Wednesday, March 30, 2011

Satuhäät

Torstai-illat ovat juhlailtoja. Silloin näkyy Ylen Areenalta ohjelma Satuhäät. Moni muukin suomalainen ohjelma kiinnostaisi, mutta harmillisen useassa on maarajoituksia. Lasten ohjelmat olisivat ihan hyödyllisiäkin nähtäviä: siinä tulisi opiskeltua kieltä viihtymisen sivutuotteena.

Suunnittelija Monique Lhuillierin näkemys siitä, minkälainen Kate Middletonin hääpuvun tulisi näyttää.

Satuhäät -ohjelman pariskunnat ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia. On ihana katsella nuoria pareja, jotka haluavat toimia vuosikymmenien perinteiden mukaan. Yhtä mukava on katsella vanhemmalla iällä löytynyttä rakkautta, kun pääpaino on yhdessäololla, hyvällä ruualla ja tietysti naimisiinmenolla. Kerta toisensa jälkeen katson vilpittömän ilahtuneena kuinka usko, toivo ja rakkaus johdattavat ihmisiä. Ihailen myös pariskuntien rohkeutta, kun he uskaltavat jakaa elämänsä intiimeimmät hetket tv-katsojien kanssa.

Prinsessoilla on monenmoista päänvaivaa. Minkä tiaran näistäkin nyt valitsisi: ylhäältä vasemmalta The Dutchess of Teck, The Strathmore; ja alhaalla The Delhi Durbar ja The Girls of Great Britain & Ireland.

Huhtkikuun lopussa on sitten satuhäiden satuhäät. Olen jo luvannut lapsille, että he saavat jäädä koulusta pois katsomaan Williamin ja Katen juhlamenoja jos haluavat. Kuika usein sitä näkee suorassa lähetyksessä kruununprinssin avioitumisen? History in making, etten sanoisi. Muistan vieläkin, kun istuin nenä telkkariin liimattuna Williamin vanhempien hääseremoniaa seuraten.

The Cambridge Lover´s Knot -tiara olisi minun suosikkini heti tuon The Girls of Great Britain & Ireland -tiaran jälkeen. Kuningatar Elisazabeth antoi Cambridge -tiaran Prinsessa Dianalle häälahjaksi.

Vielä pari kuvaa antamaa osviittaa mahdollisesta hääpuvun valmistajasta ja tyylistä. Jotenkin en näiden perusteella osaa kuvitella Kate Middletonia hersyvissä pitseissä, röyhelöissä ja tylleissä. Pelkistetyn tyylikästä, ripaus romantiikkaa ja aavistus flirttiä olisi mielestäni oiva resepti tulevalle puvulle. Ja voisiko suunnittelija olla brasilialainen Daniella Issa Helayel?

Issa designia syyskuulta 2009.

Kietaisumallinen Issa-mekko vuodelta 2007: tyyliä, flirttiä, kepeyttä.

Monday, March 28, 2011

Aprillipiloja

Aprillipäivän aamuna meillä vähän kujeillaan. Kaksi vuotta sitten piilotin lasten murolautasten pohjalle elintarvikeväriä. Kun maito kaadettiin lautaselle, muuttui maito ja murot vihreiksi.

Pihamaalla narsissit jo kurkottelevat kohti aurinkoa.

Viime vuonna jämähdytin liivatteen avulla appelsiinimehun juomalaseihin. Lapset näyttivät aamu-unisina vallan hauskoilta, kun mehu ei laseista valunutkaan, vaikka kuinka lasia kallisteli.

Orvokit selvisivät talvesta ehjin nahoin.

Tänä vuonna ajattelimme laittaa lasten kylppärin suuttimiin elintarvikeväriä niin, että hanoista tulee värillistä vettä.

Tämä pihamaallamme kasvava puu on jäänyt minulle salaisuudeksi. Joku sanoi, että puu olisi kirsikan ja luumun risteytys. Ei näy marjoja eikä hedelmiä, kukkia vain keväisin.

Luin taas huijausvinkkejä ja hurjin ehdotus aprillipilaksi oli kertoa lapsille, että he ovat adoptoituja. Tänä vuonna taidamme jättää tämän väliin. Minkälaisia kepposia teillä tehdään?

Sunday, March 27, 2011

Uintia ja sukellusta

Varmat kevään merkit ilmaantuivat tänään. Nimittäin naapuruston uimajoukkueen ensimmäinen vanhempainkokous pidettiin klubitalolla.


Juniori ei vielä pääse kokeilemaan laitesukellusta, mutta mikään ei estänyt häntä tänään vaeltamasta ympäri taloa maski naamalla ja räpylät jaloissa...



Joka vuosi aloitamme kesäuinnit yhtä innokkaina. Tänä vuonna altaaseen kipaistaan ensimmäisen kerran toukokuun alkupuolella. Treenejä on kuutena iltana viikossa ja kuukauden treenien jälkeen on ensimmäiset kisat. Kuuden viikon ajan joka tiistai-ilta on uimakilpailut, muut illat harjoitellaan. Meillä on kuusi eri joukkuetta vastassa. Lisäksi on yhdet tai kahdet suuremmat kisat, joihin voivat osallistua kaikki kesäuimatiimit.

Tähän saakka olemme olleet hyvin voitokkaita ja vastus kovenee vuosi vuodelta. Sarjoja on 5-18 -vuotiaille pojille ja työtöille. Meidän naapuruston joukkueessa vuosi sitten oli yli 150 uimaria. Nyt veikataan, että määrä olisi kasvanut. Tiimillä on kolme valmentajaa, pari apuvalmentajaa ja vanhemmat ahertavat vapaaehtoisina.

Minun suosikkihommiani kilpailuissa on olla “kid pusher” eli töniä lapset oikeille paikoille oikeaan aikaan. Siinä oppii hyvin tuntemaan naapuruston lapset. Toinen hauska työ on jakaa altaasta nouseville uimareille osallistuja- ja voittajanauhoja. Koska vanhempia on toiminnassa mukana reilusti tehdään töitä yleensä parissa kisoissa ja muut kisat ollaan vain kannustamassa.

Mutta täytyy myöntää, että kun heinäkuun puoliväli koittaa ja viimeiset kisat ovat käsillä on aika ryytynyt olo. Silloin aina vähän kiristelemme hampaitamme ja mietimme, että ei enää ensi kesänä. Kummasti vajaassa vuodessa ehtii unohtaa helteiset uima-altaan äärellä vietetyt tunnit, tuntikausiksi venyvät kilpailut milloin missäkin päin maakuntaa, loputtomat automatkat ja eväiden pakkaamiset. Lapset ovat toiminnasta innoissaan. Ja kun katsoo satapäistä hälisevää lapsilaumaa, niin eihän siinä voi olla itsekään innostumatta.

Tänä keväänä vanhimmat lapsemme ovat riittävän vanhoja aloittamaan sukellusharrastuksen. Tänään käytiin hankkimassa sukellusvälineitä ja ensimmäinen oppitunti on viikon kuluttua. En tosin tiedä onko minusta puolentoista kuukauden kuluttua katsomaan, kun lapset ja mies talsivat tankit selässä järveen. Opin taas ihan uuden asian: sukellusharrastuksesta saa joissakin yliopistoissa lisäpisteitä ja opintoviikkoja.

Wednesday, March 23, 2011

Tiffanyn sininen

Lakatut varpaankynnet ovat saapuneet meidän kulmille kevätauringon kanssa. Sandaaleista pilkistelee jos vaikka minkä värisiä kynsiä, mutta erityisen paljon näyttäisi vihreän ja turkoosin sävyt inspiroivan tänä keväänä.

Päiväkirjassa on myös kynsilakan sävy.

Tyttären kanssa läksimme Täydellisen Sävyn metsästykseen. Kauppaseurana olleet pojat jo vähän tuskailivat, että kuinka kauan voi yhden lakan valinta kestää. Yritin opastaa hellästi, että tähän on syytä tottua sitten tyttöystäviäkin silmällä pitäen. Pojat vastavuoroon opastivat äitiä, että tilanne ei ole vertailukelpoinen: nyt kyseessä on äiti ja sisko, tyttöystävät ovat asia erikseen. Vasta kun sanoin, että kynsilakkaa voi käyttää perhojen tekemiseen alkoi pojillakin olla hauskaa.

Sävy osui aika mainiosti yksiin Tiffanyn sinisen kanssa. Minusta “Tiffany Blue” on enemmänkin vihreä, mutta siniseksi tämä luokitellaan. Värillä on tuotemerkin suoja, mutta netistä löysin tiedon, että China Glaze firman väri For Audrey olisi juuri se oikea sävy.

Lakan valmistaja New York Color, väri 206, East Village. Hinta oli alle $2 per puteli.

Keväästä tämä kai johtuu, sillä viimeksi minulla on ollut värilliset sormenkynnet n. 10 vuotta sitten. Yleensä tyydyn ranskalaiseen manikyyriin tai kuten useimpina päivinä, kun kuoritaan pottuja ja pyykätään ovat kynnet mallia au naturel.

Monday, March 21, 2011

Ruisleipää

USA:ssa asuvia saattaisi kiinnostaa uusin löytöni, Nordicbreads.com, moni on sen ehkä jo löytänytkin. Ruisleipä on saunan ohella ollut niitä asioita, joita kaipaan Suomesta. Suomen lomalta olemme aina tuonneet pakastimen täyteen ruisleipää ja olemme tilanneet myös suomalaisen nettikaupan kautta leipää. Postarit ovat vain ihan älyttömät ja toimitusaikakin aika pitkä. Löysin muutama viikko sitten helpotuksen ruisleivän nälkään. Viikko sitten maanantaina saapui ensimmäinen tilaus.


Leipomo toimii New Yorkissa, oululainen Simo Kuusisto on maistuvien ruisherkkujen takana. Meidän testiryhmä oli onnesta ymmyrkäisenä viikko sitten. Jo postipaketin avaaminen ja tuoreen ruisleivän tuoksu sai ainakin minussa aikaiseksi melkomoisia mielenliikutuksia. Mikä lie atavistinen reaktio.


Tilasin pieniä pyöreitä ruisleipäsiä, sellaisia Reissumiehen näköisiä. Erässä on 24 kpl leipiä, hinta postituksineen $34.35 (90 g/$1.00). Pienet pyöreät leivät ovat tuhdimpia ja ruokaisempia kuin Reissumiehet. Rakenne on rouheampi ja maku - orgaanisesta ruisjauhosta tehtyjen leipien maku on taivaallinen!


Nettitilausten leivontapäivät näyttäisivät olevan maanantai ja torstai. Seuraavalla kerralla laitan tilauksen viikonlopun aikana, jotta se ennättää maanantain leipomuksiin. Viikonlopuksi on sitten herkkuja tiedossa. Tilaukset postitetaan US Postal Servicen Priority Mail -laatikoissa, joiden toimitusaika on vain 2-3 arkipäivää. Postimaksu on sama kaikkiin 50 osavaltioon.


Seuraavaksi kokeilen reikäleipiä ja sitten limppuja. Tämä on muuten myös oiva lahja, jos Suomessa asuva sukulainen tai ystävä haluaa ilahduttaa ystävää täällä Atlantin toisella puolella. Nyt vain on peukut pystyssä, että leipuri Simo jatkaa toimintaa ainakin seuraavat 40 vuotta.

Sunday, March 20, 2011

Koskenlaskua

Loppuviikon retkikohde alkoi pikkuhiljaa selvitä perjantaina. Mies oli salamyhkäinen ja saimme vain ohjeet, että mukaan olisi syytä pakata reippaita ja urheilullisia asuja. Sää suosi, reilun 32 C asteen lämmössä lähestyimme Charlottea (NC).

Raikkaassa salaatissa oli mm. omppuja, gorgonzolaa ja pähkinöitä (kuva netistä).

Illalla kävimme meille vähän tuntemattomammassa italialaisessa ravintolassa Buca di Beppossa. Ketju on levinnyt jo aika moneen paikkaan, mutta valloitusretki taitaa kuitenkin olla vielä aluillaan. Ravintolan idea on yksinkertainen: ruokia tilataan kahta eri kokoa, suurta tai pientä. Pienestä annoksesta syö kolme henkeä ja suuresta n. 6-8 henkeä. Interiööri on mielenkiintoinen, seinät ovat täynnä italia-aiheisia tauluja, kuvia, ornamenttejä. Löytyypä jopa paavillinen kabinetti, jossa on mukava viettää vaikka synttäreitä. Ruoka oli hyvää ja otimme vielä evääksi annoksen Zitiä. Vierailumme alkoi kierroksella keittiössä, sekin kuului ohjelmaan.

Paavillinen kabinetti (kuva netistä).

Hyvin nukutun yön jälkeen seikkailimme seuraavan päivän U.S. National Whitawater Centerissä. Tarjolla oli mm. hyppytornista loikkimista, koskenlaskua, maastopyöräilyä, seinäkiipeilyä, armeijan temppurata ja liitelyä ilmojen halki. Aamulla pääsimme seuraamaan kajakkikisoja.

Päivä oli mukavan lämmin ja tuulenvire leppoisa.

Alue on viihtyisä ja suosittelen kyllä lämpimästi vaikka läpikulkumatkalaiselle. Ilmapiiri oli mukava ja minua ilahdutti erityisesti, että koiratkin olivat tervetulleita. Kaikkia välineitä sai lainaksi maastopyöristä alkaen ja sisäänpääsymaksun lisäksi ei tarvinnut maksaa erillisiä maksuja. Alueelle voi mennä vain nauttimaan ravintoloiden tarjonnasta, lenkkeilemään ja viettämään aikaa ja silloin ei tarvitse maksaa kuin autokunnasta yhteinen 5 dollarin maksu. Muutoin aikuisten päiväranneke on $49 ja lasten ranneke $39.

Koski ei näytä kuvassa ollenkaan niin hurjalta kuin luonnossa, vesi kuohui valkoisena.

Laskijan matka jatkuu tästä etuviistoon oikealle ja siellä yksi jos toinen taittoi matkaa pää alaspäin.


Lasten riemua katsellessa mietin, että mistä nämä hurjapäät ovat kotoisin. Vaikka hyppytornista oli tultu jo alas puolenkymmentä kertaa, niin sydän vielä vähän läpätti - ainakin minulla.

Wednesday, March 16, 2011

Pembroke Hall - circa 1850

Poikkesimme autoillessamme pieneen, pittoreskiin Edentonin kaupunkiin. Ensimmäisenä laitoin merkille, että kaupungin parhaalle paikalle, upealle ulapalle aukeavalle torille, oli rakennettu lasten leikkipuisto. Moni muu kaupunki olisi laittanut siihen kohtaan ravintolan tai rantabulevardin. Kaupungintalon vieressä oli pikkuruinen galleria, talot kuin karamellejä. Ehdottelin jo miehelle, että eikö muutettaisi tänne. Ja tämä ennen kuin näin talon nimeltä Pembroke Hall. (Ulkokuvat omiani, sisäkuvat kiinteistönvälittäjien sivuilta.)

Kyltti kertoo kaiken: Pembroke Hall, rakennettu n. 1850.

Näkymä pittoreskistä Edentonin kaupungista.

Talon näkemiseltä ei voinut välttyä. Kauniissa, historiallisessa naapurustossa se oli melkein kuin Tuulen Viemän Tara. Remonttikin näytti olevan meneillään. Kuvailin arasti kadun toiselta puolelta, kunnes ystävällinen herra-autoilija pysähtyi ja sanoi, että pikku rouva on ystävällinen ja käy kohti asumusta ja kuvaa niin paljon kuin sielu sietää. Talo on sentään myynnissä.

Kiersimme perheen kanssa tiluksia. Ikävä kyllä sisälle emme päässeet, mutta ikkunoistakin näki riittävästi. Upein lienee kuitenkin näkymä takapihalta: edessä avautuu vedellinen maisema ja yhteys on maailman merille. Rantaan voisi parkkeerata pikkuisen paatin ja lähteä seilaamaan seitsemää merta…Pihamaa taas näytti siltä, että sinne voisi pystyttää juhlateltan jos toisenkin. Luppoaikoina voisin pystyttää maalaustelineen ja maalata ikiaikaista maisemaa. Pihamaan puut olivat kasvaneet vuosisatojen saatossa.

Pembroke Hall takaa kuvattuna.

Sisätiloja

Kotiin päästyämme googlasimme Pembroke Hallin. Tilukset ja talon saisi ostaa 1.4 miljoonalla dollarilla, siis reilulla miljoonalla eurolla. Talossa on riittävästi huoneita, toistakymmentä takkaa, viinikellari, salonki ja pari, seinämaalauksia, moderni keittiö,doorilaisia ja korinttilaisia pylväitä… Eipä ihme, että käyskennellessä tuli sellainen olo, että aika on pysähtynyt.


Arvatenkin vihreä sali


Moderni, kaunis keittiö


Seinämaalauksia


Viinikellari


Rosoisia ruukkuja sisäänkäynnin rappusten edessä.


Yksityiskohtia

"Mä luvannut en ruusutarhaa..."

Maisema, jossa sielu lepää.


Talon omistaa yksityinen sijoittajaryhmä. Alunperin tilan rakentamiseen varat on saatu plantaasista, joka toimi etelämmässä, Wilmingtonissa. Taisinpa saada kuvan myös plantaasista, kun ikuistin kaupungintalon vieressä olevan taidegallerian seinämaalauksen. Luvan kysyttyäni tuli ystävällinen myyjä vielä kertomaan, että kuvassa oleva rakennus on wilmingtonilainen plantaasi.


Hassusti alkoi päässä raksuttaa ajatus eläkepäivistä, lasten hääjuhlista, lapsenlapsista… Ainahan voi unelmoida.

Tuesday, March 15, 2011

Kill Devil Hills

“Voimalla seisemän miehen, voimalla seitsemän miehen…” hyräilin mielessäni, kun katselin miniatyyrityötä ensimmäisestä onnistuneesta lennosta. Ajelimme perheen kanssa Pohjos-Carolinan Outer Bakseille ajatuksena käydä tutustumassa Wrightin veljesten historialliseen muistomerkkiin. (KUVIA VOI KLIKATA SUUREMMIKSI.)

Muistomerkki on paljon enemmän kuin patsas kukkulan huipulla, josta veljekset Orville ja Wilbur Wright vuoron perään joulukuun 17. päivänä 1903 ohjasivat mekaanisen lentokoneensa kohti Atlantin tuulia. Ilmassa oli käyty ennen tätä yritystä, mutta ei koskaan miehitetyllä koneella, jota voitiin ohjata ja joka voitiin laskea turvallisesti maan pinnalle.

Pohjois-Carolinan Kitty Hawk ja Kill Devil Hills valikoitui lentopaikaksi Atlantin voimakkaiden tuulien ja rannan pehmeän hiekan vuoksi - kuka sitä kovalle kalliolle haluaisi laskeutua. Ensimmäisen lennon kustannukset kaikkine vuosien mittaisine tutkimuksineen, testeineen ja koneenrakentamisineen olivat n. 1000 dollaria. Veljekset saivat rahat hankkeeseensa pyörittämästään polkupyöräkaupasta. Myytiin ja korjattiin siellä paljon muitakin härveleitä, mutta polkupyöriä etupäässä.

Kuva mäen huipulta alas laskeutumisalueelle. Kuvassa erottuvat niukin naukin neljä kivipaatta, jotka ovat pystytetty neljän ensimmäisen laskeutumispaikan kohdalle. Orvelle ja Wilbur lensivät vuoron perään.

Ensimmäinen lento kesti 12 sekuntia ja lentomatkaa kertyi n. 36 metriä, kontrolloidusti, seitsemän miehen yhteistyönä. Orville oli ohjaksissa ja Wilbur juoksi rinnalla. 17.12.1903 lennettiin neljä kertaa ja viimeisellä kerralla Wilbur lensi jo lähes minuutin. Sen jälkeen pojat lähettivät isälle Ohioon sähkeen.

Olimme onnekkaita, sillä laskeutumisalueella kävellessämme pääsimme vielä nauttimaan neljän hävittäjän ylilennosta. Voin vain kuvitella, kuinka lentäjä-ässät kaihoavat nähdä paikan, josta kaikki alkoi. Itsekin olin erottavinani tuulen ulinasta historian siipien havinan.

Mäen huipulle oli aika kiipeäminen. Tuuli oli hurja. Onneksi ei tarvinnut raahata lentokonetta mukana, kuten Wrightin veljekset.

Toki teimme retkellämme muutakin. Outer Banks on suosittu turistikohde kesäisin. Off season on siitä kivaa aikaa matkustaa, että ruuhkaa ei ole minnekään, hinnat ovat edulliset ja palvelu ystävällistä.

Ruokapaikan yritimme jälleen löytää niin, että suosisimme perheyritystä. Tähystimme ei-ketjuuntuneita ravintoloita ja valitsimme paikan, jonka pihassa oli eniten autoja. Kylpyhuoneet olivat siistit ja ruoka valmistettiin avokeittiössä, joten arkailematta kävimme ruokapöytään. Hiukan seinältä haikeasti tuijottavat peurat aluksi hirvittivät, mutta mereltä aamutuimaan kalastettu saalis maistui siltikin erinomaiselta.

Hotelli oli aivan meren rannassa. Heti pienen hiekkakummun takana tyrskysi Atlantti ja vaikka viileä olikin, niin simpukoita ja sileitä kiviä oli mukava etsiä. Ja juosta karkuun hurjasti pauhaavia aaltoja.

Ihailimme myös valtaisia hiekkadyynejä. Roanoke Islandilla kävimme tutustumassa alueisiin, joihin ensimmäiset maahanmuuttajat Englannista saapuivat 1500-luvulla. Kirjoitan tästä myöhemmin. Loppuviikosta on jokin retki tarjolla, mutta mies ei suostu paljastamaan mikä. Johonkin taas ajellaan.

Virginialainen parskunta tuli häämatkallaan tutustumaan muistomerkkiin. Auton kirjoitukset kertovat kaiken. Matkustajan puolen ikkunassa luki "Bride".