellä kerralla mies kantoi molemmissa käsissään vauvanistuinta. Mä tulin perässä juhlallisesti pyörätuolissa lykittynä. Amerikkalaisesta sairaalasta ei poistuta jalkaisin. 

Oli siinä draamaakin. Pieneen punaiseen urheiluautoon ei mahtunut kahta turvaistuinta. Minä jo hädissäni soitan kotiin, että pitäisi tulla hakemaan. Tai soittaisin jos kodin puhelin ei hälyttäisi varattua. Mies yritti löytää sopivaa kulkupeliä. Tietokone oli silloin vielä samassa piuhassa kuin puhelin. Taksikyydiksihän se loppujen lopuksi meni. Taksikuski ajoi mahdottoman varovaisesti ja taivaalla oli kaksi sateenkaarta rinnakkain.  


Toisella kertaa oli perheellä jo tila-auto ja matka taittui kuin konkareilta konsanaan. Oli tullut kiinnitettyä lapsia ja turvaistuimia muutaman kerran, vaikka ei näillä kyydeillä ollut kuin pari vuotta väliä. Kolmas lapsi missasi vanhempien kolmannen hääpäivän parilla viikolla :)


Joskus katson kuvia vastasyntyneistä lapsistamme. Kaksoset alkavat olla jo meidän vanhempien mittaisia ja juniorikin venyy ihan vaivihkaa. On mahdottoman hyvä asia, että silloin ihan alussa ei ymmärrä kuinka nopeasti aika kuluu. Tai olisihan se ehkä ollut siinä vaiheessa mukava tieto, kun lapset, kaksi 3 v. ja yksi 1 v., etenivät kolmella rintamalla kylväen hävityksen kauhistusta. Silti, mua olisi pelottanut tieto kuinka nopeasti lapset kasvavat. Kuinka paljon on ainutlaatuisia hetkiä ja kuinka usein ne menevätkään ohi, kun on väsynyt tai muuten vain muissa maailmoissa. Kun pitäisi olla juuri tässä ja nyt.


Saturday, July 20, 2013

Just a perfect day

Ei tosin juotu sangriaa puistossa eikä syötetty eläimiä eläintarhassa. Illalla nukkumaan mennessä kuitenkin vilahti päässä ajatus, että olipa täydellinen päivä. Kamerakaan ei ollut matkassa, joten muihin kuviin on tyytyminen. 


Mies tuli hakemaan mua lounaalle, mutta matkalla huomasimme open house -kyltin ja kävimme katsastamassa oikein kauniin ja viihtyisän talon. Lounaspaikkaa emme olleet päättäneet etukäteen ja päädyimmekin meille uuteen tuttavuuteen. Taverna tarjosi mainiota pubiruokaa, fish and chips saa vieläkin veden kielelle. Iltapäivällä kyyditsin kaksi lasta harkkoihin ja yhden kanssa kävimme ostamassa synttärilahjan hyvälle ystävälle. 

Iltaruuan kanssa hikoilin mahdollisimman vähän: salaattitarpeet pöytään ja jokainen sai koota itselleen mieleisen salaatin kanalla tai ilman. 

Viime päivät ovat olleet hikisiä, suorastaan helteisiä. Lämpömittari näyttää 36 C astetta tai yli. Ilmankosteus tekee kelistä vielä tukalamman. Siitä huolimatta läksimme miehen kanssa illalla juoksulenkille. Armas puolisoni oli niin mukava, että hölkötteli mun kanssa miltei koko matkan sekä kannusti ja kehui. Vauhti oli sellainen, että pystyin juttelemaan. Hiki virtasi. 

Ehtoolla katselimme vielä leffan, Hyde Park on Hudson. Pääosissa ovat Bill Murray ja Laura Linney. Ensimmäinen esittää Franklin D. Rooseveltiä, jälkimmäinen Daisyä (Margaret "Daisy" Suckley), Rooseveltin rakastajatarta. Tarina perustuu Daisyn päiväkirjoihin ja kirjeisiin. 

Elokuva ei sovi kaikille. Tempo tuntuu varmasti liian hitaalta ja vaikka leffa on luokiteltu komediaksi saattavat nauruhermot pysyä lamassa. Minä  nautin. Ja selivisipähän sekin miten hot dogeista tuli salonkikelpoisia. Nimittäin Yrjö VI ja kuningatar Elizabeth nauttivat niitä picnicillä 11.6.1939 presidentti Rooseveltin vieraina. Mä en tiennyt, mutta hot dogeja pidettiin ennen Rooseveltin aikaa vähän epämääräisenä ruokana, kriminaalien ja kevytkenkäisten naisten herkkuna. Ruokana, joka houkutteli aviorikoksiin ja hämäriin puuhiin  ja syötiinkin pikkutunneilla yön hämyssä :) Aikanaan oli siis melkoisen rohkea teko tarjota hodareita kuninkaalle. Ei sen puoleen, niin kai se olisi vieläkin.



Kuningas söi hot dogin ja USA:n ja Iso-Britannian välit paranivat niin, että toisessa maailmansodassa oltiin liittolaisia. Kaukaa viisas nainen siis tämä Eleanor Roosevelt. 

Lauantai on alkanut mukavasti. Kaksoset lähtivät pelaamaan asujaimiston altaalle vesipalloa ja yksönen palautui täyden palvelun yökylästä. Palveluun kuului palautus kotiin. Miehen kanssa kävimme katselemassa löytyisikö sitruunapuita. Ei löytynyt, mutta löytyi mahdottoman hyvä keltainen värinäyte. Ruokahuoneen seinät kaipaisivat vähän valoa. 

Onnellista viikonloppua! Mun on nyt pakko kuunnella Youtubesta Lou Reedin "Perfect Day".

Tuesday, July 16, 2013

Miksi minä blogikirjoitusta väsään

Joskus sitä on perimmäisten kysymysten äärellä, kuten miksi kirjoittaa internettiin. Filosofisesti viisastellen voisi todeta, että en kirjoittaisi jos nettiä ei olisi. Nykyisin vaihtoehtoja on enemmän kuin perinteinen päiväkirja, kirje ystävälle tai mielipidekirjoitus lehteen. Mulle oli suuri kynnys ryhtyä tähän toimeen, sillä kaikesta huolimatta tunnen olevani aika yksityinen ihminen.


Toisaalta mun käsitys lukijoistakin oli erilainen. Olin sitä mieltä, että jos 10 lukijaa olisi niin olisin onnellinen. Kirjoittamisessa kun on tärkeää, että joku lukisikin. Kiitos siitä teille, rakkaat lukijat ja kommentoijat. Tämä oli sellainen asia jota en edes ymmärtänyt aloittaessani. Omaksi iloksi kirjoittelusta on tullut sitä tärkeämpää kun on saanut vastakaikua. 

Appelsinipuun alla -blogin Jael (klik, klik) oli ensimmäisiä lukijoitani. Viime päivinä olen lukenut Jaelin Suomen matkasta kateudesta vihreänä. Haluaisin itsekin kovasti matkata Suomeen, mutta taitaa haaveeksi jäädä tältä kesältä. Mä olen aina niin samperin realisti, matkarahalla saan yhden lapsen urheilut maksettua koko vuodeksi. Toisekseen aika käy tiukille: jos en elokuun aikana pääse matkaan on ajankohta siirtynyt vuodeksi eteenpäin. Syyskuusta ensi kesän heinäkuun loppuun Mutsin Taxi on telakalla joulunpyhät ja viikon keväällä, muuten palvelu pelaa kuutena päivänä viikossa. 

No nyt mä taas rönsyilen. Siis tästä blogikirjoittamisesta. Olen monta kertaa kiittänyt onneani, että eletään tätä aikaa. Maastamuuttajista sanotaan, että eivät oikein osaa päästää irti entisestä kotimaasta ja jalka hakee paikkaansa uuden maan kamaralla. Vähän sellaista välimaastossa haahuilua. Mun täytyy tunnustaa, että olen edelleenkin valtavan kiinostunut Suomen tapahtumista: politiikkaa, kulttuuria, viihdettä, urheilua. Taivas olisi päästä katsomaan suomalaista teatteriesitystä. Viimeksi näin "Munaako herra ministeri" - kyljet kipeinä hytkyin teatterin penkillä. Esko Salminenkin näytti siinä parin penkin päässä viihtyvän ja lämpiössä törmäsin Jyrki Hämäläiseen. Tähän välimaastossa harhailuun bloggailu on hyvä rohto, Suomi-ikävä laimenee ja välimatka ei tunnu niin tolkuttoman pitkältä. 

Kieli on aina ollut mulle tärkeä. Suomen kieli on se väline, jolla ajattelen. Niin se vain on kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jos tulee mutkikkaampi laskutehtävä, niin laskukieli vaihtuu välittömästi suomeksi. Kirjoista ja lehdistä nautin eniten, kun ovat suomen kielisiä. On mun kieli varmasti köyhtynyt, toisaalta aika usein on sellaisia Fingerpori -hetkiä. Älyän, että sanoilla on ihan toisenlaisia merkityksiä.   


Bloggailu on tuonut mukanaan asioita, joita en ole osannut edes odottaa. Tämähän on verkostoitumista parhaimmillaan. Olen "kohdannut" ihmisiä, joilla on samanlaisia elämäntilanteita, intressejä tai muuten vain juttuja. Ja nyt mä tajusin, että muistinko koskaan kiittää Benvenuti al Sud -blogin Ciacya (klik, klik), joka auttoi meitä lasten harrastukseen liittyvässä pulmassa? Ciacy, kiitos! Vinkeistäsi oli paljon apua!

Nämä Marimekon purkit lähetti Jael minulle Israelista. Odotin yhtä purkkia, mutta Jael oli laittanut kaverin mukaan. Purkeista on tullut ihan erityisiä ja aina muistan miten ne meidän kotiin löysivät tiensä. Maailma näyttää niin erilaiselta, kun on ystäviä joita ei ole koskaan tavannut, mutta jotka ovat mielessä siitä huolimatta. Vähän kuin olisi Pikku Prinssi ja miettisi onko lammas pistellyt ruusun poskeensa kotiasteroidilla. 

Tämä on taas niitä asioita, joista täytyy vain todeta että jos joku olisi sanonut 15 vuotta sitten... Eihän internetin yleistymisestäkään ole juuri sen kauempaa ja nyt ei ilman osaisi olla. Ja 15 vuoden kuluttua tämä puuhastelu näyttää varmaan ihan pöllöltä. Vähän kuin C-kasettiin nauhoittelisi hyviä biisejä Nuorten sävellahjasta.




Saturday, July 13, 2013

Sleepover Survivor

Laakereilla lepäillään. Juniorin kaverit oli yökylässä ja siitä selvittiin. Töin tuskin. 


Lapsi on valinnut fiksuja kavereita. Mukavia, kohteliaita, avuliaita poikia, ikää 10-11 vuotta. Neljä poikaa saapui klo 17. Kaikilla mukanaan läppärit ja makuupussit. Johtoja törkittiin sinne ja tänne, yhdellä nuorella miehellä oli mukanaan kolme laturia. Ei nimittäin ole hyvä juttu jos poweri loppuu. En tiedä kyllä mistä, niistä läppäreistä vai muista teknisistä vimpaimista joita pojalla näytti olevan ehtymätön varasto.

Söimme lyhyen kaavan mukaan pizzaa ja kakkua. Olin vannottanut lapselle, että ulkonakin pitää leikkiä. Hämärän laskeuduttua pojat rynnivät ulos ja tyttärestä (ainoa tyttö siinä yhteensä kuuden pojan joukossa) tehtiin etsijä. Kun pojat olivat löytyneet jatkuivat pelihommat. Minecraftiä pelattiin yhteistuumin netin välityksellä kuudelta eri koneelta. Älkää kysykö, mä olen pudonnut ajat sitten näiltä kärryiltä.

Siinä klo 23 mun leukaperät oli mennä sijoiltaan. Laitoimme miehen kanssa pojille makuusijat olkkarin lattialle. Isot ilmapatjat levitettiin alustaksi. Niiden päälle sai jokainen levittää makuupussinsa. Klo 1.30 havahduin kohtuullisen syvästä unesta, kömmin sängystä alakertaan. Pelihommat jatkuivat. Ystävällisesti totesin pojille, että pelatkaa nyt vielä vartti mutta sitten nukkumaan.

Klo 3.30 havahduin syvästä unesta. Alakerrasta kuului pahuksemmoista kiljuntaa. Rynnin paikalle ja KAIKKI pojat olivat vielä hereillä, läppäreiden näytöt hohtivat yön tummuudessa. Ystävällisesti totesin pojille, että pistetäänpäs läppärit pois. Nothing. Korotin vähän ääntä ja toistin viestini. Nothing. Vasta virallisin ja kovin komentoääneni sai aikaan reaktioita. Vieläkin piti yhtä pelaajaa taputtaa hartialle, jotta ote läppäristä herkeäisi. 

Mies alkoi keitellä aamukahvia klo 7.30. Pienin juhlijoista oli silloin jo herännyt ja istui sohvalla läppärinsä ääressä. Pelihommat meneillään.

Noutoaika oli klo 10-11. Halusin kokeilla joustavaa aikaa. Tulkinta olikin mielenkiintoinen. Yksi pojista haettiin klo 11. Kaksi klo 11.30 ja neljännen piti soittaa isovanhemmilleen ja muistuttaa, että kotiinkin pitäisi tulla. Yllätyin, kun entisen koulumme neljännen luokan opettaja ilmaantui ovellemme. En olisi koskaan uskonut häntä isoäidiksi. Paremmin olisi sopinut pojan äidiksi. Niin ne toiset säilyvät. 

Sleepover oli yleisen käsityksen mukaan erittäin onnistunut. Jostain syystä juuri tämän ikäisille on valtavan tärkeää, että valvotaan mahdollisimman myöhään. Tai siis aikaiseen. Pari vuotta lisää ja nukkumistakin arvostetaan.  

Keskiyönmonsteri on päiväunien jälkeen siloittunut taas omaksi itsekseen. Mutta kyllä mua yöllä jurppi jos ihan rehellisiä ollaan. Tosin pojat olivat aamulla hyvin kohteliaita ja yksi totesi vohveleita syödessään, että ovat parhaita ikinä (Aura Liimataisen Parasta kotiruokaa sivun 349 vohveliresepti ei pettänyt tälläkään  kertaa). Yksi yökyläläisistä kysyi, että ovatko nämä suomlaisia vai belgialaisia vohveleita. Yöllinen älämölö alkoi tuntua jo kaukaiselta muistolta. 

P.S.

Dress code: nuku niillä vaatteilla, jotka on yllä. Älä missään nimessä pukeudu siihen mutsin pakkaamaan pyjamaan. Poistu vieraisilta samassa asussa. Älä missään nimessä pukeudu siihen mutsin pakkaamaan vaihtoasuun. Jos mahdollista hukkaa sukat. Ja mitä ikinä teetkin: ÄLÄ PESE HAMPAITA!



Thursday, July 11, 2013

Aurinkohattu ja uimalasit naulassa

Olemme palanneet päiväjärjestykseen ja aurinkohatun ja uimalasien on aika palata paikalleen eli naulaan. Koulu alkoi maanantaina ja nyt meillä on kolme Middle Schoolin oppilasta. Olen kirjoittanut tästä meidän ympärivuotisesta koulujärjestelmästä mm. täällä (klik klik)


Juniorin kohdalla meinasi tulla mutka matkaan heti alkumetreillä. Mä nimittäin "misplaced" lapsen rokotustodistuksen. Tdap/Pertussis -rokotus otettiin jo joulukuussa ja sain siitä vielä erillisen todistuksen koululle toimitettavaksi. Joululomalla ajattelin, että vien sitten kun koulut alkavat. Unohdin. Pääni olisin voinut pistää pantiksi, että todistus on vaaleankeltaisessa Nalle Puh -kansiossa. Etsin ja etsin, vaaleankeltaista ei löydy. No ei löydy, kun väri on vaaleanvihreä. Kansiota katselin monta kertaa, mutta ei tullut mieleenkään avata. Kävimme hakemassa lukujärjestykset viikko sitten keskiviikkona ja silloin toimitin rokotustodistuksen, kun vihdoin viimein kurkkasin vaaleanvihreään Nalle Puh kansioon. 

Koulupiirin säännöt ovat tiukat. Jos ei rokotukset ole kunnossa ei kouluun ole asiaa. Ensimmäisenä päivänä olisi saanut mennä, mutta sitten sen jälkeen vasta kun olisi ollut esittää rokotustodistus. Lapsilta vaaditaan todistus ajantasaisista rokotteista myös Preschooliin ja Kindergarteniin riippumatta siitä onko koulu yksityinen vai yleinen. 


Aika on ollut kortilla muutenkin. Neljän viimeisen lomaviikon aikana oli kolmena viikonloppuna urheilukisat ja kesäuintijoukkueen kisat aina tiistaisin. Lapset saivat vakikoutsiltaan hyviä uutisia: syksyllä uuden kauden alkaessa heidät siirretään seuraavalle tasolle. Mä olen varmistanut useamman kerran, että haluavatko lapset todella siirtyä tähän valmennusryhmään. Matka treeneihin pitenee ja päivät venyvät. Kouluun lähdetään 7:15 ja kotiin tullaan klo 20:30. Sanoivat jaksavansa. Nähtäväksi jää. Toisaalta emme mieheni kanssa halua iskeä kapuloita rattaisiin, lapset ovat tehneet kovasti työtä ylennyksensä eteen. 


Syksyllähän sen sitten näkee laulaako meille kunnian kukko vai jokin muu. 

Olen mä muutenkin tyhmäillyt. Menin päivänä muutamana ottamaan autotallin jääkaapista maitotölkkiä. Varovasti raotin ovea, kun edessä oli se maalausta odottava kirjoituspöytä. Ujutin pääni kaappiin ja etsin maitotölkin käteeni. Kiskaisin pään kaapista ja siinä kiskaistessa älysin, että ei irtoa. Olin sujauttanut pääni jotenkin niin, että sitä oli miltei mahdoton saada kaapista ulos. Hädissäni tunnustelin jo taskuja josko löytyisi puhelin, voisin soittaa miehen hätiin. Ei ollut puhelinta. Piti sitten oikein pohtia, että missä asennossa pää saatiin kaappiin... On mulla vielä pää harteilla, mutta kyllä siinä hetki meni. 

Saturday, July 6, 2013

270 kaloria ja juustot päälle

Bagelsit on herkkua, eihän siitä mihinkään pääse. Suosikkejani ovat ihan tavalliset, plain, ja sitten mustikkabagelsit. Ja tietysti Philadelphia -juuston kanssa. 


Muutama vuosi sitten luin Mireille Guilianon kirjan "Ranskattaret eivät liho". Vasta silloin älysin, että eivät nämä mitään kevyttä purtavaa ole. Aikaisemmin ei tullut edes mieleen tarkistaa kalorimäärää. Mireille palaa kotiin Amerikan vaihto-oppilasajan jälkeen ja isä toteaa ensimmäisenä Le Havren satamassa, että "Tu resembles à un sac de patates" eli tytär muistuttaa perunasäkkiä. Yksi syy tyttären tukevoituneeseen kroppaan ovat mm. bagelsit.  


Yksi mustikkabagel on 270 kaloria, juustosta tulee helposti 100-150 kaloria lisää. Tällaisen herkun pistelee surutta välipalaksi ja mielellään ottaa vaikka toisen. 


Olenkin ollut helpottunut, kun markkinoille on tullut bagel thins eli laihdutuskuurin käyneitä bagelsejä. Tällaisen lituskan kanssa pääsee hyvin makuun ja kaloreita on  vain 110. 


Nykyisin tavailen jo tuoteselosteita ilman eri kehotusta ja osaan pahimmat karikot välttää. Mm. mun lempileipäni on joutunut pannaan. Se kyllä maistuikin enemmän omppuviineriltä :)

Thursday, July 4, 2013

Happy 4th of July!

Happy 4th of July! Toivotus ennättää vielä ainakin niille lukijoille, jotka asuvat täällä USA:ssa. 


Olemme viettäneet juhlaa hyvin perinteisesti: tyttären kanssa riensimme ostarille ja miesväki on laittanut ruokaa. Tää cookie cake on läpimitaltaan n. 30 cm; pohja on jättimäinen chocolate chip -cookie ja päällä oikein reilusti icing. 


Talot on koristeltu erilaisin isänmaallisin ornamentein... 



... ja grillissä on paistettu kunnon pihvit. Harmi, kun en saanut kuvaa kasviksista, jotka miesväki valmisti wokissa. Olivat aivan sikahyviä: parsakaalia, paprikaa, sipulia, keltaista ja vihreää kesäkurpitsaa, purjoa. 


Ruoka oli niin tukeva, että vihreä omppu jälkiruokana maistui ihan taivaalliselta. 


Itse asiassa omenat on varattu omppupiirakkaan, mutta se ei taida ennättää kyllä tälle päivälle. Leipuri on nyt uuvuksissa :)