Friday, April 1, 2011

Play date

Tarvittiin järeitä aseita, olihan käsillä loman viimeinen päivä. Salainen Värväysagentti (lue: äiti) lähetti sähköpostia lasten kavereille ja järjesti play datet eli leikkitreffit. Jokaisella värvätyllä agentilla on tunnus 000 - lupa leikkiä ja pitää ääntä. Käsikirjoitus sai kuitenkin uuden käänteen, sillä yksi agenteista oli ennalta arvaamaton, uusi tuttavuus.

Olen ollut haltioitunut lasteni ystävistä jo pidemmän tovin. Jokainen lapsi sai kutsua yhden kamun ja he olivat vanhoja tuttuja, mukaviksi ja hyvätapaisiksi havaittuja. Vanhin poika ilmoitti, että on vielä toinenkin kaveri joka pitäisi saada leikkiin mukaan. Kutsu kävi ja poika tuli. Ja millainen poika! Lukijat huom! lapsi on 10 v.


Ihan ensimmäiseksi aamutuimaan poikani luokkatoveri kätteli minut verannallamme. Sanoi, että onpa mukava tavata ja kiitos kutsusta, "ma´am". Poikaa puhutellessani sain aina vastauksen ja loppukaneetin "ma´am".


Treffejä järjestellessä olen oppinut, että leikkiville lapsille on suotavaa tarjota lounaaksi spagettia ja lihapullia, ceasar salaattia tai pizzaa (maut ja tottumukset ovat erilaisia, nämä ovat varmoja valintoja). Kuski toi pizzat, joten kaikki olivat tyytyväisiä. Ennen ateriaa uusin ystävämme kiirehti kylpyhuoneeseen omatoimisesti, pesi kädet ja sen jälkeen istuutui ruokapöytään. Pojan silmät sulkeutuivat, käsiä en nähnyt. Nappisilmät havahtuivat vajaan minuutin kuluttua ja kaikui kuuluva "amen". Ruoka maittoi ja nuoriherra, varsinainen seurustelu-upseeri, kysyi kysymyksen jos toisenkin Suomesta. Piti siinä sivussa sotahistoriallisen luennon Eisenhowerista ja ilmoitti hakeutuvansa military academy.


Olin kuulolla, pidin huolta että kaikilla on hauskaa eikä kukaan jää leikeistä vaille. Kuusi tuntia hujahti vilauksessa ja vanhemmat saapuivat. Kaikki lapset on opettu lähtiessä sanomaan: "Thank you for inviting me. It was fun". Mutta uusi nuori ystäväni havahdutti jälleen. Rappusilla hän ojensi pojalleni (siis luokkatoverilleen) kätensä ja sanoi: "It was fun, man. See you on Monday". Mamman kurkkuun juuttui pala, suuri pala, kun pojat vatkasivat toistensa käsiä ja takoivat toistensa selkiä.


Rakastan sitä, että amerikkalaiset lapset on kasvatettu hyvätapaisiksi. Oma poikanikin yllätti minut tänään. Kuulin, kun hän sanoi ystävälleen pelin tiimellyksessä: "Did you know you are awesome? I hope you did, because you really are". Mietin mistä näitä lapsia varttuu. Elämä ja tavat tuntuvat olevan paremmin hanskassa kuin monella täysikäisellä.


"If you have something to say to a loved one, don´t wait until tomorrow. Too late comes sooner than later". - Nick Welton

31 comments:

  1. Ihana nuori mies! Ihan selvää upseeri- ja herrasmiesainesta. :D Eikä omakaan poikasi selvästikään huonostikasvatettu ole. Kiva, että sanoi kaverilleen noin.

    ReplyDelete
  2. Niin-pä-niin!!!! Pakko sanoo heti aluksi, että onkan niitä täällä Suomessakin, hyvin kasvatettuja kakaroita! Totuus on se , että melko harvassa, kylläkin. Jos erehyt vaikka kohteliaasti tiedustelee, kenes poikia(tyttöjä) olet tai, ettäpä mitäs kuuluu ja kuika voit!??? Vastaus on useimiten, että V-kos se sulle kuulee...että sen poikia on ne sitten...keskustelua saa harvemmin aikaseksi!
    Valtaväestön ulkopuoliselta saat useinmiten asiallisen vastauksen! Vähän joskus säälittää...vaikka jokainenhan meistä tietysti yrittää ja on antannut ohjeita noille lapsukaisille, mutta kumminkin syytän tästä meitä niin sanottuja kasvattajija/vanhempia!

    ReplyDelete
  3. Luin juttuasi aivan silmat ymmyrkaisina. Ja miksi, siksi, etta kaikki nama vuodet taalla Norjassa, olen ihmetellyt lasten huonoa kaytosta. Ja pahemmaksi vaan tuntuu menevan. Lapset ovat röyhkeitä, puhuvat rumia, käyttäytyvat kuin maailmanomistajat. Viimeisen vuoden aikana töissa olen ollut aivan ihmeissani entista röyhkeämmästä käytöksesta ja harkitsen vakavasti alan vaihtoa.

    Mutta kun Maikilla on kavereita kylassa, niin yksittaiset lapset kayttaytyvat kylla ihan mukavasti. Kiittavat, etta saivat tulla kylaan jne.

    Tama oli todella hyva postaus Johanna!

    ReplyDelete
  4. Niin lisaan viela, etta toissa lapset ovat 3-5 vuotiaita... Maikin kaverit kymmenvuotiaita.

    ReplyDelete
  5. Oooh! Suomenkielestä taitaa puuttua kokonaan tämä kehumisen taito ja "small talk". Kukaan ei uskalla poiketa totutusta, sillä vähemmästäkin kiusataan. Kulttuurien erilaisuus on rikkaus. Nuorisokulttuuri on kuitenkin verrattain nuorta, sillä enpä muista, että ennen 50-lukua edes "amerikan kielessä" oli käytössä sana teenager. Vasta 50-luku herätti nuorison ja kapinan - myös hyvässä mielessä ;)

    ReplyDelete
  6. Tämä äiti täällä nyt ihan kyynelehtii. Upeaa, olet varmasti ylpeä myös omista lapsistasi.

    Ihastuttavaa viikonloppua!

    ps. ja ihanat tulppaanit!

    ReplyDelete
  7. Samoin minulla nousi ihan kyyneleet silmiin :´) Ihanaa käytöstä, kertakaikkiaan. Suomessa on hyvä, jos saat kiitoksen vaikkapa autokyydin päätteeksi, kyläkutsusta en ole koskaan lapsen kuullut kiittävän. Aikuisten kesken kyllä on kiitoksia vaihdettu.

    Suomen kielestä puuttuu mielestäni muutama ihan oleellinen sana/tapa puhua. Suurin puuten on sana please/bitte jne. Itse kun opiskelen nyt englannin kielellä, on tuo please alkanut hyvin juurtua puheeseen, mutta suomen kielessä ei hyvää vastinetta ole. Se on sääli, sillä pienillä sanoilla on joskus niin kovin suuri merkitys. Kokonaisvaikutelma käytöksen suhteen muuttuu aika paljon, jos esim. pyynnön loppuun muistaa lisätä jonkun pienen sanan. Eipä suomalaisia syyttä joskus mainita jäykiksi keskustelijoiksi, kun ulkomaalaisten kanssa kommunikoidaan.

    Ja wau, kuinka ihanat ja keväiset tulppaanit siellä tosiaan jo kukkii! Ihan kateeksi käy :)

    ReplyDelete
  8. Just noin hyvätapaisia on ystäväni lapset amerikkalaissaksalaisessa perheessä, mutta - pssst- heistä en voi kertoa suomalaisille sukulaisille, kun he pitävät sitä suomalaisten morkkaamisena ja heidän mielestään suomalaislapset ovat niiiiiin fiksuja.

    ReplyDelete
  9. Wau, ihana juttu! Lapset ovat ihan huippuja ja sydämellisiä, kun heitä siihen ohjataan ja opetetaan. Suomalaisessa kulttuurissa surettaa tämä tylyys, jolle olemme sokeita. Tietysti se omalla tavallaan on myös huomaavaista, kuten vaikka hiljaisuus bussissa, ei haluta häiritä. Sitä itse arvostan. Mutta asioiden kauniisti sanominen ja ystävällisyys on niin hienoa! Englannin ryhmässäni kävimme tästä pitkän keskustelun ja osan mielestä amerikkalainen ystävällisyys on vain niin pinnallista eikä oikeasti tarkoita mitään. Olen siitä eri mieltä, ystävällisyys sinänsä jo minusta tarkoittaa jotain; toisen ihmisen arvostamista ja kunnioittamista. Pidän siitä, että tervehditään kaupassa, sanotaan muutama ystävällinen sana jne. vaikka se ei tarkoitakaan, että ollaan bestiksiä ikuisesti. Se on vain kaunista käytöstä ja tuntuu hyvältä. Kun palaa Eurooppaan, totuus iskee vastaan jo lentokentällä, palvelu on vastahakoista ja ilmeet usein tympeitä. Ystävällisyydellä saisi vain niin paljon enemmän hyvää oloa ja iloa kaikille. Ihanaa viikonloppua teille! Sinulla on tosi kultainen poika :)

    ReplyDelete
  10. Ihanasti kirjoitat, ihana on lapsesi <3

    ReplyDelete
  11. Oi, miten hienoa käytöstä! Toivon tosiaan, että omat (ja vieraat) lapset oppisivat edes lähelle yhtä kohteliaiksi täällä Suomen kamaralla. Mutta täytyy kyllä todeta, että tapakoulutus pitäisi aloittaa ensin lasten vanhemmista...

    Hyvät tavat kertovat toisen arvostuksesta ja niitä voi viljellä ilman jäykkyyttäkin. Oon ihan sitä mieltä.

    Ihanasti kyllä kirjoitit ja taas niin täyttä asiaa, että ihan hyvältä tuntuu. :)

    ReplyDelete
  12. Niin ja vielä pitää lisätä, että tuo leikkipäivä ideana on aivan loistava!!!

    ReplyDelete
  13. Selvästi jo pienenä upseeri ja herrasmies :) Ihana poika.

    ReplyDelete
  14. Sinä olet hyvä äiti, osaat lapsiasi hyville tavoille.
    Oli mukava lukea tätä postausta. Olen iloinen, että lapsesi ovat saaneet hyviä ystäviä.
    Hieno idea tuo leikkipäivä. :-)

    ReplyDelete
  15. Leena, osuit määrittelyssäsi ihan oikeaan: upseeri- ja herrasmies todellakin. Ja tämän lisäksi hurjan hyväntuulinen ja iloinen, positiivinen :) Äkkiä voisi kuvitella, että lapsi olisi ollut jäykkä tai kankea, mutta hänen energiansa on vallan tarttuvaa ja mukaansa tempaavaa.

    Maikku, lapset jotka yleensä Suomessa lomillamme tapaan ovat olleet kohteliaita, mukavia, hauskoja. Mutta totta on, että aika monen taitaa olla helppo sanoa ventovieraalle vähän rumasti. Hämmästyttää myös tämä v:n viljely ikään kuin pilkkujen ja pisteiden asemasta. Siinä oli taas selittämistä lapsille, että mikä se tämä paljon käytetty v oikein on. Telkkarissakin sitä tuli ihan tuutin täydeltä.

    Tuula, meillä lasten preschoolissa (juuri ikäluokka 3-5 -vuotiaat) lapset joutuivat koulun rehtorin puhutteluun jos käyttivät sopimatonta kieltä, kiusasivat tai satuttivat kavereita. Määräaikainen erottaminen oli järeämpi keino ja sitäkin pari kertaa huomasin käytettävän.

    Uskoisin, että meidän preschool oli sellainen keskiverto, ei erityisen ankara tai lepsu. Lapsilta vain ei hyväksytty eikä odotettu muuta kuin hyvää käytöstä.

    Sally, aika nuorta on tämä nuorisokulttuuri. Jotenkin tuntuu, että tässä maassa siihen on aina liittynyt kuitenkin hyvätapaisuus, vanhempien ja perhesiteiden kunnioittaminen. Uskoisin myös, että mm. teitittely tukee sitä, että esim. opettajien on helpompi säilyttää auktoriteettinsä.

    Heljä, kiitos! Teki mieli pätkiä upeat tulppaanit maljakkoon... Olen toki lapsistani ylpeä ja erityisesti arvostan sitä, että he ovat löytäneet kivoja, luotettavia kavereita. Eilen oli hauska seurata, miten varsin demokraattisesti päätettiin mitä seuraavaksi tehdään ja hommassa kuin hommassa annettiin kaikille vuorot :)

    ReplyDelete
  16. Satu, joku aika sitten tuli ohjelma, jossa mietittiin onko amerikkalaisten käytöstavat käymässä huonommiksi. Sanottiin, että monelta unohtuu "please" ja "thank you". Näiden puuttumista puheessa pidettiin merkkinä siitä, että toisten ihmisten huomaavaisuus otetaan itsestäänselvyytenä ja sitä ei enää arvosteta.

    Newyorkilaisessa kahvilassa seurattiin kuinka moni sanoi myyjälle nämä kaksi taikasanaa ja päiviteltiin, kuinka tapakulttuuri on rappeutumassa.

    Minulle tuo "please" on edelleenkin vähän hankala, pitää oikein ajatuksen kanssa muistaa käyttää.

    Allu, suomalaiset lapset ovat kyllä varmasti monessa hommassa fiksumpia, itsenäisempiä. Mutta en ole kovin monen koulupojan tai -tytön havainnut pitävän ovea auki perässä tulijoille tai ikäihmisille.

    Voin muuten kuvitella, että saksalaisuus lisää tähän vielä käytöstapoja roimasti. Meidän saksalais-amerikkalaisen tuttavapariskunnan lapset ovat ihan omaa luokkaansa!

    Fredrika, minä olen miettinyt, että tämä amerikkalainen ystävällisyys on kuin työpuku, joka puetaan ylle: se helpottaa kanssakäyntiä, sillä osoitetaan hyvät aikeet ja arvonanto.

    Olen tästä asiasta keskustellut ja voin sanoa, että minun on mukavampi olla ympäristössä jossa vähän jutellaan ja sanotaan jotain mukavaa, toivotetaan hyvää päivänjatkoa. Kun oppii tuntemaan ihmisiä paremmin huomaa myös sitten sen pienen sävyeron, kun kaupan kassa tai postintäti ihan oikeasti haluaa toivottaa juuri Sinulle erityisesti sitä mukavaa päivää... Mutta arvostan kyllä bussien hiljaisuutta!

    Johanna, kiitos! Toki täytyy myöntää, että lapset osaavat olla vierakoreita :) Mutta parempi niin. Kotonahan saa sitten vähän irrotella.

    Ylva, kiitos. Huomaan aina itse välillä, että pieleen meni. Esimerkiksi eilen en osannut ollenkaan varautua siihen, että joku haluaa sanoa ruokarukouksen. Asiaa vähän mutkisti sekin, että pöydässä oli eri uskontokuntiin kuuluvia lapsia. Mikä oli hienoa oli se, että kukaan ei kummeksunut pojan käytöstä, toisen annettiin rauhassa rukoilla ja rukouksen jälkeen jatkettiin yhdessä iloisin mielin ruokailua.

    Olen huomannut, että helpoimmalla pääsen (laiska mutsi!), kun kaikki pyytävät kaverinsa yhtäaikaa. Sitten ei kukaan jää ulkopuolelle, porukka leikkii yhdessä ja välillä tehdään jotain sen oman kaverin kanssa. Ja samalla vaivalla syöttää vähän suuremmankin porukan.

    ReplyDelete
  17. Mari, minä ihan hullaannuin! Oli hausa kylämies :)

    Unelma, kiitos. Aina sitä parhaansa yrittää, mutta usein on kyllä sellainen olo, että voisi näitä äidin hommia paremmminkin hoidella. Riittämätön olo on hyvin usein.

    ReplyDelete
  18. Kirjoitin pitkän pätkän ja vastaus hukkui johonkin syövereihin. Plääh.

    No mutta, upeat tavat niin kaverilla kuin sinunkin pojalla. Jäi varmaan hyvä mieli.
    Monet moittivat amerikkalaisuutta niin pinnalliseksi mutta minun mielestäni tämä kohteliaisuus ja muiden huomioiminen tuntuu oikein kivalta.

    Valitettavasti minulle itselleni on hieman epäselvää kuinka käyttää sanoja ma'am, sir, miss, mrs, mr jne. Kuka sanoo ja kenelle? Mikä on se hierarkkia? Ainakin isommat lapseni koulussa käyttävät opettajilleen puhuessaan miss. Useimmat opettajat ovat naisia. Suomessa kun opet olivat Piaa ja Johannaa niin oppilaille kuin vanhemmille. Lieneekö tuossa tuttavallisuudessa yksi syy, ettei käytöstavat aina niin muistu mieleen ja puhutellaan kuinka sattuu.

    Vähän aikaa sitten tyttäreni (13v.) oli menossa koulun jälkeen kaverilleen ja hän pohti miten kaverin vanhempia tulisi kutsua. Yhdessä pohdimme asiaa, mutta kun itse ei ole tällaista tapakasvatusta saanut niin nämä eivät tule ihan selkäytimestä, valitettavasti.

    ReplyDelete
  19. Saya, olen itsekin oppinut kantapään kautta ja välillä menee pieleen niin että raikaa. Ja olen samaa mieltä kanssasi, että opettajien sinuttelu on varmasti yksi syy hankaluuksiin. Kun teititellään, niin auktoriteetti on heti olemassa.

    Sen verran olen oppinut, että opastan lapset kun menevät kavereille, että aina sanotaan kavereiden isää Mr. Sukunimi ja äitiä Mrs. Sukunimi. Jos vanhemmat antavat luvan käyttää etunimiä (yleensä muutaman tapaamisen jälkeen jos perhe on tällaisen tavan omaksunut), niin sitten sanotaan Mr. Etunimi ja Ms. Etunimi. Ms. on myös yleisin opettajista käytetty muoto - nainen voi olla joko naimisissa tai neiti. Miss on vain neiti-ihmisistä.

    Minä nykyään sanon lähes kaikille itseäni vanhemmille tai suurin piirtein samanikäisille "ma´am" ja "sir". Siis tuntemattomille, esim. kaupankassalla, lääkärin vastaanottovirkailijalle ym. Puhelimessa sairasvakuutuksia hoidellessa ja aina, kun haluan saada hoidetuksi käytän myös näitä muotoja. Tai jos pitää huomauttaa vaikka, että rouva, lompakkonne putosi, niin aloitan "ma´am".

    Mutta kyllä näiden kanssa ihmeissään on. Oppia ikä kaikki :)

    ReplyDelete
  20. Siis piti sanoa, että kun haluan saada asian hoidetuksi. "Ma´am" ja "sir" ovat kyllä aikamoisia taikasanoja ja niitä käyttämällä olen saanut aina hyvää palvelua, ymmärtäväistä asennetta.

    ReplyDelete
  21. Onpas hieno nuori mies!
    Kyllä kun saisi tännekin idätettyä tuollaisen siemenen lasten mieliin..
    Tietysti suurin osa riippuu kodista mutta kun yhteiskuntakaan ei tunne tuollaista kohteliaisuutta niin vaikeapa sen on itää...tulipas hankalasti sanottua ,mutta kun ei ole sellaiseen opittu noin yleensä ottaen..

    ReplyDelete
  22. Kiitos Johanna. Nyt yritän opetella itsekin näitä käyttämään. Ja varsinkin jos olen palveluun tyytyväinen tai haluan saada asiani hoidetuksi.
    Ja hups, kun puhuin noista opettajien nimistä en muistanut että myös sinun nimesi on Johanna. Anteeksi. Tuli vain ensimmäisenä mieleen lastemme suomalaisten opettajien nimet, ja kun niitä oli useampi samanniminen peräjälkeen. Luokka-aste ja opettaja vaihtui mutta nimi pysyi samana.

    ReplyDelete
  23. Vastavierailulla ja olen aivan otettu blogisi tunnelmasta. Hienoa.
    Työpaikkani yläkerrassa on alakoulu 114 1-6 luokkalaista lasta. Pienimmille on itsestään selvää kohteliaisuus, ovet avataan, kiitetään, sanotaan huomenta. Autetaan jopa meillä käyviä vanhempia mummoja tavaroiden kantamisessa jne.
    Minne se kaikki katoaa, kun vuosia tulee lisää??
    Kaikkea hyvää elämääsi, jatkan täällä lukijana.

    ReplyDelete
  24. Anne-Marie, niin kai se on, että ympäristön vaikutus on suurin. Siten toimii mitä näkee ja kuulee. Meillä muuten naapurin poika aina puhuttelee vanhempiaan "sir", "ma´am". Ensin vähän kummeksuin, mutta sitten ymmärsin, että näin vanhemmat vain varmistavat, että viesti on mennyt perille, tavallaan siis kuitattu. Lapsen välit vanhempiinsa ovat hurjan lämpimät ja välittömät, joten puhuttelu ei ole kankeaa.

    Saya, kiva jos tästä oli jotain hyötyä. Johanna taitaa olla yksi Suomen yleisimmistä tytönnimistä, joten meitä piisaa joka lähtöön :) Täällä taas Johanna on harvinaisempi ja kirjoitusmuoto pitää aina tavata jos haluaa sen tulevan oikein.

    Ihanaa alkavaa viikkoa!

    ReplyDelete
  25. Ensinnäkin ,awesome mommy joka järjestää tuollaisia ihania juhlia jälkikasvulleen!
    Olipa ihastuttava vieras,oikea gentlemanin alku. Tuollaisia ei usein tapaa....
    Ihana postaus taas Johanna:)

    ReplyDelete
  26. Tiitsa, minä olin ihan otettu, kun löysin kauniit kuvasi! Se yksi tunnelma kuva on kummitellut mielessäni useana päivänä. Osaat välittää tunnelmia ja tuntoja kauniisti kuvillasi.

    Pienet lapset ovat kai luonnostaan hyvätapaisia ja haluavat olla avuksi. Mutta jonnekin se sitten katoaa. Paitsi musta tuntuu, että nykyisin lapset ovat jotenkin hurjan paljon fiksumpia monessa asiassa :)

    ReplyDelete
  27. Yaelian, en tiedä mammasta... aina on vähän huono omatunto asiasta jos toisesta. Mutta yritetään, yritetään.

    Poika on minunkin mielestäni poikkeuksellinen, jopa täällä. En yhtään ihmettele, vaikka hän jonain päivänä komentaisi suuria joukkoja. Valloittava persoonallisuus!

    ReplyDelete
  28. Hieno kirjoitus, asumme itse Los Angelesissa toista vuotta ja olen saman huomannut amerikkalaisista lapsista vs. suomalaiset lapset. Täällä ollaan kohteliaampia, kehutaan ja kannustetaan kaveria ihan eri tavalla kuin Suomessa. Toki poikkeuksia löytyy, mutta keskimäärin näin. Eli aina se amerikkalainen positiivisuus ei ole vain tekopirteyttä tms. Kyse on myös hyvistä tavoista, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

    Laura

    ReplyDelete
  29. Laura, minua myös ilahduttaa tämä kavereiden kannustaminen. Huomaan lasten urheilukilpailuissa, että hävinneet kilpailijat onnittelevat voittajaa. Näyttää aika hauskalta, kun sellaiset nappulat takovat toistensa selkää ja sanovat, että olipa hyvä kisa :)

    Minä olen jo tottunut amerikkalaiseen pirteyteen siinä määrin, että meinaan ahdistua kotimaan lomilla. On mukava höpötellä jonkun kanssa esimerkiksi kaupassa jonottaessa. Ja on mukava nähdä hymyileviä, hyväntuulisia ihmisiä. Tuntuu, että olen itsekin positiivisempi, myönteisempi.

    Kiva kun tulit kommentoimaan, Laura. Losi on mahtava kaupunki!

    ReplyDelete
  30. Hei Johanna! Tulin ensimmäistä kertaa vierailemaan blogiisi ja tämä kirjoitus oli kertakaikkiaan liikuttava. Kiitos että jaoit sen kanssamme! En tiedä missä päin asustatte, mutta tuosta pojasta tuli mieleen kaikki lukemani kirjat ja katsomani elokuvat joissa viitataan "Southern gentleman"iin. (Luin hiljattain "Gone with the wind" ja varmaan siksi aihe on nyt tuoreessa muistissa - kirjan tunnelma oli u-pe-a). Upeaa kuulla näistä tulevaisuuden toivoista, hyväkäytöksisistä terveistä lapsista.

    Luulen että suomalaiset lapset ovat ujoja, kuten me suomalaiset lapsuusiän ohittaneetkin usein olemme. Minusta tuntuu että olemme kohtuullisen kovia häpeämään ja ehkäpä siksi on vaikeaa rohkaistua käyttäytymään huomiotaherättävällä tavalla. Toisaalta taas Suomessa vaikuttaa vallitsevan jokseenkin voimakas "kovis"-kulttuuri, tai ainakin siltä minusta nykyään tuntuu Suomessa käydessäni. Asun Etelä-Euroopassa ja täälläkin on mukavaa tuntea itsensä "prinsessaksi" kun itseä nuoremmat pojat avaavat ovia jne. vaika luonnollisesti täälläkin on omat (hyvin monet) huonotkin puolensa.

    Oli kiva kuulla monien kommentoijienkin huomioita mainettaan positiivisemmasta Ameriikasta! Kiitos aurinkoisesta kirjoituksesta!

    ReplyDelete
  31. Anonymous, kiva kun tulit vieraisille ja kiitos kun kommentoit!

    Tapasin viime kesänä Suomessa käydessä esimerkiksi ihanan sisarusparin, jotka jo nuoresta iästään huolimatta seurustelivat ja juttelivat ihan uppo-outojen ihmisten kanssa :) Mutta heillä kyllä on mahdottoman myönteiset ja kannustavat vanhemmat.

    Olen ajatellut, että Suomessa pidetään älykkyyden merkkinä sitä, että on mahdollisimman kyyninen ja kova. Lapset sitten kasvatetaan siihen samaan malliin.

    Ystäväni on naimisissa etelän herrasmiehen kanssa. Olen tullut siihen tulokseen, että se herrasmiesmäisyys kumpuaa sydämestä, pelkästään hyvät tavat eivät enää riitä. Ja kieltämättä onhan se mukavaa, kun ovia pidetään auki. Niin pidän itsekin. Toisin kuin Helsingin Stockalla, jossa saisi pitää vaikka koko päivän ovea auki eikä kukaan sanoisi kiitos :)

    Nyt kun pääsin aiheeseen, niin ymmärsin tästäkin ovien aukomisesta yhden asian lisää. Lähes aina, kun lapsemme aukovat aikuisille ovia he saavat aikuisilta kiitoksen lisäksi myös jonkun kannustavan kommentin.

    ReplyDelete