Monday, May 6, 2013

RIP Harry and Charlie

Perjantaina huusin tukka hajallaan soppakauhan varressa. Näytti siltä, että universumi oli päättänyt ettei mikään onnistu eikä mulla voi olla kivaa. 


Tiedättehän, koko viikko mietitty mitä syödään, kuskattu lapsia, pesty pyykkiä, koulutettu koiraa, käyty lapsen konsertissa ja nimitystilaisuudessa (kirjoitan tästä joskus myöhemmin), pakattu eväitä ja vihdoin varmistui ettei Suomeenkaan ole tänä kesänä asiaa. Edessä viikonloppu, miehen kanssa vuoroajelua lasten kisapaikalle reilun sadan kilsan päähän. Miehelle aamuvuoro, mulle ilta. 

Perjantaina lapset tulevat treeneistä, tarjoamani kana ei olekaan täysin kypsä, urheiluvaatteet (ne ainoat!) on yhdeltä harrastajalta hajonnut yltä ja toinen on kadottanut urheiluvälineensä. Pikku juttujahan nämä ovat, turha niistä on hikeentyä mutta mua ei naurattanut. Itketti.

Tällaiselle lonkkaa vetävälle, kattoon syljeksivälle kotiäidille on kova paikka kun urheiluvälineet hajoavat tai katovat. Meillä on sellainen työnjako, että minä kustannan lasten harrastamisen. Tämä kuluvan kauden budjetti on jossain 7000 taalan paremmalla puolella. Ensi kaudesta tullee vielä kalliimpi. Mielikuvitusta saa käyttää, että saa laskut maksettua. Osa-aika puuhastelu ei ole kovin tuottoisaa. 

Joten perjantai-iltana oli fiilikset aika ankeat. Pistin ruuan pöytään ja kömmin omiin oloihini. Kohta koputti lapsi ovelle. Sisälle asteli nyyhkivä tytär. Harry, meidän gerbiili, oli kuollut. 

Siinä ne vaihteet vaihtuivat kuin itsestään. Mun surut olivatkin aika pieniä. Harrylle piti löytää arkku. Jokainen kirjoitti mustan suklaalaatikon kanteen viimeisen tervehdyksensä. Laatikko pehmustettiin kukallisella lautasliinalla, laitettiin fylliä että on mukavampi levätä. Panimme laatikkoon vähän ruokaa ja lorautimme konjakkia. Jos vaikka tulisi vilu haudassa. Muisteltiin siinä ohimennen Egyptin faaraoita. Lapio oli kylillä, joten karautin hakemaan sen. Aloitin haudan ja tytär kaivoi loppuun. Pidimme hautajaiset. Jokainen ripotteli vähän multaa pienelle arkulle. Pihapensaasta löytyi muutama kukkakin. Tytär loi haudan umpeen. Hiljennyimme muistelemaan Harryä sillä aikaa, kun kuorolainen esitti Mozartin kaanonin. 

Olo oli haikea. Kaipaava. Kolme ja puolivuotta sitten Harry tuli meille veljensä Charlien kanssa. Nyt Charlie on yksinään. Charile sai taputuksen jos toisenkin. Mietin, että tämä on se meidän kaikkien kohtalo. Jonain päivänä mieheni tai minä on yksinään, toista ei enää ole. Joten hyvin voi unohtaa muutaman murheen ja keskittyä iloisempaan elämään. 

Viikonlopusta tulikin oikein kiva. Kisat sujuivat hyvin, omia ennätyksiä syntyi. Lasten kanssa oli hyviä keskusteluja ajomatkan aikana. Heitä kiinnosti kovasti, minkälaista mun elämä oli heidän ikäisenään. Kerroin luokkaretkistä - hiihtäen jorpakkoon tai fillarilla niemen kärkeen - ja ne olivat heidän mielestään paljon parempia kuin heidän bussimatkansa museoon tai akvaarioon. Lapsi totesi olevansa kovin ylpeä perheestään, kun "teillä eurooppalaisilla on ollut niin mielenkiintoinen elämä". Eihän siinä voinut enää kuin hymyillä :)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Eilen torstaina 16.5. Harryn veli Charlie nukkui pois. Järjestimme hautajaiset illalla ja nyt gerbiiliveljekset nukkuvat vierekkäin. Tällä kertaa laitoimme Charlien arkkuun myös kaksi hammastikkua: siltä varalta, että tuonpuoleisessa joutuisi jonkinlaiseen taisteluun. Näistä kahdesta pienestä veijarista oli meille valtavan paljon iloa. Kuten yksi surija pienten arkkujen kylkeen kirjoitti: Thank you for your service. 

12 comments:

  1. Lapsena hautasin useammankin hamsterin ja aavikkorotan pahvirasioissa takapihalle ojan varteen. Hamsterien nimi oli aina Hammu ja aaviikkohiirien Siru. Taidettiin olla aika mielikuvituksettomia lapsia.

    En muista itkinkö, mutta sen muistan kun haudattiin appivanhempien koiraa. Appi oli useasti ilmoittanut, että hän iloitsee kun koiria ei enää ole riesana. Siinä me kaksi laitettiin peittoa pehmikkeeksi ja silitettiin nukkuvan näköistä Rauhaa, kummankin kyyneleet kastelivat poisnukkuneen koiravanhuksen turkkia.

    Puolen vuoden päästä taloon tuli uusi koira, appi silittelee sitä, ulkoilee ja nukkuu sen kanssa ja yrittää muka vakuuttaa, että koira ei olisi rakas.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olen kuullut aikaisemminkin näistä miehistä, jotka eivät lemmikkien perään haikaile... Muuta kuin sitten ihan kamalasti. Meilläkin mies oli se, joka oli koiran hankinnassa kantona kaskessa, vaikka hoitovastuukin on muualla. Niin vain koirasta on tullut kovin tärkeä :)

      Lemmikit ovat valtavan tärkeitä. Charlie ja Harry tulivat meille, jotta vähän voidaan harjoitella miten huolehditaan pienemmistä. Kyllähän pienistä karvapalleroista on ollut paljon iloa.

      Delete
  2. Voi Harrya,mutta se sai hyvän elämän teidän luonanne.Toivottavasti Charlie tottuu olemaan yksin. Meillä oli pienenä hamstereita mutta halusin koiran ja kerran laitoin narun hamsterin kaulaan ja vein sen kävelylle ulos. Isä tuli juuri silloin töistä ja suuttui ja sanoi että se on eläinrääkkäystä.Hamsterit menivät meiltä sitten pois ja myöhemmin tuli koira...
    Joskus vaan ei mikään suju....ja harmi,ettet pääse tänä kesänä Suomeen mutta ehkä sitten joku toinen kerta,
    Tsemppejä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, kyllä tässä taas jotenkin jaksaa. Mua kyllä harmittaa, kun koti-Suomi jää väliin. Olisin tavattoman mielelläni sinne matkustanut. Lentoliput ovat vain niin turkasen kalliit. Hinta on mielestäni kalliimpi kuin vuosi sitten. Ollapa suora lento :) Putoaisi hinta puoleen.

      Voi Sinua! Olette kyllä varmaan olleet aika vinkeä näky hamsterin kanssa kävelyllä. Eihän sitä pieni ihminen ihan kaikkea heti ymmärrä.

      Delete
  3. Lämmin rutistus!

    Joskus kyllä tuntuu, että monet ripirinnan saapuvat pettymykset ja edesottamukset kaatavat arjen justiinsa. Sitten jokin palauttaa maanpinnalle. Antaa uudenlaiset mittasuhteet.

    Kauniisti jätitte jäähyväiset Harrylle!

    Voimia arjen pyörittämiseen!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sinne kans! Ja kiitos.

      Meillä oli hyvin koskettavat hautajaiset. Sanoin haudalla vielä muutaman muistosanankin. Kiitin palveluksesta.

      Toisinaan vaan nyppii, kun samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Itsestähän se on kiinni. Ja vaikka kuinka touhuaisi ei siltikään saa kaikkea tehdyksi. Pullaa ei ole leivottu miesmuistiin - tänään sitten korjasin sen asian.

      Delete
  4. Voi Harry -pikkuista. Perheen lemmikkien poismeno on aina iso tapahtuma - meillä on haudattu 2 afrikkalaista kääpiösiiliä tuohon kotikoivun juurelle ja suru on ollut suuri. Nyt on sitten chinchilloja, jotka elävät - jos saavat olla terveinä - pitkään. Ja kissa, joka on 13-vuotias ja en uskalla edes ajatella sitä päivää, kun siitä joudutaan luopumaan.
    Kyllä kuolema - vaikka lemmikkienkin - saa aina arvostamaan eri tavalla niitä arjen touhuja. Kun tietää, että kaikki touhut loppuu aikanaan. Ja kiireet. Siihen asti yritetään nauttia niistä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Harry oli hyvin suloinen, turkki sellainen punertava. Siitä hän sai nimensäkin, prinssi Harryn mukaan.

      Lemmikit ovat kovin tärkeitä. Näyttäisi siltä, että pojat varsinkin voivat paremmin ilmaista hellyyttä pörröiselle lemmikille kuin halailla lajitovereitaan. Kyllähän koko maailma näyttää vähän erilaiselta, kun jostain pitää pitää huolta.

      Mua alkoi jotenkin kirjoituksesi ihan liikuttaa. Joskus tulee miettineeksi, että mikä mieli tässä touhuamisessakin on. Munkin olisi fiksumpaa mennä töihin, antaa lasten tulla omia aikojaan koulusta kotiin ja eihän niiden tarvitsisi mitään edes harrastaa. Pelaisivat videopelejä ja pelaisivat pihassa korista. Sitten kun näkee kuinka iloiseksi ja hyväntuulisiksi tulevat kun saavat tehdä rakasta hommaa... priceless.

      Delete
  5. Osanotto, perheen lemmikit ovat enemmän kuin lemmikkejä, ne ovat perheenjäseniä <3 Rakkaan poismeno on aina kova juttu! Sitä tajuaa menetettyään jtn tärkeää elämän arvojärjestyksen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllähän se kovin kurjaa oli, vaikka asiaa odattiin tavallaan odottaakin. Gerbiili-veljeksillä oli jo sen verran ikää. Itseasiassa Harryn veli Charlie menetti paljon painoa jo puolivuotta sitten ja ajattelimme että hän lähtisi ensin autuaammille gerbiilimaille. Harry oli herkkusuu ja vyötäröäkin vähän reilummin.

      Delete
  6. Eläimet on perheenjäseniä ja ainahan se sattuu,kun joutuu luopumaan läheisestä/lemmikistä.
    Muistan ,kun mieheni tuli allergiseksi koirallemme ja jouduimme luopumaan koirasta (meni toiseen perheeseen),itkin ja siivosin..jokainen karva sai aikaan uuden itkun...
    Harmi,että ette pääse Suomeen :(

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä vain.

      Meillä sovittiin Felixin tullessa, että katselemme ensin muutaman tovin josko kaikki pärjäävät koiran kanssa. Siis mahdollisten allergioiden suhteen. Huomasimme tässä muutama päivä sitten, että lapsi joka niiskutti yhtenään on lopettanut niiskutuksen. Mietittiin, että oliko koirasta apua...?

      Delete