Friday, May 17, 2013

Lose the phone, dude!

Eilen kävimme miehen kanssa lounastamassa pikkuruisessa japanilaisravintolassa. Ruoka on hyvää, annokset sopivan kokoisia ja palvelu nopeaa. Ravintola on passelisti puolessavälissä miehen työpaikalta ja multa kotoa. Olikin kuumat treffit, siitä piti inkiväärikastike huolen :) 


Mutta mihin kiinnitin huomiota oli se, että moni asiakas oli puhelimessaan kiinni. Ihan ymmärrettävää jos on yksinään ruokailemassa, mukavahan siinä on jotain näpräillä ja ruokatunnilla voi muutenkin hoitaa asioita. Saman asian havaitsin sunnuntaina äitienpäivälounaalla: lapset pelasivat pelejään, aikuiset rämpläsivät kännyköitään. Naapuripöydän miehen puolesta alkoi jo melkein harmittaa: äiti ja tytär naputtelivat puhelimiaan, poika pelasi iPodilla. Mies istui pöydän päässä, söi ruokaansa syvän hiljaisuuden vallitessa muun perheen viihtyessä virtuaalimaailmassa. Herralla ei ollut ulkopuolisia virikkeitä matkassaan. Laskunkin sai maksaa ihan rauhassa. 

Silloin kun muutin tänne Suomesta olivat kännykät Suomessa jo jokapäiväistyneet. USA taisi siinä vaiheessa kahlata jäljessä ja kännykkäkäyttäytyminen oli kovasti tapetilla. Niinpä kun olimme sunnuntaina päiväkävelyllä mieheni kanssa, minä lykkien tuplarattaita miehen puhuessa puhelimeen, virkkoi vastaantulija miehelleni "lose the phone, dude". Toisin on nykyään.Kaikki kulkevat puhelimet korvilla.

Lapsi kertoi, että kun he matkaavat kimppakyydillä joskus harkkoihin niin kaikki kuusi tai seitsemän kyydittävää ovat kännyköissään. Otetaan toisista kuvia, pistetään Instagrammiin, Facebookiin, lähetetään tekstareita - myös siinä autossa matkaaville. 

Onko tämä mennyt tällaiseksi myös Suomessa? Että ei osata olla ilman jotain härveliä? Ruokaillaan perheen kanssa, jokainen omassa virtuaalimaailmassaan? Mä en kauheasti ajatuksesta innostu, vaikka näitä nettihommia harrastankin. Kyllä silloin kun ollaan perheen ja ystävien kanssa pitäisi malttaa jättää muu maailman meno sikseen. Vai onko musta vaan tullut kalkkis, joka ei enää ajanvirtauksia ymmärrä?

Tuohon kuvan mötikkään liittyy surkea muisto. Olin kyläpaikassa ja kahvittelun päätteeksi halusin kohteliaana tyttönä auttaa pöydän raivaamisessa. Kannoin astioita keittiöön, otin rievun ja aloin pyyhkiä pöytää. Pöydän päässä oli NMT-mötikkä latautumassa. Liekö pöytä ollut hutera tai pyyhkijä vahva, mutta mötikkä putosi lattialle. Kyllä kirpaisi opiskelijatyttöä maksaa mötikän korjaus, muistaakseni oli silloin lähellä 1000 markkaa. Sinne meni säästetyt matkarahat. Tarinan opetus: älä koskaan auta kyläpaikassa.  Tai jos autat allekirjoituta ensin paperi, jossa klausuuli vahingon varalta joka johtuu omistajan huolimattomuudesta tai muuten leväperäisestä toiminnasta :) 


12 comments:

  1. Pari vuotta sitten istuimme New Yorkissa ravintolassa, viereiseen pöytään tuli kahdeksan hengen seurue; kaikki näpyttelivät puhelimiaan ensimmäiset kymmenen minuuttia hiljaistuuden vallitessa. Ilmeisesti päivittivät Facebookiin kuinka hauskaa oli nähdä vanhoja ystäviä pitkästä aikaa...

    Älypuhelimeen olen siirtynyt minäkin, mutta mm. ravintolan pöydässä siihen ei kosketa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tällaiset tilanteet tuntuvat niin perin merkillisiltä. Mielessäni on käynyt, että olen vanhempaa sukupolvea...

      Toinen ongelma puhelimeen ja vimpaimiin liittyen on se, että niiden käsittely on mun sormille ylivoimaista. Ei sormet nyt mallia nakki ole, mutta monet kerrat tuskastun kun päädyn jonnekin ihan muualle kuin tarkoitus oli. Ja puhuttavat mallit eivät ole sen parempia, kun saman asian joutuu toistamaan monta kertaa :)

      Delete
  2. Täälläkin tuollaista.Minä inhoan eniten sitä kun ihmiset puhuvat kovaan ääneen bussissa puhelimella.Juuri eilen ajattelin täysinäisessä bussisssa että melkein jokainen siellä räpläsi jotain älypuhelimellaan.Niin minäkin,luin puhelimessa olevaa kirjaa....
    Voi että olipa sulla kurja muisto auttamisesta....

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mullakin on mukana melkein joka paikassa iPad, josta luen milloin mitäkin. Tai pelailen. Mutta en nyt sentään ruokapöydässä! Ja joo, on kieltämättä aika noloa joutua kuulemaan toisten selostusta yksityielämästään. Tulee mieleen yksikin tukala muutaman tunnin junamatka...

      Mä varmaan nykyään olisin kykenevä jo pitämään puoliani tuossa tilanteessa. Silloin maksoin, vaikka itselläni oli sellainen olo ettei ollut ihan reilua. Varsinkin jos pöydän toisesta päästä pyyhkii ja toisesta päästä puhelin putoaa. Mutta nämä ovat niitä tilanteita joissa oppii ketkä ovat tosiystäviä, keille on tärkeämpää jokin muu.

      Delete
  3. Jep, lakkasin syömästä ruokiksella työkavereiden kanssa, kun yksinkin oli seurallisempaa kuin heidän ja kännyköittensä kanssa. Koko ajan luurissa kiinni, laittelemassa viestejä sun muuta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. I hear you. On aika tuskaisaa olla seurassa, jossa kaikilla on omat jutut meneillään. Vaikuttaa siltä, että on ihmisiä jotka eivät voi pitää näppejään erossa puhelimistaan. Mitenhän se työnteko sujuu :)

      Delete
  4. Ruokailu on syömistä ja yhdessäoloa varten. Piste. Vaikkei se todellakaan ole kaikilla näin - ymmärrän, jos yksinsyöjä katsoo vaikka tekstiviestit tai lukee FB:tä, mutta seurassa sitä ei tehdä. Eikä puhuta puhelimeen ravintolassa. Eikä kotona ruokapöydässä - meillä kyllä normaalin arkipäiväruokailun aikana voidaan vastata puhelimiin niiden soidessa, mutta ei siinä ruokapöydässä - mennään sitten muualle puhumaan. Mutta taidetaan olla katoava luonnonvara.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No hyvä! En ole sitten ihan muinaisjäänne. Meillä myös laitetaan telkkari kiinni, kun ruokaillaan. Joskus lomalla voi tulla kirjan kanssa aamiaiselle - tää on ollut vähän sellainen juttu jolla olen houkutellut lapsia lukemaan. Luetaanhan me aikuisetkin siinä sanomalehtiä. Itse olen sen verran aamuäreä, että taitaa olla parempikin kun pysyn aamutuimaan kirjallisten tuotosten parissa :)

      Delete
  5. Meillä ruokailun ajaksi sulkeutuvat televisio, radio sekä tietokone ja kännykät pannaan äänettömälle. Ainoastaan suut saavat käydä mutta eivät nekään yhtä aikaa :)
    Eli keskustellaan ruokakumppaneiden kanssa, keskitytään toisen asiaan ja kunnioitetaan toista olemalla läsnä juuri siinä hetkessä.

    Minusta on sanalla sanoen vastenmielistä käydä jonkun ystävän kanssa kahvilla tai ottaa vieraita vastaan/olla kylässä kun toinen/toiset ovat koko ajan puhelimesta riippuvaisia. Päivitetään facebookia, twitteriä ja jotain kolmatta vielä, näpsitään kuvia, luetaan uutisia, chattaillaan, viestitellään, pelataan jne. Kun puhut niin toinen vastaa "mmmhhhhh" (tai jotain muuta yhtä henkevää) ja hiljalleen siinä itsekin vaipuu aatoksiinsa, juo kuppinsa ja lähtee. Kiittää kohteliaasti seurasta ja välttelee jatkossa yhteisiä kahvihetkiä.

    Lapsi kulkee bussilla yhtenä päivänä viikossa luokkansa kanssa ja sanoi että 15min. matkalla kaikki ovat ihan hiljaa ja pelaavat puhelimella. Alkoi itsekin kuljettaa puhelinta säännöllisesti mukana juuri tuona viikonpäivänä ja sanoi että hän yleensä laittaa mummille jonkin kivan tervehdyksen ilahduttamaan viikkoa kun ei saa juttukaveria. Kännykkäpeleistä ei niin piittaa. Joskus kuuntelee musiikkia korvanapista.

    Leppis

    ReplyDelete
    Replies
    1. Meillä on vähän vaikeuksia tämän suiden käymisten kanssa. Meinaa olla kaikilla yhtä aikaa selvitettävää ja kommentoitavaa :)

      Onpas lapsi ratkaissut mukavasti tekstailuasian! Varmasti mummi ilahtuu.

      Huomaan, että vanhemmat lapset varsinkin mieluummin lähettävät ja vastaanottavat tekstareita kuin puhuvat puhelimessa. Sain tässä joku aika sitten nuhteetkin, kun soitin. Sikäli tekstarit ovat käteviä, yhteydenpito on mukavampaa. Kaikki ei tiedä, että tässä nyt mutsin kanssa tekstailen.

      Joskus mietin olenko liian tiukkapipo, kun en anna ruokaillessa touhuta muuta. Toisaalta sitten on ihan luontevaa istua ravintolassa ja seurustella perheen kanssa.

      Delete
  6. Teen työkseni cateringia, ja voin kauhukseni todeta että kännyköitä räplätään koko ajan, oli sitten kyse häistä tai hautajaisista. No, ehkei nyt ihan jonkin ohjelman aikana, mutta muuten kyllä. Hankalaa kysellä viinitoiveita, jos asiakkaan mielenkiinto on jääkiekko-ottelussa..

    Itse en moista tapaa käsitä, kyse on kuitenkin muutamasta tunnista läheisten ihmisten seurassa. Kai siihen on syynä tämä länsimaailman yleinen hektisyys: pitää olla kaikessa heti mukana ettei vain tipahda ulkokehälle.

    Lissu

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olipa kiva, kun kommentoit. Varmasti näet työssäsi jos vaikka mitä. Kyllähän sitä on aika hankala käsittää, että me nykyihmiset emme osaa olla vaan juuri siinä missä olemme ja nauttia hetkestä. Mutta jotenkin luulen, että tulevat polvet ovat tässäkin sitten fiksumpia. Tai sitten siirrytään häihin ja hautajaisiin, joihin jokainen osallistuu kuka mistäkin, virtuaalisesti :)

      Delete