Saturday, November 10, 2012

Olkaa toisillenne armollisia

Elämä on sellaista. Pieni tyttö ottaa sammakon käteensä, kuljettaa vaivihkaa kylpyhuoneeseen, laskee veden ammeeseen ja leikkii. Pieni, alle kolmevuotias tyttö ei ymmärrä, että kun sammakolta jalka irtoaa niin leikit loppuvat. Kuvan suurempi tyttö on sen jo ymmärtänyt. Hellyys, varovaisuus ja kaiketikin armollisuus ovat löytäneet kodin.


Kun kolmas lapsemme ristitittiin oli neljäs hääpäivämme. Kolmas lapsi myöhästyi vanhempiensa kolmannesta hääpäivästä ainoastaan parisenkymmentä päivää, joten ristittävä oli miltei vuoden ikäinen. Pappi piti pahuksenmoisen hyvän puheen. Ehkä "pahuksemmoinen" ei ole passeli kuvaamaan papin puhetta, mutta sellainen se oli.  Nainen, elämää nähnyt ja ilmiselvästi papin työstään nauttiva ihminen sanoi että te kaksi, jotka olette vastuussa näistä kolmesta elämästä - olkaa armollisia toisillenne. Muhun kolahti. Olin mielestäni ollut armollinen aikaisemminkin. Kun kaksoset syntyivät huolehdin siitä, että miehen ei tarvitse valvoa öitä, vaihtaa vaippoja, syöttää tai tehdä mitään muutakaan. Olinhan mä loppujen lopuksi kotiäiti - ihminen joka voi nukkua silloin kun vauvat nukkuvat. Enkä edes nalkuttanut :) Enkä heittäytynyt marttyyriksi.

Kun kolmas lapsi syntyi ajattelin, että mun velvollisuus on huolehtia että perheen leiväntuoja pärjää. Joten ei rasitusta lastenhoidolla, kaupassakäynnillä tai millään muullakaan. Kolmetoista vuotta on kulunut ja en ole ollut kuin  muutaman yön ilman lapsiani. Päivääkään ei ole mennyt niin, että en olisi ollut huolehtimassa joko aamiaisesta, lounaasta, iltapalasta, puhtaista vaatteista tai hampaidenpesusta. 

Mietin papin sanoja. Olkaa armollisia toisillenne. Toisille voi olla armollinen, mutta entäpä itselle? Mitäs jos itseltään aina vaatii kaiken, vaatii itsensä tilille. Mitäpä siitä jos on oksennustauti tai selkä pettää. Ei se ole mikään excuse sille etteikö muka voisi toimia. Stephen Hawking pistää maailmakaikkeuden uusiksi, vaikka ei voi liikuttaa muuta kuin aivosolujaan. Mitä väsymys tai rutiini ovat sen rinnalla. Käsiä ja jalkoja voi heilutella, käydä kaupassa, tehdä mitä tehtävissä on.

Olkaa armollisia toisillenne. Armon pitäisi käydä oikeudessakin. Armo. Kun armo yhdistetään kunnioitukseen ja ehkä vieä rakkauteenkin - on yhdiselmä pistämätön. Presidentti Obama julkaisi tämän kuvan Twitter-tilillään uudelleenvalintansa jälkeen. Pieni sydän huokaa: usko, toivo ja rakkaus.


16 comments:

  1. Kaunis ja rehti kirjoitus. Itselläni on suomalainen ystävä, joka muistaa toivotella armollisuutta. Joka kerta se toivotus pistää miettimään - mitä on armollisuus oikeastaan on.. olla armollinen itselle, puolisolle, perheelle, ystäville. Kaunis konsepti, ajatuksia herättävä. Ja pisti taas pohtimaan;) Mukavaa pyhää!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mukavaa sunnuntaita! Tässä armeliaisuudessa olen myös ollut huomaavinani, että tulee oltua armeliaampi niille etäisimmille ihmisille. Läheisiltään vaatii enemmän, on ankarampi. Senhän pitäisi olla ihan toisinpäin. Jaksaisi vain aina muistaa.

      Delete
  2. mä olen taas kokenut, vaikka olin kolme vuotta kotiäiti on lapsella myös isä joka saa hoitaa myös lasta, eli en ole mieheni palvelija, joten ajatusmaailma sen suhteen, että valvoisin yksin kaikki yöt ja hän vain ns. elättäisi ei sovi mun ajatuksen maailmaan. Kotiäiti tekee yhtä tärkeää työtä, mutta itse neurologisesti sairaan kouluun menevän lapsen äitinä olen tarvinnut ns. omaa aikaa (inhoan sanontaa) eli mun on saatava olla yksin, että jaksaisin. Lapsi on yöt nukkunut hyvin, mutta päivät ovat niin työntäyteisiä ja töissä olisin ns. päässyt helpolla, siellä ei olisi tarvinnut tehdä 15h työpäiviä. Vaadin, että mies ja sen hän kaikella sydänmellä tekee puuhaavat lapsen kanssa kaksin, viettävät vaikka mökillä yön, että saan levätä. En mitään mitallia saa, että sanon 20 vuoden jälkeen, että olen ollut yhden yön erossa lapsistani. Heidän on myös hyvä oppia pärjäämään muiden kuin äidin kanssa. Entä jos äitiä ei yhtä äkkiä ole?
    Lillis

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, kyllähän nämä vanhemman hommat on sellaisia, että harvemmin niistä mitalia saa. Ja kyllähän kodin ulkopuolisessa työelämässä on puolensa. Harvemmin siellä kukaan wc:n oven takana on huutelemassa :)

      Ihanaa sunnuntaita! Ja kiva kun kommentoit.

      Delete
  3. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Ei toiset, enkä minä itse. Armollisuus toisia kohtaan on minusta ollut aina helpompaa kuin armeliaisuus itseään kohtaan. Ja siitä maksaa kalliin hinnan. Mutta onneksi sitäkin on mahdollista oppia :).

    Hyvää isänpäivää sinnekin :)!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä vasta nyt hoksasin, että on isänpäivä. Meillä se on jo kesäkuussa. Hyvää isänpäivää!

      Olen joskus miettinyt, että se on tämä protestanttinen kasvatus joka saa aikaiseksi tällaisen itsensä kovistelun :)

      Delete
  4. Kauniin rehellinen postaus. Lapsesi ovat onnekkaista kun heillä on sinut äitinä Johanna!Itseltään usein vaatii enemmän kuin toisilta.
    Tuo Obamojen kuva on niin hellyttävä:)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Yaelian! Olet kyllä ihana.

      Aloin miettiä, että voinkohan tätä kuvaa tässä julkaista. Mutta se kyllä kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

      Delete
  5. Ajatuksia herättävä kirjoitus ja upea kuva Obamasta.
    Oikein hyvää sunnuntai iltaa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mukavaa sunnuntaita! Tämä kuva on kyllä sykähdyttävä. Silloin vaali-iltana tuli tirautettua pari kyyneltä kun tämkän näin :)

      Delete
  6. Itse olen välissä sairauteni vuoksi sairaalahoidossa, olen ollut pitkiä aikoja vuoteenomana. Mies on joutunut pärjäämään vastasyntyneen ja kolmen hieman isomman kanssa kotona, hoitamaan kotihommat jne.

    Myös esim. isojen leikkausten jälkeen saanut tunniksi-kahdeksi apua sukulaisilta lastenhoitoon jotta on voinut pyytettömästi, rakkaudesta tulla pesemään minut sairaalavuoteelle koska hän ajatteli että niin olisi mukavempaa minulle. Ihminen on aika suojaton sellaisessa tilanteessa kun ei kykene liikuttamaan kuin hieman raajojaan ja niitä aivosolujaan.

    Arvostan, olen kiitollinen ja iloitsen että minulla on hänet puolisonani. Silti, usein tunnen syyllisyyttä siitä että olen sairastanut viimeiset 6 vuotta fyysistä toimintaa rajoittavaa sairautta ja olen joutunut jättämään lapseni, mutta olen kiitollinen siitä että lapsilla on elävä äiti, aina sekään ei ole ollut niin varmaa. Selkäkipu tai oma ja useamman lapsen oksennustauti menee vaikka päällään seisoen. Jos ne ovat suurimmat vastoinkäymiset elämässä niin saa olla hyvinkin onnellinen.

    Voin vakuuttaa että monella lähipiirin isällä olisi mennyt sormi suuhun tilanteessa jossa vaimon elämän jatkuminen on epävarmaa ja joutuu huolehtimaan ns. kylmiltään lapsista, kodista, ruokakauppareissusta, siivoamisesta, ruuanlaitosta ja laskujenmaksusta, opettamaan tissivauvan kylmiltään pulloruualle jne. Mies joka ei ole koskaan vastannut yhdestäkään normaalista arjen askareesta, ei siitä kiitettävästi selviäisi. Kotiin tullessa minua on joka kerta odottanut tyytyväiset, ruokitut lapset, siisti koti, puhtaat lakanat vuoteessa, kukkakimppu ja täytekakku. Olen siis onnellinen että mieheni on halunnut ottaa vastuuta arjen askareista jo ennen sairastumistani. Tiedän että milloin tahansa lähdön aika koittaa, hän selviytyy.

    Kaunis ja koskettava kuva Obaman pariskunnasta. Melko paljon samanlainen meidän yöpöydällämme meistä ison rysähdyksen ja siitä selviämisen jälkeen <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kun jätit viestin. Olipas sykähdyttävä ja koskettava. Olet osannut tehdä aikanaan hyvän valinnan miehesi suhteen. Usein sen ajatellaan olevan onnenkauppaa, mutta kyllähän ne omia valintoja ovat.

      Sairauksille ei mitään voi. Siksi tuntuu pahalta ajatella, että tunnet siitä syyllisyyttä. Mutta sellaisia me ihmiset taidamme olla.

      Teillä oli tänään varmaan mukava isänpäivä. Miehet ovat erilaisia ja meidän malli tykkää korjata kaikenlaista: tietojärjestelmistä tiskikoneisiin. Lenkkarit ja matkalaukutkin paikataan tuota pikaa :) Samoin naarmuuntunut polvi tai tikku varpaassa saavat erityistä hoitoa. Mutta imurista tämä malli ei innostu. Eikä pyykinpesusta.

      Kiitos vielä, kun kirjoitit. Sinulle ja teidän perheelle toivon kaikkea parasta.

      Delete
  7. Tuo kuva on niin ihana, jotenkin sellainen todenoloinen kuva niin keinotekoisen politiikan keskella. Ainakin toivon, etta tunteet, jotka siita valittyy ovat todellisia :)

    Mielenkiintoinen kirjoitus (ja myos kommentit), meita aiteja on niin monenlaisia. Itse olen sita mielta, etta kun olen nyt kotiaiti (tosin samalla myos kirjoitan gradua), niin hoidan kotityot. Mutta lasten hoitamisesta olen kylla vahan eri mielta. Lapset tehdaan yhdessa ja mielestani se tarkoittaa, etta lapset myos hoidetaan yhdessa. Mikali ennen lasten tekoa on sovittu yhdessa, etta aiti tai isa hoitaa lapset yksinaan, niin se on tietenkin eri asia. Itse en haluaisi yksin hoitaa meidan pikkurakastamme, miehellani on aivan yhta iso rooli kuin minulla. Koska miehelle on pitkien tyopaivien vuoksi huomattavasti vahemman aikaa viettaa pikkurakkaan kanssa, niin olemme sopineet, etta iltaisin on daddy-son aikaa. Aiti kirjoittaa silloin koulutehtaviaan. Kun lapsi menee nukkumaan, alkaa meidan vanhempien oma aika :) Viikonloppuisin ollaan koko perhe yhdessa.

    Ja piti viela sanoa, etta minun mieheni on siis hyvin hands-on isa ja olen todella ylpea hanesta, useinpien ystavieni lasten isat kun eivat ole. Meidan pikkurakas syntyi keskosena hatasektiolla ja minulla oli ensimmaiset 6 viikkoa syntyman jalkeen myos oikea kasi kainalosta ranteeseen paketissa. Paivisin oli vaan pakko hoitaa vauva sen kipean kipsikaden ja ison alavatsahaavan kanssa, kun eipa siella Yhdysvalloissa ole mitaan isyyslomia. Mutta ihana mies otti oisin hoitaakseen vauvan vaipanvaihdot ja auttoi syotossa, jotta voisin edes vahan levata poikkimenneen kateni kanssa. Han siis uhrasi ensimmaiset pari kuukautta younensa meille, siitapa (ja muustakin) tiesin, etta oikean miehen valitsin :) Joten tanaan isanpaivana, niinkuin monena muunakin paivana, olen niin hyvin kiitollinen hanesta!

    ReplyDelete
    Replies
    1. On sulla muuten varmaan ollut aika hurjaa se alku. Tiedän mitä on, kun on leikkaushaava ja kaksi vauvaa mutta kädet sentään toimivat. Meidän vauvat olivat melkein alusta alkaen niin fiksuja, että yösyönneillekin heräsivät peräjälkeen. Ja järjetys vaihteli, toisinaan heräsi toinen ensiksi, sitten toinen :) Toinen tuhisi niin kauan kun palautin toisen pinnikseen (nukkuivat vierekkäin) ja sitten toinen hihkui, että mutsi mun vuoro.

      Nyt kun lapset ovat jo isompia on paljon hommia joita tehdään isän kanssa: uimista, pyöräilyä, lenkkeilyä, sukelluskurssi, leffoissakäyntiä jne. Mä pääsen jo nykyään helpommalla :)

      Ihanaa isänpäivää sinne teille. Me vietettiin isänpäivää kesäkussa.

      Delete
    2. Minulta jai pois tuosta ensimmaisesta kommentistani, etta kudos to you, etta jaksoit kahden vauvan kanssa oisin yksin herailla! Ja viela tuon sektiohaavan! En tieda olisiko minusta ollut siihen :) Tai no mitapa sita ei tekisi lapsiensa eteen.

      Meilla muuten vietetaan isanpaivaa kahdesti vuodessa :-)

      Delete
    3. Mä en kyllä paljoa muista siitä ajasta. Oikeastaan muuta kuin sen, että harmitti kun ei sitten jaksanut seurustella vauvojen kanssa niin, että olisivat saaneet kahdenkeskistä aikaa mun kanssa. Mies matkusteli työn vuoksi paljon ja pisimmillään oli parikin viikkoa pois. Mua tietty pelotti, että jos mulle jotain sattuu niin miten vauvat pärjäävät.

      Mutta sitten vasta meno olikin villiä, kun kaksoset olivat reilu 2 v. ja yksönen saapui :)

      Isä on varmaan tyytyväinen tuplajuhlista!

      Delete