Sunday, August 25, 2013

American Idolsiin vai Olympialaisiin

Viime päivinä olen alkanut miettiä osaanko kannustaa lapsiani oikein. Vein kaksi lapsista laulutunneille. He haluavat yrittää pääsyä koulunsa kuoroon ja koska itse en ole musiikkinaisia piti turvautua ulkopuoliseen apuun. Tunnin jälkeen kyselin lasten tuntemuksia ja vaikutelmia. Opettaja oli kysynyt molemmilta yrittävätkö he kenties American Idolsiin. Etukäteen hän tiesi lasten pyrkimisestä kuoroon. 


Lauantaiaamuna kaikki kolme olivat pelaamassa joukkueensa kanssa vesipalloa ja vieraana ollut valmentaja oli pitänyt kannustuspuheen. Hän mm. sanoi, että tästä altaasta alkaa teidän tienne olympia-altaisiin. Lapset olivat vähän ihmeissään, kun omasta mielestään pelaavat kesävesipallojoukkueessa.

Aloin kuitenkin miettiä. Kannustanko lapsiani oikein? Meillä ei puhuta olympialaisista, American Idolsista, Oscareista tai muusta. Toki sanomme, että voit tehdä ihan mitä vain kun asiaan paneudut ja päästä vaikka kuinka pitkälle. Musta on vain jotenkin epärealistista edes mainita näitä huippusaavutuksia. Yhtä voitokasta urheilijaa, näyttelijää tai laulajaa kohden on kai tuhansia muita, jotka ovat melkein yhtä hyviä. Kirkkain kruunu ei vain koskaan osu omalle kohdalle.

Yritämme opettaa työntekoa. Tässä juniorin taidonnäyte siitä, miten pestään painepesurilla pihaa. Ahkerasti onkin tänään pesty: hän aloitti urakkansa ennen puoltapäivää, kävi välillä lounaalla ja kello on kohta viisi iltapäivällä. Työnteolla on selvä päämäärä, oma läppäri. Lapsella on käytössään yksi läppäri, mutta hän haluaa erityisen iMacin. Sitä varten on jo säästetty pidemmän aikaa ja nykyisillä palkkatuloilla kone olisi hyppysissä joulun paikkeilla. 

Toisinaan lapset valittavat. Ei meidän kavereiden tarvii tehdä pihatöitä. Ei niiden tarvii tyhjentää ja täyttää tiskaria. Ei niiden tarvii imuroida. Voihan tämä olla NIITÄ juttuja, mutta havaintojeni mukaan naapureiden lapset eivät esimerkiksi leikkaa nurmikkoa, trimmaa pensaita, pese pihatietä, haravoi. Palkataan joko firma tai vanhemmat tekevät. 

Lapset tekevät myös viikonloppuaamuisin aamupalan vuoron perään. Puuroa, kananmunia ja pekonia, munakkaita, vohveleita, pannareita - kaikkea syntyy. Ohessa tiputetaan kahvit vanhemmille, katetaan pöytä ja lopuksi siivotaan jäljet. Perhe on firma, jossa jokainen tekee sen verran kuin resursseja piisaa. Vaikka ei kavereiden tarvitsekaan aamupalaa tehdä koko perheelle.

Lasten ikätoverit tietävät jo tarkkaan, mihin collegeen pyrkivät high schoolin jälkeen. Yleensä vanhempien käymä college on parasta mitä tarjolla on. On selkeät suunnitelmat ammatista. Vaan ei meidän lapsilla. Koulun suhteen jankutan, että kun teet paljon töitä niin voit valita collegen ja alan joka kiinnostaa. 

Olenko mä nyt liian epämääräinen? Pitäisikö olla selvät sävelet ja tavoitteet? Vilautella huippuyliopistoja ja tulevaisuuden näkymiä? Olenko nyt liian suomalainen ja ajattelen jotenkin pienesti ja vaatimattomasti. Tällaisia olen pohdiskellut. Meillä päin sanotaan think big. Itse näen että luovasti ajattelu voi olla vielä tehokkaampaa kuin isosti funtsiminen. Kiertotietä pitkin voi tehdä hauskemman matkan ja päästä kuitenkin päämäärään. Mutta ajattelenko mä nyt jotenkin liian kapeasti ja humanistisella haahuilullani tuhoan lasten mahdollisuuden menestymiseen. Mitäs sanotte?

14 comments:

  1. You are thinking Big. You are teaching your children to be hard working, diligent and all rounded who cope with life.
    There's a switch. Children who are told about being able to become whatever they want are told a lie. Your children are on a journey that truly prepares for greatness. You have the right idea. They sound amazing already.
    Aussi-mummo

    ReplyDelete
    Replies
    1. Thank you for your comment. It was so thoughtful and kind. It made me feel good and not the worst mom in history. I’ve noticed that many of the children of immigrants are working harder at school, straight A’s usually. I think parents are demanding more, many still believe in the American Dream: if you work hard enough you can achieve almost anything.

      Kids are wonderful. I'm grateful for every day I get to spend with them.

      You do understand Finnish very well. How long have you been there?

      Delete
  2. Mielestäni sinulla on hyvä ote äitiyteen joten älä turhaan mieti mitä muut tekevät.

    MInä en itse jaksaisi joka kerta hakiessani lapsia koulusta kuulla opettajalta "how amazing and great" kaikki on ollut. Se vähän niinkuin pudottaa pohjan vanhempien mahdolliselta kritiikiltä. Jos mielessäni on vaikka sanoa että "voisiko lapsille sanoa ettei portaissa saa juosta koska eilen näin todella lähellä piti-tilanteen" niin sehän kuulostaa tuossa tilanteessa aiheettomalta nassuttamiselta. Kaikki kun on vaan niin great:D

    Mun mielestä nämä opettajien ja valmentajien olympiahaaveet ja idolsit kuuluvat tuohon samaan kategoriaan. Sanahelinää. Samaa harrastetaan Suomessa myös. Siinä on vain se haittapuoli että jotkut lapset ottavat sen tosissaan ja sanovat etteivät halua mennä harrastukseen enää koska "en halua mihinkään idolssiin". Eikä muuten tietenkään voi harrastaa jos ei aio suorittaa satasella kaikkea. Kaikki otetaan liian tosissaan. Joskus kun sitä voisi ihan vain harrastaa hauskuuden vuoksi. Onneksi myös suuri osa lapsista tajuaa tämän kaiken hehkutuksen keskellä:D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Sissi! Olet ihan oikeassa, että joskus riittäisi vähän vähemmän ylisanoja ja vähän enemmän pelkkää tietoa olisi paikallaan.

      Mun ongelma on, että en ole lapsia saanut kasvattaa Suomessa. Olen ihan pihalla näistä sosiaalisista kanssakäymisen kuvioista ja koulumaailmasta. Varmaan paljon on muuttunut sitten omien aikojeni. Silloin ei kyllä vilauteltu Euroviisu-karsintoja tai MM-kisoja, ei edes SM päässyt tapetille :)

      Delete
  3. Komppaan edellisiä komemntoijia,sinun kasvatusperiaatteesi on hyvä:) Tuostahan tulee paineita jos ruvetaan tuollaisia päämääriä laittelemaan.Jos lapsi itse haluaa niin sehän on sitten eri juttu.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Täytyy yrittää. Toivottavasti ei hirmuisesti mene metsään. Sinä olet oman urakkasi suorittanut ja ihan hyvin tuloksin :)

      Oma tahto on niin monessa asiassa tärkeä. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

      Delete
  4. Minäkin kuulun tuohon kreatiivisen (luovan) ajattelun oppikuntaan, ja olen yrittänyt toteuttaa sitä periaatetta kouluopetuksessakin. Kreatiivisella ajattelulla ihmiskunta on päässyt pitkälle, jopa kuuhun asti. Amerikkalainen journalisti Leonore Skenazy on kritisoinut "helikopterivanhempia". He ilmeisesti ovat juuri tuontapaisia, jotka kaikella tavalla tasoittavat lapsilleen tietä parhaimpiin oppilaitoksiin ja huippusaavutuksiin parhaitten valmentajien avulla - tai ainakin yrittävät sitä. Lapsesi ovat intuitiivisesti tajunneet mainisemasi valmentajan sanat tyhjyyttään "kolisevaksi tynnyriksi".
    Sitä paitsi, minulla itselläni on oikeus olla aivan keskinkertainen ihminen, eli tarpeeksi hyvä. Minulle ovat keskinkertaiset lapseni tarpeeksi hyviä.Heidän ei tarvitse tyydyttää minun kunnianhimoani.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Juuri näin. Minulle riittää jos lapseni olisivat suhteellisen onnellisia siinä mitä tekevät, ovat. Kun katselee maailmaa, niin putkiasentaja on ihan yhtä hyvä ammatti kuin moni monen vuoden akateemisen ammatin opiskelu. Yksityisyrittäjänä saa olla oman itsensä herra, vaikka töitä joutuukin tekemään varmasti paljon. Haluaisin vain antaa sen verran eväitä, että ymmärtävät että koskaan ei ole liian myöhäistä, aina löytyy keinot kun on tahtoa tarpeeksi. Isoja sanoja kotiäidiltä. Toisaalta niinhän se Armi Ratiakin sai Marimekon liikkeelle vasta keski-iässä :)

      Delete
  5. Kyllä tämä on vaan taas tätä kulttuurieroa:) Vaikka me suomalaisetkin kannustamme lapsiamme niin meidän tavoitteet ja unelmat eivät yllä aina ihan tuonne asti eli Olympialaisiin, Idolsiin, MM-kisoihin... En tiedä tulisiko suomalaisista menestyneempiä jos aloittaisimme tuon saman "johdonmukaisen koulutuksen" pienestä pitäen. Omia lapsia myös ehkä kehutaan (joskus ihan aiheesta joskus ei;)) rapakon takana enemmän kuin meillä. Kaikkia saavutuksia arvostetaan enemmän tai pidetään ihmeellisenä. Kuten mun siskon mielestä on ihmeellistä, että kun Pekka oli 4 vuotias niin hän osasi syödä jo veistä ja haarukkaa käyttäen. Sitä sitten kuvailtiin ja esiteltiin siellä Amerikassa kaikille tutuille:))

    ReplyDelete
    Replies
    1. On kuitenkin niin uskomatonta kuinka paljon lahjakkaita, menestyviä ihmisiä Suomesta löytyy alalta kuin alalta :)

      Toi haarukalla ja veitsellä syöminen on kyllä täältä katsoen jo ihan extremeä. En yhtään ihmettele, vaikka sitä olisi ihasteltu ja ihmetelty. Meidänkin lasten haarukkka-veitsi -työskentely herättää ihmetystä. Yleensä kun pelkkä haarukka riittää :)

      Delete
  6. Eilen oli Kari Uusikylä telkkarissa puhumassa lahjakkuudesta ja harjoittelusta. Vaikka hän ei ihan kokonaan ollut samaa mieltä tietokirjailija ja New Yorker -lehden toimittaja Gladwellin 10 000 tunnin harjoittelun teoriasta, niin suurimmaksi osaksi oli. Eli vaatii 10 000 tuntia määrätietoista harjoittelua tulla esimerkiksi todella hyväksi pianistiksi tai kirjoittajaksi.

    Tosin kuulemma huippuosaamiseen ei nykyisin enää riitä 10 000 tunnin harjoittelu, koska esimerkiksi huippumuusikot ovat harjoitelleet lajiaan nykyisin 10 000 tuntia jo täyttäessään 20 vuotta. Toisin sanoen 10 000 tunnin määrätietoisella harjoittelulla pääsee vasta alkuun. Todellisen huippuosaamisen raja saattaa kuulemma nykyisin liikkua 25 000 tunnin tasolla, mikä tarkoittaa kolmen tunnin harjoittelua joka päivä 20 vuoden ajan.


    Että sikäli jos nykyisin todella haluaa lapsensa menestyvän jossain, niin hänen pitäisi lahjakkuuden lisäksi treenata 10 000 tuntia. Ja mikäpä siinä, jos lapsi itse haluaa potkia palloa viisi tuntia illassa. Mutta itse en kyllä hevin keksi lajia, mihin haluaisin lapseni keskittyvän noin tiiviisti. Minusta elämässä on niin PALJON kaikkea mukavaa, että keskittyminen olisi menetys eikä menestys. Vaan niinpä itsekin olen monessa melkoisen hyvä, mutten missään virtuoosi.

    Ja hiukka surkeaa on tulevaisuus meikäläisen kannalta: jos nyt ihan just päätän alkaa tähdätä jonkun uuden asian mestariksi tuolla 10 000 harjoitustunnin menetelmällä siten, että IHAN jokikinen päivä tästä lähtien treenaan tunnin - niin mestari olen 27 vuoden kuluttua 82-vuotiaana... :-) Kannattanee miettiä tarkkaan, mitä rupeis treenaamaan.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiva, kun kommentoit! Nimittäin mietin postausta kirjoittaessa tätä 10 000 -sääntöä. Sain joskus viitisen vuotta sitten mieheni isältä kirjeen, jossa oli lehtiartikkeli ao. teoriasta. Silloin mietin itsekin, että mitä tässä treenaisi, jotta voisi vielä virtuoosien joukkoon nousta. Päivät käyvät vähiin tuosta näkökulmasta katsellen.

      Olen myös laskenut lastemme harrastukseen käyttämiä tunteja ja vaikka treenaus on mielestäni kovaa ei olla lähelläkään vaatimustasoa. Toisaalta en halua että innostus hiipuu, että harjoittelusta tulee pakollista puurtamista. Olen niin kauan onnellinen kun meillä on onnelliset urheilijat harkkoihin lähtiessä ja sieltä tullessa.

      Lapsilla on koulutovereita, jotka käyttävät esim. voimisteluun, tanssiin, viulunsoittoon iltaisin jo kolmisen tuntia. Todellista intohimoa vaatii, että jaksaa kaiken sen vaivan. Siihen sitten vielä pitkähköt harjoitusmatkat päälle ja ei tarvitse miettiä mitä illalla tehtäis.

      Toisaalta voisi alkaa asennoitua jokapäiväisiin askareisiin siten, että tässä harjoitellaan mestariluokkaa varten. Ruuanlaitto ja siivous voisivat saada ihan erilaisia sävyjä :)

      Delete
  7. Mielenkiintoista pohdintaa vaikka itsellä ei ole pieniä lapsia. Mutta näin itseellisenä aikuisena olen onnellinen siitä, että olen keskinkertainen, sillä kai meillekin on paikka tässä maailmassa. Keskinkertaisuuksille ja jopa mitättömyyksille.

    Silti joskus mietin, että olenko osannut kannustaa omaa jälkikasvua tarpeeksi. Kysyn itseltäni, että olisinko osannut kannustaa omaa jälkikasvua siihen kirkkaimpaan tähteyteen asti, johonkin tavallista elämää suurempaan. En usko, että olisin pystynyt, koska itseltäni puuttuu tarve olla tavanomaista enemmän. Jälkikasvi näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta omassa elämässään, joten olen kai jossakin onnistunut. Ehkä se on selkärangassa jokin luottamus siitä, että kun itse on selvinnyt normaalisti elämässä, niin kai se jälkikasvukin sitten selviää.

    no name

    ReplyDelete
    Replies
    1. Näin minäkin toivon, että saan ajatella sitten muutaman vuoden kuluttua. Kunhan olisivat tyytyväisiä elämäänsä, onnellisia ja tasapainoisia.

      Tästä kotiäidin hommasta ei kyllä liiemmin arvostusta irtoa. Aika usein huomaan, että sinne loosereiden puolelle mut luokitellaan. Ei niinkään täällä USA:ssa, sillä kotiäitiys on kuitenkin sen verran yleistä, mutta muualla sitten. Eräs tanskalainen rouva melkein paukahti liitoksistaan, kun kuuli mitä mä "teen". Tenttasi miksi sivistynyt nainen moiseen alistuu. Selitä siinä sitten. Itse asiassa yritin olla selittämättä ja kuuntelin hänen loppumatonta tarinaansa työnsä stressaavuudesta, vaativuudesta, arvostuksesta. Näytti siltä, että miehet sorsivat... Joten tätä kautta aina mietin, että minkälaisen mallin annan lapsilleni. Ja ao. rouvan mielestä mun malli oli ihan onneton :(

      Delete