Iki-ihastus: Diane Keaton

Olen aina pitänyt Diane Keatonista. 66-vuotias kaunotar tuntuisi vain paranevan ikääntyessään. On uskomatonta, kuinka hän on säilynyt tyylilleen uskollisena vuosikymmenet. Mieleeni ei tule toista näyttelijää, joka saa elokuvasta toiseen näyttää niin itseltään, alkaen roolipuvustuksesta. 

Näyttelijä, ohjaaja, näytelmäkirjailija, tuottaja Keaton puhui Today-showssa uudesta elokuvastaan "Darling Companion". Elokuva kuulostaa siltä, että sen voisi katsoa. Lyhykäisyydessään juoni kertoo naisesta (Keaton), joka rakastaa enemmän koiraansa kuin miestään (Kevin Kline). Ja kuinkas ollakaan mies sitten ottaa ja kadottaa koiran. 

Keskustelu polveili Matt Lauerin kanssa ja päästiin äitienpäivään. Tässä vaiheessa nappasin kameran käteen. Diane sanoi jotain, mikä havahdutti. Matt kysyi mikä on tärkein asia, jonka Diane oppi äidiltään. Epäröimätön vastaus oli kuunteleminen. 

Diane kertoi, kuinka hänen äitinsä kuunteli vähän pienemmän ja isommankin tytön juttuja kiinnostuneena, keskeyttämättä, tyrkyttämättä omia tuntojaan. Äiti oli ja kuunteli. Mulla alkoi omatunto soimata. Joskus aina tulee sanotuksi, että nyt on kiire, sitten myöhemmin. Tai en kallista korvaani ihan tosissaan. Innostun myös saarnaamaan ja tuputan omia näkemyksiäni. Kun pitäisi vain olla ja keskittyä kuuntelemaan. 

Mun äitienpäivälupaus on yrittää olla parempi kuuntelija. 

Mieli on vähän haikea. Toukokuu taitaa olla mun suomalaisittain suosikkikuukauteni. Vapusta se alkaa ja päättyy Suvivirteen, koulujen loppumiseen. Toukokuussa on niin paljon toivoa ja iloa, odotusta ja virtaa. Tekisi mieli sanoa, että voisin haukata vaikka vanhan ylioppilashattuni jos vielä pääsisin koulun kevätjuhlaan kuuntelemaan Suvivirttä, nauttimaan hiirenkorvista ja silliaamiaisesta millä tahansa suomalaisella mäennyppylällä. En sano, kun tiedän että siinä tapauksessa se ylioppilaslakki olisi justiinsa tarjottimella.

HYVÄÄ VAPPUA!

Yard Sale

Aamulla piti nousta kukonlaulun aikaan. Jokavuotinen kevätkirppis pidettiin asujaimistossamme. Pari viime päivää on mennyt etsiessä myytäviä tavaroita. Eilisen vielä silittelin t-paitoja ja shortseja. En tiedä kuinka järkevää se on, mutta tuntuisi karulta laittaa silittämätömät tuotteet myyntiin. 

Aika moni naapurikin intoutui myymään. Yksi pisti isolleen ja pystytty jättisuuren valkoisen teltan pihamaalleen. Aika monella on rekit ja pöydät ihan vain pihamyyjäisiä varten hankittuna. 

Naapuruston myyjäisissä on se hyvä puoli, että siitä laitetaan ilmoitus Graigslist -palveluun, paikallislehteen ja  asukasyhdistyksen puolesta pystytetään opasteita jo monta päivää etukäteen. Myyntiaika on klo 7-13. Vilinä oli aikamoinen tälläkin kertaa. Shortsit ja t-paidat vaihtoivat omistajaa vilkkaasti, lasten kirjat ovat aina olleet suosittuja. 

Hinnoittelusta olen oppinut, että mitään ei juuri kannata hinnoitella dollaria kalliimmaksi. Viiden dollarin hintalappu esimerkiksi lähes käyttämättömässä takissa on jo ihan liikaa. Ystäväni kertoi $800 matostaan, jota yritti kaupata $50 - matto ei ollut käytössä kuin muutaman hassun viikon.  Ei liikahtanut. Sen sijaan ihmiset ostavat intomielin erilaisia yllätyspusseja dollarilla parilla - yllätyksiä, joita takuuvarmasti löytyy jokaisen kotoa yllin kyllin. 

Yläkuvasta pikkuisen pilkistää toisen naapurin keltainen sohva, jota teki mieli käydä katsomassa. Se näytti jotenkin niin mahdottoman mukavalta vihreällä nurmikolla. Ihan hyvä myyntipäivä oli - hankkeilla pääsee taas ostamaan lapsille t-paitoja ja shortseja :)

Mount Vernon, Washingtonien koti

Kirjoitin sykyllä retkestämme Washingtoniin, maan pääkaupunkiin. Huomasin, että yksi retkikohteemme jäi esittelemättä. Nyt se on taas hyvinkin ajankohtainen, kun vielä ei ole liian kuuma ja jaksaa käyskennellä luonnon helmassa. Washingtonhan on kesällä aikamoinen pätsi.

Mount Vernon (tarkka sijainti on 16 mailia D.C:stä, Virginiassa) oli ensimmäisen presidentin George Washingtonin ja hänen vaimonsa Marthan koti 40 vuoden ajan. George oli sitä  mieltä, että maisemiltaan ja sijainniltaan hän on löytänyt Amerikan parhaan paikan.  Ajatukseen on helppo yhtyä, kun katselee talolta avautuvaa maisemaa: vihreyttä, avaruutta, sinisenä välkkyvää Potomac-jokea. Metsän siimeksessä on Georgen ja Marthan viimeiset leposijat. 

Läksimme vähän soitellen sotaan. Varasimme retkellemme vain puoli päivää. Mount Vernonilla saa helposti kulumaan koko päivän. Päätimme skipata kierroksen päärakennuksessa. Yläkerta oli joka tapauksessa suljettu, kun syksyisen maanjäristyksen jälkiä korjattiin. Keskityimme tiluksiin. Onneksi oli lenkkarit jalassa ja vettä mukana, muuten olisi tullut suru puseroon. Ja kaikenlaista nähtävää piisasikin: työpajoista orjien asumukseen. Lapsia tietysti kiinnostivat laitumilla käyskentelevät kotieläimet. 

Takakuisti, josta voi ihailla Potomac-joen sineä.

Tervetulokeskusken yhteydessä on myös museo, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Esillä on varmasti yhdet maailman kuuluisimmat tekarit (Georgen) ja Amerikan historiasta saa erinomaisen yhteenvedon. 

Mitähän kaikkea tämäkin puu on nähnyt? 

George Washington oli erikoinen mies. Aikalaiset olisivat halunneet tehdä hänestä uuden mantereen kuninkaan, mutta George oli demokratian kannalla. Siihen eivät kuninkaat kuulu. Myös presidenttiaikansa hän rajoitti vapaaehtoisesti kahteen kauteen. Sen enempää ei ole tarve kenenkään olla vallassa. 

Konstit oli monet, kun pyykki piti valkaista. 

Luku sinänsä on Georgen ja Marthan rakkaustarina. Mary Higgins Clark on kirjoittanut kirjan ”MountVernon Love Story”. Löysin kirjan jokin aika sitten antikvariaatista ja se odottaa vuoroaan yöpöydällä. 

Lahjatavarakaupasta voi ostaa vaikka samanlaiset astiat kuin Mount Vernonin rakastavaisilla oli käytössään. Mun piti poistua kaupasta kiireen vilkkaa, sillä tarjolla oli varsin kelvokkaita malleja.

Päätimme jo, että seuraavalla kerralla viivymme Mount Vernonilla koko päivän. Tilusten laiturista voi välillä lähteä Potomac-risteilylle ja museon yhteydessä on kunnon ruokaravintoloita. Ehdottomasti tutustuminen arvoinen paikka, jossa viihtyy koko perhe. 

Museon yhteydessä on oppimiskeskus, jossa on paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa. Itse  jumituin osastolle, jossa kerrottiin vakoilijoiden toiminnasta sotien aikana. 

Martha astioidensa keskellä. Näissä kipoissa ja kupeissa oli kuvia Mount Vernonilta, mutta valikoimissa oli replikoita astioista joita aviopari kotonaan käytti. 

Parsaa ja mansikoita

Parsat ja mansikat alkavat olla taas parhaimmillaan. 

Illalla tehtiin kevyt kevätlounas: grillattiin kalaa ja kyytipojaksi tehtiin salaatti. Nyt kaupoissa olevat vihreät parsat ovat ohutkuorisia, joten kummoista esikäsittelyä ei tarvita. 

Säikäytin pilkotut parsat ensin suolalla maustetussa kiehuvassa vedessä, pari minuuttia riittää. Sen jälkeen upotin parsat jääveteen, jotta väri säilyisi kauniin vihreänä. Pilkoin mansikat ja sekoitin kastikkeen: yhden sitruunan mehu, 2 ruokalusikallista öljyä ja 2 ruokalusikallista hunajaa sekä ripaus suolaa ja pippuria. Kaikki ainekset sekoitetaan kulhossa ja salaatin annetaan jäähtyä puolisen tuntia jääkaapissa. Parsaa oli pilkottuna n. 5 desiä, mansikoita vähän vähemmän. 

Hetkiä

Havahduin kaupan ovella, kun edellä kulkija piti ovea auki. Naisen toisella käsivarrella istui pikkuinen vaaleanpunainen nyytti, toisesta käsivarresta roikkui ostoskassi poikineen. Ja silti hän piti ovea auki. 



Alkoi tulla jo ihan vaivautunut olo. Kiitin kauniisti ja totesin, että hän kaikkien kantamustensa kanssa vielä jaksaa muistaa hyvät tavat ja onpas tämä nyt noloa näin päin. Kävelimme yhdessä autoille. Siinä vajaan puolen minuutin aikana puhuttiin lapset, heidän ikänsä. Jos olisi ollut käsiä vapaan olisi kai vispattu kuvat rahapussista esille. Erotessamme vielä ihastelin, että kaikkien kantamusten kanssa hän vielä pitää muille ovia auki. Nainen oli hetken hiljaa ja sanoi, että ei hänellä oikein muuta vaihtoehtoa ole. Miten hänen kolme tytärtään muuten oppisivat hyvät tavat jos äiti ei näyttäisi esimerkkiä.

Lapsi näytti uutta oppimaansa venytystä ja haastoi äidin venyttelemään. Voivottelin, että taidan olla jo vähän vanha. Lapsi sanoi, että ethän sä vielä. Vänkäsin, että kyllä vaan, yli 40 reilusti jo kuitenkin. Ja mitä lapsi sanoikaan: "Voi, sä et ole enää liian nuori, mutta et vielä liian vanhakaan. Sä olet just sopivan ikäinen." Uskottava kai se on. Ainakin nykyajan lapset ovat fiksumpia kuin vanhempansa.

Viikon aikana oli monta hyvää hetkeä. Piti oikein pysähtyä, katsoa minkä puun latvassa se lintu laulaa, minne johtaa perhosen tie ja nuuhkia kevään tuoksuja. Sateen ropinakin tuntui jotenkin aivan erityiseltä.

Onnellisia viikonlopun hetkiä!



Lenkkareiden uusi elämä

Red, white and blue on nyt kova juttu lenkkareissa. Varsinkin jos ne pääsee itse duunaamaan.

Näihin pitäisi lisätä höyheniä sivuille, sitten niillä suorastaan lentäisi. Ainakin designerin mielestä.

Toisesta lenkkarista varpaat vähän irvistelevät. Juoksukenkiä ei ole tarkoitettu jalkapalloon. Eikä mopolla-ajoon, jos sellainen tulisi jollekin mieleen.

Mutta kyllä näillä vielä mennään. Olisi menty kouluunkin, mutta siihen täytyi laittaa stoppi.

S'mores - Some more, please!

S'moresithan syntyvät leirinuotiolla graham crackereistä, suklaasta ja vaahtokarkeista. Keksinnön huhutaan olevan peräisin partiotytöiltä.

Tänään teimme pitkän vaelluksen luonnonpuistossa. Söimme eväät kannonnokassa (oikeasti se oli pitkittäin oleva puunrunko). Askeleita kummasti siivitti ajatus s´moreseista, joita oli luvassa kun reitti oli kierretty.

Meillä on kahdenlaista koulukuntaa mitä vaahtokarkkien paahtamiseen tulee: toiset haluvat pitää karkin valkoisena, toiset nauttivat karrellepalaneesta pinnasta.

Sulanut vaahtokarkki asetellaan graham crackereiden väliin yhdessä suklaan kanssa.

Luonnonpuistossa oli kaikki, mitä retkeilijä tarvitsee. Katoksia löytyi kohtuullisen kokoiselta läntiltä seitsemän. Kunkin katoksen vieressä on pienempi grillialusta, vesipumppu ja kylppärikin lähituntumassa.

Nimi s´mores tulee siitä, kun pyydetään lisää nuotioherkkuja: Some more!

Luokkaretki

Aamulla klo 6 lähti kaksi bussia koulun pihasta. Kussakin bussissa 50 oppilasta, opettajat ja pari kolme vanhempaa, jotka olivat voittaneet paikkansa arvonnassa. Kuten minä. Muut vanhemmat ajaa rytkyttelivät pikkuautoissa bussien perässä. Amerikkalainen luokkaretki on sellainen, että suosiolla neljän tunnin matkan päähän ajaa kaksi kolmasosaa vanhemmista ollakseen vain lastensa kanssa sitten määränpäässä.

En edes tiedä mitä yritin kuvata, mutta pilvitaivas löytyi kameran muistitikulta.

Pari tuntia oli tehty matkaa, kun ensimmäistä oppilasta hoivattiin: nenäverenvuotoa tarvittiin tyrehdyttämään kaksi opettajaa ja kolme aikuista. Jättäydyin tyrehdytyksestä pois, ojensin vain talouspaperia ja muovikassin. Mulla on aina matkassa muovikassi yllättävien tilanteiden varalta, kuten myös talouspaperia. Kuumemittari, särkylääkkeitä, allergialääkkeitä, sakset sekä vararuokaa ja -juomaa on myös pakattuna yllätysten varalle. Onneksi nykyään ei tarvitse enää raahata ylimääräisiä sukkahousuja matkassaan.

Ensimmäinen kohde oli akvaario. Opettajat olivat tehneet rastit, joiden perässä yritimme juosta. Aika loppui kesken ja lounastauko luonnonhelmassa yllätti ennen kuin arvasimmekaan. Suurimman vaikutuksen teki jättisuuri akvaario, jossa uiskenteli haikaloja ja muita mereneläviä. Sukeltaja vastaili lasten kysymyksiin altaasta käsin. Akvaario sijaitsee aivan Atlantin rannalla ja rannikon tuntumassa on satoja haaksirikkoutuneita aluksia. Ne ovat oivallisia kalojen majapaikkoja. Joka vuosi upotetaan täysin palvelleita paatteja kalojen kodeiksi.

Sitten kävimme merellisessä museossa. Merirosvo Mustaparta oli varsin häijy mies, joka hankkiutui 14 vaimostaan eroon vielä näppärämmin kuin Ritari Siniparta omistaan. Henrik VIII on kevytsarjalainen Mustapartaan verrattuna, mitä naima-asioihin tulee.

Ja taas etsittiin rasteja. Onneksi vanhemmille annettiin suosiolla oikeat vastaukset, jotta lapsia saattoi auttaa hankalimmissa kysymyksissä.

Lopuksi oli aikaa käyskennellä pienessä merenrantakaupungissa. Yläkuvan talon yläkerrasta sain helpotusta kahvin tuskaan. Aamulla ehdin nauttia vain yhden kupillisen ja kellon lähestyessä 14 alkoi kolotus olla ankara. Päivä olisi ollut mitä soveliain jäätelönsyönnille, mutta kun kahvintuska iskee niin ei siihen mikään auta. Kävimme ostamassa lapsille jätkejä ja asiaan kuuluu, että niillekin lapsille joilla ei ole ylimääräistä rahaa jäätelöt tarjotaan. Minäkin sain ilahdutaa paria pientä retkeilijää.

Kaupungissa oli paljon vanhoja, entistettyjä taloja. Vanhin näkemäni oli kyltin mukaan vuodelta 1771.

Keltaisen tuolin olisin halunnut kaapata mukaani. No, tulipahan ainakin otettua kuva.

Kun bussi 13 tunnin retkeilyn jälkeen kaartoi koulun pihaan huokasin helpotuksesta. Vaikka lapset olivat hurjan kiltisti, hyvätapaisia ja kohteliaita niin kolme tuntia Alvin and The Chipmunks kohellusta, Kung Fu Pandaa, erinäisiä pikkuhaavereita, päänsärkyjä ja kadonneita lounaslaatikoita vaativat veronsa. Onneksi lapset pysyivät tallessa.

Venäjän kielen taitoiset - osaisitteko auttaa?

Lasten Social Studies opettaja oli keksinyt vallan vekkulin tehtävän: kääntää resepti venäjästä englanniksi. Joka tehtävässä onnistuu saa 100 pistettä. Tämä tarkoittaa sitä, että varsinaisessa kokeessa ei tarvitse tehdä enää mitään saadakseen arvosanan "A". Olen opiskellut venäjää viisi vuotta. Opinnoista on aikaa 25 vuotta... Ei silloin kyllä paljon reseptejä käännelty, ei sen puoleen. Tämä ei taida mikään järin hankala olla kielen taitajalle, mutta mulla meni sormi suuhun. Osaisitko auttaa?

Resepti on kokonaisuudessaan tässä. Lapsi oli jo selvittänyt aakkosten saloja otsikon verran.

Tarveaineet ovat tässä (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi):

Ja mun käännökseni olisi näin:

PISTAASI TORTTU/PIIRAS

4 unssia voita

3 unssia sokeria

3/4 kuppia tavallisia jauhoja

1 kananmuna

1 kananmunan keltuainen

4 ruokalusikallista pilkottuja pistaasipähkinöitä (meni vähän arvailuksi etenkin tämä ruokalusikka...)

Sitten valmistusohjeet ja tässä menee kyllä jo useampi sormi ja peukalo suuhun.

1. Vaahdota voi ja sokeri ja yhdistä ne smetanaan (smetanaa ei ole ohjeessa?). Vatkaa muna ja lisää joukkoon jauhot ja tee taikina.

2. Muotoile taikinasta pyöreä pannukakku/litteä kakku halkaisijaltaan 7 tuumaa. (Tämä menee jo tosi hankalaksi, mutta siis kakun päälle laitetaan munan keltuainen, voidellaan kenties? ja päälle pilkotut pistaasiot).

3. Paista 15 minuuttia uunissa kunnes kultaisen värinen 375 asteessa.

Minä ja lapset olisimme valtavan onnellisia jos joku kieltä taitava osaisi tehdä tästä käännöksestä fiksumman. Tämä on muuten tosi noloa: tässä sitä paljastaa kaikkien lukijoiden edessä oman tyhmyytensä :(

Venäjän kielen kanssa kävi niin, että olin siitä aluksi valtavan innostunut. Kiehtoi erilaiset aakkoset. Lukion toisella aloin olla sitä mieltä, että nyt riittäisi. Kävin kysymässä rehtorilta josko voisin lukemisen lopettaa. Hän ilmoitti topakasti, että meille muutamalle jäljellä olevalle kielen lukijalle on järjestetty kallis kielenopetus, joten parasta lukea ja kirjoittaa. Eihän siinä muu auttanut. En ole venäjää koulun jälkeen käyttänyt kuin sanan pari, kiitos, näkemiin, olkaa hyvä. Kun se idänkauppakin otti ja romahti, kun olisin ollut otollisessa iässä.

On aika jännää, että koulussa tällainen tehtävä on. Kuviksen tunnilla lapset tekevät nyt paper mache maatuskoita.

To Set A Marimekko Table

Crate & Barrel -ketju on lisännyt valikoimiinsa kiitettävästi Marimekon tuotteita. Uudessa kuvastossa oli upeasti katettu Marimekko-pöytä. Olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä astioiden pitäisi olla posliinia tai kivitavaraa, muovia olen sen kaikissa muodoissa aina vähän vierastanut. Mutta tämä alkaa näyttää aika hyvältä.

Hinnatkin ovat ihan kohtuulliset: Oona lautanen $4.50, 24 klp paperisia Kivet kateliinoja $12.95.

Ensimmäisen kerran ostin Crate & Barrelilta Marimekkoa vuosituhannen alussa. Unikko-lakanat olivat mieluisat, mutta värit eivät pysyneet kirkkaina sitten millään. C&B-outletiltä löysin Unikko pöytäliinoja ja kasseja niin hyvällä hinnalla, että niitä piti jo lähettää Suomeen sukulaisille.

Sesongittain olen löytänyt Iittalaa kaupan valikoimista, mutta tällä kertaa ainoastaan Oiva Toikan vuonna 1973 suunnittelema Krouvi-muki on tarjolla. Joku vuosi sitten bongasin Muurlan Lasin maljakon, mutta muuta suomalaista designia en ole huomannut.

Marimekkoa on sitten sitäkin enemmän: laukkuja, puseroita, mukeja, kukkaroita, tyynyjä, ompelukirja, sukkia....

Päivän asu

Vai pitäisikö otsikon olla "dagens"... Ok, ei tästä muotiblogi ole tulossa. Syitä on ainakin yksi: en ole erityisemmin muodikas, vaikka 80-luvulla ennakkoluulottomasti verhouduin salihousuihin ja uumaa korosti vyötärölaukku.

Jos haluaisin tulla jollain tavoin määritellyksi olisi mieluisa termi "ajaton" tai "tyylikäs". Turkasen järkevä olen ainakin, ehkä liiankin kanssa. Yleensä yllä on farkut ja musta t-paita. Ovat ympärivuotinen ja osittain -vuorokautinenkin uniformuni.

Olen pari vuotta kalastellut pitkää mustaa pellavamekkoa. Ei ole onkeen tarttunut. Vaan viime viikolla se sitten nappasi. Pääsiäisenä käytin mekon kanssa huivia ja avokkaita, mutta todennäköisimmin tulen käyttämään mekkoa sandaalien kanssa koko hikisen kesän aina marraskuulle saakka. Toivon, että mekon kanssa taitamme yhteistä matkaa lukuisia vuosia, vuosikymmenetkin minulle sopivat jos mekko ei pistä pahakseen.

Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

Ostospaikkani J. Jill ei ole mikään trendikkäiden naisten pukeutumiskauppa. Paremminkin keski-ikäisten, joilla on vähän yhtä jos toista peiteltävää... Itse asiassa sovin siis asiakkaaksi kuin neula heinäsuopaan. Koot ovat niin armollisia, että XS on vähän reilu. En kuitenkaan vie kolttua ompelijalle ennen kuin olen pessyt sen kerran pari.

Mutta tässä siis mun "dagens":

Mekko J. Jill, huivi Kiinan tuliaisia, rannekoru aitoa kitchiä, avokkaat Ralph Lauren.

Erilainen pääsiäinen

Pääsiäisestä tuli ihan erilainen kuin mitä odotimme ja miten yleensä pääsiäistä vietämme. Vasta nyt sunnuntaina hyvän matkaa iltapäivällä olen leipomassa perinteisiimme kuuluvaa kinuskitäytekakkua.

Eilen olimme ystäväperheen luona lounaalla. Rouva oli laittanut ehtoisan pöydän, seura oli mahdottoman mukavaa, tunnelma lämmin. Sitten lapsi tulee ulkotouhuista ja edellisen kerran näkemältä lähes kaikki on muuttunut: silmät ovat ummessa, se osa joka silmistä näkyy vilkkuu punaisena, naama on puolitoista kertainen. Loppuillan vietämme ensiavussa. Allerginen reaktio on pahin koskaan näkemäni.

Edellisenä päivänä on käyty jo samassa paikassa. Suunnitelmat ovat menneet uusiksi, kun auton takamuksiin täräyttää toinen autoilija. Rutistunutta perää ihmetellessä mietin, että miten voi parinkymmenen mailin tuntivauhdilla saada sellaista jälkeä aikaiseksi. Silloin vasta oikeastaan älyän kuinka mailimittari sokaisee. 25 mailia/tunti vastaa 40 km/tunti.

Kun paikallaan seisovaa autoa toinen auto pökkää, niin paikallaanolija siirtyy eteenpäin. Siinä sitä olleen kahden auton välissä. Kerta rysäytys ei riitä, vaan takanatulija ei ymmärrä painaa jarrua ja puskee päälle uudestaan. Selässä tuntuu vihlaisu, pääkin vähän kolahtaa vaikka turvavyöt hyvin pitävätkin paikoillaan. Seuraavaksi kiihtynyt autoilija tulee kyselemään, että miksi pysähdyit. Hölmistyttää. Siksihän sitä pysähdytään, kun edessä ajavat pysähtyvät. Silloin on tapana jarruttaa. Taisi jäädä vain takana tulijalta huomaamatta.

Poliisi on tehokas. Tunnin sisällä on kädessä lappu, jossa on kaikkien osapuolten tiedot ja vakuutusyhtiöt. Oma vakuutusyhtiö neuvoo hakeutumaan ensiapuun. Kolme työntekijää huolehtii tapauksesta: yksi terveysasioista, toinen autonromusta ja kolmas neuvottelusta muiden vakuutusyhtiöiden kanssa. Perjantai-iltana ennen seitsemään tulee puhelu kolarin aiheuttajan vakuutusyhtiöltä. He neuvovat minne korjaamolle voi auton viedä, lupaavat järjestää vara-auton korjauksen ajaksi, kehottavat huilaamaan ja toipumaan säikähdyksestä.

Illalla olin voivottelemassa, että olipa huonoa tuuria. Pysähdyin kesken lauseen, kun älysin että meillä on ollut onni matkassa. Kaikenlaista voi elämässään yrittää suunnitella, monenlaiseen varautua. Moni asia on omista käsistä pois. "Count your blessings", kuten täällä sanotaan.