Saturday, January 29, 2011

Kaunis mieli

Luin Ylvan ajatuksia herättävän kirjoituksen kiireestä ja lasten harrastuksista. Nyt lauantai-iltana kellon lähestyessä kymmentä takki on tyhjä. Viikko oli villi. Joka ikinen ilta olimme lasten harrastuksissa. Ainoa viikon vapaailta meni baby showeriin. Tänään oli kisat. Teimme harrastusten suhteen kahta vuoroa: yhteensä meidän perhe ajoi harrastamaan yhdeksän kertaa. Onneksi saimme tarjota kyydin myös naapurin pojalle neljä kertaa.

Harrastusten suhteen olen maltillinen, keskitien kulkija. Sopivasti on hyvä. Vaan mitäs sitten, kun lapset tykkäävät ja laji vaatii. Mietin, että vielä pitää valmistaa 3 650 aamiaista, lounasta ja päivällistä ennen kuin lapset lentävät omille teilleen (ja kaukomurehtiminen alkaa). Vielä pitää kyyditä 5 000 kertaa harrastukseen jos kaikki menee hyvin. Lukemattomat kisamatkat päälle. Sitä ennen pitää miettiä, mistä löytää vähintään $10 000, mutta mieluummin $30 000-$50 000, lukukausimaksuihin per lapsi. Yliopisto-opiskelu käy kalliiksi. Jos työt säilyvät, jos kaikki käy hyvin, jos pysymme terveinä. Melkein nyykähdän kuorman alle.

Törmäsin toissapäivänä Johanna Kurkelan lauluun "Kaunis mieli". En tunne Kurkelaa, en laulua. Olen auttamattomasti pudonnut suomalaisen musiikin ulottumattomiin. (Paitsi Anne-Marie lähetti jotain kivaa. Kiitos! Sinulla on SUURI sydän.) Joten "elämähän meitä laittaa kouluihin oppimaan, ja korpiteille enkeleitä" kolahti kovaa. Löydän siitä lohtua, rauhaa : "... lopulta kun päättää alkaa töitään tekemään... kaunis mieli kääntää katseensa eteenpäin, on asioitu pyöritelty tarpeeksi omin päin, ja huomaa kuinka hyvä on juuri olla näin...".

Tuuli käy yli, laulavat laineet lyövät ja ikävöin tyyntä, mietin aikapäivieni teitä. Toisaalta arki tarjoaa huojentavaa rauhaa. Ja olemme tässä yhdessä, meidän perhe. Tänään, kun katsoin kuinka juniorin kolme valmentajaa kannustivat häntä suorituksessaan, kuinka isoveli piti kainalossa pikkuveljeä, pörrötti hiuksia ja sanoi, että "you did so well", kun isosisko osti pikkuveljelle viikkorahoillaan rintamerkin "Number 1 Athlete", kun valmentaja paini poikani kanssa, kun vanhemmat lapset kutsuttiin toimitsijoiden tiloihin osallistumaan tiimin toimintaan, kun mieheni videoi kisaa... sydän oli pakahtua kiitollisuudesta. Huomaan, että kuinka "hyvä on olla juuri näin, sydän helpottunut huokaa".

Löysin laulun uudesta tuttavuudesta, Kaunis pieni elämä blogista. Siellä olen lepuuttanut väsynyttä mieltäni. Mielessäni pilkon saunapuita, kuuntelen Kurkelan biisejä youtuben välityksellä. (Youtubesta löytyi myös tämä kaunis kuvakooste. Kuin taidenäyttelyssä kävisi).

Löysin kisapaikalta mietelauseen: "Whatever you think you can or can´t - you are right". Joten uskotaan, uskotaan oikein urakalla että we can!

18 comments:

  1. Kirjoitit niin kauniisti Johanna.Varmaankin sitä tulee miettineeksi eteenpäin,mitä jatkossa ja aina on huoli lasten tulevaisuudesta. Mutta osaat ottaa ihanasti ilon arjesta,vaikka omaa aikaa ei olekaan tarpeeksi.Lapsillasi on paljon harrastuksia,mutta mukavaa,että pitävät niistä:-) (vaikka saatkin sitten alinomaa olla kyyditsemässä heitä) Haleja ja rentouttavia ajatuksia täältä. Ja kiitos myös tuosta kauniista Kurkelan laulusta:-) Terv.Yaelian

    ReplyDelete
  2. Niinpa, kunpa taman kiiren ja hössötyksen keskella muistaisi, etta on niin paljon asioita, joista voi olla iloinen ja onnellinen. Ja kun aina muistaisikin elaa tassa hetkessa ja nauttia kaikista niista pienista arjen onnenhetkista. Siina onkin oppituntia monelle meista! Vaan otetaan paiva kerrallaan. Tanaan muistan arjen onnellisuuden!

    ReplyDelete
  3. Ehkä tähänkin pätee se viisaus, että "päivä kerrallaan". Vaikka onkin hyvä tehdä pidemmän aikavälin suunnitelmia, niin urakka saattaa olla vähän ylitsevuotavan suuri, jos ajattelee koko suoritusta kerralla. Jotkut sanovat, että "asioilla on tapana järjestyä". Sarkastiset voivat olla siitä sitten jotain muuta mieltä, ja joskus mustalle huumorillekin on paikkansa.

    Tykkään tuosta (amerikkalaisesta) asenteesta "Whatever you think you can or can´t - you are right". Vaikka maailma onkin nykyään aikalailla suorituskeskeinen, niin eipä ole kuitenkaan haitaksi, jos ajattelee positiivisesti omista tavoitteistaan. Nehän saa kuitenkin asettaa sille tasolle kuin mitä itse tahtoo.

    Päivä kerrallaan Johanna! Hyvin se menee : )

    ReplyDelete
  4. Kaunis mieli----kauniit ajatukset.Kirjoitit niin kauniisti.
    Kun muistaisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä nyt on,vaikka arki on hössötystä ja koko ajan menoa..pysähtyä hetkeksi ja kiittää.
    Välillä joutuu miettimään omia valintojaan ja ratkaisujaan tiukkaankin,mutta jokainen tekee parhaansa..ja toivoo että se antaa lapsille hyvät eväät elämää varten.

    Home is where your heart is <3

    ReplyDelete
  5. Johanna Kurkela on yksi suosikeistani. Yutubesta ei mielestäni löydy hänen parhaimpia kappaleitaan edes! Mutta hyviä suurin osa on:)

    Katsoin joskus dokumentin jenkkilapsista, joiden elämä on pelkkää harrastamista. Se oli herättävä. Vanhemmat halusivat hyvät eväät lapsille elämään, mutta todellisuudessa tekivät pienen karhunpalveluksen, koska lapsille jäi niin vähän vapaa-aikaa, etteivät he oppineet luomaan sosiaalisia suhteita muihin ikäisiinsä ilman aikuisen ohjausta.

    ReplyDelete
  6. Johanna, tämä postaus kosketti!! KIITOS!<3
    Kerroit niin kauniiisti ja asiasta:) Arki on monilla melko kiireistä, vaikka turhat asiat karsisikin pois, sillä työpäivät matkoineen vievät aikaa. Monet onneksi kuitenkin pääsevät vielä pyörällä tai kävellen töihin, mutta aikaa siinäkin toki kuluu. Tosiasia kyllä on, että työmatkat ovat nykyään pidentyneet, toislla ne ovat huomattavankin pitkät. Itse kuljin ennen noin puoli tuntia kävellen töihin(+vaatteiden vaihto) nyt autolla noin 40 min. mikä ei ole mielestäni vielä liian pitkä ja raskas:)
    Omat harrastukset eivät ole aikaatuluun sidottuja, mutta tytön tanssiharrastus on. Hän käy neljä kertaa viikossa ja tykkää kovasti:)Keväisin ja syksyisin hän kulkee itse pyörällä, muuten me kuskaamme jos vain mahdollista:) Harrastuspaikka on suht lähellä. Olemmekin sanoneet hänelle, että niin kauan kuin hän itse harrastustaan rakastaa ja jaksaa, niin kauan hän voi sitä tehdä, vanhemmat eivät patista. Toki murrosiän kynnyksellä voi tulla hetkittäsiä puuskia, että lopettaa, mutta sitten pitää miettiä, onko täysin varma asiasta. Sillä baletin opettaja on itse kertonut, että monesti murrosikä tahtoo olla aika, jolloin harrastus jää, mutta kun asiata juttellee ja antaa miettimisaikaa, monesti ei siitä luovukaan:) Joka tapauksessa, minusta on ihanaa, os lapsi ja nuori löytää o harrastuksen ja harrastaa sitä niin kauan kuin itsestä hyvältä tuntuu ja sitten voi vaikka vaihtaa ja äytää taas iän myötä uuden, paremmin siihen hetkeen sopivan:)
    Pidän kuitenkin todella tärkeänä, että jokaiselle jää aikaa myös vain olla, haaveilla, ihmetellä...
    Blogisi on ihana! Katselin noita vanhempiakin postauksiasi, jotka ovat jääneet väliin:) Tuo "pokka pitää" on hauska ja Ylpeys ja Ennakkoluulo, jossa esiintyy Colin Firth kuuluu ehdottomiin suosikkeihini:)
    Johanna, meistä pidetään huolta. Mitään ei tapahdu sattumalta, näin uskon:) Luotetaan Elämän antajaan, sillonkin kun ei ymmärretä:)
    Silloin, kun elämä koettelee(joitakin todella raskaasti) silloin kutsutaan meitä muita huomaaman se ja olemaan tukena. Ei se välttämättä vaadi, muuta kuin jonkin pienen huomaasmisen, jtta toinen tietää ettei ole yksin.:) Kasvamista tämä elämä kyllä on meille kaikille, opettelua, mutta opetellaan rauhassa;)
    Siunausta ja lepoa sununtaihisi!
    Halirutistus, Marge

    ReplyDelete
  7. Johanna, ymmärrän täysin, sillä tein omatunto pistellen samanlaisia laskutoimituksia. Ja kaken sen päälle minun piti valmistaa ateriat gluteenittomina, kunnes vilja-allergia kuopuksella helpotti vasta 16 -vuotiaana! Minustakin tuntui välillä, että uuvun, sillä olin paljon ilman Lumimiehen tukea. Liike-elämä ei tunne työaikoja, eikä muistele perhettä.

    Siitä olen onnellinen, että nyt kun Meri on yliopistossa, hän saa opiskella ilman lukukausimaksuja ja erittäin hyvän aterian saa 2,50 eurolla. Vain kirjat maksavat. Olen lopettanut vihdoinkin etämurehtimisen ja henki kulkee paremmin;-)

    Blogissani on 2-vuotisarvonta. Osallistu.

    ReplyDelete
  8. Paljon on nuorella perheenäidillä huolenaiheita.
    Muista ystäväni, elämä kantaa.

    ReplyDelete
  9. Minusta on ihanaa nähdä, kun lapset nauttivat harrastuksistaan (tosin meillä vasta 3v käy), mutta pitää tietysti katsoa, ettei harrastamisesta tule liian rankkaa sitten vanhempana. Tärkeää olisi myös jättää runsaasti aikaa perheen kiireettömälle yhdessäololle. Tai vaikka tarpoa yhdessä luonnon helmassa.

    ReplyDelete
  10. Olipas kaunis kirjoitus ja musiikki vielä pisteenä i:n päälle. :)

    ReplyDelete
  11. Nykyajan kiireisessä elämänmenossa onkin hyvä kulkea silmät avoimina ja löytää ilonaiheita pienistä arkisista asioista ja nauttia niistä tässä ja nyt.

    ReplyDelete
  12. Yaelian, kiitos mieltälämmittävästä kommentistasi. Tämä maa kyllä pakottaa funtsimaan asioita etukäteen. Ei ole ilmaista koulutusta (koulruuasta puhumattakaan!) tai automaattista eläkettä.

    Minä pidän tästä laulusta ihan valtavasti. Se on tavattoman kaunis.

    Tuula, pitäisi muistaa edetä askel kerrallaan, mutta välillä tulee harpponeeksi... eihän siitä saa kuin pään kipeäksi ja apean mielen. Toisaalta kaikki ne pienet asiat mitä tänään teen, pienet valinnat auttavat siihen suuntaan, johon haluan olla matkalla. Vaan kun välillä väsyttää. Mutta onneksi on ihania ihmisiä maailmassa ja ihailen kyllä tarmoasi monessa asiassa, Tuula.

    Anne, Sinulla onkin valtaisa urakka! Kai siinäkin on tärkeintä, että näkee sen lopputuloksen ja malttaa sitten käsitellä yhden asian kerrallaan. Minä muuten myös aina lohdutan itseäni ja muita sanomalla, että asioiden on tapana järjestyä. Niin on käynyt ainakin tähän saakka :) Minä täällä nyt hengittelen syvään. Kiitos kannustuksestasi!

    Anne-Marie, kiitos lämpimistä sanoistasi. Tulin oikein hyvälle mielelle. Eihän sitä muuta voi. Mutta niin sitä on hassu, että välillä arvuuttelee omia valintojaankin ja miettii, että olisiko sittenkin ollut parempi tehdä toisin.

    Leena, tuo on ihan totta. Kyllä lapselle leikki on ihan yhtä tärkeää kuin ohjatut tekemisetkin. Olen niin onnellinen, kun tästä viiden talon naapuripihoilta löytyy sellainen 12 lapsen kööri, joka riekkuu keskenään. Siinä mennään pihasta pihaan ja leikitään jos vaikka mitä. Ikäjakaumakin on sellainen, että isompien on pakko huomioida pienempien kyvyt ja taidot.

    ReplyDelete
  13. Marge, kiitos. Sinulla myös on hurjan ihana blogi. Siellä käydessä tulee mukava ja leppoisa olo. Ja vähän sellainen "kohonnut" olo: hetken aikaa on jossain muualla.

    Totta tuo työmatka-asia. Kyllähän siihen saa monissa kaupungeissa kulumaan paljon aikaa. Ja se on aikaa, jonka voisi sitten käyttää johonkin ihan muuhun.

    Baletti on upea harrastus. Meilläkin sitä kokeiltiin, mutta sitten päädyttiin tähän toiseen lajiin, joka vie ihan yhtä paljon aikaa. Meilläkään ei siis harrasteta kuin yhtä lajia, ja kaikki lapset vielä samaa. Mutta kun harjoitella pitää. Vaan on se ihana nähdä kuinka lapset nauttivat, ovat innoissaan mukana. Valmentajat ja joukkuetoverit ovat läheisiä. On kiva tietää, että lasten elämässä on aikuisia, jotka osaavat antaa hyviä neuvoja. Muussakin kuin urheilussa.

    Kun lapset syntyivät täällä ja apuna ei ollut sukua tai ystäviä, niin saimme postikortin Suomesta vanhemmalta tädiltä. Siinä sanottiin, että kun on vaikeaa, niin muistaa vain laittaa kädet ristiin ja pyytää apua - apua aina annetaan. Tällä rouvalla oli viisautta ja kokemusta, ja minun taakkani oli aika vähäinen sen rinnalla, mitä hän päiviensä aikana sai varmasti tuta. Sellainen työmyyrä ja maan rakentaja.

    Leena, Sinulla on ollut hommaa tuon ruokavalion kanssa. Ne ovat sellaisia asioita, joita ei tule edes ajatelleeksi ja ei ymmärrä olla kiitollinen, jos allergioita tai muita ole kovin.

    Liike-elämä on rankkaa. Siinä ei todellakaan perheen vointia kysellä.

    Unelma, kiitos. Niin se vain on uskottava, mutta välillä meinaa mennä sisu kaulaan ja pupu pöksyihin ;) Näissä sanonnoissa on muuten ollut lapsille selittämistä.

    Helena, minä ajattelen juuri myös näin. Meilläkin aloiteltiin harrastamista n. neljän vanhoina. Vähän potkittiin palloa. Ja kuinka siitä vesselit iloitsivatkaan!

    Olemme muuten meillä päin ainoa perhe, jonka näkee säännöllisesti ulkona yhdessä pelaamassa korista, sunnuntaikävelyllä tai ottamassa mittaa toisistaan jalkapallossa. Olemme löytäneet myös kauniita luonnonpuistoja ja treenaamme haikkaamista tulevaa koitosta varten. Siitä sitten joskus lisää. Minä se taidan olla eniten treenin tarpeessa, tiimin heikoin lenkki ;)

    Assari, kiitos Sinulle. Toivottavasti meno ja meininki on rauhoittunut. Ja teillä oli saunapäivä! Arvaa, käykö kateeksi?

    Tarutikki, olen myös ajatellut tätä paljon. Kisamatkat voi ottaa mahdottomana stressinä ja murheena siitä, että ei ole tekemässä jotain muuta tarpeellista. Tai sitten niistä voi nauttia ja iloita perheen yhteisestä ajasta. Yhdessähän siinä kuitenkin ollaan :)

    ReplyDelete
  14. Lukematta kaikkia kommentteja kannan korteni keskustelun kekoon minäkin :) Kauniisti olit todella kirjoittanut, Johanna. Ja niin totta kaikki. Itse olen opettelemalla opetellut pysähtymään arjessa ja sanomaan itselleni: "Katso nyt, miten ihania lapsia sinulla on ja mikä ihana hetki tässäkin taas on."

    Arki on kiireistä meilläkin, todella. Ja aika kuluu niin hirvittävän nopeasti. Meillä esikoinen (16v) vietti pari viikkoa sitten muutaman yön poissa kotoa ja kun tuo sitten tuli taas kotiin, näytti siltä kuin neiti olisi laihtunut ja silmien allakin oli muka tummat varjot. Miehelle sitten illalla juttelin, että ihan pian elämä on sitä, että lapset käyvät vain kääntymässa ja minä mietin ja kyselen. "Oletko varmasti syönyt tarpeeksi?" "Nukutko riittävästi?" "Onko kaikki varmasti hyvin?" Onneksi toistaiseksi saan pitää lapset lähelläni ja nautin arkipäivän pienistä asioista heidän kanssaan. Kuinka mm. koululaiset tulevat koulun jälkeen kertomaan päivän kuulumiset, kuopus kiipeää unesta lämpimänä aamulla syliin ja eskarilainen heiluttaa eskarin ovelta hyvästiksi. Onneksi elämä on tässä ja nyt :)

    ReplyDelete
  15. Niin, sen verran vielä lisään, (nyt kun kiireeltäni ehdin muutkin kommentit lukea :), että tuo amerikkalaisten asenne elämään, jossa se oma usko on kaikkein tärkein, on varmasti monelle suomalaiselle vaikea paikka. Meidät kun kasvatetaan olemaan nöyriä, hiljaisia ja vähätteleviä omien kykyjemme suhteen. Mutta siinäkin on onneksi menty eteenpäin. Tänään viimeksi oma opettajani kehotti meitä opiskelijoita olemaan ylpeitä taidoistamme. Oma mottoni tässä asiassa voisi olla vanha hyvä 'when there's a will, there's a way' :)

    ReplyDelete
  16. Satu, meillä on vielä vähän matkaa tuohon 16 ikävuoteen, mutta näen jo sieluni silmillä itseni huolehtimassa. Täällä siihen liittyy myös se, että lapset saavat ajokortin 16-vuotiaina. En ole vielä ollenkaan valmis ajattelemaan pikkuisiani liikenteen sekaan...

    Olen ollut ilahtunut siitä, kuinka esim. kouluissa lapsille annetaan mahdollisuus kertoa mielipiteensä, puhua pulputtaa. Jotain kun luokkahuoneessa kysytään on yleensä kaikkien kädet ylhäällä. Eikä sen nyt ole niin väliä jos vastaus ei ole ihan oikein. Yhden vastauksesta sitten kehitellään seuraavan vastauksen kautta juttua oikeaan suuntaan. Opettaja löytää aina jotain, mikä edes hiukan osoittaa oikeaan suuntaan.

    Samoin harrastuksessa kehutaan ja kerrotaan, että hyvä, hyvä. Ja vielä kun fiksaat tämän ja tämän, niin sitten olet tosi hyvä. Palaute on aina myönteistä. Yrittämistä arvostetaan, vaikka ei aina ihan nappiin menisikään.

    Olen samaa mieltä, kun tahtoa piisaa niin kyllä konstit löytyy :)

    ReplyDelete
  17. Hei hyvä kirjoitus.Joskus voi olla parempi ettei mieti luvuissa ja numeroissa mitää...tuntuvat niin suurilta.

    minulla on viisi lasta ja kaikki neljä isointa ovat harrastaneet...yksi jalkapalloa ja teatteria,yksi kuoroa ja teatteria,yksi on uinut jo 10 vuotta ja viikonlopun saldo aikuisten SM-kisoista kolme pronssimitallia,myös hän harrasti aiemmin teatteri...nyt harjoitukset 8-9 kertaa viikossa ja urheilulukio vievät kaiken ylimääräisen vapaa-ajan.Toisiksi nuorimmainen tanssii ja laulaa ja aiemmin oli myös teatterissa.Pienimmäinen vasta aloittelee uraansa harastamisesssa,jalkapalloilija isänsä jalanjäljillä.
    Onneksi asumme Suomessa ja Jyväskylässä, jossa kulkeminen harkkoihin onnistuu isommilta jo yksinkin.
    muuten tämä tälläinen elämä ei olisi mitenkään mahdollista.(olen ollut yksinhuoltaja jo vuosia)
    Olen aina ajatellut että hyvät harrastukset ovat vähän niinkun laittaisi rahaa pankkiin...lapset pysyvät poissa (toivottavasti ainaki)huonosta seurasta ja oppivat hyviä sosiaalisia ja muitakin taitoja.
    ja onnistumisethan ovat sitä parasta!!!!Siis palkinto raskaasta arjesta ja raatamisesta.

    ReplyDelete
  18. Ihanuudet, kiitos kommentistasi. Tämä ihan oikeasti lohdutti! Ihan kuin olisi saanut rutistuksen hyvältä ystävältä. Niin kai se vain on, että askel kerrallaan pitää mennä, vilkaista välillä horisonttiin, että suunta on suunnillen oikea ja sitten taas taapertaa.

    Olemme myös puhuneet paljon mieheni kanssa siitä, että tämä harrastuksiin käytetty aika on pois jostain muusta. Ja nimenomaan hyvässä mielessä: ei roikuta netisssä (paha äiti, täällä vain päivät pitkät!), pelata pelkkiä pelejä tai olla notkumassa huonossa seurassa.

    Onnea menestysten johdosta myös äidille! Sinähän se huolto- ja psyykkausjoukot olet.

    ReplyDelete