Tuesday, November 29, 2011

"J. Edgar" ja "Breaking Dawn"

Perjantaina (Black Friday) päätimme mennä elokuviin, kun kansakunta muuten tungeksi kaupoissa. Elokuvissa olikin mukavan avaraa ja tilavaa. Lapset (tyttäremme etunenässä) halusivat nähdä Twilight saagan uusimman “Breaking Dawn”. Mieheni kanssa taas halusimme nähdä Clint Eastwoodin ohjaaman “J. Edgar”. Onneksi ratkaisu oli helppo: istuimme vierekkäisissä saleissa.


Olen vieläkin vähän hämilläni J. Edgarista. Tunnustan, että mielikuvani tästä despoottisesta FBI:n johtajasta ei ollut kovin mairitteleva. Olin kallistunut kuulemaan juttuja salaisista arkistoista, joista kaivettiin milloin minkäkinlaista vääntövipua ellei suorastaan kiristykseen kelvollista materiaalia. En ollut koskaan miettinyt J. Edgar Hooverin yksityiselämää tai sitä, miten hän määrätietoisesti kehitti lapsenkengissä olevaa tiedustelutoimintaa ja rikostutkintaa.


J. Edgar oli paljon vartijana. 48 vuotta missä tahansa hommassa on pitkä rupeama, saatikka sitten kansakunnan kaapin päällä ja kaapin aarteiden vartijana. Kahdeksan presidenttiä sai tuta J. Edgarin avun - niin hyvässä kuin ehkä vähän pahassakin. Mutta kuinka suureksi johtajaksi Hoover olisi noussut, jos hänellä ei olisi ollut apunaan pitkäaikaisia ystäviään ja työtovereitaan apulaisjohtaja Clyde Tolsonia ja sihteeriään Helen Gandyä?

Leonardo DiCaprio on lähes tunnistamaton elokuvan alussa. Yhdennäköisyys hänen esittämäänsä Hooveriin on aikamoinen. Naomi Watts sihteeri Gandynä ja Armie Hammer Tolsonin roolissa eivät hypi silmille eivätkä varasta Hooverin lähes maagista säteilyä. Judi Denchin esittämä äiti Anna Marie Hoover säväyttelee kyllä selkäpiitä kutitellen. Eniten kuitenkin olen haltioissani Clint Eastwoodista, joka on jälleen kerran ohjannut puhuttelevan elokuvan.


Luin noin vuosi sitten mielenkiintoisen artikkelin (taisi olla kaikkien älykköjen suosima Elle) siitä, kuinka Eastowood osaa tehdä elokuvia naisista ja naisille. Silloin muistan ryhtyneeni oikein pohtimaan asiaa. Ja totta, “The Bridges of Madison County”, “Changeling” tai “Million Dollar Baby” ovat hytkähdyttäneet. Toisaalta isänmaallisuus ja miehinen pullistelukin herran repertuaariin mahtuvat. Nyt jos olisin horoskooppiuskovainen, niin sanoisin että siinä on Kaksoset vauhdissa (31.5.1930).


En paljasta sen enempää hra Hooverin salaisuuksia. Elokuva nimittäin kannattaa katsoa. Jos Leo DiCaprion “Aviator” aikoinaan innosti, niin tämä elokuva puhuttelee myös. Varoituksen sana tosin on paikallaan: homofoobikon kanssa elokuvaa ei kannata lähteä katsomaan. Kiemurtelu penkissä voisi pilata elokuvanautinnon.


Kuunnellessani lasten selontekoa uusimmasta vampyyriseikkailusta tuli jo sellainen olo, että noinkohan vanhemmointi petti ja päästimme lapset keskenään katsomaan turhankin jännää leffaa. Verta oli kuulemma enemmän kuin omiksi tarpeiksi, hääjuhlien lisäksi esitettiin kivulloinen synnytys ja vastasyntyneen ruokavalio oli sanalla sanoen outo.



Muutama yö on kuitenkin kulunut ja painajaisilta on vältytty. Varmuuden vuoksi olen lisäännyt ruokiin valkosipulia ja kertonut, että se häätää innokkaimmatkin vampyyrit matkoihinsa.

Thursday, November 24, 2011

Kiitospäivä

Kiitospäivä alkaa kallistua jo ehtoopuolelle. Olo on kylläinen ja hyvä, perhe pelaa lautapelejä takkatulen loimussa. Vuosi sitten kirjoitin kantapaikastamme, jossa nautimme Kiitospäivän aterian. Niin tänäkin vuonna, jo yhdeksännen kerran. Kuvat ovat ravintolan ja lehtien sivuilta. Minulta jäi kamera kotiin, kun niin kaihosin kalkkunaa, kalkkunan täytettä, makeista potuista tehtyä laatikkoa, suklaapiirakkaa...


Hetken aikaa kyllä näytti hiukan hankalalta. Paikkojen varaaminen jäi viime tippaan. Muistimme vasta lokakuun puolenvälin paikkeilla, että Kiitospäiväkin taas vääjäämättä tulee. Pääsimme kuitenkin jonotuslistalle ja pari viikkoa sitten saimme puhelun. Kiitospäivä oli pelastettu!


Aikaisemmin paikalla on ollut lato. Sittemmin ladossa on vieraillut USA:n viihdetaiteen ja poliittisen elämän kermaa. Kuvia on seinillä sadoittain.


Aulassa on jättimäisen joulukuusen lisäksi huikea asekokoelma.


Suurempikin seurue mahtuu saman pöydän ympärille. Siniruudulliset pöytäliinat ovat mukavan kotoisat.


Sorina on aikamoinen, kun talo on täynnä ja vielä kahdessa kerroksessa. Lisäksi on paviljonkirakennus, jossa on tilaa sitten kymmenien henkien seurueille. Paikka on suosittu hääjuhlien viettopaikka.


Yläkuvassa on yksi kabineteista. Paikallinen viiniseura järjestää tiloissa maistajaisia.


Ravintolan viinikellari on maankuulu ja haalinut palkintoja oikealta ja vasemmalta. Samoin pihvit ovat maineessa. Aulassa on myymälä, josta voi ostaa kotiin tuomisiksi vaikka mainiota Chocolate Chess -piirasta. Mutta huikein nähtävyys on kyllä walk-in humidaari, jossa on sikareita joiden hinnalla voisi ostaa käsilaukun tai kenkäparin. Eikä tarvitsisi tyytyä ihan edullisimpaan malliin.

Istuimme pöydän ääressä ja jokainen kertoi vuorollaan mistä on erityisen kiitollinen tänä vuonna. Jokainen aloitti listansa samalla tavoin: olemme kiitollisia meidän perheestä.

Hyvää Kiitospäivää teille, jotka sitä vietätte!



Friday, November 18, 2011

Projekteja pukkaa

Projekteja on pukannut viimeisen viikon aikana ihan solkenaan. Edellisessä postauksessa kerroin markkinoinnin urakasta. Viime viikonloppuna lapsi ahkeroi videotallenteen kirjaesittelystä. Kuvitteellisessa haastattelussa olivat vauhdissa niin tunnettu tv-showisäntä kuin kirjailijakin. Koko perhettä tarvittiin apuun, vaikka lapsi oli tehnyt käsikirjoituksen. Mun hommani oli tuottaa ääniefektejä eli taputtaa kuin satapäinen yleisö. Myös valaisinmestari ja ohjaaja saivat projektista töitä. Lapsi itse editoi filmin, lisäsi musiikin sekä alku- ja lopputekstit.


Seuraavaksi värkättiin kenkälaatikkoon miniatyyrimaailma Hunger Games -kirjan tapahtumista. Piti olla sammalta ja lehtiä, lentäviä örttejä ja pikkuinen makuupussi, metsästysvälineitä jne. Lopputulos oli kyllä aika hulvattoman hieno, sillä lapsella oli visioita ja kykyä toteutukseen.


Tällä viikolla saatiin aikaiseksi kaksi kilpeä. Lapset halusivat rakentaa ne ehdottomasti puusta. Kilpien taakse tarvittiin tietysti hihnat, joilla kilpi pysyy tukevassa otteessa. Apu löytyi kirpputorien vyövalikoimista. Opin työn tiimellyksessä että kilvet, jotka pohjautuvat vaakunoihin, ovat taitolaji. Tarkat säännöt ovat mm. väreistä, miten metallivärejä ja muita värejä yhdistellään, mitä mikäkin kuvio tarkoittaa.


Video- ja miniatyyrityö ovat osa englannin kielen opiskelua. Kilpiprojekti taas kuuluu Social Studies kategoriaan. Omana kouluaikanani Suomessa ei projekteja tehty. Jos tehtiin, niin korkeintaan piirtoheitinkalvolle. No, nyt saan sitten olla apuvoimina yllin kyllin :)


Tässä alimmassa kilvessä tärkein oli leijonavaakuna. Sen piti olla Suomen Leijona, mikään muu ei käynnyt. On kuulemma niin hieno.

Friday, November 11, 2011

Yksityisyrittäjä

Kerrankin oli lapsella mielenkiintoinen projekti. Middle Schoolin yhden valinnaisen oppiaineen nimi on “Exploring careers” eli ammattivaihtoehtoja tutkaillaan. Luokka on sykyn aikana tutustunut monenlaisiin ammatteihin, miettinyt miten kouluttaudutaan ja sitten on kokattu. Olen ollut vähän ymmälläni miten kokkaaminen tähän kaikkeen liittyy, mutta ymmärrys on toisinaan rajallinen joten en ole asiaa sen enempää pohdiskellut.


Vaan sittenpä annettiin projektille aihe. Kaikessa yksinkertaisuudessaan lasten piti kehitellä omintakeinen keitos ja myydä keitoksensa luokkatovereille. Ohjeet olivat hyvin yksityiskohtaiset alkaen pukeutumisesta: käsivarret peittävä napitettava pusero, siistit housut tai hame, tytöillä hiukset kiinni, hillityt korut, korkokengät. Casual business kai parhaiten kuvaisi tyyliä.

Esiintymisestä oli puhuttu ja nyt kehotettiin pitämään hyvä katsekontakti kuulijoihin ja puhumaan selkeästi artikuloiden. Tuotteen lisäksi piti esitellä idea yrityksestä joka tuotetta myisi, pakkaus,hinnoittelu, markkinointisuunnitelma, asiakaskohderyhmä. Ja kertoa yrityksen syntyhistoria. Tarina sai olla keksitty, mutta sen piti kuulostaa oikealta. 11-vuotiaat tenavat saivat siis tehdä töitä tosissaan.


Tyttärellä vain silmät pyörivät päässä, kun ajatukset hyrräsivät tuotteissa. Lemonadiin oli helppo päätyä: sitä tytär oli valmistanut jo lemonadikojua varten, joten resepti oli valmis. Mutta tarvittiin toinenkin tuote. Aikansa pohdiskeltuaan tytär päätyi suomalaiseen tiikerikakkuun, joka muuttui omaksi lisäämällä vaaleaan raidoitukseen vähän sitruunaa. Yrityksen nimi iski lapsen mieleen kesken automatkan. Pakkauksiin ja esityksiin kävimme etsimässä inspiraatiota rihkamakaupasta.

Esitystä edeltävänä iltana näpräsimme vielä pieniä namilaatikoita luokkakavereille annettaviksi. Nameiksi valikoituivat tietysti sitruunakarkit. Koulun sääntöjen mukaan oppilaat eivät saa maistella kotona tehtyjä leivonnaisia. Esittelyyn kuuluivat vielä sitruunaiset tuoksut. Tytär kasasi esittelymateriaalista kansion.


Iltapäivällä koulusta marssi tomera ja kovin onnellinen tyttö. Koulukaverit olivat taputtaneet, yksi pojista oli sanonut että halaisi jos tyttö olisi poika ja tyytynyt sitten kättelemään. Moni oli kysellyt voisiko tuotteita ostaa ihan oikeasti. Opettaja oli kiitellyt ja halunnut vielä erikseen esitysmapin tutkittavakseen.


Ilmiselvästi yhteiskunta ohjaa yrittäjyyteen ja yrittäjyyttä arvostetaan. Moni ryhmässä vierailleista puhujista on ollut yksityisyrittäjä. Meillä on nyt yksi innokas liikenainen, joka suunnittelee keräävänsä kakkuja ja lemonadia myymällä riittävästi pääomaa käynnistääkseen kokonaisen yritysdynastian. Siinä samalla tulee riittävästi tuloja, jotta vauvamaisen vaaleanpunaisen huoneen voi maalata merenvihreäksi…

Thursday, November 10, 2011

Opettaja-vanhempi konferenssi

Eilen iltapäivällä istuin kahdessa koulun konferenssissa, siis opettaja-vanhempi palaverissa. Middle Schoolissa asiaa oli lähestytty kuitenkin ihan uudella tavalla: konferenssin veti oppilas. Ensin istuimme pojan kanssa 20 minuuttia ja kävimme agendan läpi. Sen jälkeen oli samanlainen tilaisuus tyttäremme kanssa.


Lapset eivät voineet ihan omiaan jutella, vaan he esittelivät niin työnäytteitä, kansioitaan, arvosanojaan. Sain jokaisesta aineesta (Math, Language Arts, Social Studies, Science) seikkaperäisen selvityksen. Lapsi kertoi oppintuntien kulusta, mitä kaikkea on opiskeltu ja mikä on ollut mielenkiintoisinta. Yhdessä katsoimme oppilaan itsensä tekemän arvioinnin työrutiineistaan, asenteistaan. Olisiko parantamisen varaa organisoinnissa, kokeisiin lukemisessa, töiden tarkistamisessa, osallistumisessa tuntityöskentelyyn…?

Lopuksi tutustuimme lapsen näkemyksiin tulevaisuudestaan, otsikkona “Preparation for 21st Century Vision”. Yhteenvetoon oli listattu tekemiset koulussa ja kotona, harrastukset, mielenkiinnon kohteet ja mistä hommista tykätään ja mistä ei. Sitten näiden perusteella pohdiskeltiin mielenkiintoisia työmahdollisuuksia. Lopuksi mietittiin mitä kouluaineita tarvitaan, jotta haluttuihin töihin päästään.

Olin ihan otettu lasten suunnitelmista. Oli ihana kuulla mitä lapset HALUAISIVAT tehdä -asioita joita he rakastavat ja missä he kokevat olevansa hyviä. Suunnitelman mukaan meillä on laulava ja näyttelevä eläinlääkäri sekä oman softisfirman omistava lakimies, joka urheilee kaiket päivät kunhan on palkannut riittävästi työntekijöitä… Eikä tähän mene kuin reilut kymmenen vuotta.

Opettajat olivat paikalla satunnaisesti. He kävivät tervehtimässä keskustelevia pöytäkuntia ja kuulostelemassa kuulumisia. Oli mukava nähdä kuinka mutkattomasti lapset kommunikoivat opettajiensa kanssa.

Lapset sanoivat, että tilanne oli aika jännittävä vaikka ei tarvinnutkaan puhua kuin omille vanhemmille. He olivat harjoitelleet opettajien kanssa palaverin kulkua. Lopuksi lapset muistivat vielä kysyä, että olisiko kysyttävää ja kiittää miitinkiin osallistumisesta. Illalla sänkyyn kömpiessä totesin miehelle, että lapset ovat taas kasvaneet, sekä fyysistä että henkistä mittaa.

Friday, November 4, 2011

Vain neljä viikkoa joululomaan

Vain neljä viikkoa joululomaan, laskin aivan itse. Eilen nimittäin lapset toivat välitodistukset ja kummastelin, että mitenkäs jo nyt. Vastahan se koulu taas alkoi. Piti kaivaa kalenteri esiin. Joululoman alkuun on NELJÄ viikkoa!


Sitä ennen on tietysti Kiitospäivä ja kaksi vapaapäivää. Ensi viikolla on Vetenaarien päivä ja sekin on vapaa. Koulupäiviä on jäljellä siis 17. Vuosi sitten tähän aikaan ajattelin, että talo on siivottu ja järjestetty & elämä muutenkin mallillaan kun lapset aloittavat lomansa jouluna 2011. Lomalla me vain keitellään kaakaota, järjestetään treffejä lasten kavereiden kanssa, käydään luistelemassa ja luetaan kirjoja. Suunnittelin myös, että lahjat on ostettu ja paketoitu.


Ei voi kuin todeta, että yritetään uudelleen vuonna 2012.


Eilen koulun carpoolissa ehdin lukea mainoslehtiä. Yksi lemppari nettikaupoistani on Garnet Hill. Yleensä kyllä vain katselen kuvia, sillä hinnat ovat jokseenkin suolaisia ennen alemyyntejä. Garnetilla on myynnissä mm. Mailegin tuotteita. Joulukalenteri-köynnös, joka on tehty myssyistä ja tumpuista näyttää somalta. Ei varmasti olisi mahdoton toteuttaa omakätisestikään. Pienet villapuserot näyttävät myös mahdottoman suloisilta ja jouluisilta.


Talvella tulee myyntiin auvoisan pehmoisia liinavaatteita. Ne ovat joko kevyttä flanellia tai sitten trikooneulosta. Garnet Hill on niitä ainoita kauppoja, josta olen löytänyt puuvillaisia tyttöjen yöpaitoja. Meidän paloturvallisuussäännösten mukaan kun yöpaitojen pitää olla käsitelty niin, että eivät hulmahda heti liekkeihin. Polyesteri on nähtävästi helpointa materiaalia näin muokattavaksi.

Mutta siis 17 koulupäivää... voi pyhä lehmä! Ja oi peura päälle.

Thursday, November 3, 2011

Action heroes - not!

Pahaa-aavistamattomana kömmin illalla vällyjen alle. Tosin kun mies on työmatkalla nukun vähän kevyemmin, risahdukset ja rasahdukset ovat tavallista voimakkaampia. Piipitykseen en kuitenkaan osannut hurjimmissa kauhuskenaarioissanikaan varautua.

Piipitys alkoi klo 1:30. Väsymys painoi jäseniä ja etenkin silmiä, joten lupsautin silmät kiinni ja ajattelin piipityksen olevan pahaa unta. Uni kuitenkin vain jatkui kun taas torkahdettuani havahduin. Klo 2:45 oli pakko nousta. Kolme lyhyttä piippausta ja parin sekunnin tauko toistui kerta toisensa jälkeen ja aloin muistuttaa Edvard Munchin “Huutoa”.


Ensimmäisenä epäilin, että lasten peli ilmoittelee dinosauruksen olevan kuoriutumista vaille valmis. Kolme pelivälinettä läpikäytyäni totesin vetäneeni vesiperän. Äänikin oli hiljentynyt alakertaan tullessani. Kas kun en sitä heti älynnyt. Kipin kapin takaisin yläkertaan ja makuuhuoneiden ovien taakse kuuntelemaan. Kylpyhuoneen vaakkuva ankkaroskiskaan ei ollut äänessä tällä kertaa.

Paikallistin kummasti poukkoilevan äänen miehen työhuoneeseen. Siinä sitä olikin sarkaa kynnettäväksi. Heristin korvia ja availin laatikoita. Etsin kuumeisesti mitä tahansa mikä voisi piipittää. Äänen suunta tuntui aina muuttuvan. Vihdoin konttasin lattianrajassa. Silmiini osui keltainen valo. Pitäisikö sen olla punainen tai vihreä mietin ennen kuin painoin vempaimen suurinta nappulaa. Mkä autuus, ääni lakkasi. Raahauduin sänkyyn kiroten häiriöttämän virransyöttömötikän alimpaan mahdolliseen manalan majaan.


Jännittävä yö vaati veronsa. Olin koulun carpool -jonossa (odottamassa pysäköidyssä autojonossa sitä hetkeä, kun saan vuorollani ajaa ovien eteen ja napata nassikkamme kyytiin) lukemassa kirjaa, kun tuulilasiin paistava aurinko, avatuista ikkunoista hiljaa leyhyvä tuulenvire ja lintujen liverrys painoivat silmät kiinni väkisin. “Voisihan tässä hetken lepuutella” oli viimeinen ajatus ennen kuin havahduin hereille 15 minuuttia myöhemmin. Luulen heränneeni omaan kuorsaukseeni, sillä autojono oli onneksi vielä paikoillaan. Vilkuilin silmät sikkarallaan ympärilleni ja kas, tutut kasvothan ne siellä sivulla hymyilivät rohkaisevasti. Rehtori nyökäytti ystävällisesti ja jatkoi matkaansa.

Olen nähnyt ihmisten (lue: miesten) huilailevan carpoolissa, mutta jostain syystä minua nolotti. Varsinainen superäiti! Yöllinen seikkailuni todisti, että ei minusta ole liaaneissa roikkuvaksi tai pikkubikineissä + soopelinturkkibolerossa Siperian tundralla tarpovaksi Lara Croftiksi tai muuksikaan toimintasankarittareksi. Kaukana ovat ne vuodet, kun yökerhojen valomerkki tarkoitti, että juhlat voivat jatkua jossain muualla…