Wednesday, February 29, 2012

Talokauppaa amerikkalaisittain

Olen oppinut tunnistamaan merkit siitä, että talo aiotaan laittaa myyntiin. Ensimmäinen viite on, että ennen itse pihamaansa hoitaneen naapurin pihalle ilmestyy lannoituspalvelu. Nurmikko lannoitetaan suunnilleen kerran kuukaudessa.

Kuvat olen etsinyt netistä tänä aamuna kolmesta eri kohteesta. Talot ovat myynnissä tässä ihan lähellä. Talokauppa on taas ilmiselvästi vilkastumassa ja myyntiajat näyttäisivät lyhenevän.


Seuraavaksi pihalla huhkii puutarhuriryhmä: pensaita ja puita istutetaan ja trimmataan, penkkejä ja istutuksia pöyhitään. Tämän jälkeen paikalle marssitetaan painepesuriammattilaiset puhdistamaan ulkoseinät ja drivewayt, jokapaikan höylä tyhjentämään rännit roskista. Viimeisenä tulee sitten maalari, joka maalaa ainakin ikkunanpielet ja räystäskourujen laudoitukset.


Kaikki tämä voidaan myös tehdä siksi, että tulossa on perhejuhlat. Varma merkki alkaa olla, kun pihamaalle tuodaan kontti johon kannetaan kaikki ylimääräinen tavara talosta. Mitä vähemmän henkilökohtaisia tavaroita sen parempi. Kontin säilytykseen kelkkomisen jälkeen tulevat maalarit. Valokuvat ja muut seinäkoristeet on otettu seiniltä pois ja maalari taikoo seinistä taas uudet: vailla naulanreikiä, ihan kuin vasta paikoilleen pystytetyt, neutraalit. Tapetteja täkäläisissä kodeissa harvoin näkee. Loppusilauksena kokolattiamatonpesijät putsaavat matot ja siivoojajoukko kuuraa kaiken muun. Ikkunanpesijät huolehtivat, että aurinko pääsee paistamaan esteittä.


Pihaan kaartaa kiinteistönvälittäjä, joka vielä ehdottaa muutamaa parannusta ja talo on parin päivän kuluttua myynnissä.


Luulin jo aika hyvin tietäväni, miten taloa myydään. Mutta eilen illalla ystäväni yllätti. Hän tuli hiukan jo kiihtymyksestä puhkuen kysymään mielipidettäni. Heidän naapurinsa oli esittänyt kaikille lähinaapureille toivomuksen, että lapset leikkisivät esittelyjen ja open housien ajan takapihoilla. Siis siinä tapauksessa, että lapset eivät pysyisi sisätiloissa. Ystäväni mielestä tämä menee jo liian pitkälle. Onhan kyseessä kuitenkin lapsiperheiden asuttama naapurusto. Minä ehdotin, että jättää toiveen omaan arvoonsa. Voihan sitä aina toivoa. Talo elää tavallaan ja ostajankin on hyvä nähdä millaiseen paikkaan on muuttamassa. Ymmärtäisin ongelman, jos lapset mekastaisivat ulkona aamusta iltaan. Leikit kun yleensä kestävät tunnin tai pari ja ovat hyvin maltillisia. Lapset pysyttelevät omilla pihoillaan eikä naapureiden pihoille juoksennella.


Ystäväni kuunteli mielipiteeni ja sanoi, että tyttärensä saa sitten jatkaa drivewaylla liitujen kanssa piirtelyä.

Sunday, February 26, 2012

The Iron Lady ja My Week With Marilyn

Vuosi sitten valmistauduin Oscareiden jakoon huolellisesti. Moni palkintoehdokkaaksi nimetty elokuva tuli katsottua. Ehkä siksikin, että tarjolla oli niin monta mielenkiintoista työtä. Tänä vuonna en samanlaiseen hurmokseen ole päässyt. En uskalla edes veikata palkintojen kohtaloa.

Viime viikon aikana näin kuitenkin kaksi elokuvaa, joiden naistähdet tavoittelevat naispääosan Oscaria. Ensiksi katsoin Margaret Thatcheristä kertovan The Iron Lady -elokuvan ja sitten My Week with Marilyn. Elokuvan The Help olisin halunnut vielä nähdä, mutta se jää väkisinkin myöhemmäksi. Rooney Marasta elokuvassa The Girl With the Dragon Tattoo kirjoitin aikaisemmin.


Meryl Streep on kestosuosikkini. Sitä hän on ollut siitä saakka, kun nuorena näin elokuvan Kramer vs. Kramer. Tuntuu, etttä Streep vain paranee rooli roolilta ja hän voi tehdä ihan minkä tahansa työn vakuuttavasti.

The Iron Lady -elokuvassa hän oli jälleen huippu. Tosin aika ajoin vähän häiritsi, kun alta paistoi mielestäni toinen roolihahmo, maan mainio kokki Julia Child (Julie & Julia). Elokuva kannattaa katsoa, vaikka itse siihen vähän petyin. Minua kiehtoo enemmän Thatcherin henkilöhistoria niiltä ajoilta, kun hän oli voimainsa tunnossa ja muutti maailmaa. Näin jälkikäteen ajatellen Thatcher vaikutti siihen, miten itse koen naisen aseman politiikassa, vaikuttamassa. Olin juuri otollisessa iässä, kun pönäköitten herrojen kanssa maailmanrauhasta ja muista asioista oli neuvottelemassa myös yksi määrätietoinen nainen. Tiivistäen siis: Meryl Streep täysi kymppi, leffa tyydyttävä.

My Week with Marilyn oli pieni ja lämminhenkinen, surumielinen ja valloittava. Vähän kuten Marilyn Monroe itsekin. Michelle Williamsin Marilyn sai minut miettimään, että mahtoi siitä filmitähden elämästä glamour olla kaukana. Pönttö kirjailija aviomies jättää muistiinpanojaan sinne tänne ja pahaa-aavistamaton stara ne sitten lukaisee. Mieli siinä pahoittuu, vaikka kirjoituksella ei (muka) mitään tekemistä tosielämän kanssa olekaan. Shoppailuretkestä tulee kaaos ja koskaan ei voi olla varma kehen voi luottaa, kuka oikeasti välittää ja tukee. Näytellä pitäisi, vaikka ohjaajan ja omat mietteet ovat eri sfääreissä. Ole siinä sitten tähti. Onneksi ihailijaksi löytyy nuori mies, jolla on ystäviä siellä missä tarvitaan. En pahastuisi, vaikka Oscar päätyisi Michelle Williamsillekin.


Woody Allen on todennut jotenkin niin, että ei ole mieltä laittaa taideteoksia paremmusjärjestykseen. Siksi hän ei Oscar-karkeloissa käykään. Midnight in Paris oli kyllä sen verran riemastuttava, että ei haittaisi vaikka ohjaaja Allen palkinnon voittaisikin. Siitäkin huolimatta, että aikanaan Mia Farrowin kanssa mämmi oikein kunnolla.

Saturday, February 25, 2012

Hyvä kello kauas kuuluu

Kirjoitin jokin aika sitten lapsen espanjan kielen opinnoista. Tai oikeastaan opintojen vähyydestä. Vuoden aikana tätä ensimmäistä vierasta kieltä opiskellaan neljä ja puoli viikkoa. Toinen samanlainen rupeama opiskellaan ranskaa. Valittelin, että opinnot näyttäisivät enemmän olevan kulttuurin kuin itse kielen opintoja.

Julkituloni jälkeen lapset alkoivat opetella sanoja. Hyvä, hyvä! Mutta sitä ennen oli suomalaisittain kaksi aivan erinomaisen upeaa oppituntia.


Oppitunti 1

Opettaja käytti osan tunnista kertomalla maailman eri maiden kouluista ja millaisia opiskelijoita maailmalta löytyy. PISA-tutkimustahan siinä käsiteltiin ja ai että, kun lapsi oli polleaa kun oli sanottu, että suomalaiset lapset ovat hommassa jos toisessa maailman parhaita.

Oppitunti 2

Tunnin aluksi oli katsottu video, jossa näytettiin opiskelua suomalaisessa koulussa. Tämän lisäksi kerrottiin kuinka hyvin suomalaiset lapset pärjäävät kansainvälisissä vertailuissa ja kuinka erinomainen oppilaitos Suomessa on.

Wau! Mun on jotenkin vaikea uskoa, että meidän pienen tuppukylän pienessä Middle Schoolissa näytetään videota suomalaisesta koulusta. Se on oikeastaan ihan käsittämätöntä. Ihmiset eivät yleensä tiedä Suomesta mitään. Suomea ei mainita missään.

Lapsi oli tietysti kovin ylpeä. Luokan hikari oli läjäyttänyt kämmenen otsaansa ja todennut, että hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia pärjätä suomalaisia ihmelapsia vastaan. Moni ilmaisi halunsa matkustaa Suomeen joko ilmaisen opetuksen toivossa tai sitten muuten vaan. Olisi kiva tietää mikä ohjelma luokassa näytettiin. Epäilen sen olleen materiaalia, joka on tarkoitettu koulujen käyttöön kehittämismielessä, ei opetustarkoituksessa.

“Tuppukylä” on suhteellinen ilmaisu. Tässä pienellä alueella on kuitenkin reilun miljoonan populaatio ja on vaikea nähdä, mistä yksi kapunki alkaa ja toinen loppuu. Mutta asuinpaikkamme tuntuu pieneltä ja lähes uinuvalta.

Monday, February 20, 2012

Pateettista

Lunta satoi! Jeee! Lapset katsoivat illalla ennen nukkumaanmenoa haituvaisten leijailua ja olivat valtavan onnellisia. Juuri nimittäin oli tullut tieto, että poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi koulu alkaa kaksi tuntia normaalia myöhemmin.


Tämän talven ensimmäiset (ja kai viimeiset) nietokset näyttävät varmasti Suomesta katsottuna aika pateettisilta. Mutta tämäkin määrä toi mukanaan lumen tuoksun. Ja liikennekaaoksen. Vasta pari vuotta sitten selvisi, miksi n. 170 piirikunnan julkista koulua aloittaa tällaisen lumentulon jälkeen koulupäivän myöhässä: tien päällä on myös 16-vuotiaita vasta ajokortin saaneita nuoria, jotka eivät ehkä osaa ennakoida tien liukkaita kohtia. Nuorimmat matkaajat voivat olla 15-vuotiaita opetusluvan kanssa treenaavia autoilijoita.


Narsissit jo kurkoittelevat kohti aurinkoa. Mun narsissit on myöhäistä lajiketta, naapurilla kukkii jo.

Liikenne jumittuu siksi, että monet vanhemmat vievät lapset kouluun omalla autolla poikkeusaamuina. Osavaltion paloasetuksen (fire code) mukaan alle 8-vuotiaita lapsia ei saa jättää yksin kotiin. Alle 8-vuotias ei voi myöskään vastata nuoremmista sisaruksista. Tulipalon tai muun onnettomuuden sattuessa sitten tutkitaan oliko lapsi riittävän kypsä ylipäänsä olemaan yksin. Jos ei ollut saa vanhemmat/huoltajat syytteen väärinkäytöksestä (abuse). Koska niin moni joutuu muuttamaan päivärytmiään ymmärtävät työnantajatkin asian oikein hyvin. Joten oikeastaan kaikki päivähoitopaikoista alkaen avasivat ovensa tänä aamuna myöhempään.


Parasta koululaisten mielestä tietysti on, että menetettyä kahta tuntia ei tarvitse tehdä takaisin. Jos koulu olisi ollut kiinni olisi työpäivä pitänyt korvata jonain keväisen kauniina lauantaina.

Tuesday, February 14, 2012

Happy Valentine´s Day!

Illalla viime töikseni järjestelin perheelle Valentine´s Day aamupalaa. Ei se juuri muutoin poikkea tavallisesta kuin että kattauksessa on vieläkin enemmän punaista, suklaata on tarjolla ja jokaisen lautasen vieressä on oma henkilökohtainen kortti. Lasten iltapuhteisiin kuului myös korttien kirjoitus. Pienillä korteilla muistetaan luokkakavereita ja opettajia.

Aamulla koulun carpool -jonossa näin edessä olevasta autosta hyppäävän ulos pienen arviolta ekaluokkalaisen pojan. Pojalla oli käsissään sellofaaniin käärittyjä ruusuja. Ennen kuin kukaan ehti sanoa tai tehdä mitään esitti pikkumies miekkailunäytöksen. Ruusut ravistivat terälehtensä tantereelle ja pojan käsissä oli pelkät varret. Hölmistyneenä poika katsoi kukkia, sitten äitiä. Autojonossa auttavat opettajat tunkivat suurin piirtein nyrkkejä nieluihinsa - itkua vai nauruako siinä yritettiin pidätellä, en tiedä. Luovan tauon jälkeen poika kohautti hartioitaan, virnisti ja jatkoi matkaansa muina miehinä. Arvaan, että äiti karautti kauppaan ostamaan uudet kukat.


Muutama vuosi sitten ostin Helsingin Kauppatorilta tämän valokuvan Harald Sörensen-Ringin teoksesta "Jäähyväiset". Patsas sijaitsee Eirassa, Merikadun varrella. Erityisesti ilahduttaa ajatus, että lempi ei hyydy nietoksiin, pakkasiin tai edes välimatkaan. Mitähän ne esi-isät ja -äidit, jotka eivät pussaamisesta vielä tajunneet hölkäsen pölähtämää ajattelisivat tästä teoksesta? Suukotteluhan on jalostunut lajitoverin nuuhkimisesta :)

Pikkutyttöjen sankari Justin Bieber levitti omalta osaltaan rakkauden sanomaa. Vakavasti syöpäsairas kuusivuotias tyttö on päättömästi pihkaantunut Justiniin ja kutsuu itseään Mrs. Bieberiksi. Sosiaalisen median avulla uutinen sai tv-kanavan huomion ja sitten Justinin. Popstara päätti viettää aikaa pienen Avalanna Routhin kanssa. Varmasti ikimuistoinen tapaaminen heille molemmille.


14. helmikuuta on meillä rakkauden ja rakastavaisten päivä. Moni saa tänään mieluisan kortin, pehmeän nallen, timanttisormuksen. Suomalaisittain taidetaan juhlia enemmän ystävyyttä, joka onkin juhlimisen arvoinen asia. Onnellista ystävänpäivää! Kiitos, kun olet olemassa. Ilman Sinua tämä blogin pitäminen olisi pöljää.

Halauksin,

Johanna

Saturday, February 11, 2012

Eeppinen voimasana

Kuuntelin puolella korvalla lapsen puhelua kaverilleen (olosuhteiden pakosta, mihin sitä korvansa laittaisi varsinkin kun puhelu käydään kaiuttimen kautta - ei vanhempien vaatimuksesta vaan koska se on lapsista niin hauskaa). “Dude, it´s epic” tuntui olevan suurin kunnianosoitus. Kaikki, ihan kaikki oli “epic” eli eeppistä. Kaivelin muistiani ja huomasin, että eeppistä meillä on ollut jo pari viimeistä kuukautta. Ja kaikki mahdollinen voi olla eeppistä: epäonnistumiset, ilon aiheet, kotiläksyt, virtuaalipeli, vatsatauti. Olen aina ihmetellyt miten hokemista tulee niin suosittuja. Itse olen sitä ikäpolvea, joka joutui kärisimään tokaisuista “Onks Viljoo näkynyt”, “Niin maan perusteellisesti”, “Kyllä lähtee”. Ja sitten tietysti tulivat kaikenlaiset lyhyen tähtäimen viitekehykseen mahtuvat pitkän juoksun laatuaikaa vaativat brandyt. Mutta onko eeppissyys vallannut jo suomen kielen?


Kouluissa ei kiroilla. Sekä Elementary että Middle Schoolissa pääsee juttelemaan apureksin tai ihan oikean rehtorin kanssa jos suustaan päästää ärräpään tai muutoin käyttää “bad language”. Eeppisesti sanoen kiroilun suhteen on nollatoleranssi. Kavereiden tai open kuullen suoritetusta manailusta päätyy apurehtorin puhutteluun ja kotiin tulee kirje. Opettajaan kohdistuvasta kiroilusta mennään reksin kansliaan ja vanhemmat soitetaan paikalle. Innokkainkin haistattelija aika pian oppii, että ei se kannata. Ja jos ei opi, niin sitten erotetaan koulusta määräajaksi. Jos tämä ei auta, niin sitten voi hakeutua toiseen kouluun. Tie voi nousta pystyyn silkasta kiroilusta.

Mutta lapset ovat kuin keväinen puro; heitä on mahdoton padota. Keksitään kiertoilmaisuja, jotka sanalla sanoen ovat ihan kelvollisia. Ihmettelin ensimmäisen kerran kuullessani, että miksi lapsi kutsuu paloautoa paikalle. Juju on siinä, että sanasta “firetruck” huomioidaan ensimmäinen ja kolme viimeistä kirjainta. Käyttökelpoista. Toinen vekkuli ilmaisu on “eitsh ii two hockey sticks” eli tuttavallisemmin H E ja kaksi lätkämailaa. Meni hetki, ennen kuin ymmärsin mitä se lapsi taas puhuu. Aivan erityisesti meidän jälkikasvua ja heidän kavereitaan ilahduttaa Helsinki-Vantaa lentokentän lyhenne HEL :)

Olen hourinut Jason Wusta jo pariin otteeseen. Yritän päästä Jasonista eroon, mutta haluan jakaa vielä tämän puolen minuutin mainoksen. Musta kissa voi saada paljon hauskaakin aikaiseksi, kun se saa tilaisuuden.

Tuesday, February 7, 2012

Jason Wu -kokemus

Jason Wu -kokemus on nyt takanapäin. Ei tämä ihan sellainen irti ruumiista -kokemus ollut, mutta kyllä mulla vähän pää vinksahti. Nyt täytyy vain todeta, että olen noviisi mitä shoppailuun tulee.


Mallisto tuli myyntiin 5. helmikuuta, sunnuntaina. Tällä kertaa Target ei ilmoittanut mihin aikaan tuotteet ovat netissä tarjolla. Ainoastaan tiedettiin, että sunnuntaina aamulla klo 8 niitä voi kaupoista ostaa ja johonkin aikaan päivästä ne tulevat myös nettimyyntiin. Päätin tarkistaa tilanteen ensimmäisen kerran keskiyöllä EST - ei mitään. Torkuin sängyssä ja iPadista noin tunnin välein tarkistelin tilannetta. Järkeilin, että kun kello on meillä 3, niin Pacific Standard Time on 12 a.m. - ei vieläkään mitään. Nukahdin sitten pitemmäksi toviksi ja heräsin klo 5. Silloin Targetin nettisivuilla JUURI KAIKKI NE TUOTTEET joita halusin nähdä olivat tilassa “available in stores” ts. loppuun myyty.

Mulla on hyvä, ehdottoman hyvä, kultainen ja ymmärtäväinen mies. Kahvimuki odotti kaupoille lähtijää klo 7.40. Sitten vain menoksi. Ajaessa tuli ihan kumma tunne, jotain suorastaan mystistä oli meneillään: en jäänyt yksiinkään punaisiin valoihin. Itse asiassa reitti aukeni kuin Punainen meri Moosekselle (tämä ei ole rienaus) sitä mukaa kun valot lähestyivät eikä edessä ollut yhtään köröttelijää.



Lähi-Targetin pihassa oli jonkin verran autoja, mutta ei mitään ihan poikkeuksellista. Sisälle kaupaan pääsin klo 8.05. Ja mä olin melkein myöhässä! Kaukaa näkyi hillitön hyörinä muutaman telineen ympärillä, naisilla oli armottomia pinoja Jason Wun hengentuotteita käsivarsillaan. Onnena onnettomuudessa oli, että olin valinnut reitiksi (kokemattomuuttani) sisäänkäynnin, joka oli kauimpana rekeistä. Matkani kulki nimittäin asusteiden ohi ja sain käsiini yhden huivin ja kaksi laukkua, jotka olivat viimeisinä hyllyssä. Mutta juuri niitä, joita olin ajatellut katsovani. Samalla tyylillä kuin hiihtäjä hiihtokilpailuissa pysähtymättä nappaa mustikkasopan nieluunsa kahmaisin minäkin laukut ja huivin koriini ja etenin vaatetelineille.

Olin ihan varma, että himoitsemaani mekkoa ei enää ole. Sen edessä oli naarasmuuri. Mutta niin vain ujutin käteni muurin läpi ja sieppasin telineestä kaksi mekkoa. Sain jälleen viimeiset koot ja kotona sovituksen jälkeen toinen koko todettiin hyväksi. Toisen suhteen mietin edelleen, että mitä sille tekisin.


Kokemus paljasti amatöörimäisen lähestymistapani. Ensinnäkin toimin yksin: kaikki muut ostajat olivat kännyköissään. Yhdellä ostelijalla oli meneillään konferenssipuhelu, jossa hän neuvotteli ainakin kahden muun kanssa. Nämä kaksi muuta olivat toisissa Target-myymälöissä samoissa puuhissa etsimässä tiettyjä tuotteita, tiettyjä kokoja. Toiseksi olin myöhässä. Kassatyttö kertoi, että ovien takana oli ollut odottajia jo hyvän aikaa ennen kaupan avautumista. Kolmanneksi en ollut selvittänyt mihin kohtaan myymälää tuotteet laitetaan esille. Neljänneksi käytin väärää ovea. Viidenneksi nukuin ne yön tärkeät tunnit!

Kassatyttö muuten kummasteli kovasti, että mikä ihmeen Jason Wu. Ei hän vaan ole sellaisesta kuullut. Toinenkin tyttö rinnakkaisella kassalla puisteli päätään ja sanoi, että kyllä vaan ovat ihmiset hulluja. Kerroin sitten Michelle Obaman virkaanastujaispuvusta ja tytöt alkoivat olla sitä mieltä, että heidänkin pitäisi saada omat Jasoninsa. Ilme oli jo vähän pettynyt, kun sanoin että tässä ovat viimeiset näistä tuotteista.

Nyt on sitten harkittavaa. Halusin tuoda tuotteet kotiin ja katsoa miten ne on tehty ja tuntuvatko ne omilta. Mekko on ihana! Samoin musta pitsinen clutch on kaunista työtä ja miljoona kertaa parempi kuin kuvissa. Kissakassi ja -huivi vielä askarruttavat. Ongelma on nääs, että en ole ihan näin musta-valko-punainen -tyyppi. Kissaprintitkään eivät ole puhutelleet sen jälkeen, kun täytin 7-vuotta ja kisuni kuoli isän kumisaappaaseen syötyään rotanmyrkkyä. Mutta jotain näissä on! Kassin kissaa katsoessa tulee samanlainen harras olo kuin Mona Lisan ääreen hiljentyessä Louvressa. Tai ainakin Warholin Campbell -soppatölkkejä tuijotellessa. Eikö vain taiteilija olekin näihin hahmoihin vanginnut jotain kuolematonta, kuin kissan tassun hipaisun? Kuin kissan yhdeksän henkeä? Tekisi mieli laittaa kassi seinälle.


Ja ihan lopuksi. Tuntuu, että universumi halusi minun nimenomaan saavan juuri nämä himoitsemani tuotteet. Ja voiko universumi olla väärässä?

Sunday, February 5, 2012

12. Tasavallan Presidentti ja Super Bowl

Onpas päivä. Alkuiltaan saakka saamme seurata lähetystä Suomesta ja vaalituloksia. Loppuilta jännätään Giantsien ja Patriotsien seurassa. Siis ihan selkeästi päivä, jolloin pitää syödä kuppikakkuja, hodareita ja hampurilaisia! Kaupan edessä oli jo partiotytöt myymässä pikkuleipiä, joten nekin ruokapyramidiin tänään kuuluvat.


Yritän olla sotkematta politiikkaa blogiini. Siitä ei loppua tulisi. Olen soittanut senaattori- ja kongressiedustajien toimistoon, kun mielestäni homma ei mene ihan putkeen. Kuten silloin, kun tahrattiin kilpakumppania "jumalattomasta rahasta" tai funtsittiin toisten isänmaallisuutta. Kirjoitan Suomen kansanedustajille välillä sähköposteja, kuten silloin kun kaksoiskansalaisuus oli asialistalla. Joten Suomen vaaleista vain sen verran, että tarjolla oli kaksi hyvää ehdokasta ja toinen voitti :)


Super Bowl onkin hankalampi juttu. En tiedä vieläkään kumpaa joukkuetta kannustaisin. Täytyy katsoa alkumetrit ja yleensä päädyn sen kannalle jonka alku on heikompi. Monen muun amerikkalaisen tavoin rakastan altavastaajaa, "under dog".

Tytär kävi isänsä kanssa valitsemassa kuppikakut. Kävi niin tai näin, niin ainakin suun saa makeaksi. Riehakasta viikon alkua!

Wednesday, February 1, 2012

Kevät keikkuen tulevi

Olemme odottaneet talvea, edes pienen pientä lumituiskua. Ei ole tullut haituvan haituvaa. Viimeksi joulukuussa näin leskenlehtiä ja nyt niitä pukkaa taas.


Syksyllä kaivoin villapaidat esille. Kaivoin kätköistä vahvempia huppareita, myssyjä ja villasormikkaitakin ostin. Ei ole ollut tarvetta, ei. Vielähän tässä ehtii, mutta ei hyvältä näytä. Surkeinta on, kun vettäkään ei sada. Keväämmällä ja kesällä on vedensäätötalkoot edessä. Kuumavesipullot lojuvat käyttämöttöminä ja villahuovat ovat kaapissa tyhjän panttina.


Toisaalta on ihan kivaa, kun aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Kuuluu sellainen lentokoneen hurina kuin vain pilvettömältä poutataivaalta voi kuulua. Aamulla linnut laulavat ja kevättä on ilmassa. Huomasin, että osa pensaistakin jo kukkii. Toivon vain, että maailman sää ei ole lopullisesti sekaisin. Ja muistelen kaiholla näitä "viileitä" talvipäiviä, kun mittari kesällä sinnittelee ihan toisissa lukemissa.

ONNELLISTA HELMIKUUTA!